Ensimmäiset

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) ja Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä (Karisto 2018) tulevat ensimmäisenä mieleen, kun kysytään, mitä järisyttävän hyvää olen lukenut tänä syksynä.

Takakannen sulkeuduttua yksikertaisesti pakahdutti. Päässä myrskysi ja rinnan alla riehui. Niin omaäänisiä. Niin sydäntä täynnä.

Kiitos kirjailijoille elämyksistä, ja pitkää ikää ensimmäisille!

 

Toisia odotellessa,

Kirsti

 

 

Advertisement

Kuningasjäärä tuli kotiin!

Saapui paketti. Sydän jyski. Hiki puski.

Kuvassa kirja näyttää isolta mutta on luonnossa pienoinen, pehmyt ja käteen sopiva.

Hahmottelin Kuningasjäärän ekan version vuonna 2006 Sinikka Nopolan hämäläistrilogian innoittamana. Dialogiin kirjoitetut tarinat viehättivät, luettiin niitä ääneen kotona ja naurettiin. Osaisinko minäkin kirjoittaa kertomuksen, joka etenee pelkkänä vuoropuheluna? Ryhdyin toimeen ja muutamassa viikossa syntyi eka versio niinkin vetävällä työnimellä kuin Meillä, naapurissa, rakentajilla. Jossain vaiheessa se muuttui muotoon Näillä, noilla, niillä. Kuten otsikonhaku jo vihjaa, tarina kertoo naapuruston kolmesta perhekunnasta. Kuningasjäärä on alueen alkuasukas ja tietää parhaiten, miten rakennetaan, ajetaan autoa, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.

Näissä 12 vuoden takaisissa muistiinpanoissa henkiöiden nimet ovat jo löytyneet, vain Martti-kuningasjäärän vaimo on vaihtunut Annasta Helmiksi.

Raakile jäi sitten muhimaan, tuli muuta. Palasin tekstiin noin kerran vuodessa, mutta se ei saanut tulta alleen edes sen varran, että olisin tarjonnut sitä kustantajalle. Kunnes 2015 Robustos järjesti pienoisromaanin kirjoituskilpailun, jonka teemana oli valta. Jospa, jospa! Kävin kässärin kimppuun, viilasin ja lähetin kisaan. Tuloksena kunniamaininta ja lupaus julkaisusta.

Tässä nyt ollaan dialogiromaani hyppysissä, ja yhä lähi-ihmiseni ihmettelee, miksi puhun romaanista enkä näytelmästä. Koska en ole näytelmäkirjailija, en tunne lajia tarpeeksi. Toki teksti voi taipua näytelmäksi. Saa yrittää.

Mutta nyt keskityn halailemaan ja hipelöimään Kuningasjäärää. Uusi lapsi on aina yhtä rakas ja värisyttävä.

 

– Muistaksää Helmi, kumme mentiin kihloihin, se oli kuuskytäkaks. Omenapuut kukki.

– Kesäkuun viires.

– Sulla oli ruusuja koltussa.

– Miten sää senkin muistat.

– Ja tukassa kiharoita. Mää meen ny maate.

– Tää mustikkasoppa…

– Mää syän sen aamulla.

– Hyvää yätä sitte. Mää katton viä uutiset.

– Hyvää yätä.

– Uni myätä.

 

(s. 40)

 

Kirsti