Asioita joita teen etten kirjoittaisi:

täytän kalenterini muilla töillä ja luottamustehtävillä, sitten huokailen ja olen marttyyri

siivoan, pyykkään, järjestelen

sovittelen vaatteita

menen kävelylle

suunnittelen monimutkaisia ruokalajeja

selaan somea

kirjoittelen kavereille

kuljen huoneesta toiseen muka jokin tärkeä ajatus mielessäni

riitelen puolison kanssa ja saan itseni tunnekuohuun joka estää kirjoittamisen.

Tällaisia asioita, muun muassa.

Viime aikoina olen pohtinut elämänvalheita. Niitä totuuksina pitämiämme ajatuksia ja uskomuksia, joita kerromme itsellemme itsestämme ja omasta elämästämme. En tarkoita välttämättä tiedostettuja, elämäntarinaamme liittyviä kohtauksia ja kappaleita, vaan jossain syvällä piileviä muttakun-syitä, jotka estävät meitä tekemästä asioita.

Havahduin omaan elämänvalheeseeni viime kesän kynnyksellä, kun pakkasin muuttokuormaa. Lapseni huoneen kaapin perältä löysin pahvilaatikon, jonne olin säilönyt kymmenen vuoden takaisia kurssimateriaaleja kirjallisuuden opinnoistani. Suoritin tuolloin 5 opintopisteen kirjallisuusterapia-kurssia. Teoriamuistiinpanojen seasta, ruutupaperin alanurkasta löysin seuraavan tekstin:

Rakastan kirjoittamista, mutta minulla ei ole sille koskaan tarpeeksi aikaa.

Rakastan kirjoittamista, mutta minulle ei ole sille koskaan tarpeeksi aikaa. Ja tämän olin kirjoittanut kymmenen vuotta sitten opiskelijana, sanataiteen tuntiopettajana, koiran omistajana, yksinasuvana nuorena naisena, joka haaveili kirjailijuudesta.
Nyt olin 35-vuotias lähes täysipäiväisesti työssäkäyvä perheenäiti, esikoiskirjailija ja valmistunut maisteri. Eikä minulla edelleenkään ollut tarpeeksi aikaa kirjoittamiselle, asialle jota edelleen rakastin ja jota olisin kaikista mieluiten halunnut tehdä.

Siinä hetkessä jokin liikahti paikoiltaan, tai ehkä sittenkin paikoilleen. Oma elämänvalheeni paljastui. Ymmärsin, että olin koko ajan syyttänyt ulkoisia olosuhteita, vaikka olin itse tehnyt joka ikisen valintani. On kovin helppoa ajatella, että en voi, koska. Ja vaalia sitä itselleen rakasta asiaa jossain kaiken sen muun tekemisen alla. Ajatella sitten kun. En ajattele, että olin kulkenut väärään suuntaan, olinhan innostunut vaihtelevista työtehtävistäni ja opiskellut itselleni omalta tuntuvan tutkinnon ja saanut kehittyä sanataiteen ohjaajana, kirjoittajana ja ennen kaikkea ihmisenä noiden vuosien aikana. Ajattelen, että teemme kussakin hetkessä siihen kohtaan oikeat, tai ainakin riittävän oikeat valinnat. Mutta miksi ihmeessä en ollut valinnut kirjoittamista ennen muita asioita, jos kerran se oli minulle niin tärkeää? Mitkä omat totuuteni kaipasivat nyt vaihtamista?

Ymmärsin, että minua pelotti. Olin aina uskonut olevani rohkea heittäytyjä ja reippaasti kokeileva tyyppi. Olin kokenut elämässäni asioita laidasta laitaan ja tunsin että turhat pelot eivät enää hallinneet elämääni tai valintojani millään tavalla. Mutta olin väärässä. Pelkäsin ihan hirvittävästi. Pelkäsin mitä tapahtuu, jos valitsenkin kirjoittamisen. Mitä tapahtuu jos minulla olisikin aikaa? Jos vain kirjoitan ja alan uskoa siihen että minusta on tähän.
Ehkä huomaan, etten sittenkään osaa.
Ehkä sanat eivät enää tulekaan.
Ehkä tekstejäni ei haluta julkaista.
Mitä oikein kuvittelen, että minullako olisi oikeus elää sitä elämää, jota ihan oikeasti haluan?

Tällaisia ajatuksia huomasin ajatelleeni, ja ajattelen vieläkin. Mutta nyt minä kuuntelin niitä ja päätin valita toisin. Jos en kokeile, en koskaan saa tietää. Mikä määrä ulkoista validointia riittää kirjoittajalle? Positiivinen palaute, onnistumisen kokemukset? Tarpeeksi julkaisuja? Kirjailijaliiton jäsenyys tai muu virallinen yhteisö? Apuraha? Kun ajattelin asioita, joita minulla jo oli, ymmärsin että ainoa estäjä tielläni olin minä itse.

Kirjoittamisen hidastajat ovat yhä olemassa. Pyykkikone laulaa, lumettoman tammikuun heikko valo houkuttelee kävelylle. Kirjoitan nyt blogitekstiä enkä romaanikäsikirjoitusta, menen siihen sitten lenkin jälkeen. Mutta kirjoitan yhtä kaikki ja rakastan tätä arkea. Minä olen valinnut tämän elämän ja nämä asiat.

Tämä on minun.

t. Minna