You are currently browsing annelitre’s articles.

Olen yksi niistä viidestä, jotka jättävät Grafomanian. Kiitos kollegagrafomaanikoille, lukijoille ja kommentaattoreille näistä vuosista!

Grafomania on ollut juuri sopiva blogimuoto minulle. En jaksaisi yksin ylläpitää blogia eivätkä nettitaidotkaan ehkä riittäisi. Menisin tolaltani, jos saisin ilkeämielisiä kommentteja. Graffassa on ollut ystävällinen ja kannustava ilmapiiri. Vastuu on ollut riittävän vähäistä mutta vertaistuki suurta. Usean kirjoittajan blogissa on myös mukavasti vaihtelua ja erilaisia näkökulmia.

Nyt kuitenkin tunnen sanoneeni sanottavani. Hiipumista on muutoinkin ollut havaittavissa. Iloista kuitenkin on, että vaikka kirjoittajat vaihtuvat, Grafomania pysyy. Odotan suorastaan innoissani, mihin suuntaan uudet kirjoittajat blogia vievät.

Mutta mihin käytän bloggaamisesta vapautuvan energian? Paljastan sen teille tässä ja nyt: ryhdyn etsimään NAISNEROJA.

Ne ovat nimittäin yhtä harvinaisia kuin villasarvikuonot. Tänäkin syksynä on lehtien (kutistuvilla) kulttuurisivuilla esitelty monta miesnerolöydöstä. Yhtäkään naisneroa en ole bongannut.

Siinä siis missioni. Ryhdyn jäljittämään kirjallisuuden naisneroja. Niin kuin lumimiehen etsijät Himalajan vuoristossa, uskon minäkin lujasti, että sellaisia on, vaikka kriitikot eivät ole heitä toistaiseksi löytäneet. Vielä jonakin päivänä saan vilpittömästi huudahtaa: Katsokaa, tämä NAINEN on NERO!

Etsintäretkikuntaan saa liittyä.

Anneli

Mainokset

Kirjailijan kesä on erilainen tänä vuonna. Kesäkuun alussa olkapääni leikattiin, ja kesä menee toipuessa, yksikätisenä ja puolikuntoisena.

Miten monesti ajatteleekaan, että saisipa VAIN kirjoittaa. Kun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, kun saisi keskittyä vain kirjoittamiseen! Pahus tätä arjen kitkaisuutta, joka estää minua heittäytymästä kirjoittamiselle sieluineni, sormineni, aivoineni.

Nyt minulla on sellainen tilanne. Minulla on vain kirjoittaminen ja lukeminen. Yhdellä kädellä – tottakai leikattu on se parempi, vasen käteni – ei laiteta ruokaa, ei leikata ruohoa, ei nosteta pyykkiä narulle, ei edes tehdä voileipää. Mökille ei voi mennä, uimista tai saunomista voi vain muistella, autoa ei saa ajaa, mitään ei saa kantaa. Käsi on tukevasti kantositeessä ja kipujakin on. Mutta sormet onneksi toimivat, kunhan vain nostan käden tähän läppärille.

Siis kirjoitan, luen, kirjoitan, otan särkylääkkeen, luen… ja tylsistyn, vaivun horteeseen. Elämä kutistuu. Ymmärrän todeksi väitteen, että kirjoittaminen tarvitsee arkea, sosiaalisuutta ja toimintaa. Ei se ole kirjoittamiselta pois, se tuo kirjoittamiseen lisää. Liikettä, happea, vaikutteita, kuvia.

Saan myös perspektiiviä siihen, mitä tarkoittaa vapauden ja itsenäisyyden menettäminen. Olen kokonaan toisen ihmisen avun varassa. En voi lähteä kauppaan tai kirjastoon, kun huvittaa. On pyydettävä kyyti, sovittava monta asiaa ja siedettävä nuoren avunantajan nyrpeä ilme, kun pyyntöni sotkee hänen nettisessionsa. On alistuttava siihenkin, että omaishoitajalla on erilainen käsitys tiskeistä, pyykeistä, petaamisesta ja ruohonleikkuusta kuin minulla.

Menetin jopa sen matkan, joka oli tarkoitus elokuussa tehdä piristykseksi ja korvaukseksi kesän tylsyydestä. Ei saa matkustaa.

Tämä kesä on nyt tällainen. Ainakin se on unohtumaton.

Kolmansilla juustokakkutreffeillä puhuimme taustatyöstä. Terhi tiirailee mikrofilmejä ja valmistelee tutkimusmatkaa, minä kahlaan kirjoja ja niiden lähdeluetteloita, sukeltelen Finnassa tai arkisto.fi:ssä ja hakuammun Amazonissa. Tapahtumapaikoilla kävin viime kesänä ja seitsemän vuotta sitten – silloin tietämättä, että tätä kaupunkia vielä tulen tarvitsemaan.

Taustatyö on tärkeää. Välttämätöntä. Kivaa. Kiehtovaa. Viettelevää. Se ojentaa auttavan käden.

Kaikkeen kirjoittamiseen tarvitaan taustatutkimusta, uskon. Kirjoittaminen ei synny tyhjästä. Ainakin kirjoittaja on kokenut ja ajatellut jotakin – sekin on eräänlaista taustatyötä. Historialliseen romaaniin vaaditaan sitä paljon, mutta kuvakirjanikaan eivät ole syntyneet ilman. Kirjoittaessani Vilma Virtasta ja uimataitoa otin selvää, miten uimakoulussa edetään. Veera Virtasen lähtiessä esikouluun minulla oli Taimi-agentti, joka paljasti, mitä esikoulussa tapahtuu.

Johanna Sinisalo luennoi taustatyöstä Finncon-tapahtumassa Tampereella joku vuosi sitten (kyllä, scifin, spefin ja fantasian kirjoittaja tarvitsee taustoja). Opin häneltä sanan immersio, jota käytetään pelien maailmassa. Se tarkoittaa pelin tai tarinan maailmaan uppoutumista. Jotta lukija voisi uskoa kirjan maailman todeksi ja eläytyä siihen, taustojen täytyy pitää. Jos lukija törmää virheeseen tai epäloogisuuteen, maailma särkyy. Äskettäin petyin, kun lukiessani hienoa historiallista romaania töksähdin tämän päivän sanontoihin, joita menneen ajan ihmiset eivät totisesti käyttäneet.

Taustatutkimus selvittää faktoja, mutta fiktion kirjoittaja etsii paljon muutakin, ennen kaikkea konkretiaa: tapoja, sanontoja, ruokaa, vaatteita, rahaa, mittayksikköjä, säätiloja, nimiä, asenteita. Tutkimus pyrkii yleistyksiin, fiktio kaipaa yksityiskohtia. Niinpä kirjat eivät riitä. Kirjoittaja hakee myös ajan esineitä, tuoksuja, ilmapiiriä, paikkoja. Paikat kantavat historiaansa ja niistä voi aistia tunnelmia. Paikka selittää kärsivällisesti, miltä romaanin henkilöstä tuntui, kun hän kiipesi tämän jyrkän kallion laelle ja näki sieltä tuon järven ja tunsi järventuoksuisen tuulen kasvoillaan.

Kirjat ovat käteviä ja antoisia, ja työtä helpottaa paljon, että arkistomateriaalia on digitoituna verkossa, mutta jotain taianomaista on kadunkulman talossa, aidossa kirjeessä, matkalaukussa tai huonekalussa. Henkilöni on asunut näin pienessä asunnossa ja katsonut kadulle tuosta ikkunasta, kirjoittanut tämän kirjeen, tuo on hänen käsineensä, tuossa sängyssä hän on nukkunut. Esineen kohtaaminen on maagista.

Valitsemani historiallisen hetken alkuperäistekstit ovat taianomaisia nekin. Tutkimukset ovat korvaamattomia, ja ne myös auttavat oleellisten alkuperäistekstien luokse. “Oleellinen” on tärkeä sana. Kaikkea tietoa on mahdotonta hakea alkuperäisaineistosta, mutta kun luen alkuperäisen päiväkirjan, kirjeen tai pöytäkirjan, voin kohdata kirjoittajan, hänen ajatuksensa ja tunteensa suoraan ilman välikäsiä. On kuin tapaisin Ljungo Tuomaanpojan, kun luen hänen vaivalloisen lainkäännöksensä “joka Kuningan wala sakon ricko, ehkä quinga monda heitä ouat ioukosa ia seurassa coska teko tehdän”. Terve, Ljungo! Olet tehnyt ison työn ja sinulla on ollut vaikeaa. Niin minullakin, tiedätkö. Liikutun.

Taustatutkimus ei ole taakka, vaan apu, sanoi Sinisalo. Se on totta. Taustatutkimus on antelias. Se suorastaan tuputtaa tarinoita, henkilöitä ja yksityiskohtia. Jännittävää ja melkein mystistä on, miten kuviteltu onkin faktaa. Olen mielikuvitellut tapahtumakulun, joka tuleekin taustamateriaalissa tarinana vastaan. Olen hahmotellut henkilön, luonteenpiirteet ja elämäntarinan – kas, tuossa minulle kerrotaankin juuri hänestä, todellisesta, eläneestä henkilöstä, annetaan nimi ja kohtalo.

Niin viekoittelevaa kuin taustatutkimus onkin, pitää ymmärtää aikanaan rajoittaa sitä, tulla ulos ja hypätä kirjoittamista odottavaan tarinaan. Taustatyö on niin kiehtovaa, että siihen jää helposti kiinni: on pakko lukea vielä tutkimus, katsoa dokumenttielokuva, kuunnella seminaari, käydä museossa… Ei, vaan on pakko tyytyä tähän ja kirjoittaa. Osaan jo kulkea valitsemassani maailmassa, tiedän keitä ja mitä siellä on, joten on aika lähteä matkalle. Voin palata taustatutkimukseen, kun kirjoittaessani huomaan tarvitsevani faktan tai detaljin.

On myös maltettava jättää iso osa taustatyöstä tarinan ulkopuolelle. Joskus romaanista paistavat taustatyön rakennustelineet. Kirjoittaja on rakastunut faktoihinsa ja tarjoilee niitä liian anteliaasti. On kerrottava vain se, mikä on tarinan kannalta välttämätöntä. Tarinaan kuuluu kylläkin myös ajankohdan maailma, ja se ilmenee vain yksityiskohtien kautta.

On todennäköistä, että tekstiin jää virheitä kaikesta taustatyöstä ja asiantuntija-avusta huolimatta. Siihen on varauduttava. Aina on joku, joka tuntee alueen paremmin, tietää enemmän, on tarkkasilmäisempi ja viisaampi. Itseään voi lohduttaa sillä, että joka tapauksessa tiedän aiheesta ja maailmasta enemmän kuin suurin osa lukijoista ja että jos tarina on hyvä ja kiehtovasti kerrottu, lukija antaa anteeksi satunnaisen virheen.

Perjantaina 7. 3. klo 13 pääkirjasto Metso, Pietilä-sali

Työstään ja kirjoistaan keskustelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoja saaneet kirjailijat Tuula Kallioniemi (Lastenkirjapöllö- ja Tirlittan-palkinto 2013), Johanna Hulkko (Arvid Lydecken -palkinto 2014), Jyri Paretskoi (Topelius-palkinto 2014) ja Netta Walldén ( Anni Polva -tunnustuspalkinto 2013). Tilaisuuden juontaa kirjailija Kirsti Kuronen (Topelius-palkinto 2011).

Lämpimästi tervetuloa kyselemään, keskustelemaan, kuuntelemaan!

Tapahtuman järjestävät Suomen nuorisokirjailijat ry ja Tampereen kaupunginkirjasto.

Uusi vuosi, uusi alku. Siltä se tuntuu taas, kymmenien uusien vuosien jälkeenkin.
Sopii siis puhua myös kirjojen aloituksista.

Harvoin olen lukenut yhtä inspiroivaa kirjaa kuin Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taitoa. Siinä esitellään 26 erilaista tapaa aloittaa romaani ja noin 500 romaanin aloitus. Tiedättehän: “Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” “Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” “Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.” Tai jopa: “Taisto jäi Seinäjoelle.”

500 loistavaa aloitusta ja lyhyt katsaus itse romaaniin. Hengästyttävää. Innoittavaa. Ja masentavaa: näin hienoja aloituksia, näin nerokkaasti sanottu, ikinä en pääse lähellekään tätä. Samalla kirja on myös johdatus 500 kiinnostavaan romaaniin. Se tuottaa ilon: näin paljon, näin hyviä kirjoja. Ja turhautumisen: ikinä en ehdi lukea kaikkea, minkä haluaisin ja mikä pitäisi. Jotain viestiä on siinäkin, että ostin tämän hienon kirjan 5 eurolla löytökorista.

Romaanin voi aloittaa luonto, asuttu maisema, ihminen, kaksikko, kokoontuminen, viittaus, puhuttelu, väite, asenne, aate, pähkinänkuori, ennakointi, esittäytyminen, ihmissuhde, muisto, aikakausi, tuhon maisema, ahdinko, uni tai unelma, aamu, syntymä, huone, ääni, haju, yksityiskohta tai liike. Muitakin lienee, mutta nämä ovat Neimala ja Papinniemi valinneet.

Kun katson omia aloituksiani, huomaan harrastaneeni asennetta, tilaa ja tilannetta. “Huomenna alkaa koulu. Voi ei!” “Ulkona sataa. En viitsi lähteä mihinkään.” “Äiti kulkee huoneesta toiseen sylissään meidän uusi pikimusta pikkukissa.” Kuparisaari-trilogiassa taas olemme Terhin kanssa näköjään luottaneet ennakointiin – ajattelematta asiaa tietoisesti.

Millaisia aloituksia sinä harrastat?

Entä miten aloitat?

Olen kuullut huhuja kirjailijoista, jolle aloittaminen on ilo. Minulle aloittamista edeltää tuskatila ja ahdistus, jota lääkitsen suklaalla ja jäätelöllä. Oikeastaan tuntuu siltä kuin olisi laskettava jalkansa huojuvalle, hajoavalle riippusillalle päästäkseni kuilun yli vihreille niityille enkä yhtään tiedä, katkeaako köysi tai lipsahtaako jalka.

Toinen asia sitten on, että toisella puolen eivät odotakaan vihreät niityt, joilla peurat ja gasellit käy, mutta aloitusvaiheessa tätä en usko, ja hyvä niin. Aloittamisen jälkeen yleensä iskee työhulluus, ja hyvä niinkin.

Anneli

Suuronnittelut Sallalle! Palkinnon sait ansiosta ja syystä!
Salla Simukalle on tänään myönnetty Suomi-palkinto, jonka rahallinen arvo on 26.000 euroa. Aiemmin lasten- ja nuortenkirjailijoista palkinnon ovat saaneet Tove Jansson ja Maria Vuorio.
Perustelut kuuluvat näin:

Salla Simukka on suomalainen kirjailija ja suomentaja, joka toimii myös Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden kriitikkona sekä nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen toimitussihteerinä. Hän on opiskellut Turun yliopistossa pohjoismaista filologiaa, suomen kieltä, yleistä kirjallisuustiedettä, luovaa kirjoittamista ja naistutkimusta.
Simukan vuonna 2002 ilmestynyt esikoisteos, nuortenromaani Kun enkelit katsovat muualle kertoo kahden teinitytön rakkaudesta. Vuonna 2012 julkaistu kirjapari Jäljellä ja Toisaalla on lähitulevaisuuteen sijoittuva nuorten dystopia maailmasta, jossa tavallisuus ei ole enää mitään. Tästä kirjaparistaan Salla Simukka sai Topelius-palkinnon vuonna 2013.
Salla Simukan poikkeuksellisen vahva kansainvälinen läpimurto on Lumikki Anderssonista kertova trilleritrilogia, jonka ensimmäinen osa Punainen kuin veri ilmestyi Suomessa keväällä 2013 ja toinen osa Valkea kuin lumi saman vuoden syksyllä. Koko kirjasarjan käännösoikeudet on myyty puolen vuoden aikana jo 37 maahan, tiukan huutokaupan jälkeen. Tällaista ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut suomalaiselle kirjailijalle.

Myös Lastenkirjahyllyssä on postaus palkinnosta.

Kettukansi4

Kun en ole nettinatiivi vaan gutenberg-antiikki, en onnistu liittämään kirjan kansikuvaa tähän. Anteeksi.

Kyse on kuitenkin lastenkirjasta, jonka julkistamistilaisuus oli eilen. Kirjan talkootöissä ovat olleet niin kirjoittaja, kustannustoimittaja kuin taittajakin. Prosessi oli pitkä ja mutkikas, mutta nyt on kirja valmis.

Taidekeskus Kettukin taiteilija Vili Ohra-aho on
vauhdikkaan lastenromaanin kuvittaja

Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry (Kettuki) on julkaissut ”Seuraa hännänpäätäni” -lastenkirjan, jonka on kirjoittanut palkittu lastenkirjailija Anneli Kanto ja kuvittanut Vili Ohra-aho.

Seuraa hännänpäätäni –lastenkirja julkistettiin Janakkalan pääkirjastossa Turengissa 10.12.2013.
Samalla avattiin Vili Ohra-ahon kirjaa varten tekemien originaalikuvien näyttely. Kuvitusnäyttely on avoinna vuoden loppuun saakka kirjaston aulatilassa.

Vauhdikas lastenromaani kertoo kahden ketun kaupunkimatkasta. Kauhakuormaajan ryske ajaa kaksi kettua, Suurketun ja Ketsun, pois kotikoloistaan vanhasta ladosta. Parivaljakon on pakko suunnata kaupunkia kohti ja ryhtyä cityketuiksi. Kaupunki tarjoaa biletystä ja roskasäiliön buffet-illallisia, mutta myös jännitystä ja vaaroja, joissa ystävyys joutuu koetukselle. Hauskan tarinan on kirjoittanut palkittu lastenkirjailija Anneli Kanto ja kuvittanut lahjakas nuori kuvittaja Vili Ohra-aho. Kirjan on kustantanut Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry (Kettuki)
Teos on ensimmäinen Kettukin taiteilijan kuvittama lastenkirja. Vili Ohra-aho, graafikko-opiskelija, paneutui tehtävään tehden viime kesänä Anneli Kannon käsikirjoituksen mukaan luonnoksia erilaisilla tekniikoilla työssä oppimisjaksollaan Taidekeskus Kettukissa. Luonnosten pohjalta valittiin toteutustapa, jolla Vili loi kirjan kuvituksen.

Vili Ohra-aho on 20-vuotias nuori kuvittaja Tervakoskelta. Peruskoulunsa hän kävi Haukankallion erityiskoulussa Janakkalan Leppäkoskella, ja sen jälkeen hän opiskeli kaksi vuotta kuvataidepainotteisessa koulutuksessa Kiipulan ammattiopistossa. Keväällä 2014 hän valmistuu Sataedun ammattiopistosta kuva-artesaaniksi ja graafikoksi. Vili on piirtänyt ja kuvittanut aina. Kuvien tekemisen lisäksi hän rakastaa musiikkia ja strategiapelejä. Vilillä on matkassaan kaverina autismipuun oksa.

Kirjan valmistumista ovat tukeneet Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, Karisto Oy ja Radiant Graphics Oy.

Kirjan voi ostaa hyvin varustetuista kirjakaupoista, Taidekeskus Kettukista ja Janakkalan kirjaston Poikkeus -kahvilasta. Kirjan hinta on 21,50 €.

lisätietoja Sirpa Haapaoja puh. 044 0405 107
sirpa.haapaoja@kettuki.fi
Toiminnanjohtaja
Taidekeskus Kettuki

****

Ole hyvä Antiikki-Anneli, tässä kirjan iloinen kansikuva. T: Kirsti

Topeliusehdokkaat:

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. WSOY 2013

Nokkosvallankumous on synkkä, mutta toiveikas dystopia ympäristökatastrofin kokeneesta maailmasta, jossa lapset ovat rakentaneet itselleen oman paikan hylättyyn huvipuistoon.

Jyri Paretskoi: Shell´s Angels. Karisto 2013

Shell´s Angels on vahvojen teemojen kirja: perheväkivalta, nuorten pelihimo ja alkoholinkäyttö. Kirja kuvaa osuvasti pienen paikkakunnan nuoria ja korostaa ystävyyden merkitystä. Nuorten asioita käsitellään suurella ymmärtäväisellä sydämellä.

Hellevi Salminen: Hello I love you. Otava 2013

Hello I love you on helppolukuinen mutta samalla tiivistunnelmainen lukukokemus. Kirja on kertomus itsensä etsimisestä, ystävyydestä ja rohkeudesta jota tarvitaan, jotta voi rakastaa sitä jota haluaa.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä. Gummerus 2013

Mayan vanhemmat keksivät rahoittavansa remontin osallistumalla tositv-ohjelmaan, jota Maya inhoaa ja pitää valheellisena. Tyttö päättää lähteä kesäksi pohjoiseen erikoisen isoäitinsä luokse.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet. Tammi 2013

Emman palaa kymmenen vuoden jälkeen Thaimaaseen, jossa hänen koko perheensä kuoli tsunamissa. Ajatuksia herättävässä kirjassa teemoina ovat ilo ja suru sekä rakkaus ja kuolema.

Lydecken ehdokkaat:

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Karisto 2013

Raparperi ja Emmi etsivät geokätköjä GPS-laitteiden avulla. Kirja on mukaansatempaavaa luettavaa ja johdattelee lukijansa geokätköilyn pariin tarjoamalla oikeiden kätköjen koordinaateja ja kirjan loppuun koottujen vinkkien avulla löytyvän mysteerikätkön.

Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias. Karisto 2013

Samin isoäiti on ostanut merkillisen kellon ja katoaa pian sen jälkeen. Samille selvillä, että kellon avulla isoäiti on päässyt Haavekaupunkiin kaipaamansa miesvainajansa luokse. Poispääsy kaupungista ei olekaan ihan yksinkertaista.

Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko. Otava 2013

Lapsen utelias kiinnostus aikuisten kiireiseen työelämään on aiheena vauhdikkaassa seikkailutarinassa, jossa pieni Leo lähtee viemään kotiin unohtunutta salkkua isälleen. Hammaspeikot, hurjistuneet vartijat ja mustakaapuinen mörkö sopivat varsinkin aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Teos 2013

Lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin sopii hienosti Alexandra Salmelan 21 hullunkurisen sadun kokoelma. Martina Matlovicovan värikäs kuvitus täydentää menoa. Tavanomaisuudesta ei ole näissä tarinoissa tietoakaan.

Kalle Veirto: Kivimutka ja pääkallonaama. Karisto 2013

Uudelta naapurilta katoaa läppäri kesken syntymäpäiväjuhlien, ja neuvokas 13-vuotias Kivimutka pääsee käyttämään etsivän lahjojaan. Kirjassa korostuu nuoren pojan rohkeus, pelottomuus ja omatoimisuus.

Ensimmäinen ajatukseni tämän syksyn ehdokaslistoista on: monipuolista! Minusta on erittäin hyvää kirjallisuuspolitiikkaa – sitähän palkinnot myös ovat – nostaa esiin monenlaista kirjallisuutta.

Koska blogit ovat mitä hedelmällisin paikka nillittää, kun ei mene niin kuin Strömsössä, niin nyt tulee vali vali ja vielä kerran vali.

Mitä teet, kun tulee vastaan epäonnistuminen? Tappio, huono onni, pieleenmennyt projekti, huono lopputulos, selvä petos tai huijaus? Miten näistä pääsee yli tai oikeastaan läpi? Aiheesta hyvä aika viestitellä juuri nyt, kun asianomaiset ovat saaneet kielteiset ja myönteiset apurahakirjeensa. 255 pettynyttä, 55 onnellista.

Kohtalon tai kanssaihmisten antamasta iskusta on toivuttava, jotta työkyky ja luomisen vimma säilyisivät. Katkeroituminen on syanidia laadulle. Tshehovin Lokissa nuori, kovia kokenut näyttelijätär sanoo, että tärkeintä on taito kestää.
Sillä näin voi käydä. Koska kirjailijat kirjoittavat nykyään monia lajeja, otan tässä huomioon myös teatterin, television ja elokuvan – ja huom. kaikki ei ole omaa kokemustani, vaikka toki kokenut kaikki tietää.

1. Projekti, johon olet käyttänyt aikaa, vaivaa ja rakkautta, kaatuu kalkkiviivoilla sinusta riippumattomista syistä. Ylempi taho päättää, että ei vaineskaan. Työryhmän avainhenkilö saa paremman tarjouksen. Päättävän tahon nais/miesystävä tekee kilpailevan ja luonnollisesti nerokkaamman tekstin. Rahaa ei saada kokoon. Siinä olet, kuollut käsikirjoitusparka sylissäsi. Pahimmassa tapauksessa syy projektin epäonnistumisesta kaadetaan sinun niskaasi, koska käsikirjoittaja on sopiva ja puolustautumiskyvytön syntipukki.

2. Luulet onnistuneesi kirjallisessa ponnistuksessasi, mutta julkisuus onkin toista mieltä. Se lukee tekstiäsi oudosti. Et saa ymmärrystä, vaan moitteita asioista ja pyrkimyksistä, joita tekstissä ei mielestäsi edes ole.

3. Luulet onnistuneesi, kirjoittaneesi tärkeästä aiheesta, jopa hyvin ja uudella tavalla, mutta et saa minkäänlaista vastakaikua. Kirja, näytelmä tai muu taiteellinen tuotos jää näkymättömiin ja kuulumattomiin.

4. Luulet löytäneesi tärkeän aiheen, kirjoitat siitä, mutta kas: joku muukin on löytänyt juuri saman aiheen. Hän saa julkisuuden, kiitokset ja palkinnot, sinun osasi on hiljaisuus.

5. Uskot löytäneesi tärkeän aiheen ja innosta pullistuen tutkit sitä, teet taustatyötä ja kirjoitat ensimmäiset sata sivua vain lukeaksesi syksyn kirjalistasta, että aihe on jo käytetty.

6. Aloitat innostuneena loistavalta kuulostavan projektin ja näet edessäsi ruusunhohteisen tulevaisuuden, mutta homma paljastuu a) tyhjiksi lupauksiksi ja ilmaisen työn hikipajaksi b) kaameaksi taistelukentäksi, jossa silpoutuneet psyyket lentelevät c) hikipajaksi, jossa työstä saatu korvaus ei yllä lähellekään työn määrää, mutta höykytystä on sentään määrättömästi.

7. Torjut tarjotun työn, koska epäilet, että projekti on juurikin kaikkea edelläkuvattua. Myöhemmin havaitset, että projekti onnistuu loistavasti, saa kehuja, tuottaa rahaa ja menestyy ulkomaita myöten.

8. Posti tuo jälleen kerran Ei-kuoren. Et pystykään aloittamaan romaania, jota olet suunnitellut jo useamman vuoden. On haalittava töitä, joista maksetaan, ja sydän verta valuen lykättävä kirjoittamista. Taas. Mehän emme vingu apurahoja ostaaksemme viinaa ja turkiksia, vaan ostaaksemme kirjoittamiselle aikaa.

9. Kustannustoimittajasi jää vanhempainlomalle, vaihtaa taloa tai irtisanotaan. Tämä ei ole kustannusmaailman myllerryksessä tavatonta. Siinä olet, kakkosversio käsissäsi, neuvottomana ja vailla vastapuolta. Kustantamossa kukaan ei aja asiaasi. Uusi kustannustoimittaja ei pidä ideastasi, ette ole samalla aaltopituudella tai yksinkertaisesti et saa uutta kustannustoimittajaa.

10. Hylsy. Olet mielestäsi kirjoittanut hyvin ja aihe on mielenkiintoinen, mutta kustantamo ei ole samaa mieltä. Saat hylsyn ja alat epäillä, että a) hylsyn syy ei ole kaunokirjallinen b) olet salaliiton kohde c) sinusta on tullut surkea kirjailija ja huono ihminen d) olet itse asiassa aina ollut surkea kirjailija ja huono ihminen, mutta onnistunut pettämään itseäsi koko elämäsi ajan.

11. Löysä hirttosilmukka –taktiikka. Lähetät käsikirjoituksen, mutta vastausta ei kuulu. Odotat, et kehtaa kysyä, puolen vuoden kuluttua kehtaat, luvataan vastata pian, ei vastata, odotat, mietit, kehtaatko kysyä. Lenkki alkaa alusta. Saattaa kestää parikin vuotta.

Listaa saa täydentää.

Anneli

Blogien kriisi

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti elokuussa blogissaan näin:
“Voisi siis sanoa, että tunnustukselliset kirjailijablogit ovat kriisissä. Ne kuolevat kuin erämaahan hyytyvät vedettömät vesipuhvelit. Niitä on liikaa, jotta yhdelläkään olisi kunnollista huomioarvoa, ja ne toistavat niin itseään kuin toisiaankin. Ne eivät tarjoa enää kenellekään mitään, ei tämäkään blogi, eikä kirjailija saa niistä teoksilleen näkyvyyttäkään enää. Ainoa mahdollinen hyöty on, että jos joku haluaa aivan tietyn kirjailijan työmaalle päästä tirkistelemään, se on mahdollista. Kun googlettaa kirjailijan nimellä, todennäköisesti löytyy kirjailijan oma blogi. Mitä vähemmän kirjailija myy, sitä todennäköisemmin hänellä on blogi nillittämistä ja lukijoiden kalastelua varten. Hyvin myyvät kirjailijat eivät bloggaa. Heidän ei tarvitse.”
PI kirjoitti paljon muutakin, mutta tähän jäin kiinni. Rupesin epäilemään, että PI puhuu asiaa. Blogien kriisi tai kuolema on totta.
Kirjailijablogeja on paljon. Kuin myös kirja-, ruoka-, leipomis-, käsityö-, vauva- ja muotiblogeja. Niitä en seuraa.
Mutta muutamaa kirjailijablogia seuraan satunnaista useammin: Kirsti Ellilän Häiriöklinikkaa, Anu Holopaisen Kävelyretkiä, Terhi Rannelan blogia, entisen kustannustoimittajani Tero Liukkosen blogia ja silloin tällöin myös Juha Siroa ja Tommi Melenderiä, jotka tosin masentavat minut lukeneisuudellaan ja älyllisyydellään.
Omaa blogia en edes kuvittele pitäväni. En jaksaisi opetella sellaisen rakentamista enkä keksisi sinne kirjoitettavaa. Enkä kestäisi niitä anonyymeja ilkeyksiä ja henkilökohtaisia loukkauksia, joita tunnustuksellisiin blogeihin ehtymättä virtaa.
Enkä keksi, mitä myönteistä blogista saisin itselleni.
Teimme Terhin kanssa (Terhi sen enimmäkseen teki) blogin Kuparisaari-trilogiallemme. Näimme vaivaa ja ideoimme. Blogissa on niin kuvittaja- kuin kustannustoimittajahaastattelu ja mielestämme muitakin kivoja osioita. Mutta ei lukijoita.
Tällainen ryhmäblogi sopii sielulleni paremmin kuin yksilöblogi, mutta onko tälläkään mitään merkitystä? Saavatko tänne kirjoittavat kirjailijat Grafomaniasta itselleen enää mitään? Saavatko lukijat? Keksimmekö kiinnostavia aiheita vai jauhammeko entisellä uralla?
Muistaako kukaan vielä pulinalinjoja? 90-luvulla puhelinyhteyksien tekniikka kehittyi, niin että ryhmäpuhelut olivat mahdollisia. Niistä tuli suosittuja. Ihmiset maksoivat siitä, että saivat puhua lörpötellä tuntemattomien kanssaihmistensä kanssa kaikenlaista palturia, enimmäkseen kai puhuttiin seksistä.
Ihminen on otus, joka kaipaa kommunikaatiota lajitovereidensa kanssa. Siihen tarpeeseen blogit ovat vastanneet. Mutta onko niille käynyt kuin pulinalinjoille: aika on ajanut ohi?

Anneli

Arkistot

Mainokset