You are currently browsing annelitre’s articles.

Sain Berliinin kaupunginkirjastosta kirjanmerkin, jonka teksti on huvittanut minua siinä määrin, että haluan jakaa sen kanssanne. Tämä on sitaatti kirjailija Kurt Tucholskylta (1890-1935):

”Kun ihminen lainaa kirjaston kirjan, sanotaan nyt vaikka Marxia, mitä hän haluaa lukea? Hän haluaa lukea Marxia. Mitä hän ei missään nimessä halua lukea? Hän ei halua lukea herra Posaukea. Mutta mitä herra Posauke onkaan tehnyt? Herra Posauke on raapustellut kirjan täyteen. Hyi!

Älkää kirjoitelko kirjan marginaaleihin! Älkää tuherrelko kirjaa täyteen, se on rumaa. Kirjoittakaa huomionne muistiin. Älkää kirjoittako kirjoihin, kirjoittakaa mieluummin kirjoista! Älkää haukkuko kirjailijaa kirjan sivulla. Kirjoittakaa hänelle kirje.”

Lopuksi kysely: mieliinpainuvimmat lukijakirjeet tai muut sen sellaiset. Minä sain äskettäin lukijalta tukevan pötkön peuranmakkaraa. Sitä on vielä pieni pala. Unohtumaton lukijapalaute.

“En halua, että kirjoittamisesta tulee suorittamista.”
“Se menee pelkäksi suorittamiseksi.”

Suorittaminen on paha juttu. Luominen on hyvä juttu.
Mikä on näiden kahden ero? Mitä on suorittaminen?

Sitä mietin tänään, suoritettuani koko viikonlopun erästä käsikirjoitusta, jota olen suorittanut jo pari viikkoa. Pääsin äsken siunattuun “tallenna nimellä” – vaiheeseen enkä yhtään liian aikaisin, sillä deadline on huomenaamulla.

Itsekin olen viljellyt alussa mainittuja lauseita, paheksunut suorittamista ja ihaillut luomista.
Suorittamiseen tuntuu sisältyvän pakko, kuten määräaika – se nimensä mukainen kuolemanviiva, deadline – sopimus, liuskoja odottava ihminen, ylipäänsä jokin ulkopuolinen kannustin, joka ei lähde kirjoittajan sisäisestä motivaatiosta. Suorittaminen on jotain, mikä pitää tehdä vaikka ei huvittaisi tai vaikka huvittaisi tehdä jotain aivan muuta. Siihen liittyy kurinalaisuus ja mielihalujensa taivuttaminen työn hyväksi. Suorittamista suoritetaan vaikka sitten hampaita kiristellen.

Entä “luominen”? Siihen liittyy innoittunut mielentila, inspiraatio, suuri halu tehdä sitä mitä on juuri tekemässä, kenties jopa sen vaikeasukunimisen unkarilaisen luoma käsite flow. Luomiseen kannustaa sisäinen pakko, joka on niin suuri, ettei työtä malta jättää eikä työtunteja lasketa. Luomisessa on iloa ja nautintoa.

Mutta kun tarkastelen “suorittamiani” ja “luomiani” tekstejä, en näe eroa niiden taiteellisessa tasossa. Yhtä hyviä ovat tai yhtä huonoja.

Olen vuosien mittaan ruvennut arvostamaan suorittamista ja havainnut, että ainakin joskus suorittamisen välttely on laiskuutta tai mukavuudenhalua. Olen myös havainnut, että omalla kohdallani luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi tyhmältä. Kun siinä muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, mielikuvitus vetreytyä ja tunnit kadota. Sitten havahtuu siihen, että kello on kolme iltapäivällä ja nälkäiset koululaiset ovat juurikohta tulossa kylmän kotilieden ääreen.

Usein tekstin ensimmäisen version valmistumiseen liittyy paljon suorittamista, mutta kun on jotain, minkä päälle rakentaa, vaikka kurjakin ensiversio, alkaa luomisvaihe.

Luulen, että urheilijoilla toimii sama mekanismi. Tuskin hiihtäjiä hirvittävästi huvittaa lähteä suohon rämpimään ja itseään rääkkäämään. En usko, että inspiraatio heitä kannustaa. Itsekuria ja kovaa tahtoa siinä tarvitaan. Mutta luulen kyllä, että kun lihakset lämpiävät ja veri alkaa vilkkaasti kiertää, mielihyvähormonit iskevät ja ponnistus alkaa tuntua miellyttävältä tai ainakin se antaa tyydytystä. Aivan niin kuin kirjoittamisessa.

Muiden kokemuksia suorittamisesta ja luomisesta?

Anneli K.

Turun kaupunginkirjastossa pidettiin tilaisuus nimeltä Voittajapaneeli. Oli tietty hienoa olla voittaja. Kyse oli Suomen Nuorisokirjailijoiden järjestämästä tilaisuudesta, jossa esiintyivät Topelius- ja Lydecken-voittajat Salla Simukka ja Kirsti Ellilä ja heidän siivellään minä Plättä-palkinnon voittajana.

Kirjailija Anu Holopainen veti paneelikeskustelun ja vaati meitä kertomaan, miten voittajakirjat olivat syntyneet ja miltä tuntui saada palkinto. Kaikki vastasivat lähes samoin sanoin: hienolta tuntui, oli palkitsevaa saada palkinto.

Alussa oli hylsy. Kaikilla voittajakirjoilla, mikä on aika hassua. Simukka vaihtoi kustantajaa, Ellilä mietti ja lähestyi kustantajaansa uudelleen ja samoin tein minäkin, kun futissarjan ensimmäinen osa ei herättänyt kiinnostusta Tiina-kilpailussa. Kirjat löysivät ymmärtäjänsä, tulivat julki ja pääsivät siis lopulta palkinnoille. Kaikki kolme myös arvioivat, että hylsy ja siitä seurannut mietintäkotvanen olivat tehneet idealle ja käsikirjoitukselle hyvää.

Palkituksi tuleminen ei kirjan tai kirjailijan kohtaloa hievahduttanut. Sekin oli yhteinen kokemus. Palkinto antoi kirjailijalle varmuutta ja iloa, mutta ei myyntimenestystä, kuuluisuutta tai roppakaupalla esiintymis- ja haastattelupyyntöjä. Kenties kirjailijan nimi jäi palkinnon myötä mieleen, kenties kirja-alan ammattilaiset kuten kirjasto- ja kirjakauppaväki muistavat kirjan paremmin, mutta vain kenties.

Anu tivasi myös, miltä tuntuu, kun kirjailijalta odotetaan yhä enemmän näkyvyyttä ja osallistumista kirjan markkinointiin. Lukijoiden kohtaamiset olivat kaikille mieluisia emmekä panneet pahaksemme muutakaan julkisuutta, jota tosin ei kiusaksi asti nuortenkirjailijan osalle tulekaan. Ainoastaan Kirsti epäili, edesauttaako vai tuhoaako hän kirjallista uraansa julkisilla esiintymisillään. Hän myös tunnusti kiduttautuvansa vertailemalla itseään muihin kirjailijoihin. Minä ja Salla otamme osamme kevyemmin.

Tietenkin haastattelija kysyi myös, miksi kirjoitamme. Kovin yksituumaisia olimme senkin suhteen. Rahan, maineen, palkintojen tai muun ulkokirjallisen vuoksi emme ainakaan, ne eivät edes kantaisi kirjoittamisen motiivina eikä kukaan ollut havainnut palkinnon vaikuttaneen kirjoittamiseensa – palkintohan annettiin jostain, joka oli jo kirjoitettu. Kirjoittamisen syy on kirjoittamisessa itsessään, ja kirjoittaminen on kommunikaatiota, kurottumista mahdollisten lukijoiden luokse, intiimistä kirjoittamistilanteesta intiimiin lukemistilanteeseen.

IMG_3811
Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kirjallisuuspalkinnot 2013:

Topelius-palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä nuortenkirjoista:

Salla Simukka: Jäljellä ja Toisaalla (Tammi)

Palkintoraadin perustelut:
Salla Simukan kirjat Jäljellä ja Toisaalla on eheä kahden kirjan kokonaisuus. Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja niin yksilön näkökulmasta (mm. uskaltaa olla oma itsensä) kuin yhteiskunnallisestikin (suorittaminen, valinnanvapaus ja valta).
Kirjat ottavat myös kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan. Virtuaalimaailmasta tulee todellinen maailma liian monen nuoren kohdalla.
Simukan kirjoissa perhesuhteet kuvataan arkirealistisesti ilman suuria ongelmavyyhtejä, ja tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että perustarina pysyy vahvana.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvid Lydecken -palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä lastenkirjoista:

Kirsti Ellilä: Majavakevät (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:
Kirsti Ellilän kirjassa yhdeksi vahvaksi teemaksi nousee rasismi sivutuotteineen kuten syrjiminen ja yksinäisyys, mutta Ellilän kirjassa myös luonto ja eläinten suojelu saavat oman vahvan merkityksensä.
Majakevät kertoo hyvin vakuuttavasti pienen henkilön sinnikkyydestä ja periksi antamattomuudesta, joiden avulla saadaan aikaan suuria asioita. Kirjassa on ihailtavaa sen kieli ja rakenne yhdessä useiden eri teemojen kanssa.

# # # #

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, kirjastovirkailija Marja Welin, ja muina jäseninä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi, freelancer-kriitikko Emma Saure ja erikoiskirjastonhoitaja Markku Kesti.

IMG_3816

Hylsy eli hylkäyskirje on ohittamaton osa kirjailijuutta. Jokainen on joskus saanut hylsyn. Joku kertoo voivansa paperoida makuuhuoneensa seinät hylsykirjeillä, jos nyt niin perverssi mieliteko sattuisi yllättämään.

Aloittelevalle kirjailijalle tai julkaisukynnyksen ylitykseen ponnistavalle kirjoittajalle hylkäys on tuttu juttu. Se tiedetään. Yhtä tuttu juttu ei ole, että myös paljon julkaisseet, palkintoja saaneet, vakiintuneet ja tasokkaat kirjailijat tulevat torjutuiksi.

Tuntuu siltä, että näinä kustannusalan myrskyisinä aikoina hylsyt ovat lisääntyneet ja iskevät yllättävistä suunnista. Myös käsikirjoituksen hylkäämisen perusteet saattavat kuulostaa yllättäviltä ja jopa jälkikäteen haetuilta, selittelyiltä. Vaisto sanoo, että takana on jotain muuta: kustantamon uudelleenjärjestelyjä tai tulevaisuudessa siintäviä yrityskauppoja, nimikkeiden vähennystarvetta, huonoa taloustilannetta tai kaupallista laskelmointia.

Siitä ei päästä mihinkään, että kustannusala on myös bisnestä. Se on syytä muistaa ja ymmärtää. Kustantamon pitää myydä kirjoja voitollisesti tai kustantamo on nopeasti entinen kustantamo. On silti ankeaa, jos käsikirjoituksen julkilausuttu hylkäämisen syy on taiteellisen tason tai omaperäisyyden puute (niitäkin toki käsiksessä voi olla), kun todellinen syy on arvio huonosta myynnistä.

Tämä on tietenkin mutuhuttua eikä ehkä pitäisi munata itseään julkisesti lausumalla näin, mutta on sellainen olo, että muutaman vuoden runsaan nimikemäärän ja kirjanmyynnin vähenemisen jälkeen kustantamoissa kiristetään nyt linjaa ja supistetaan julkaistavien teosten lukumäärää. Se tarkoittaa lisää hylsyjä.

Hylsyn sietäminen vaatii sankaruutta ja selkärankaa. Se on kova paikka kenelle tahansa, olipa sitten kirjoittamisen harrastaja tai paljon julkaissut kirjailija.

Kun kirjoittaja saa vaivalloisen työnsä valmiiksi ja antaa sen luettavaksi, tilanne on sama kuin lapsen kiikuttaessa piirustuksensa äidille: hän toivoo hyväksymistä, kehumista ja kiittelyä. Isku on kauhea, jos tuleekin torjunta. Silloin ihminen ropisee sirpaleina lattialle, tuntee tulleensa mitätöidyksi kokonaisuudessaan, jopa häpeää, vaikka siitä ei tietenkään ole kysymys. Järki kertoo, että kustantajalla on hylkäämiseen perusteet, mutta tunne huutaa, että tämä on verinen vääryys ja mieleen hiipii epäilys, että en koskaan enää pysty kirjoittamaan mitään.

Tulee tyhjä olo. Tuntee putoavansa, ei tiedä, mistä ottaisi kiinni.

Varsinaisesti en ole saanut äskettäin hylsyä, mutta muuan toiveikas ja kiva kirjaprojekti karahti kiville ja käsikirjoituspuolella on ollut vastoinkäymisiä. Yllättävän kipeää puraisu on tehnyt.

Kirjailijan ja minkä tahansa luovan alan työntekijän tärkein omaisuus on hänen työkykynsä. Kyky tuottaa uutta ja hallita suuria kokonaisuuksia. Kirjailijan täytyy kyetä luomaan, keksimään kiinnostavia tarinoita ja kirjoittamaan ne hyvin. Täytyy kestää hyvät tai huonot kritiikit – molemmissa on kestämistä – tai täysi hiljaisuus, mikä lienee pahinta.

Useimmiten kirja painuu unohduksiin kohtuuttoman nopeasti kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Sitten on huokaistava ja kirjoitettava uusi kirja. Aloitettava taas alusta.

Aina joskus hiipii mieleen tuhoisa ajatus: entä jos en enää kykenekään? Entä jos kadotan kykyni keksiä ja kirjoittaa? Tai mikä vielä pahempaa: entä jos olen jo kadottanut luovuuteni ja kirjoittamisen taitoni, mutta en vain itse huomaa sitä?
Olen ajatellut tätä viime aikoina ehkä siksi, että olen lukenut kolme kirjaa, jotka edustavat tekijänsä myöhäistuotantoa ja jotka ovat niin huonoja, että samankaltainen esikoiskirja ei ylittäisi julkaisukynnystä. Nämä on kuitenkin julkaistu, vaikka ne ovat tekijälleen häpeäksi. Yksi on dekkari, joka ei pysy koossa ja jonka ratkaisu tulee kuin deus ex machina. Toinen on viihdekirja, joka ei ole enää nokkela eikä säkenöivä vaan jonka kielikin on kuin sote-mietinnöstä. Kolmas on realistinen, tekijänsä elämään perustuva kirja, joka leviää ja pursuaa joka suuntaan, toistaa tapahtumia ja kielikuvia, vyöryttää yhä uusia henkilöitä ja on aivan liian pitkä. Kirjat eivät ole välttämättä uutuuksia eivätkä kotimaisia.

Kirjailija on menettänyt kykynsä eikä kukaan ole sanonut sitä hänelle.

Tuottelias Mika Waltari menetti työkykynsä suhteellisen varhain. Silti hän yritti yhä edelleen, riipaisevasti. Kiipesi joka aamu vinttikamariin ja yritti, mutta oli kadottanut kokonaisuuden hallinnan. Se on minusta kirjan kirjoittamisessa vaativinta, pitää kokonaisuutta näpeissä. Waltarin epäilen sairastaneen burn outia, josta tuolloin ei tiedetty mitään. Hän olisi tarvinnut hoitoa ja vuoden tai kahden loman. Hän olisi voinut toipua, niin uskon, mutta kirjoituskoneen ääressä istuminen ja itsensä pakottaminen mahdottomaan vain pahensi tilannetta.

Kirjailijat tekevät työtään varsin iäkkäiksi. Harvassa lienevät ne, jotka odottavat vesi kielellä varhaiseläkettä. Paitsi ne, jotka odottavat varhaiseläkettä porvarillisesta leipätyöstään ja unelmoivat kokopäiväisestä kirjoittamisesta.

Kirjailijaliitto järjestää Kelan kanssa nykyään kirjailijoille työkykyä ylläpitävää kuntoutusta. Se on loistava hanke. Kuitenkaan kuntoutukseen ei ole tungosta, päinvastoin. Ehkä muillekin käy kuin minulle: suunnittelin lähteväni kuntoutukseen, koska haluan ylläpitää kalleintani, aarrettani, työkykyäni. Vaan finanssit eivät antaneet myöten. Kuntoutus vaatisi paljon aikaa, joka olisi poissa työnteosta ja haukkaisi loven ansioihini. Koska tulot eivät ole suuret, ei ole varaa menetyksiin. Päivärahan olisin saanut, mutta maksamani yel-tason päiväraha olisi naurattanut ellei olisi itkettänyt. Apurahoja ei herunut. Ei ole varaa ylläpitää työkykyä, on vain kyettävä työhön. Tämä tekee minut huolestuneeksi.

Huomenna paljastuu Junior Finlandia -voittaja.
Myönnän, etten ole lukenut ehdokkaista kuin puolet, joten lähes täydellisen tietämättömyyden suomalla itsevarmuudella veikkaan Aleksi Delikourasin Nörttiä, jota luen parastaikaa.
Pistän pähkinäni Nörtille, koska laskelmoin ja mietin myös diktaattori Mari Rantasilan mahdollista kirjallista makua. Nörtti on hillittömän hauska, se löytää mainion poikatyypin ja kirjaan tarttuvat ehkä pojat, jotka eivät muuten lukisi sellaista kammotusta kuin kokonaista kirjaa.
En silti lainkaan masentuisi, jos palkinto lankeaisi muutamalle tutulle kirjailijalle Hurraa Helsingin! tai Puheliaan Eliaan voiton myötä.
Mitä kirjaa sinä veikkaat?
Oikeaan osunut saa palkinnoksi arvonimen V.A.L.O.P. eli Vakain Aikomuksin Liikkuva Opas ja Päällikkö.

Kirsti Koon hyvä postaus jäi tuonne juhlahumun alle, joten otan oikeuden nostaa se tänne kärkeen. Kirsti kysyy, sujuuko kirjoittaminen paremmin sateella vai paisteella.

”Vastaan sateella. Kirjoittaminen luistaa parhaiten.

Terhi puhui edellisen postauksen kommentissa kesäloman tärkeydestä. Olen samaa mieltä. Kesällä tekee hyvää olla ja käyskennellä — ulkoilmassa, maisemissa. En omista läppäriä, jonka ottaisin mukaan kannonnokkaan tai laiturille. Kirja kuuluu kesäpäivääni, ja korkeintaan vihko ja lyijykynä. Runo saattaa kolkuttaa, sitä kuuntelen.

Eniten nautin kirjoittamisesta syystalvella. Mitä pimeämpää, sen parempi. Ei viettelevää riippumattoa, D-vitamiinia tai kuivien käpyjen narskahtelua. Pelkkä hämärän hys-hys ja oma pää. Täydellinen keskittymisrauha. Arkipäivä kääntyy nopeasti sisäisiksi maailmoiksi, jotka vaativat päästä ilmoille, kerrotuiksi.

Talvi. Hyvää aikaa sekin. Jostain syystä kesä tunkee talveeni sitä voimakkaammin, mitä kylmempää ja lumisempaa on. Mukavimmat kesäjuttuni olen kirjoittanut keskitalvella. Olen huomannut, että usein kaukainen muistikuva mistä tahansa tapauksesta on verevämpi ja kiinnostavampi kuin tunti sitten koettu aistimus. Etäisyys antaa kokemuksille syvyyttä, niitä on ollut aikaa imeskellä ja käännellä. Toisaalta talvikirjoittamistani ohjailee myös tuleva, kohti kesää, kohti sirityksiä ja pehmeitä tuulia.

Kevät on julma. Ruma, räikeä, paljastava ja vaativa. Liian nopea, en ehdi mukaan. Tahtoisin hypätä talvesta suoraan kesään. Viime vuonna se melkein onnistui: toukokuussa Toscanassa oli kesä. Harkitsen vakavasti samaa reissua tulevanakin vuonna. Toscanan lämmössä hioin romaania, joka on silkkaa jäätävää hyhmää, talviöitä ja kalmakellareita. Lisäksi kirjoitin puutarhakirjaan tarinan Nainen, joka kaivautui lumeen.

Mikä on sinun kirjoittamisvuodenaikasi? Onko talvella vaikea kirjoittaa kesää, tai päinvastoin?”

”Pohjoismaiden neuvosto perustaa uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon. Uutuuspalkinnosta tulee viides neuvoston vuosittain jakama palkinto. Muut ovat kirjallisuus-, musiikki-, elokuva- sekä luonto- ja ympäristöpalkinto. Kunkin palkinnon arvo on 350 000 Tanskan kruunua eli liki 47 000 euroa.
Palkinnon perustamisesta tiedotettiin sen jälkeen, kun viiden Pohjoismaan kulttuuriministerit saivat neuvoston parlamentaarikkojen sekä kulttuuri- ja koulutusvaliokunnan siunauksen pyrkimyksilleen.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto jaetaan ensimmäisen kerran ensi vuonna. Se on riippumaton Pohjoismaiden neuvoston arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta.”
Mitä mieltä olette grafomaanikot tästä?

Anneli

Näin juhlallisesta aiheesta keskustellaan 12. kansainvälisellä kirjallisuusfestivaalilla Berliinissä. Minulla on ilo nauttia Kirjailijaliiton residenssistä täällä viikon verran, joten olen päässyt festivaalia jonkin verran seuraamaan.

Komeata aihetta tukee EU:n projektiraha. Vink, vink, kotimaiset kirjafestivaalit! Jos nimittäin jotain kotimaisilta, loistavilta kirjafestareilta kaipaan, niin ulkomaisia vierailijoita.Täällä vierailee lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia Argentiinasta, Taiwanilta, Uudesta Seelannista, Zimbabwesta ja lukuisista Euroopan maista. Koska olemme viimeksi saaneet tavata Suomessa ulkomaisen lasten- tai nuortenkirjailijan festarivieraana? En muista. Olisi hienoa nähdä Suzanne Collins, Terry Pratchett tai vaikkapa Gunilla Bergström. Tai Shaun Tan…

Kuuntelin eilen paneelia, jossa esiintyi iranilainen lastenkirjailija Farideh Chalatbarie. Hän halusi lapsesta asti kirjailijaksi, mutta opiskeli matematiikkaa mm. Englannissa. Valmistuttuaan hän palasi Iraniin, alkoi kirjoittaa lapsille ja perusti kustantamon. ”Hyvin vaikeaa”, hän vastasi kysymykseen, millaista on olla nainen kirjailijana ja kustantajana Iranissa. Jokainen kirja tarvitsee kulttuuriministeriön hyväksynnän, ennen kuin se voidaan painaa. Chalatbarien linja on, että kirjaa tai sen kuvitusta ei muuteta tavuakaan, vaan kirja jätetään julkaisematta, jos se ei julkaisulupaa saa. Aina voidaan myös yrittää julkaisua ulkomailla. Chalatbarien saksalainen kustantaja korosti haluavansa julkaista maahanmuuttajien kulttuurista nousevia lastenkirjoja myös antaakseen näiden lapsille mahdollisuuden nähdä vanhempiensa kulttuuria ja olla ylpeitä siitä.

Chalatbarien kustantamo Shabaviz toimii siten, että joka tiistai kokoontuu kuvittajien työpaja käsittelemään kuvituksia, joka torstai on kirjoittajien paja. Näiden työryhmien kokouksissa työt kehittyvät prosessinomaisesti. Chalatbarien kuvakirja Bussimatka tuntemattomaan on juuri ilmestynyt saksaksi. Sen kuvitus on huima, ja niin on aihekin: kuljettaako bussikuski kuolleet matkustajansa helvettiin vai taivaaseen? ”Voi, me olemme hyviä helvetti-ihmisiä”, vakuuttaa muuan matkustajista.

Takaisin otsikkoon: millaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarvitaan? Keskustelussa esiin tulleet ajatukset kuulostivat tutuilta. Kirjan on kasvettava yhdessä lukijansa kanssa – sekä lapsen, nuoren että aikuisen on löydettävä tekstistä itseään puhutteleva taso. Tematiikan täytyy olla monisyinen, mutta pienin yhteinen nimittäjä pitää löytyä. Myös esteettisyys on tärkeä – kuvituksenkin täytyy olla monitasoinen, ei lattea. Lukijat on otettava vakavasti, heitä ei saa aliarvioida.
Haluaisin lisätä luetteloon vielä laadun. Tekstin täytyy olla huippulaatua, joka kestää aikaa.

Festivaalilla oli esillä kirjanäyttely, johon festivaaliesiintyjät olivat nimenneet tärkeäksi kokemansa lasten- tai nuortenkirjan. Esimerkiksi nämä kirjat näyttelystä löytyivät:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio ja Ronja Ryövärintytär
Jöröjukka
Anne Frankin päiväkirja
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Homeros: Odysseia
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Paulo Coelho: Alkemisti
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Bambi
Bertrand Russell: Länsimainen filosofia

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kirjan sinä näyttelyyn asettaisit. Minun kirjani olisi Grimmin sadut. Tai mitä vastaisit otsikon kysymykseen. Vastaisin, että kirjallisuudelle ei saa asettaa tilausta. Kirjallisuus syntyy vapaudessa.

Anneli

Arkistot