You are currently browsing annelitre’s articles.

Viime viikonlopun Finncon Tampereella oli hieno tapahtuma – ja ilmainen! Paneeleja, upeita luentoja, kirjatiskejä ja paljon kävijöitä. Olipa hyvä, että tuli käydyksi. Sitä paitsi aina on ilahduttavaa nähdä tuttuja, kuten ruskettunutta Kirsti Koota, jonka kanssa ehdimme vaihtaa kuulumisiakin, kirjoittajaparia Anne Leinonen – Eija Lappalainen vauvoineen, kirjavinkkari Markku-setää ynnä muita. Johanna Sinisalon luennolle taustatyön tärkeydestä taputin äänettömästi: juuri niin, niin totta. Jumaluus kuin myös uskottavuus on yksityiskohdissa. Sopimus lukijan kanssa särkyy, kun tekstiin ilmestyy epäloogisuus tai väärä yksityiskohta.

Osallistuin J.S. Meresmaan ja Magdalena Hain kanssa Anne Leinosen vetämään paneeliin fantasiakirjallisuuden romantiikasta ja naishahmoista. Opin mm. termin ”steampunk”, joka tarkoittaa vaihtoehtohistoriaa, jatkumoa viktoriaaniselle höyrykoneiden ajalle. Jäin pohtimaan tyttösankareita, koska tytöistä nyt oli puhe. Esitettiin nimittäin yleisökysymys suunnilleen näin:
– Tarinat ovat usein nuorten tyttöjen kehitystarinoita. Alussa päähenkilö saattaa olla ajattelematon, itsekäs tai vastuuntunnoton, mutta tarinan kuluessa hän kehittyy. Kehittyykö hän täydelliseksi? Tuleeko päähenkilöstä virheettömän hyvä?

Täydellisyys on ikävää ja epädynaamista tai ainakin se on suunnattoman ärsyttävää. Magdalena kertoi, ettei hänen päähenkilönsä ole kehittymässä suinkaan hyväksi ihmiseksi. Minä puolestani arvelin, että kehittyessään henkilö kehittää samalla itselleen uusia heikkouksia tai sokeita pisteitä. Vaikkapa vastuuntuntoisuuteen kehittyessään ihmisestä voi tulla omahyväinen tai vallanhaluinen. J.S. taas lausui ääneen tärkeän pointin: täydellisen hyvä henkilö on tylsä, mutta ärsyttävä henkilö voi olla niin ärsyttävä, että lukija heittää kirjan käsistään.

Magdalena Hain pieni paljastus tulevasta trilogiastaan jäi askarruttamaan minua. Onko kielteiseen suuntaan tapahtuva kehityskulku seuraava trendi? Ainakin se on jotain, mitä on vähemmän kirjoitettu. Ajatus oli valtavan kiehtova: huonoksi ihmiseksi kehittyvä päähenkilö! Heti halutti kirjoittaa sellainen. Mutta miten pitää lukija tarinan matkassa, jos päähenkilö muuttuu epämiellyttäväksi? Mitä tapahtuu samaistumiselle? Onnistuuko nuortenkirjallisuudessa? Käyvätkö kriitikot kimppuun nuorten sielujen turmelemisesta, jos nuortenkirjan päähenkilö kehittyy, ei hyväksi vaan pahaksi ihmiseksi?

Ajatukseni ovat tässä yhtä raakoja kuin sateisen heinäkuun hedelmät, mutta ehkä joku kommentoi kypsemmin.

Intiaanikesää toivoen ja toivotellen Anneli

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, senhän me muistamme aina parkaista, kun joku epäilee kirjailijan homman olevan liian kivaa. Asian toinen puoli on, että jotkut meistä, kuten minä, nauttivat yksinäisyydestä ja siitä, että työnsä saa tehdä aivan yksin.

Paljon ryhmätyötä tehneenä ja työyhteisöissä kiehuneena sekä kypsyneenä annan arvoa sille, ettei minun tarvitse ottaa osaa yhteisölliseen loiskiehuntaan, vaan että olen vastuussa vain omasta työstäni ja että työstä vastaan vain minä. Kirjoitan luullakseni parhaiten, kun elämä tasaista ja tylsää eikä mitään erikoista tapahdu.

Yksinäisyys, tasaisuus ja tylsyys, niin ihania asioita kuin ovatkin, alkavat syödä hyötyään, jos niitä on liikaa. Jos virikkeitä on liikaa, on vaikea keskittyä kirjoittamiseen. Jos niitä on liian vähän, alkaa puutua ja luovuuden kaivo kuivuu, näin tuoreesti asian ilmaistakseni.

Onneksi meillä on toisemme ja residenssit.

Kadehdin Goldbergin ja Cameronin suitsuttamia kirjoittajatreffejä niin hartaasti, että lopulta sain kirjailijakavereiden avulla sellaiset aikaiseksi tänne Tampereelle Pirkkalaiskirjailijoiden huomaan. Tapaamme kerran kuussa, käymme kuulumiskierroksen eli kerromme toisillemme, mitä meille kullekin kirjoittajana kuuluu juuri nyt, puhumme ehkä jostain aiheesta, joka tuntuu polttelevan. Treenikirjoitamme. Joka ainoa kerta palaan kotiin virkistyneenä ja energiaa saaneena. Iloisena!

Terhin kanssa olen kirjoittanut yhdessä, ja yhdessä kirjoittamisen mainioita etuja, kuten vertaistukea ja toiselta oppimista, olemme suitsuttaneet monessa yhteydessä. Meille on kuitenkin selvää, että yhteiskirjoittaminen on sivuraide, jonkinlainen virkistävä harrastus, ei se varsinainen ura.

Residenssit merkitsevät virikkeitä ja irtautumista tavallisesta: uusia visuaalisia elämyksiä, uusia tuoksuja, tuntemuksia, ruokia, erilainen ilmasto – kaikki on toisin kotona.

Olen tänä keväänä päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan residenssielämästä. Olen aina hämmästellyt kollegoja, jotka pystyvät kirjoittamaan residenssissä. Minulle uusi paikka tuottaa niin paljon hämmennystä ja virikkeitä, että kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Miksi istuisin sisällä asunnossa kirjoittamassa, kun voin ja haluan koluta taidemuseot, linnoitukset, kotimuseot (etenkin ne!), käydä torilla, kävellä kaupungilla, nauttia teatterista ja elokuvista, istua ravintolassa – hui hai, läppäri minulla on kotonakin, mutta vieraan paikan kulttuuritarjoomuksia ei.

Omituista kyllä, kun vietin kaksi viikkoa Pietarissa, onnistuin myös kirjoittamaan, vaikka se ei ollut aikomukseni. Ilma oli enimmäkseen kamala eikä huoneessa ollut televisiota, se on ehkä tämän ihmeen salaisuus.

Toukokuussa olin ”residenssissä”, joka yhdisti nämä kaksi: yhdessä kirjoittamisen ja residenssielämän. Seitsemän kirjoittavaa naista matkusti yhdessä Unkariin, keskelle ei-mitään, pölisevien paprikapeltojen keskellä sijaitsevaan maalaistaloon.

Tapahtui taas ihme. Sain tekstiä aikaan aivan yhtä paljon kuin normaalilla kotiviikolla, vaikka tunsin olleeni lomalla. Teimme joka päivä pari tuntia kirjoitusharjoituksia, kiitos Johannan, joka oli ne suunnitellut ja valmistellut ja vieläpä veti kirjoitussessiot. Kirjoitimme omiamme. Nukuimme päiväunia. Iltapäivisin lilluimme läheisen pikkukaupungin hämmästyttävän suuren kylpylän erilaisissa altaisissa ja päälle päätteeksi söimme hyvää ja rasvaista unkarilaista ravintolaruokaa. Kollega Terhin blogin kuvat kertovat, miten ihanaa Unkarissa oli.

Koska sana ”residenssi” on aiheuttanut myös huonoa verta ja katkeruutta siitä, että valtion syöttiläät makaavat laiskoina valtion kustantamissa asunnoissa ulkomailla kittaamassa viinaa, kertaus on paikallaan. Kirjailijat tienaavat erittäin vähän. Heillä on harvoin mahdollisuuksia lähteä lomamatkalle tai muutoin hankkia virkistystä. Residenssit ovat eräänlainen säätiöiden ja yhdistysten kädenojennus. Residenssiä anotaan, useimmiten viikoksi tai muutamaksi. Jos sen sattuu saamaan, siitä maksetaan vuokra, joka toki on vähäinen tai ainakin kohtuullinen. Sinne matkustetaan ja siellä eletään omin varoin.

Anneli K.

Raili Mikkaselle on myönnetty Anni Swan -mitali Suomen lasten linnakirjasta. Lämpimät onnittelut! Palkinto myönnetään joka kolmas vuosi erittäin ansiokkaasta lastenkirjasta.
Linnakirja on paitsi ansiokas, myös erittäin kaunis kirja, kiitos Laura Valajärven.
Uutinen palkinnosta perusteluineen täällä:
eli Lastenkirjahyllyssä

Terveiset nuorisokirjailioiden lauantaisesta satuseminaarista.

Tietokirjailija ja opettaja Timo Jantunen kertoi, että lapsen tietämisen tapa on kuvallinen, ei käsitteellinen. Samalla tavoin aikuistenkin kokemustapa on vuosisatoja sitten ollut kuvallinen. Tämä kuvallisuus on saduissa.
Kasvatuksen pitää antaa lapselle juuret ja siivet, Jantunen sanoi ja epäili, että siipien kasvattamisessa nykykoululla on paljon parantamista.
Satupaneelin veti Siri Kolu ja siihen osallistuivat Päivi Alasalmi, Myry Voipio ja Anneli Kanto (minä). Kävi ilmi, että Päivin ja minun satukokoelmat olivat alunperin syntyneet omille lapsille kerrotuista saduista, kun taas Myryn lähestymistapa oli liki tieteellinen.
Paneelissa puhuttiin mm. , mitkä aiheet olisivat tabuja saduissa ja mistä aiheista taas pitäisi kirjoittaa nykyaikaisia satuja. Riippuvuuksista, arvelin minä ja Päivi halusi äitipuolille kunnianpalautusta.
Kirjavinkkari Markku-setä valisti, että jos tiliä haluaisi tehdä, prinsessakirjat ja dinosauruskirjat olisivat varma hitti. Siitä juonnuttiin miettimään prinsessaisuuden syvintä olemusta – ja ovatko prinsessaunelmat itse asiassa ansa. Istu paikallasi lasivuorella, odota ja ole kaunis, antaa prinssin puuhata ja tavoitella elämässään jotain.
Väkeä oli parikymmentä, tunnelma oli lämmin ja innostava, ja mieleen jäi sadunomaista inspiraatiota.
Sirin viimeinen kysymys koski jokaisen lempisatua. Kävimme todella mielenkiintoisen paljastuskierroksen, jossa eniten kannattajia oli Pienellä merenneidolla ja Rumalla ankanpoikasella.
Mikä oli lapsena sinun mielisatusi? Onko sinulla mielisatua nyt?

Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Se on työlästä. Mieli haraa vastaan kaikin voimin – kenties pohjimmaisen laiskuutensa vuoksi.
Ensimmäiseksi iskee epäusko: onko tässä mitään ideaa? Kuka tällaisesta kiinnostuisi? Osaanko edes kirjoittaa enää?
Seuraavaksi uuvuttaa tehtävien päätösten määrä. On tehtävä rajoituksia ja luotava reunaehtoja. On päätettävä juoni, teemat, henkilöt, rakenne, tyylilaji ja lukuisia pienempiä seikkoja.
Ensimmäisen kirjaimen lyöminen – tai näpäyttäminen – on äärimmäisen raskas tehtävä. Millään en tahdo saada sitä tehdyksi. Välttelen kirjoittamista. Keksin sijaistoimintoja. Pitää tehdä tuo ja tämä, ennen kuin voin aloittaa. Ensimmäinen kirjain, sana ja lause ovat niin… lopullisia. Ne ovat merkki siitä, että nyt on lähdetty eikä takaisin ole paluuta.
Olo on sama kuin avantoon mennessä. Hirveästi ei hingu ryntäämään saunasta veden hyiseen syleilyyn, vaan yrittää rohkaista itseään: ei siihen ennenkään ole kuollut, ei se niin kamalaa ole, en kehtaa olla menemättä, sitä varten tänne on tultu. Ja ennen kaikkea: jälkikäteen on niin kiva olo!
Olo on myös sama kuin kiinalaisella lautasjonglöörilla, jolla on neljäkymmentä lautasta keppien päässä pyörimässä ja kaikki täytyisi onnistua pitämään liikkeessä.
Suonette anteeksi metaforieni yhteismitattomuuden ja ymmärtänette idean.
Kun aloituskynnyksen yli pääsee, luvassa ei ole mutkatonta matkaa, mutta joka tapauksessa hidasta jokapäiväistä etenemistä.
Olen ymmärtänyt, että joidenkin mielestä aloittaminen mukavaa tai vaikeinta onkin lopettaminen ja irtipäästäminen. Se kuulostaa minusta hyvin oudolta.

Vai vanhat kujeet?
Uudenvuodenlupauksista en nyt puhu mitään, vaikka niitäkin saa tehdä ja muille kertoa.
Mutta olisi hauska kuulla, mitä suunnitelmia teillä on ensi vuodelle tai oletteko päättäneet tehdä jonkin asian toisin kuin ennen.
Minun suunnitelmani ja päätökseni ovat nämä:
1. Menen residenssiin. Ehkä jopa kahteen! Olen siitä vuosikausia haaveillut, mutta en ole voinut lähteä, kun perheen nuoriso on ollut liian nuori ja vastuu edellisestä sukupolvesta liian suuri. Enää niin ei ole, vaan vapaus on lisääntynyt, mikä on hieno juttu.
2. Olen päättänyt pitää kesäloman. Sellaisen pidin viime vuonnakin, ensi kerran tällä vuosituhannella, ja havaitsin, ettei taivas pudonnut eikä mitään järkyttävää tapahtunut. Työtkään eivät myöhästyneet.
Saduissakin on aina kolme toivomusta, joten:
3. Aloitan tänä vuonna sen romaanin, jota olen miettinyt aivan liian pitkään.

Marraskuu

Aikakauslehdet ovat nyt pullollaan ”Näin selätät kaamosmasennuksen” –juttuja ja itsekin ostin kirkasvalolampun. Marraskuu on kuukausista julmin. Onneksi se on jo lusittu jo yli puolenvälin.
Tämä on jonkinmoinen aasinsilta varsinaiseen asiaan eli siihen mielentilaan, kun missään ei tunnu olevan alkeellisintakaan mielekkyyttä. Kun alkaa epäillä kirjoittamistaan ja pohtia vakavissaan, mikä järki on lykätä lisää kirjoja maailmaan, kun nimikkeitä tursuilee joka nurkasta. Ja kun niin monet kirjat ovat niin hyviä, paljon parempia kuin omani. Miksi yrittäisin?
Kuka minun kirjojani muka tarvitsee? Lukeeko niitä kukaan? Onko kirjan valmiiksi saaminen edes kaiken sen vaivan väärti?
Epäilen, että aika monelle tällainen epäilys aika ajoin iskee. Sillä hetkellä, kylmästi järjellä punniten, kirjoittamisessa ei todellakaan ole pointtia.
Minun eksistentiaalisia epäilyjäni helpottaa ajatus, että kirjoittaminen on palvelutoimintaa eikä pelkästään itsekästä. Joku pieni tyttö jossain lukee Futistyttö-sarjaa ja häntä huvittaa. Isä lukee lapselle iltasaduksi Virtaset-kuvakirjaa, ja molemmilla on yhteinen, kiva olo. Näytelmien suhteen ajattelen, että se on palvelutoimintaa näyttelijöille: kirjoitan heille niin hyvän tekstin kuin osaan, jotta heidän olisi hedelmällistä näytellä.
Miten pääsette marrasmielentilasta kirjoittamisen tilaan?

Lopuksi lainaan asiaan lievästi liittyvää poesiaa, kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelän ehtoisasta runosuonesta:

Itseinhotunto

Pelkkää paskaa mieli taas lykkää,
on se pirua, etten musta mä tykkää.

Mitäs siitä, et mieli on vino ja linkku:
on tärkeintä tunnustaa sisäinen sinkku.

On joillakin vahva itsetunto,
mun itseltä puuttuu kaikki kunto.

Näin itseinho mua synkästi raastaa
ja tänään syvämasentumaan haastaa.

Jjos huomaat, miten mä mua vihaan
ole kiltti ja tartu heti hihaan.

Sano, et elämä mun on tärkee
et on itseinhossakin jotain järkee.

Kritiikki vähenee päivälehdissä kuin se kuuluisa pyy maailmanlopun edellä (käyttääkseni jälleen ikivanhaa mummosanontaa, joista tyttäreni minua ankarasti kritisoi), mutta onneksemme meillä on kirjabloggarit.

Kirsti Ellilän Kirjailijan häiriöklinikka kertoi Cisionin listanneen suosituimmat kirjablogit:

1. Antiaikalainen
2. Kirjailijan häiriöklinikka
3. Sallan lukupäiväkirja
4. Jäljen ääni
5. Grafomania
6. Sokeripala
7. Bokbabbel
8. K-blogi – koko lailla kirjallisesti
9. Leena Lumi
10. Kirjoittajatreffit

Grafomania viitosena, ei huono.

Kirjabloggareita palkittiin tänään myös kirjamessuilla, perusteena ”he jos kuka kirjoittavat rakkaudesta kirjaan”.

Rakkaudesta kirjaan -palkinnon saivat:

Hanna Matilainen: http://morrenmaailma.blogspot.com
Jessica Andersin: http://bokbabbel.com/
Hanna Pudas: http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/
Salla Brunou: http://sbrunou.blogspot.com/
Penjami Lehto: http://penjami.wordpress.com/

Mitä blogeja sinä seuraat?
Minä luen säännöllisesti tietysti tätä Grafomaniaa, Rouva Huun Lastenkirjahyllyä, kirjoittajakumppani Terhi Rannelan blogia, Raili Mikkasta, Anu Holopaisen Kirjailijan kävelyretkiä sekä Kirstin Häiriöklinikkaa – jonka mainiot sarjakuvastripit ovat monesti tarjonneet päivän naurut.

Kirjojen nimikkeitä valmistuu nykyään enemmän kuin koskaan. Lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan yli tuhat nimikettä vuodessa, niistä kotimaisiakin noin neljäsataa. Ei ole ihme, ettei kirjojen valmistumista enää julkistamisjuhlita.
Päätimme Terhi Rannelan kanssa pitää julkkarit, koska tänä syksynä valmistui yhteiskirjamme Tähystäjäneito ja sen lisäksi kumpikin meistä on julkaissut omaa tuotantoa, yhteensä kuusi kirjaa. Yhdessä julkkareiden järjestäminen ei tuntunut vaivalloiselta (ja kalliilta) tai liian nololta itsensä ylistämiseltä.
Paikaksi valitsimme kahvila Lumon, joka on vakituinen Kuparisaari-treffipaikkamme. Kutsuttavat piti rajata, koska tilaa oli runsaalle kahdellekymmenelle vieraalle. Päätimme kutsua tutut lasten- ja nuortenkirjailijat sekä toimittajakaverit. Muut kollegat, kaverit ja sukulaiset jätettiin tällä kertaa kutsumatta.
Meillä oli aivan ihanaa. Toivottavasti vieraillakin oli ainakin hiukan ihanaa. Kuparisaaren nettisaitilla on tästä seurapiiritapahtumasta kuvia ja mainio videokin, jossa romaanihenkilömme Krasimira ja Amaya esittävät dueton (http://kuparisaari.wordpress.com/)
Jokin ihmeellinen energia ja ilo niissä julkkareissa liikkui. Ainakin tänään tunnen saaneeni kontillisen voimaa ja iloista mieltä. Ja aivan liikaa kukkia ja lahjoja, kun pieneen mieleemme ei pälähtänyt muistuttaa, ettei tarvitse tuoda muuta kuin itsensä. Ajatella, että meillä on niin paljon kivoja kollegoita, jotka tulivat ja osallistuivat, käyttivät aikaansa ja näkivät vaivaa, tulivat pitkienkin matkojen päästä. Se hämmästyttää.
Tuntuu siltä, että eilisiltaan voi mielessään palata sitten, kun teksti ei kulje ja rupeaa epäilemään, onko kirjoittamisessa mitään mieltä tai merkitystä.
Entä muut? Oletteko järjestäneet julkkareita? Jos, niin miksi ja miten?
Grafomaanikoista Kirsti Kuronen järjesti viime vuonna julkkarit runokokoelmansa Likkojen lipas johdosta ja kirjailija Johanna Hulkon julkkareita juhlittiin mainion murhalounaan merkeissä. Olisi mukava, jos kertoisitte hiukan enemmän, mitä julkkareiden järjestäminen antoi teille ja miksi päätitte nähdä sen vaivan.

Anneli

Koulukeikkoja en ole kovin runsaasti tehnyt, mutta jonkin verran kuitenkin. Ne jännittävät minua enemmän kuin aikuisille esiintyminen. Aikuiset ovat ennalta arvattavampia kuin lapset ja sikäli kohteliaita, että eivät välttämättä ryhdy haukottelemaan tai potkimaan toisiaan, vaikka kyllästyisivätkin.
Mutta ikinä ei tiedä, millä mielellä piltit sattuvat olemaan ja millainen luokka on kirjailijavierasta vastassa.
Joskus edessä on innokkaita, keskustelevaisia kirkassilmiä, jotka lukevat paljon, toisen kerran elämäänsä kyllästyneitä ja ylen uupuneita, tuppisuisia teinejä. Joskus kumppanina on aktiivinen opettaja, joka on teettänyt oppilailla kysymyksiä etukäteen, toisinaan kirjailijavierailu on oppilaille yllätys ja olenpa kuullut legendoja opettajista, jotka korjaavat kokeita luokan perällä kirjailijan esiintyessä.
Luokkatilanteita varten kaipaisin pieniä sanataidetehtäviä tai aktivointiniksejä, joilla oppilaat saisi tekemään jotain. En itsekään jaksa puhua polottaa monologia kokonaista oppituntia. Pareittain esiintyminen on muuten paljon hauskempaa kuin yksin, mutta kouluilla on tällaiseen ylellisyyteen harvoin varaa, ikävä kyllä. Kaksi kirjailijaa voivat aina haastatella toisiaan ja tilanne on muutoinkin dynaamisempi.
Voitaisiinko vaihtaa hyväksi koettuja konsteja, joilla oppilaat saa osallistumaan?
Jaan tässä heti auliisti loistavan konstin. Olen sen pihistänyt Sari Peltoniemeltä ja hyvin on toiminut, nimittäin kirjallisuuden ja sarjakuvien henkilöhahmojen arvuuttelun. Riittävän hyvin tunnetusta hahmosta annetaan kolme vinkkiä (3 pisteen, 2 pisteen ja 1 pisteen vinkit). Palkintoja ei jaeta, kukaan ei voita, mutta se joka arvaa, on hyvä. Kun arvaa, saa kiljaista arvauksensa viittaamatta.
Esimerkiksi näin.
3 pisteen vinkki: he ovat veljekset.
2 pisteen vinkki: toisella on silmälasit mutta molemmilla on pyöreä pää
1 pisteen vinkki: he ovat melko outoja
oikea vastaus: Outolan veljekset Tatu ja Patu.
Nämä on paras miettiä jo kotona valmiiksi. Yleensä lapsukaiset innostuvat ja lämpenevät kirjailijalle muutenkin.

Anneli

Arkistot