You are currently browsing anuh’s articles.

Onnellista, rauhallista joulua ja paljon kovia paketteja Grafomanian lukijoille ja kirjoittajille! 🙂

Mainokset

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkinnot jaettiin eilen.

Topelius-palkinnon vastaanotti Annika Luther nuortenkirjallaan Brev till världens ände / Kirje maan ääriin, Arvid Lydecken -palkinto puolestaan myönnettiin Markku Kaskelalle kirjasta Puistolan vihreät kunnaat.

Grafomania onnittelee! 🙂

Jokainen meistä varmaan löytää kaikista taidelajeista ainakin jotain, josta pitää. Minä nautin hyvästä kirjasta – jos tarina on hyvä, se antaa paljon anteeksi tekstin taidokkuudessa, ja toisaalta erittäin kauniisti kirjoitettu, mutta juoneltaan keskinkertainen kirja miellyttää myös. Upeinta jos nämä kaksi yhdistyvät, silloin voi jo puhua todella suuresta nautinnosta, Elämyksestä.

Visuaalisella puolella olen vähän moukka. Pidän pääasiassa vain ”perinteisen kauniista” asioista, en oikein osaa katsoa jonkin ulkoisesti rujon kuvataideteoksen syvempiä tasoja (juu, Kiasmassa olen usein ns. hoomoilasena). Valokuvataide aukeaa usein paremmin, mutta joskus sitäkin joutuu joku viisaampi minulle selittämään…

Elokuva sen sijaan yhdistää suht helposti ymmärrettävän tarinankerronnan ja kuvan. Kirjan tapaan elokuva voi olla pysähdyttävä tarinaltaan, ja silti hillitty ilmaisultaan (esim. Tunnit) – tai tarinaltaan perinteinen, jopa kliseinen, mutta tunneilmaisultaan vahva ja upea katsella (Moulin Rouge).

Mutta jos yksi ainoa pitäisi nimetä yli muiden, niin olen oman lajini luopio, ja äänestän musiikkia. Musiikista voi nauttia silmät kiinni, täydellisen rentona, tai metsässä kävellessä, tai ruuhkabussissa (jossa se peittää mukavasti kaikenlaisen möykän), tai autoa ajaessa, missä vaan. Ja varsinkin kirjoittaessa. Musiikki luo mielen kautta aivan omat ihmeelliset maailmansa, jotka ovat luultavasti jokaiselle kuulijalle aivan omanlaisensa. Musiikki voi antaa voiman tunnetta, silloin kun sielu sitä tarvitsee, tai se voi rauhoittaa ja tyynnyttää. Musiikki on ainoa taiteenlaji, jonka parissa olen todella tuntenut, kuinka selkään kasvaa siivet.

Mikä on sinun mieluisin taidemuotosi?

Suomen Nuorisokirjailijat ry jakaa kahta kirjallisuuspalkintoa. Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle. Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta. Molempia palkintoja tukee Kopiosto.

 

Tämän vuoden Topelius-palkintoehdokkaita ovat seuraavat nuortenkirjat:

Karpio, Markku. Myrskyvaroitus. (Otava)

Lempinen, Marja-Leena: Punainen lumme. (WSOY)

Luther, Annika: Brev till världens ände. (Söderströms) / Kirje maailman ääriin. (Teos)

Mikkanen, Raili: Pähkinäpuinen lipas. (Tammi)

Tiitinen, Esko-Pekka: Villapäät. (Tammi)

 

Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi on valittu seuraavat lastenkirjat:

Kallioniemi, Tuula: Salapoliisi Konsta. (Otava)

Kaskela, Markku: Puistolan vihreät kunnaat. (Tammi)

Krohn, Leena: Kotini on Rioraa. (Teos)

Romppainen, Katariina: Rokkisokki. (Otava )

Tapola, Katri: Maunon kaupunki. Kuvitus Kristiina Louhi. (Tammi)

 

Onnea ehdokkaille! 🙂

Kohta se taas alkaa, kirjallisuuden kuumin sesonki. Turun kirjamessujen valmistelua voi seurata osoitteessa http://www.kirjamessut.fi. Sivuja päivitetään sitä mukaa kun ohjelma tarkentuu.

Vaikka ei kirjoittaisi mitään julistuskirjoja, niin jokainen kirjailija varmasti käyttää – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – tarinoiden elementteinä myös omia näkemyksiään, asenteitaan ja mielipiteitään. Niin teen minäkin, ja joskus on käynyt jopa niin, että lukija on löytänyt ns. rivien välistä aiheita, jotka olen laittanut sinne alitajuisesti, ja hoksaan ne vasta kun joku ulkopuolinen ne osoittaa. Joskus sieltä taas löydetään asioita, joita en löydä omasta päästäni vaikka kuinka etsin 😆

Esimerkiksi Syysmaa-sarjassa on aika selkeää tasa-arvoasiaa, mutta loppujen lopuksi sen tarkoitus on ensisijaisesti vain palvella tarinaa. Vaikka feminismi on vielä tänäkin päivänä joillekin ihmisille punainen vaate ja kärjistetysti käsitetty aate, Syysmaa-sarjan feminismistä olen saanut lähes sataprosenttisesti positiivista palautetta.

Kahdessa viimeisessä kirjassa olen kuitenkin käsitellyt myös seksuaalisuuden eri puolia, ja nopeasti huomaa, että se on ihmiselle ehkä kaikkein herkin alue. Olen kuljettanut tarinaa sen omilla ehdoilla, mutta takana on tietenkin myös omia näkemyksiäni aiheista. Vaikka en missään tapauksessa halua määräillä, kuinka kirjojani pitäisi lukea, tulkita tai käsittää (ja eihän ne edes ole mitenkään syvällisiä) niin kieltämättä se on hämmästyttänyt kovasti, kun johonkin tarinan tapahtumaan piilottamani pointti on tulkittu täysin päinvastoin kuin olen sen tarkoittanut. Eikä edes tarinan kautta, vaan palaute (julkinen tai yksityinen) on tullut tyyliin ”kirjailija näyttää olevan sitä mieltä, että…” ja tähän perään se (mielestäni omituinen ja kaukaa haettu) tulkinta, joka ei todellakaan kuvaa omia mielipiteitäni.

Nyt on uusin Syysmaa-kirja kustantajalla, ja jos se julkaistaan, niin hieman jännittää jo etukäteen miten sitä luetaan. Siinäkin on nimittäin sivujuonteena seksuaalisuus (hah hah, Holopaisen seksitrilogia? :p ) ja voin kuvitella, että näistä asioista vahvoja näkemyksiä omaavat – eli suurin osa ihmisistä 😉 – saattavat lukea tarinaa hieman hmmmm lasit vinossa.

No, se jää nähtäväksi. Jokainen tulkitkoon lukemansa oman näkövinkkelinsä kautta. Aina on silti hyvä muistaa sekin, että kirjailija ei ole yksi-yhteen omat kirjansa. Eihän kukaan muuten uskaltaisi kutsua Thomas Harrisia päivälliselle 😉

(Edit, edit, edit, edit… osa sivuston, osa oman sekoilun takia… huoh.)

Ensimmäisen oman koirani nimi oli Frodo. Olen vuosien varrella tuntenut tai tiennyt monta lemmikkiä, joilla on kirjailijan tai jonkin kirjan hahmon nimi, kuten Zola, Gogol ja Bilbo. Lätkämatseja seuratessa ilmeni, että Suomessa on myös jääkiekkopelaaja nimeltä Sinuhe. Lasten niminä on varmasti paljon muitakin kirjoista lainattua, tai ainakin kirjojen inspiroimaa.

Muuta taidetta tehdään paljon kirjojen pohjalta, elokuvia varmasti eniten. Taru sormusten herrasta on inspiroinut upeita maalauksia ja kokonaisia taidekirjoja. Myös piilovitsejä harrastetaan: Esimerkiksi Firefly-tieteissarjaan on ujutettu Dortmunder-niminen avaruusalus.

Ajelin mökille ja takaisin faijan uudella (vanhalla) Ladalla. Ja koska Ladassa on tyyliä ja asennetta ihan eri tavalla kuin vaikka Toyota Corollassa 😉 sillä pitää tietysti olla nimi. Mietin nimeä monta päivää, kunnes itsestäänselvin vaihtoehto välähti mieleen: Ilia Voljova, Alastair Reynoldsin avaruussaagan keskeinen hahmo.

Nyt tarvitaan vielä nimi auton kylkeen, mieluiten kyrillisin kirjaimin. Ihanaa nörtteilyä :mrgreen:

Millä tavoin kirjat näkyvät teidän elämässänne?

Vihdoinkin mökillä erakoitumassa, kahden vuoden tauon jälkeen 🙂 Olen kyllä puuskittain hyvinkin sosiaalinen, mutta ainoa tila, jossa voin täydellisesti vapautua ja rentoutua, on yksinolo luonnon keskellä. Ja juuri nyt voin heittää ihan oikeasti vapaalle, kun viikolla olen saanut tehtyä etätyönä rästihommia, korjautettua saunan savuputken (kiitokset avusta ystävälliselle naapurille) ja tilattua laituriurakoitsijan. Tietysti myös haravoin lehdet ja siivosin mökin talven jäljiltä ynnä muuta kevätpuuhaa. Toukokuun viimeinen viikko on kiitollista aikaa erakoitumiselle, sillä muilla mökeillä ei ole vielä ihmisiä. Ensi viikolla muutamia innokkaita jo saattaa ilmestyäkin, mutta varsinainen mökkiryysis osuu heinäkuulle.

Aurinko paistaa, saunan – oikean puusaunan! – saa lämmittää koska tahansa saunahimo iskeekään, ateriat voi nauttia verannalla, jääkaapissa on kylmäsavulohta, mansikoita ja valkoviiniä. Mieluisin lukuasento- kysymykseenkin voin vastata tässä saman tien: Mökin pihalla löhötuolissa, leppeässä järvituulessa ja lintujen laulussa. Kaiken huipuksi kirjastosta löytyi kasan päällimmäiseksi vielä yksi lukematon Westlaken Dortmunder-romaani! 😀

Ihanaa kesän alkua kaikille!

Edit. PS: Niin se kirjoittamiseen liittyvä pointti unohtui 😉 Tämmöinen puhdas yksinolo ja jalo joutilaisuus (siis joutilaisuus aivojen kannalta, aivothan lepää silloinkin kun haravoi, lakaisee ja tekee muuta mukavaa käytännön hommaa omaan tahtiin) ovat niitä tärkeitä luovuutta ruokkivia asioita. Toivottavasti saan boostia taas kirjoittamiseenkin tällä pikku hermolomalla.

Hohhoi, palasin juuri kotiin kahden päivän kirjailijavierailuilta. Matkassa oli kuusi nuorisokirjailijaa, ja puhuimme oppilaille kaksittain, tämä oli minulle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Kahden voimin esiintyessä tilanne on ihan erilainen kuin yksin tai suuremmassa joukossa, kuten paneelissa, jossa joku johtaa keskustelua. Erityisen mukavaa antia oli se, että ikään kuin tutustui kollegoihin paremmin – nimenomaan kirjailijoina. Eilen esiinnyin Tuula Kallioniemen kanssa, tänään Tapani Baggen, ja molempiin verrattuna olen vielä aivan noviisi, joten oli mielenkiintoista kuulla heidän työskentelystään elävästi kerrottuna. Sainkin kotiintuotavaksi muutamia uusia ideoita oman työni piristämiseksi (siis sen työn joka on ”hieman” jumissa… 🙄 )

Tällaiset matkat ovat hyvää vastapainoa kirjoitustyölle. Vaikka toimittajana käyn haastattelemassa ihmisiä, huomattava osa jutunteostakin on suunnittelua ja kirjoitusta, jotka freenä teen lähes kokonaan itsekseni. Kouluvierailuilla on pakko kohdata uusia ihmisiä, puhua yleisölle, olla sosiaalinen. Juuri ennen lähtöä saattaa ajatella että oih ja voih, mihin minä taas menin lupautumaan 😉 mutta kun liikkeelle lähtee, kokemus onkin – matkaväsymyksestä toivuttua – antoisa, virkistävä ja innostava. Se mikä etukäteen kuviteltuna tuntui ”pakolta”, tuntuukin itse tilanteessa mukavalta.

Kotiin palattua oih ja voih on unohtunut kokonaan, ja niiden tilalla on ihan toinen fiilis: Olipa mukavaa, ja kyllä kannatti! 😀

Nykykirjailija ei voi erakoitua kammioonsa ja luottaa siihen, että hyvä kirja kyllä myy itse itsensä. Kirjailijan on hyvä näkyä ja kuulua jo ihan markkinointimielessä, ja mikä olisikaan parempi tilaisuus esittäytyä ”ihan oikeana ihmisenä” suoraan lukijoille kuin kirjamessujen lavalla? Meillä nuorisokirjailijoilla on lisäksi monia hienoja tilaisuuksia viedä lukemisen ja kirjoittamisen iloista sanomaa lapsille ja nuorille kouluvierailujen muodossa.

 

Luonteva esiintyminen ihmisjoukkojen edessä ei kuitenkaan ole suomalaisten perinteisiä vahvuuksia. Suuri syy on kulttuurissa, täällä ei ole katsottu hyvällä jos joku haluaa tuoda itsensä esiin, nöyryys ja krooninen syyllisyydentunne (oli sille aihetta tai ei) ovat vankkoja luterilaisia hyveitä. Lapset kasvatetaan ilman positiivista vahvistamista, etteivät ne vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja. Vaikka jotain saavuttaisikin, on hyvä vähätellä itseään.

Onneksi kulttuurimme on vähitellen muokkautumassa avarammaksi. Tulemme varmasti näkemään yhä enemmän nuoria suomalaisia, joilla on terve itsetunto ja jotka eivät hyydy tuppisuiseen, vapisevaan koomatilaan joutuessaan puhumaan useammalle kuin yhdelle ihmiselle kerrallaan.

 

Meille vähän vanhemmille voi kuitenkin olla yhä vaikea päästä yli esiintymispelosta ja kaikesta siitä pimeästä ja synkästä, joka velloo alitajunnassa ja vakuuttelee että homma menee takuulla totaalisesti pieleen. Ja pelosta huolimatta moni haluaisi esiintyä, jopa nauttisi siitä ilman lamauttavaa jännittämistä!

Onneksi tätäkin asiaa voi opetella, ja ehtoisa järjestömme Nuorisokirjailijat ry. järjesti meille eilen esiintymistaidon koulutuspäivän. Kouluttajana oli näyttelijä Tuija Piepponen, joka oli fantastisen hauska, eläväinen ja innostava. Suomalaisen jäyhähkö, mutta oppimishaluinen kirjailijaporukka suli nopeasti (ja hillittömien naurukohtausten säestyksellä) kertomaan nimensä luontevasti muiden edessä ja improvisoimaan vapautuneesti. Vaikka impromenetelmä on käytännön tasolla hassuttelua, se havainnollisti tehokkaasti, kuinka asiaan keskittyminen vie ajatukset pois omasta jännittämisestä. Bonuksena tietysti lisää rentouttavaa nauramista, kun improilijat esittivät muun muassa nukahtelevaa formulakuskia, krapulaista pappia, ilmavaivaista ballerinaa ja pakkasessa esiintyvää stripparia!

 

Saimme nähdä, miten pienestä on kiinni esiintyjän läsnäolo. Esiintyminen ei ole puhumista takaseinälle näkymättömän ihmisjoukon ylitse, vaan se on elävää vuorovaikutusta. Se on kontaktin ottamista toisiin ihmisiin – ei vain heidän katsomistaan, vaan heidän näkemistään – intensiteettiä, heittäytymistä ja avautumista. Esiintyminen vaatii luottamusta paitsi itseensä, myös yleisöön.

Opimme myös muutamia keinoja rentoutua fyysisesti ennen lavalle astumista. Esiintymisjännitykseen ei kuitenkaan ole olemassa taikatemppuja, jotka saavat sen noin vain katoamaan. Tähänkin sopinee vanhat viisaat sanonnat, ”Tekemällä oppii” ja ”Harjoitus tekee mestarin”.

Ja eikun harjoittelemaan, heti tuossa viikon kuluttua! 🙂

Uusimmat kommentit

Päivi Hannele Lappal… artikkeliin Asennevammaisuudesta
kirsti k artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Seppo artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Raili artikkeliin Punaisesta langasta
minnaeveliina artikkeliin Punaisesta langasta

Arkistot

Mainokset