You are currently browsing anuh’s articles.

Suunnilleen vuosi sitten retostelin vanhassa Grafomania-blogissa, että olin törmännyt elämäni ensimmäiseen kirjailijan blokkiin. Ja sekin tapahtui koulutehtävän parissa, ei kässärin ääressä.
No, nytpä on selvinnyt miten pystyin kirjoittamaan semmoiset 9 vuotta ilman blokkeja: En koskaan pitänyt taukoja. Uuden kirjan naputtelu alkoi viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisestä odottelin vapaakappaleitani. Joskus naputtelu lähti jämäkästi heti kättelyssä, joskus hieman haparoiden, mutta kirjoitin silti tarinoita jatkuvasti.

Pikakelaus nykyhetkeen. Otin alkuvuoden vapaata kirjan kirjoittamisesta, koska elämässä oli muita paljon energiaa vaativia juttuja, ja ajattelin että ehkä loma on paikallaankin Finlandia Junior -ehdokkuudesta aiheutuneen jännäämisen ja muun tohinan jälkeen. Syksyllä olin aloitellut uutta kässäriä, jota oli noin parisenkymmentä liuskaa kasassa. Jätin sen jäähylle ja keskityin puolisen vuotta muihin asioihin, sallien itselleni täyden nollauksen kirjan kirjoittamisen suhteen.
Ilmeisesti se oli kuitenkin ns. Bad Move, koska nyt tuntuu etten meinaa saada kirjallista konetta uudelleen käyntiin. Olen kirjoitellut pätkän silloin, toisen tällöin, mutta se jokin – vimma, imu, halu – antaa odottaa itseään. Varsinaisesta blokista ei ole kyse, koska saan kyllä tarinaa kuljetettua kunhan vain istahdan käsikirjoituksen äärelle. Mutta jotenkin en vaan saa aikaiseksi istahtaa siihen.

En kuitenkaan ota tästä suurempaa stressiä (vaikka pienimuotoinen apuraha tuottaakin hitusen velvoittavaa painetta), uskon että saan kirjoitusvimmani takaisin. Vimman jahtaaminen väkisin voi kuitenkin pelottaa sen piiloon, joten jatkan näitä puolipakollisia istahduksiani, kunnes itse kirjoituspöytä ja tietokone alkavat vetää minua vastustamattomasti puoleensa aina, kun on aikaa kirjoittaa.
Silti tulee hetkiä, kun toivoisin että voisin mennä K-kauppaan ostamaan purkillisen Pirkka-kirjoitusvimmaa.

Kirjailijan tehtävä on laittaa kirjaimia järjestykseen parhaalla mahdollisella tavalla, jotta lukija voi nauttia sujuvasta tarinasta. Jo kouluaikoina huomasin, että niin sanottu tekstin taju on lähes vaistonvarainen juttu. Muutamilla ysin keskiarvon oppilailla oli kova preppaaminen ennen äidinkielen yo-kirjoituksia, ja siitä huolimatta meinasi ällä jäädä saamatta. Minulla oli laiskuuden takia tiedot paikoitellen vähän hataria, mutta paikkasin sen kirjoittamalla näyttävää krumeluuritekstiä ei-oikein-mistään 😉
Mistä se taju sitten tulee? En yritäkään väittää, että mä nyt oon vaan niin hitsin hyvä ja toiset vaan ei osaa. Pikemminkin uskon että se on vähän kuten monet muutkin taidot – osittain opittua, osittain kiinnostusta kyseiseen asiaan ja osittain geneettistä. Aivoissa on kielellisiin taitoihin erikoistuneita alueita, eikä ole mitään syytä miksei niillä alueilla olisi yksilöllisiä eroja, ihan kuten ihmisten fysiologiassa muutenkin.

No mutta, kirjaimet ovat siis kohdallaan. Jotkut asiantuntijat väittävät, että ei ole olemassa sellaisia asioita kuin kielipää tai matikkapää, mutta itse olen eri mieltä. Ehkä aivojeni tekstinkäsittelyosa on sen verran turvonnut (hehe) että numeroita käsittelevälle osalle on jäänyt vähemmän tilaa. Joka tapauksessa numerot ovat aina tuottaneet minulle vaikeuksia.
Aloitin yläasteella pitkän matematiikan, eli kiinnostustakin riitti, mutta vähitellen luisuin lyhyelle ja lopulta selvitin senkin vain opettajan armosta. Olin kyllä lukiossa kova lintsaamaan, mutta tämä laskenta-alamäki alkoi jo sitä ennen. Ja minä yritin! Istuin tukiopetustunnilla, ja opettaja yritti selittää, että ”Opettele vain se kaava ulkoa ja sovella sitä kokeessa.”

Ei auttanut. Jos sain tarpeeksi aikaa ymmärtää kaavan, se toimi virheettömästi. Mutta jos sinne piti vain lätkiä numerot ja käyttää kaavaa kuin jotain työkalua, ymmärtämättä sen syvempää tarkoitusta, menin aivan täysin totaalisen sekaisin. Ja opetus eteni sellaista vauhtia, etten ehtinyt ymmärtää läheskään kaikkea edes tukiopetuksen avulla.

En ole koskaan oppinut ymmärtämään numeroita. Tiedän, että ne voivat ”puhua” aivan kuten kirjaimetkin, mutta aivoni eivät osaa avata koodia. Jos jostain syystä pitää esimerkiksi kirjoittaa kännykän muistista puhelinnumero paperilapulle, joudun katsomaan joka numeron yksitellen. Laskujen viitenumeroryppäät ovat painajaisia, ja usein mutisen niitä ääneen näpytellessäni niitä koneelle. Toivon aina ettei laskuttajalla olisi Sampo-pankin tiliä, niissä kun on yleensä kolme nollaa peräkkäin. Silmäni eivät hahmota, onko nollia kolme vai viisi, ja vaikka tiedän että niitä on kolme, minun täytyy peittää ne ja tuoda esiin yksi kerrallaan varmistuakseni asiasta.

Lieneekö kovinkin yleistä, että kirjainten ystävillä on ongelmia numeroiden kanssa? Voisinko vielä oppia pitkää matematiikkaa?

Kirjaan on ihana jäädä koukkuun, ja parhaita kirjoja siihen ovat sellaiset tarinat, joissa on jokin kätketty mysteeri, salaperäinen suurempi kuvio johon vihjataan siellä täällä paljastamatta kuitenkaan pieniä palasia enempää. Kiusoittelevia pikku yksityiskohtia, viittauksia, yhteensattumia ja odottamatta yhteen punoutuvia tapahtumia sirotellaan pitkin matkaa. Lukijan suu vettyy koko ajan pahemmin, työt ja syöminen ja nukkuminen sekä muut maalliset pikkuseikat unohtuvat kun täytyy lukea vielä yksi sivu.

Tällainen tarina edellyttää, että siinä on jokin yliluonnollinen ulottuvuus, oli se magiaa, henkimaailman asioita tai niin mielikuvituksellista teknologiaa että se hipoo meidän todellisuudestamme katsoen yliluonnollista. Tietysti kaikissa tarinoissa on juoni ja loppuratkaisu, mutta esimerkiksi Bridget Jones -tyyppisissä kirjoissa – jotka sinänsä ovat ihan viihdyttäviä – tietää jo ensimmäiseltä sivulta ratkaisun olevan hyvin todennäköisesti A tai mahdollisesti B. Todella outoja, odottamattomia käänteitä on turha odottaa, eivätkä ne sopisikaan tällaiseen kirjaan. Ihanan mystisissä kirjoissa loppuratkaisu voi olla C, D tai vaikka X,Y tai Å. Ja luultavasti se on jotain, mitä lukija ei kykene lainkaan kuvittelemaan.

Fantasia-, scifi- tai kauhukirja ei tietenkään automaattisesti tarjoa tällaista aivojakutkuttavaa mysteeriä. Esimerkiksi yksi lemppareistani, Taru sormusten herrasta, esittelee lähtöasetelmat ja tavoitteen melko nopeasti. Keski-Maassa voi vastaan tulla mitä ihmeellisyyksiä tahansa, mutta koska lopputavoite on tiedossa, lukija tietää jo että ratkaisu on taas se hyvin todennäköinen A, vaikka sitten miten täpärästi tahansa.

Kun taas… Aah, Stephen Kingin kirjat, joita nuorempana ahmin kilomitalla. Kaikki alkaa näennäisen arkisesti, sitten kuvaan tulee jotain ihan vähän outoa, joka pahenee ja kasvaa. Esimerkiksi Kolkuttajien päähenkilön hidas muodonmuutos, siinä oli todellinen ”page-turner” kuten jenkkilässä sanottaisiin.

Scifi-puolella taas yliluonnolliselta haiskahtava mysteeri voi kantaa kokonaista mammuttisarjaa. Dan Simmonsin Hyperion on taidokas ja mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuuden korkean teknologian maailmasta, mutta ilman Lepinkäisen kummajaismaista varjoa kaiken taustalla en olisi ehkä lukenut sitä niin suurella kiihkolla.

Kotimaisista kirjoista loistava esimerkki mysteerikoukusta on Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka luin muutamassa illassa (ja yössä, kun en malttanut nukkua). Mieleni askarteli kirjan salaperäisissä tapahtumissa silloinkin, kun en ollut kirjan ääressä.

Historialliset kuvaukset, elämäkerrat, dekkarit ja seikkailukirjat ovat kaikki hyviä ja lukemisen arvoisia, mutta nämä superkoukuttajat ovat parhaimmillaan kaikkein intensiivisimpiä lukukokemuksia. Ainoa huono puoli niissä lienee väkisin päähän tunkeva ajatus: ”Miksen minä kirjoittanut tätä?!” 😉

Mikä tekee sanasta kauniin? Sisältö nyt ensimmäisenä ja luontevimpana tulee mieleen. Rakkaus ja Ystävyys ovat merkitykseltään hienoja, mutta kirjoitettuna eivät suoraan sanoen kovin kauniin näköisiä (näin meikäläisen henkilökohtaisesta näkökulmasta). Tikkuisen kulmikasta Koota ja tympeää Y-Ä -vokaaliyhdistelmää.

Joskus mielessä pyörii sana, joka tekee hyrisevän olon. En nyt tarkoita seksiä tai suudelmaa tai edes Riddickiä 😛 vaan joku täysin arkinen sana voi maistua mukavalta. Lopulta se täytyy päästä sanomaan ääneen, ihan vain saadakseen selville, kuulostaako se yhtä kivalta kuin miltä se mielessä näyttää. Sanon ”näyttää”, koska itse näen tällaiset sanat kirjoitettuna mielessäni – joku toinen voi tietysti kuulla ne, tai vaikka maistaa. (Juu kyllä, olen keskustellut aiheesta ihmisten kanssa ja saanut selville, että muillakin on mielessä pyöriviä satunnaissanoja. En siis ole sekaisin, tai en ainakaan ainoa joka on sekaisin 😉 )

Arkisista sanoista juolahtaa mieleen tulppaani. Toki kukka on myös kaunis, mutta tulppaani-sanassa on luettuna jotain pulleaa ja söpöä. Lausuttuna siinä on liikaa p:tä, eikä heti alussa lausuttu u:kaan ole kovin raflaava.

Kosmos rullaa mukavasti silmissä yhtä lailla kuin kielellä. Kirjojen, leffojen ja pelien nimistä löytyy paljon ihania sanoja. Halo on henkevä ja pyöreä. Solaris on soljuva, siinä ei ärrä haittaa. Philip K. Dick kunnostautuu kahdella kirjalla: Valis ja Ubik ovat kiehtovan näköisiä sanoja. Ensimmäinen ikään kuin aukeaa v-kirjaimesta ja jatkuu äärettömiin (sssssssssss…..), jälkimmäinen päättyy äkisti kovaan k:hon, mutta sisältää pehmeyttä ja soinnukkuutta.

Tälläkin elämyksellä on vastapuoli, jotkut sanat vain näyttävät rumilta ilman mitään sen kummempaa syytä. Kolmannella luokalla, kun aloimme opiskelemaan englannin kieltä, oppilaat saivat tunneilla käytettäväksi englanninkieliset nimet. Opettaja jakoi ne omavaltaisesti, ja hänen kirjoittaessaan minun nimeni taululle, inhosin sitä välittömästi. Brenda näytti kömpelöltä, siinä oli huonot kirjainyhdistelmät, ja se toi mieleen reilusti ylipainoisen, ilkeän ja hörökorvaisen pikkutytön. En tiedä miksi, sillä en muista kuulleeni koko nimeä aiemmin, jotta olisin voinut yhdistää sitä mihinkään (se on tietenkin eri juttu, mitä alitajunta muistaa). Olisin paljon mieluummin ollut Anne, Diana tai Susan.

Liekö mistä tulee moinen ilmiö, että sanat koetaan laajemmin, aistitasolla, kuin pelkkinä merkkiriveinä jotka sisältävät ”älyllistä” informaatiota. Jotakin synestesiaa kuitenkin tuntuu tapahtuvan, kun katsoo sanaa kirjoitettuna. Sanaan voi ihastua tai se voi ärsyttää, riippumatta siitä mitä se merkitsee.

Mun kirjoissa on sellasta puhtoista, hyvää suomea (tai siihen mä ainaki pyrin). Ehkä siks monet tuntuu jotenki yllättyvän ku mä meen vaikka johki kouluvierailulle ja ne kuulee miten mä puhun. Tai sit se johtuu mun iästä, ei kai tässä iässä enää puhuta tälleen? 😉
Oppilaat ei oo niin moksiskaan, mut opettajat ja kirjastoihmiset ja muut yhteyshenkilöt, mitä niillä vierailuilla on, on joskus kommentoinukin – ihan positiivisesti kyllä. On sanottu et se on kiva kun mä puhun nuorten omaa kieltä, vaik se ei oo kyllä oikeestaan totta. Mä puhun sellasta stadia (tai oikeestaan itä-helsinkiä) mitä puhuttiin sillon kun mä olin nuori. Nykyään jotkut niistä sanoista kuulostaa tosi vanhanaikasilta, ja vaikken mä puhukaan oikeeta gamlaa stadia, ni jotkut sanat on sellasia jotka parhaiten ymmärtää joku 50-vuotias paljasjalkanen stadilainen 😉

Netissä pyöriminen kyl päivittää sanavarastoo aika hyvin arkipuheenki kannalta. Mulla on myös yks ystävä joka on vähän päälle parikymppinen, se käyttää ihme sanoja, ”salee” ja ”kuumottaa” jne. mut en mä oikein osaa ottaa noita sanoja käyttöön. Mut tiedänpä tarvittaessa mitä ne tarkottaa 🙂
Joskus aikasemmin mä yritin puhuu jotenki siistimmin, ku mä kerroin kouluissa kirjottamisesta ja tästä duunista, mut se teki esiintymisestä hankalaa kun mä jotenki pingotin paljon enemmän. Ja se kuulosti varmaan yhtä luontevalta kun se, et joku joka normaalisti puhuu enempi sellasta siistiä yleissuomea, yrittää puhuu väkisin jotain ”hei jäbät ja giltsit, mä diggailen teiän juttui!”
Siis ei yhtään luontevalta. Paras ois kaikissa tilanteissa puhuu silleen mikä on itelle luontevaa, oli se sit mitä tahansa, sillon kuulijoillakin on mukavampaa. Henkkoht mun mielestä on ihana kuunnella ku joku puhuu jotai murretta ihan syntyperäsesti, vaik savolaenen tai pohojammaalane 🙂

Joskus huomaa et joku kattoo että toi puhuu tosi ärsyttävästi. No, mä oon opetellu ”Mitä Sitte?” -elämäntapaa tässä jo pitempään, ja koitan suhtautua sillä filosofialla noissaki tilanteissa. Saa vapaasti työntää sormet korviin jos ei haluu kuunnella. Mun omasta mielestä on kuitenki tärkeempää se mitä sanoo, kun miten sen sanoo (kuhan nyt selvän saa ees jotenkuten 😉 )
Tietty jotai eroja on siinä, puhunks mä kavereiden kanssa vai jossain ”virallisemmassa” tilanteessa. Mulla on aika ärsyttävii tapoja puhuessa, mä sanon hirveen usein ”siis” ja ”niinku”. Siis niinku niin usein, et se ärsyttää mua itteenikin 😉 Sen lisäks mä oon hirvee kiroilemaan. Ei nyt ostoslistasta puhuessa oo v***u joka välimerkkinä, mut jos mä vähänki innostun tai kiihdyn jostain jutusta (kuten tapahtuu suht usein) ni jotenki sitä alkaa painottaa kirosanoilla. Mä tiedän että se on karmeeta, mut tuttujen kesken en jaksa siitä alkaa itelleni niuhottaa. Ja joo, käytän myös sitä vee-sanaa, jotkut itkee et miten sä voit sanoo v***u vaik oot feministi, sehän on naisten halveeraamista. Höpöhöpö, kirosanathan on alunperin semmosia joilla on kutsuttu apuun jotain korkeempaa voimaa, jumalaa tai saatanaa, joten ei se vee-sana ny siinä mielessä hirveen huonossa seurassa oo.
Mut kuten sanottu, kiroilu on rumaa enkä mä suosittele sitä kellekää 😉

Vai pitäskö kirjailijan puhuu aina kirjakieltä? 🙂
PS: Tarttee varmaan erikseen mainita, et tää on kirjotettu ihan selvinpäin. Oon vaa tämmösellä tuulella 😉

Arkistot