You are currently browsing eijalapp’s articles.

Saavun täpötäyteen teatterisaliin, soittajat jammailevat jo lavalla. Valot pimenevät, yleisö hiljentyy ja pianoa soittanut mies kääntyy ja nousee pöydän ääreen lukemaan kameraa kohden. Lavan taakse, valkokankaille heijastetaan miehen kiharat hiukset ja poikamaiset hymykasvot. Hän esittelee roolihahmot ja lento Thaimaahan lähtee.

 

­– Söpönnäköne se kirjailijaa esittävä näyttelijä, ystäväni toteaa väliajalla.

– Se on Itkonen itse, sanon. 

 

Näytelmä soljuu, ihmissuhteita setvitään. Yksi repliikki jää takomaan päähän. Ulkoministeri karjaisee syöpää sairastavalle vaimolleen ennen kuin kaikki räjähtää:

– Pane se kirja pois.

 

Näytelmän jälkeen mietin perheitä, joissa luetaan paljon. Entäs jos siellä luetaankin siksi, ettei haluta puhua toisille? Kirja voi olla pelastusköysi hapettomasta parisuhteesta ilmavimmille ajatuksille. Murrosikäisen koulukiusatun ainoa ystävä. Kolmen lapsen isän ja yksityisyrittäjän muutaman sivun hengähdystauko ennen unta. Arjen tylsyyttä pakenevan seikkailijan mielikuvien odysseia. Kirjaan on helppo paeta, se vie ajatukset muualle ja antaa perspektiiviä elämään ja ihmisyyteen.

 

Kirjojen ohella on hyvä lukea myös ympäröivää todellisuutta, elämän tilanteita. On hetkiä jolloin kirja kannattaa laittaa pois, ja sitten – puhutaan. Vaikka siitä mistä kirja kertoo.

Topelius-palkinnon pokkasi tänä vuonna Timo Parvela fantasiaseikkailustaan Tuliterä. Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon puolestaan sai Laura Lähteenmäki kirjasta Marenkikeiju.

Virtuaaliset halaukset Timolle ja Lauralle!

Millainen olisi sinun Devoted Souls -pelihahmosi? Luo oma pelihahmosi ja osallistu kilpailuun joko piirtämällä tai kirjoittamalla. Minkä niminen hahmosi on? Miltä hän näyttää, miten käyttäytyy? Mitä jumalaa hahmosi kannattaa? Lisätietoja pelin maailmasta ja jumalista saat osoitteesta www.devotedsouls.com sekä tietysti itse romaania tutkimalla. Osallistumisaika 1.11.2007 – 31.12.2007.

Kilpailun ohjeet ovat luettavissa täältä.

Mistä kirjailija keksii aiheensa kirjaan? Joskus aihe voi liipata läheltä omaa elämää, omaa kokemusmaailmaa. Nyt syksyllä ilmestyy minun ja Annen kirjoittama yhteisromaani sekä mieheni Markun kanssa tehty sarjakuva, jotka molemmat käsittelevät yhtä lempiharrastuksistani: tietokoneella ja pelikonsolilla pelaamista.

Millaista voisi olla tulevaisuuden konsolipelaaminen? Hokuto Manga –kilpailualbumiin valikoitunut sarjakuvamme ”Huomisen tukkilaiset” on pieni tarina siitä, kuinka tulevaisuudessa ammennetaan peleihin suomalaisesta kulttuurista. Niin intialaiset kuin japanilaiset haluavat pelata tukkilaisjätkää ja laulaa Tapio Rautavaaraa. Tätä sarjakuvaa tehtiin ennen Nintendo Wii:n maailmanvalloitusta eli oli sinänsä hauska huomata, että ehkäpä pelaaminen on muuttumassa tietokoneen ruudun edessä kököttämisestä tanssiin ohjainkapuloiden kanssa.

Devoted Souls – peliromaani vuorostaan käsittelee pelaamista nuoren naisen näkökulmasta. Kirjaan on luotu oma pelimaailmansa, joka edustaa sellaista MMORPG-peliä, jollaista minä itse haluaisin pelata tai ainakin kokeilla. Meidän tekijöiden oma peliharrastuneisuus auttoi kirjoittamaan uskottavasti verkkopelin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Seikkailut virtuaalimaailmoissa (esim. World of Warcraft, Camelot, Guild Wars ja LotR) auttoivat ymmärtämään pelaamista ja tarkastelemaan sen eri puolia.

Kirjoitin kirjaa kuin pelaisin oikeasti Devoted Souls -nimistä peliä. Täytyi kuvitella hienot polygonigrafiikat, laittaa päähenkilömme Nelli kokemaan pelin eri puolia: yhdessä seikkailemisen intoa ja toisaalta päämäärättömyyttä – mitä tehdä pelissä kun tuttuja pelikavereita ei ole linjoilla. Aistimaailmasta pelissä puuttuvat haju ja tunto: kanssapelaajan testosteronin tuoksua ei voi haistaa eikä linjoille tullutta kaveria voi halata kuin emote-liikkeitä käyttäen.

Kun kirja kohta puoliin syö painokoneen mustetta (toivottavasti ei painovirhepaholaisia), voi vihdoin kurkistaa henkisen kovalevynsä sisään, kaivella muistikuviaan ja ihmetellä mitä kirjoitusprosessista jäi käteen. Ainakin pelaamisen kuvaaminen avarsi omaa visuaalisen ja teknisen kerronnan tajua. Devoted Souls -pelin maailma oli erittäin haasteellinen kuvata, koska se on tyylilajiltaan fantasiaa. Kun fantasiasta on kyse, on vaarana se, että sortuu kliseisiin miekka ja magia -kuvauksiin. Pelin maailma tarjosi kuitenkin aivan omanlaisensa puitteet kehittää erilaisia virtuaalihahmoja, joita ohjailevat oikeat ihmiset. Se oli minulle kirjoittajana kaikkein antoisinta – miten pelifantasiassa todellinen maailma on koko ajan läsnä, ja miten reaalielämässä peli värittää päähenkilön havainto- ja kokemusmaailmaa.

Entä teillä muilla? Millaisista harrastuksista olette itse ammentaneet aiheita kirjoituksiinne?

Pitäisi vaivata helteen lamaannuttamia aivonystyröitä ja pohtia uuteen kirjaan tulevaa takakansitekstiä. Juonireferaatti tuntuisi tylsältä, pikemminkin tekisi mieli kuvata kirjan sisältö napakasti parilla lauseella ja saada niillä aikaan tunnelma, johon lukija haluaisi sukeltaa.

Kelaan päässäni kirjakaupan ja kirjaston asiakkaita tarttumassa kirjaan ja tankkaamassa niitä muutamaa riviä, joilla koko kirjan usean sadan sivun sisältö pitäisi kiteytyä houkuttelevasti. Millä herättäisi heidän kiinnostuksensa? Takakannen suunnittelu on mainos-sloganeita pyörittäneellekin vaikea tehtävä, kun kysymys ei ole peruskulutustavarasta vaan tarinan aiheesta, joka pitäisi kuvata ymmärrettävästi ja innostavasti.

Kuinka tärkeä sitten takakansiteksti on lukijalle, joka etsii kirjoja ostos- tai lainauskoriinsa? Itse en yleensä sen perusteella tee ostopäätöstä. Luen aina yhden tai useamman sivun kirjan sisäsivuilta. Jos kirjailijan tyyli kolahtaa ja tarina herättää kiinnostuksen, olen vakuuttunut. Tosin kyllä tuoreeseen, houkuttelevaan takakansitekstiin mielellään tarrautuu, jos se on oikein hyvä. 

Useimmiten mainostoimittajan laatima takakansiteksti on varsin kaupallinen näkemys kirjasta. Kirjailijan tyyliä kehutaan korulauseilla, edellisten kirjojen hehkuttavat arvostelusitaatit liitetään kansiliepeisiin lyhyen tarinakuvauksen kera. Vaihtoehtona voi olla yksinkertainen, tehokas takakansiteksti, jossa kahdella lauseella vangitaan kirjan sisällön ydin. Yleinen takakansiteksti, etenkin nuortenkirjoissa, on rönsyilevä juonireferaatti, joka vastaa kysymyksiin kuka, mitä, missä ja milloin? 

Minkä kirjan sinä ostaisit seuraavien takakansitekstilainauksien perusteella ja miksi? (En paljasta kirjailijoita, enkä teoksien nimiä.) 

1. ”Rakkaimmalleen ei voi luvata rikosta. Ja juuri rakkaimmalleen lupaa kaiken. Senkin mikä ylittää lain. Juuri rakkaimmalleen jos kenellekään.” 

2. ”Ihmiset elävät elämäänsä kuin tavarajunan vaunussa. He kompuroivat pimeässä ja luulevat olevansa yksin, koska muita ei erotu. Vapaus on näille eksyneille vielä suurempi pimeä: valhe, pako tai itsetuho. 

xxx novellien henkilöiden elämässä kuviteltu risteää todellisen kanssa vaivattomasti ja täysin erottamattomasti. Onko kyse henkilöiden neuroottisuudesta ja sosiaalisesta kyvyttömyydestä vai onko maailma yhtäkkiä muuttunut vinoksi? 

Novelleissa kuljetaan junavaunusta ja metsästä toiseen, hiljaisuuden ja laukausten välissä. Sota riehuu sisällä ja ulkona. Kerrostalohuoneistosta kasvaa kuoriaisen tunneliverkosto, tulikärpästen rakkauden pyhättö tai kuilu avaruuteen. Junavaunusta voi löytää Moskovan, grillikioskista Komsomolin naiset, lukkiutuneesta korvasta hanhien parvet. Seireeni ja Toyota Avensis mahtuvat samaan tarinaan, sillä itse luodussa pimeydessä niitä on vaikea erottaa toisistaan.” 

3. ”xxx:n esikoisteos xxx sijoittuu pieneen teollisuuskylään, jonka läpi Syksy, kymmenvuotias tyttö, juoksee. Jotakin on tapahtunut, jokin on toisin. Toisin oleminen saa Syksyn juoksemaan.

Syksy on perheessä ulkopuolinen; äidin ja isän riitojen mykkä todistaja. Hän tarkkailee herkeämättä vanhempiaan, itseään – ja juoksee. Juoksun rytmissä hän kertoo tarinan itsestään, mummosta, koulusta, yksinäisyydestä.

Kalevi on entinen juoksija, joka alkaa valmentaa Syksyä. He molemmat kantavat mukanaan sukupolvien takaista painoa, eikä kumpikaan heistä osaa olla autettavana.

Päivän lopulla totuus selvää, eikä totuudesta selviä yksin.”

Olen ryhtynyt järjestelmälliseksi. En enää kerää tarpeettomia tekstiliuskoja pölyttämään nurkkia vaan tuhoan ne oitis. Koneeltani deletoin turhat tiedostot, joita en enää arvele tarvitsevani. Vanhat versiot teksteistä hävitän bittiavaruuteen ja vain viimeisimmät jätän talteen. Tyhjennän sähköpostini sadoista viesteistä ja säilytän vain ne muutamat, kaikkein tärkeimmät viestit. Kirjat laitan hyllyyn siistiin järjestykseen – saman kirjailijan kirjat vierekkäin, omaa esteettistä värisilmää käyttäen. Tärkeimmät opukset kuten synonyymisanakirjat laitan työpöydän käden ulottuville, ettei niitä tarvitse kaivaa hyllyjen kätköistä. Within Temptationin ja Guillemotsin inspiroivat levyt joita tällä hetkellä kuuntelen kirjoittaessani, ovat työpöytäni vasemmassa hyllyssä. Siitä CD:t ovat otettavissa kuin asevarusteet sotaan lähdettäessä, rytmittämään ja soinnuttamaan kirjoittamisen tahtia.

Olen jonkun lehtitilauksen myötä saanut itselleni puisen lukutelineen. Se on nyt työpöydälläni, jotta voin laittaa korjausmerkityt liuskat esiin kuin soittaja, joka latoo soitettavat sävelensä nuottitelineeseen. Lipastoon olen laittanut loogisessa järjestyksessä kirjekuoret, printtipaperit, muistikirjat ja luonnosvihot. Mustalla tussilla rustaan muistitauluuni post-lappuja, jonne listaan tekemättömät työt ja niiden deadlinet.   

Huoh – todellisuudessa olen toteuttanut näistä yllämainituista kohdista vain osan, siivous on ikuinen projekti ja jää kirjoitustöiden jalkoihin. Kuluva vuosi on mennyt tulevan yhteisromaanin editoimiseen. Ei siinä jouda sivuilleen vilkaisemaan, minne pöly kasaantuu, mikä kirja seuraavaksi tippuu ylitsepursuavan sekaisesta kirjahyllyköstä. Ei ehdi katsoa pysyykö metrin korkuinen CD-vuori pystyssä vai kaatuuko se ja viekö monitorin mukanaan lattialle. Tärkeintä on, että tekstistä on imuroitu asia- ja lyöntivirheet, että se on pöllytetty kustannustoimittajalla ja luottolukijoilla, ja että kun se on valmis, tekstistä voi haistaa puhtaan, tuoreen painomusteen tuoksun. Sitten joutaa taas jatkamaan työhuoneen entrausta, kunnes seuraava teksti imee ahnaasti mukaansa kuin tehoimurin suulake.

Jos työhuoneeni olisi vimpan päälle siisti ja järjestelmällinen, tuskin olisin siellä töitä tehnyt. Pienessä kaaoksessa tunnen olevani enemmän elossa. Missäs se liuska olikaan, entäs se muistivihko, entäs se kirja tai se post-lappu, jossa oli se yksi idea… Tämän ajatusmantran keskellä syntyy valmista tekstiä.  

Oma kansanedustajasuosikkini ei ole Helsingin vaalipiirin alla. Kelle sitten helsinkiläisenä nuortenkirjailijana antaisin oman ääneni? Olen tänä vuonna panostanut hieman enemmän aikaa kuin aikaisemmin ehdokkaan valitsemiseen, kai siksi että yhteiskunnalliset asiat tuntuvat koskettavan myös omaa arkea ja tulevaisuutta entistä enemmän. 

Vaalien alla olen nauttinut lahjussumpeista, saanut käteeni esitteitä, ilmaisia tomaattikeittopusseja, lippusia ja lehtisiä. Olen kuunnellut vaaliehdokkaita puolella korvalla isojen tavaratalojen edessä, kun en ole löytänyt omaa ehdokastani vaalikoneesta. En ainakaan sellaista, jota oikeasti haluaisin äänestää. Kuka olisi sellainen joka ajaisi taiteilijoiden, kuten kirjailijoiden onnetonta asemaa paremmaksi niin että meillä olisi sosiaalioikeuksia ja työmme kartuttaisi eläkettä kuten mikä tahansa tavallinen päivätyö? Kuka olisi sellainen joka voisi vaikuttaa laittomiin pätkätöihin, nostaisi minimieläkkeitä ja olisi kiinnostunut ilmastonmuutosasioista saamalla sanajargonin sijasta aikaan jotakin konkreettista? 

Miksi välittäisin kuka eduskunnassa istuu, kun siellä jylläävät puolueet ja puolueiden edut? Rikkaat rikastuvat ja köyhät edelleen köyhtyvät Suomessa, jossa menee taloudellisesti hyvin. Voinko muuttaa ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen ”tulos tai ulos” -ilmapiiriin äänestämällä? 

Tehdään pieni vertailu kirjailijan ja poliitikon välillä. 

Kirjailijan ei välttämättä tarvitse luvata mitään kansalle, ei uutta romaania, ei jatkoa edelliselle kirjalle jos aihe ei enää hotsita. Kirjailija vastaa itse teksteistään. Kirjailijan ei tarvitse miellyttää ketään, kirjailija saa provosoida ja herättää ristiriitaisia tunteita ollakseen kiinnostava. Poliitikko lupailee ennen vaaleja paljon. Poliitikko on puolueensa alainen. Poliitikko mielistelee, kalastelee tukea ja kosiskelee medioita. Poliitikot väittelevät kapulakielellä puolueidensa mielipide-eroista, vaikkakin olisivat joistakin asioista samaa mieltä.  

Jos kirjailija olisi eläin, hän olisi pöllö: tarkkailija, viisas, harkitsee ennen kuin iskee. Poliitikko taas olisi kettu: omassa laumassaan viihtyvä, ei kansan varauksetta rakastama hännäkäs, josta ei ota selvää onko hän ajamassa yleistä hyvää vai omia tarkoitusperiään. Tällaista vastakkainasettelua kirjailijan ja poliitikon välille on varmaan turha tehdä. Poliitikolla on kuitenkin enemmän konkreettista vaikutusvaltaa kuin kirjailijalla. Siksi tämä pöllö miettii tarkoin, kenelle tänään vallan sulkakynänsä ojentaa.  

 

Kirjailijan nimenvaihdokselle voi olla montaa syytä: naimisiinmeno, ero, halu käyttää salanimeä tai molempia sukunimiä. On kirjailijoita, jotka käyttävät sekä nykyistä sukunimeä että vanhaa tyttönimeä – riippuen siitä kenelle kirja on suunnattu.

Itse puntaroin nimenvaihtoa pitkään. Olin tunnettu Laitisen nimellä ja saanut sillä nimellä jo vähän näkyvyyttäkin nuortenkirjailijana. Nimemme rimmasivat Leinosen kanssa niin hyvin yhteen, että toimittajatkin menivät sekaisin, kumpi olikaan kumpi. Yhteiskirjoittajien brändiä Laitinen-Leinonen oli vaikea rikkoa. Kun menin naimisiin, ajattelin säilyttäväni kirjailijana vanhan tyttönimen, Lappalainen olkoon yksityisenä nimenäni.

Kun eri tilanteissa jouduin esittelemään itseni:
– Lappalaisen Eija.
– Etkös sä ole se… Laitinen?
– Joo, menin naimisiin. Kirjailijanimeni on Laitinen.
Tai:
– Lappalaisen Eija, se kirjailija Laitinen.
Tai:
– Laitisen Eija, nykyisin Lappalainen. 

Identiteettini alkoi repeytyä kahdeksi, esittely oli yhtä lalattelua. Kun töissä ja arkielämässä ihmiset vielä omaksuivat Lappalaisen nimenäni, aloin yhä vahvemmin ajatella itseäni Lappalaisena. Lopulta kirjoitin kirjan käsikirjoitukseen kirjailijanimekseni Lappalainen. Ei se näyttänyt yhtään hullummalta.

Nimenvaihdos tai -vaihtamattomuus ovat tietysti jokaisen henkilökohtainen asia. Kirjailijalle nimenvaihdokseen liittyy aina pieni jännitys, tunnistavatko vanhat lukijat vai hukkuuko nimi unohduksen syövereihin? Uransa alussa olevalle kirjailijalle nimenvaihdos tuntuu samalta kuin aloittaisi tyhjältä pöydältä. Nimi ei ole kenellekään tuttu, on raivattava tiensä taas tuntemattomuudesta tunnetuksi. Taottava uudella nimellä tekstejä, julkaisuja ja oltava esillä, jotta kirjailija löydettäisiin.   

Toisaalta nimenvaihdos voi tuntua yhtä virkistävältä kuin salanimen ottaminen. Astun Lappalaisen kirjailijasaappaisiin ja mitä kaikkea kokeilevaa ja uutta voinkaan Lappalaisena kirjoittaa. Vaikka Laitinen ja Lappalainen ovat perussuomalaisia, tavallisia sukunimiä, uuden nimen haltuunotto tuntuu mielenkiintoiselta muutokselta. Uuteen sukunimeen on luotava suhde, kunnes se tuntuu istuvan minulle. Olen kokenut nimenvaihdoksen piristävänä asiana, ja toivon että sen vaikutukset ulottuvat myös kirjailijaidentiteettiini ja teksteihini.

Arkistot