You are currently browsing heikkiniska’s articles.

On tullut viimeisen Grafomania-juttuni vuoro. Muutaman vuoden jälkeen takkini on tyhjä. Kirjoitin mm. kansantaudistamme kateudesta, kirjailijan työn tuskaisuudesta kahden hylsyn päivineen, esittelin muutamia romaaneja ja pari lastenkirjaa, unohtamatta runoja, omaakin tuotantoani ripottelin reilulla kädellä mukaan.

Viime vuoden elokuussa paluumuutin Helsinkiin. Tutustuin Malminkartanon hurmaavaan luontoon, puhuin variksille ja nokikanoille, kuuntelin satakielen laulua, vaelsin pelloilla ja metsissä.Hommasin kirjastokortin, pähkäilin pöllönä: Osaakohan tuo tummaihoinen virkailija suomea? Kävin lounaalla ravintolassa, jossa olin itse kokannut 20 vuotta aikaisemmin, Välillä reissasin vartissa lähijunalla keskustan sykkeeseen. Vaeltelin Hakaniemessä, join torilla kahvia ja söin Eromangan lihapasteijan.Kiertelin meren rannalla ja puistoissa ja Kallion vilinässä.Välillä yövyin Sepon luona Kurvissa.
Marraskuussa yritin paluuta ravintolan keittiöönkin. Parin työpäivän jälkeen tein päätöksen etten kiduta enää itseäni, kirjoittaminen olkoon sydämeni työtä! Muutamaan kuukauteen en juuri kirjoittanut mitään. Sitä vastoin luin ja sain siitä suurta tyydytystä ( esim. Leena Kirstinän Sateessa ja tuulessa, Jens Andersenin Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä, Tuuve Aron Karmiina, Alain Claude Sulzerin Täydellinen tarjoilija, Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa,Roman Sentsinin Jeltysevits, erään perheen rappio, Annika Eräpuron Hili & Ola ja Hotelli Hau ja Paula Norosen Supermarsu lentää Intiaan).
Vihdoin helmikuussa aloin työstää murrekokoelmaani, josta piti ensin tulla runokokoelma.Tulikin lyhytproosaa, pätkäproosaa tai jotain sinnepäin.Muistelin lapsuuttani, Heinolan ja Tampereen aikoja, yksinäisyyttä ja onnettomia rakkauksia surkuhupaisuuksineen. Jokainen kirjoittamiseni alkaa makaamalla sängyssä selällään silmät kiinni. Ensin tuli lähes aina itkua. Se puhdisti ja antoi rohkeutta ja voimaa kirjoittaa ilman koristeita.

Kalajoen murteella viisi tekstiäni, joita ensimmäinen on uni.

Leijuvasa laatikosa

Kuumailimapallua ei ennään oo. Korin tilalla on vanaha pottulaatikko, se leijjuu talon vieresä tuomien tykönä. Äiti seisoo laatikosa, sillä on taivaansininen läninki. Pihalla on kolome ruskialehtistä marijapensasta. Poimin punasia marijoja, ne on kutistunu pieniksi ko haulit. Äiti leijjuu metrin korkeuvella, sannoo totisena: Te ette pitäny minusta huolta. Maa halakijaa syville railoille.
*

Seuraavassa on kipeä muisto.

Valehtelia

Isä ostaa taas koiria, mun pittää lähtiä mukkaan. Me ajetaan Kalajokia kauvemmaksi, johonki oikein syrijään, josa on palijo mäkiä. Vaikka isä ostais tännään lakeripötkyn en sano sannaakaan. Me käyvään usiasa talosa. Viimmen, viimmen joku myy isälle pystökorvan. Nätin, nätin pystökorvan, meilläki oli semmonen joskus. Mies eppäilee vähä: Eihän.. sitä koe-elläimeksi? Ei, sannoo isä. Paska isä. Koira pannaan takapenkille, en puhu sillekkään. Me mennään Ylivieskan rautatieasemalle, isä lähetyttää koiran Viikreenille Helsinkiin. Me ajetaan kottiin. Isä polttaa piippua, yrittää olla höyli.
*

Sitten juttu eräästä salaperäisestä naapurista:

Alakerran
Rattanakul-Ruokonen

Summerin viereen on rintattu Rattanukul, sen alle on lisätty kuulakärkikynällä Ruokonen, sisällä nimi on peitetty sinisellä muovilla. Onkohan ihan laillistakkaan, jos tullee joku pelastustehtävä? Akalla majjailee yks tai kaks hampuusia, niillä on kesät talavet mustat hupparit. Liekö pojankossit ees talon kirijoilla? Akkunasa on norsu, seki on musta, vaikka sen pittäis tuua onnia.

Uusien naapureitten jäläkeen saunan käytäviltä löyty loojia: isännöihtiä pani nopijasti lapun, että ne pittää korijata pois. Alakerrasta tullee ussein iltamyöhälläki hirviä silin ja kalan haju ja palaneen käry. Rattanakul avvaa talavellaki käytävän akkunan, koko lämmitysjärijestelmä mennee sekasin. Pahin oli vasta eesä. Mun komerosta kömpi julumettu ötökkä. Kaikkiin asuntoihin tehtiin kaks kertaa tuholaismyrkytys viikko ennen joulua.

Mää vien vinttiin lakanoita ja pyhkeitä. Ovia ei oo sulijettu. Voi helevetti, lukkua on räplätty niin ettei ovia ennään saa kiinni! Yöpyykö täälä joku? Kahtelen vintillä vihertyviä puita ja Kalevan torneja. Ripustan pyykit, oikijalla on kauhtuneita lakanoita, ne on roikkunu narulla viikon, kaks.

Paan kahavin valluun ja meen parvekkeelle lukkeen. Naapuri polttaa tupakkia pitkin päivää, sillä on iltapäivälläki aamutakki. Mää ootan, että se mennee sisälle. Sen parvekkeella on tyhyjiä ruukkuja ja rispaantunu tiikeri. Kaiteella on kaks kukkalaatikkua kukkuroillaan vettä. Ne rojahtaa alas, ko mulla on asuntoesittely.
*

Muistelen lämmöllä erästä Tampereen salikaveriani.
:

Sini

Sini, mun syjän sykähtää aina ko nähhään salilla. Sun hymys on aito, mutta silimät salamoi. Oot ollu työharijottelusa muutaman euron päiväpalakalla. Ny putkiremonttia paosa eksäs tykönä. Se lappaa roskaruokaa, sää oot lihonu kaheksan kilua siinä sivusa. Mää puhun Helsinkiin lähöstä. Sää sanot: Kaikki hyvät tyypit muuttaa pois. Näkkyykö sun silimisä märyn alakua? Sää ehtit tyynyä, että ylöttysit laitteisiin. Välillä käyt oksentamasa: Mikreeniä taas!
*

Suloiseksi lopuksi

Kirijailian päivä

Muistojen pulevaarti saa minut herräähän yheksän aikoihin. Laattialla on mankka, siinä on kasetti valamiina, jos tullee hyvä kappale. Tännään on pariki instrumenttaalikappaletta peräkkäin, konsertin on koonnu varmasti Pekka Laine. Torkun välillä, ko on vähä univelekaa. Kymmeneltä paan ration kiinni, vessasa käytyä nukun pikkusen lissää. Herrään pahhaan unneen, kauraryyneihin ja jauhoihin oli tullu majontoukkia ja lentäviä ötököitä. Pettaan sängyn ja avvaan parvekkeen oven, ny on jo kuuma! Teen pikapuurua ja syön jukurttia, sellaan samalla Hesaria. Toolilla on vielä viikonlopun Hesarit, lisäksi Kalajokiseutu, Kirkko ja Kaupunki. Lujen niitä vähä parvekkeella ja hörpin teetä.

Puolen tunnin päästä lähen salille, sielä on onneksi lämpimällä ilimalla hilijasta. Pukuhuoneen seinällä roikkuu jonku nuoren sällin huppari, haistan sitä nopijasti. Reenaan yläroppaa ja mahhaa, lopuksi polijen rossarilla. Monet nostaa siinä kantapäät ylös, se on väärin! Tunti kulluu sukkelaan, taas on näläkä. Ostan Alepasta sitruunaviinerin, tonnikallaa ja raejuustua. Seiskan kannesa kerrotaan, että eks-painijaa puri viijakosa kärme kaulaan ja rotta jalakaan. Nappaan peliautomaatin tykyä Metro-lehen, siinä on ristikko.

Popsin muutaman vajelman, ne on mistä lie Marokosta, mutta ihimeen hyviä. Paan ennen sallaattia kahavin valluun. Viineri on sisältä ontto, mutta on tyhyjää parempi. Tekstaripalstalta opin, että bussisa ilimaseksi matkustavat lastenvaunu-huijarit on ylleistyny. Lastenrattaita voijaan käyttää pelekästään ostosten kulijetukseen, eikä vauvvasta oo tietuakaan. Kirijottaja oli nähäny, ko yksisä rattaisa näkösuojana ollu verho valahti alas ja ´vauva´ näyttiki ihan Litlin pullialta kauppakassilta. Ratkasen vielä ristikon ja käväsen suihkusa. Salin suihkusa en käy, ko lämmintä vettä pittää oottaa kauvan.

Kastelen parvekkeen pelakuut ja kaheksan yrttiä. Lehisä piisaa lukemista, piru ko ne on paksuja! Toosastaki tullee vaikka mitä. Doc Marttiinin uusintoja ja Salakkarit. Kalle on huvitellu töisä miessiivoojan kans ja pelekää lamytiaa. Ehin käyvä kävelyllä, ennen Suomen parasta palomiestä, yömyöhällä tullee vielä Sinkkuillallinen. Siinä on kunto-ohojaaja, se on Mr Englanti-ehokas, se tykkää issoista peppuista ja paistista.

On jo yömyöhä. Lujen molemmat iltapäivälehet netistä. Joku hörökorvanen taitoluisteliapoikanen on löytäny suomalaisen kiinteistönvälittäjän. Suomalaisella on kuvasa lippis väärinpäin, mies näyttää silti vähä eltaantunneelta. Poistan vielä muutamia sähköposteja. Lopuksi kahton tunnin pornua, paan hakusanaksi workerts bareback tai ambulance orgy, mitä millonki keksin.
*

Tämä murrekokoelma on siis vielä työn alla. Kustantajilla on kolme lastenkäsikirjoitusta (kaksi runokokoelmaa ja yksi tarinakokoelma). Olen odotellut vastauksia jo 7 kuukautta. Eräs kustantantaja kehui tammikuussa tarinakokoelmaani ja kirjoitti pyrkivänsä nopeaan päätökseen. Sitä päätöstä odottelen vieläkin. Runojen suhteen olen hieman pessimisti, jos ne joskus kirjaan asti päätyvät, niin kirjakaupat ja kirjastotkaan eivät niitä enää oikein huoli.

Etteenpäin silti, sano pohojalainen!

Kumarruksin, kiitoksin ja kesätoivotuksin
Heikki

P.S. Grafomanian juttuja jatkossakin kommentoin.

Mainokset

Lystisaaren kesä (Schildts & Söderströms) on seitsemäs lastenkirjani. Kirjan kuvat voi myös värittää. Se ilmestyi jo kesäkuussa 2017. Tehkäämme piristävä nojatuolimatka tuolle ihanalle saarelle keskellä talvea.

Pääosissa ovat Siiri ja Ville, jotka saapuvat Lystisaareen viettämään kesää mummon ja vaarin kanssa.Saaressa asuu metsän eläimiä, keijuja, haltija ja peikko, tarujen yksisarvinenkin vilahtaa runossa juhannusyönä. Lasten vanhemmat tulevat saarelle hieman myöhemmin.

Kirja alkaa keväästä. Maistiaisiksi runo

Tervetuloa Lystisaareen

Mummo on hilpeällä päällä,
lunta enää siellä täällä,
jäälyhtykin suli, kevät tuli,
vihreys tuli!

Vapaana välkkyy meri,
ilmassa satojen siipien läpse,
muuttolinnut.
Muuttolinnut!

Sulokasta suhinaa,
korkeata kirkunaa,
viserrystä, vihlontaa,
liverrystä ja laulua.

Soi saari, soi,
kaikki tänne, hoi!


Heti kirjan alussa tapaamme siilin, joka herää pitkästä horroksestaan. Siilin poika myy kevään kunniaksi ilmapalloja, loppu tietenkin on tragikoominen. Ketuilla on kemut, kun poikasia on viisi. Oravillakin on syytä juhlaan, kun Kurre-poika valmistuu kokiksi. Ruokaa on tarjolla yllin kyllin molemmissa juhlissa. Tietysti Lystisaaren ihmisetkin ymmärtävät herkkujen päälle. Ihmekös tuo, kun olin kokkina lähes 30 vuotta!

Päästän vauhdikkaat huiskuhännät telmimään:

Oravahippaa

Hilipata hei,
hilipata hei,
oravat leikki
hilpeinä hippaa.

Villisti vinhaan,
vikkelin kintuin
kipin kapin!
Rits, rats ja rits,
oksa katkes,
housut ratkes.

Mukkelis makkelis
oravat lensi.
Isä torui laumaa:
hui, hui, hyi, hyi!
Nauruun suli,
mukaan tuli.
Hilipata hei,
hilipata hei,
leikki jatkui
vikkelin kintuin.

Rits, rats ja rits,
isän housut ratkes.
*

Lapset touhuavat reippaina. Ville tarjoaa hauellekin makoisaa mansikkaa. Siiri löytää simpukasta punaisen helmen, vai onkohan totuus muuta? Vanhan ajan kauppaleikkikin sopii hieman nostalgiseen kirjaan.

Loistokaupat

Ville näyttää keppejä:
Ostan kaksi merirosvon miekkaa.
Siiri sanoo:
Maksu on kilo kultahiekkaa.

Ville näyttää vanhaa varista:
Tuosta papukaijasta
alkaa värit karista!
Ville taskujaan sorkki,
löytyi pullonkorkki:
Tässä linnusta lantti.

Siiri näyttää lyhtyä.
Ville sanoo: Se on taikalamppu,
henki vain on lomalla,
saat laitteen setelillä somalla.

Siiri näyttää marjaheinää.
Ville sanoo: Se on timanttikoru.
Saat sen eurolla, ei tule poru.
*

Leikkisyys ja kujeilu ulottuvat lapsista oraviin ja siilimummoon asti. Sen huvitus on voikukan hahtuvien puhaltelu.
Ilon lisäksi kirjassa on toki haikeutta ja suruakin. Rannan kätköistä löytyy huilua soittava näkki, poskillaan pisara hopeaa. Ehkäpä yksisarvinen ja peikkokin kaipaavat ystäviä. Peikko kohtaa onnekseen metsässä Villen, josta saa hyvän kaverin. Vaari, entinen merikarhu, salaa kai runoilijasielu tuntee myös kaipuuta:

Koti-ikävä

Vaari, vanha merimies
telttailee metsässä.
Hän kaivaa reppuaan,
nukahtaa meren huminaan
simpukka korvallaan.
*

Kirjan yksi monitulkinnaisimmista runoista lienee

Saaren hevoset

Saaren niityllä on
hevonen, suuri ja musta,
sitä vanhus silittää.

Lahden poukamassa on
poni, pieni ja punainen,
sillä lapsi ratsastaa.

Meren pohjassa on
hevonen, pieni ja keltainen,
sitä kutsun iltaisin.
*

Yhdessä touhuamista ja yhteisöllisyyttä riittää. Kalasoppaa on tekemässä koko suku. Vaari tarinoi Ryskemeren hirviöstä ja laivan salaperäisestä kaunottaresta, isä ompelee vaatteita lapsille ja mummolle, Siiri nukuttaa nukkea ja laulaa sille kehtolaulua.


Pari epäsovinnaista romanssiakin kirjasta löytyy, kuten jo aikoinaan kokoelmassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, 2008). Lystisaaren kesässä hiiri kosii pöllöä, kihlamaljatkin juodaan. Toisessa hiirirunossa kissa hoivaa sateessa kastunutta hiirtä.

Syksy ja talvikin tulevat väistämättä. Yhdellä aukeamalla tapaamme lepakon, mörön ja haamun. Pimeyden huippu lienee kellarissa salmiakkia syövä mörkö. Majakassa puolestaan yökin on kirkas aamu, siellä asuu pimeää pelkäävä haamu.
Saaren syksyssäkin on oma kauneutensa:

Saaren syksy

Hiirilapset
lennättävät leijaa.
Äiti teki ne lehdistä.

Kettu teki pihlajnamarjoista
helmitaulun.
Opetti lapset laskemaan
suitsait sukkelaan.
Punavihreä kaulaliina
tuulessa lepattaa.

Peikko, saderipsi, tuumaili:
Kuka puiden lehdet maalasi,
sieniä metsään ripotti?

Laiva katoaa sumuun.
Laiturin variksella
oranssit kumpparit.
*

Kirjan lopussa on pari talvirunoa. Lasten rakkaat eläimet ovat unessa ”piilopaikoissa oivissa/ huopikkaat koivissa!”

*
Kirja päättyy runoon

Kesäikävä
(Jouluna)

Kesällä tehtiin hiekasta
kakkuja ja linnoja,
vaari ja mummo mukana.
Me meressä kahlattiin
ja lintuja matkittiin:
kiiu-kiiu, kirr,
kiiu- kiiu, kirr!

Nyt tehdään lumesta
lyhty ja ukko
sen nokkana
on porkkana.

Pihapuun oksalla
on pöllö torkkuva,
sekin kesästä uneksuu.

Lystisaaren kesä kertoo silti eniten iki-ihanasta suvesta. Se on ehkä onnellisin kirjani, uneksunta lapsuudesta jollaisen olisin halunnut.

Juhannus

Lystisaaressa liput liehuvat,
uudet perunat kiehuvat.
Aattona, aivan kohta
syödään silliä, savulohta.
Ville kattilan kansia lyö:
Läiskis mäiskis,
tänään valvotaan yö!

Punainen on saunatupa,
vihreä niemen viiri.
Keltaisina hehkuvat
upeat ulpukat.
Aurinko meren täplittää,
aallilla hylje seppelpää.
Ville vie sille tuutin,
tekee iloiseksi kuutin.
*

Kylpeminen ansaitsee toki oman runonsa myös.

Saunailta

Ilmassa on savun tuoksua,
siispä saunaan täyttä juoksua!
Isä heittää löylyä,
Vielä, vielä! Ville vaatii.
Eikä, eikä! Siiri kieltää.
Äiti vihtoo. kiuas on
vesihiisi hurjapää,
ssihh, ssihh,
se sihahtaa ja sähähtää.

Me pinkaistaan
veteen vilpoisaan.
Ville menee molskis
ja polskis,
isä kelluu selällään,
Siiri pesee nuken pään.
Äiti kuistilta vilkuttaa:
Täällä on makkaraa!

Kun sauna on enää haalea,
sisään luikkii kisu vaalea.
Se lauteilla loikilee
ja hiljaa hyrisee.
*

Kirjan on kuvittanut upeasti ja moni-ilmeisesti palkittu Hannamari Ruohonen. Hänellä on rutkasti huumorintajua. Esim. muuttolinnuilla on hatut, yhdellä jopa sombrero, keijulla on saippua, jossa lukee MARSEILLE, mörön kellarissa on tyrnihilloa jne. Kuvista välittyy suurta lämpöä ja kauneutta, kirjan ihmisiin ja eläimiin ei voi olla rakastumatta!

Kirjaa löytynee vielä kaupoista, ainakin Akateemisista kirjakaupoista olen sitä löytänyt. Ja voihan sitä tilata netinkin kautta.Tämä kovakantinen kirja on myös oiva lahjakirja.

Lystisaari-terveisin
Heikki

Intiaanitarina kahdesta koirasta on varmaan monelle tuttu. Naputtelen tähän mielestäni yhden parhaista versioista.

Kaksi intiaania istui iltanuotiolla. Toinen intiaaneista oli nuori ja innokas. Utelias oppimaan uutta. Toinen intiaaneista oli monia kesiä nähnyt. Hiuksissa harmaata, mokkasiinit jo kuluneet. Vanhempi intiaani kertoi, että hänen sisällään asuu kaksi koiraa ja ne kamppailevat keskenään. Toinen koirista haukkuu ja moittii häntä. Ei sinusta ole mihinkään, et kuitenkaan onnistu. Ei kannata yrittää. Olet ruma ja vanha. Koira näkee negatiivisia asioita myös muissa ja kaikkialla ympäristössä. Toinen koira on toista maata. Se kehuu vanhaa intiaania komeaksi ja charmikkaaksi. Uskoo aina tämän kykyihin ja mahdollisuuksiin. Kannustaa, vaikka jokin olisikin mennyt pieleen. Uskoo hyvää myös muista ihmisistä ja näkee positiivisia asioita kaikkialla.

Ilta painui mailleen.Intiaanit menivät nukkumaan ja nuorempi intiaani katseli tähtiä ja pohti. Mietiskeli vanhemman intiaanin sanoja. Viimein hän rohkaisi mielensä ja kysyi vanhemmalta intiaanilta. Kuule, kerroit niistä sisälläsi olevasta kahdesta koirasta, jotka kamppailevat keskenään. Kumpi niistä koirista on nyt voitolla?

Vanhempi intiaani vastasi: Se kumpaa minä ruokin.

Kirjailijan urankin aikana olen valitettavan usein ruokkinut tuota itseäni moittivaa koiraa. Nytpä selätin ja selätän sen!
Kaksi hylsyä marraskuussa saatuani nousin maasta. Otin yhteyttä useaan kustantajaan, kerroin parista lastenrunokokoelmastani vähän varovaisesti heille. Ilahduin, kun jopa WSOY:n kustannustoimittaja pyysi lähettämään ne hänelle. WSOY:tä vuosi sitten kartoin, koska heillä ja Tammella oli osin samoja kustannustoimittajia (Tammelta sain muutaman hylsyn ja minut poistettiin heidän kirjailijasivuiltaan).

Haamu Kustannusta lähestyin, vaikka heidän sivullaan lukee, että käsikirjoituksia ei tällä hetkellä oteta vastaan. Kerroin sähköpostiviestissäni olevani pohojalainen jääräpää ja yrittäväni silti, koska minulla on noita-aiheinen käsis.Kas kummaa, Haamu kirjoitti, että kiinnostus hieman heräsi, ”lähetä vain käsikirjoitus meille.”

Myös Karisto ja Minerva suhtautuivat käsikirjoituksiin myönteisesti. Kaivoin kaapista lähes kymmenen vuotta vanhan tarinakokoelman. Kolme kustantajaa hylkäsi sen aikoinaan, mutta nyt sain voimia hioa sitä. Tarinakokoelma on ihan omanlaisensa, pähkähullu hyvässä mielessä, ehkäpä se vain aikoinaan päätyi tosikoiden kustannustoimittajien pöydälle. Nyt tarinat ovat pitkän tauon jälkeen uudella kustantajalla. Ehkäpä nyt kokoelmalle näytetään vihreää valoa.

Ensi vuonna tulen kirjoittamaan aivan uusia tarinoita lapsille. Uskaltaudun varmaan kirjoittamaan suoraan koneella. Runoilijana olen kirjoittanut säkeet tähän päivään asti lyijykynällä paperille. Hallitkoon minua nyt tuo iloinen koira!

Peloista vielä muutama rivi.

Parhaita hetkiä elämässäsi tulevat olemaan ne, jotka tuntuvat melkein liian vaikeilta, melkein liian pelottavilta. Kun vain uskallat astua rajan yli ja unohtaa, mitä muut ajattelevat, valinnat kantavat. Riko kaavaa ja pidä huolta itsestäsi. Älä ole kuin muut, koska heitä on jo niin paljon.

Anna Perho

Rohkea tekee, vaikka pelkää, kuten minä.

Psykoterapeutti Tarja Santalahti

Intiaanitarinan loppuun yllätys, yllätys pari intiaanirunoa kirjasta Juoksu Yönmaahan (Otava, 1977)

kuljen asuntoon, tuttuun asuntoon
kuljen tuttuun asuntoon, hänen asuntoonsa
kuljen hänen asuntoonsa, sinun asuntoosi
kuljen sinun asuntoosi, rakkaani asuntoon
jonain yönä tulen luoksesi, jonain yönä
yöllä tulen luoksesi, yöllä
tulen luoksesi talviyössä, tänä yönä
tulen luoksesi yössä, rakas, tässä yössä

Chippewa

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet
sytytetään uudet
hajoitetaan vanhat kapineet
veistetään uudet

Zuni

Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2018,
t. Heikki

Minulla on juuri nyt 30-vuotistaiteilijajuhla. Minulta on julkaistu 17 kirjaa, etupäässä runoja aikuisille ja lapsille, mutta myös lyhytproosaa. Olen kirjoittanut myös haikuja, tankoja ja murrerunoja. Esikoisteokseni Sataa lapsuuteen ilmestyi Weilin + Göösiltä marraskuun lopussa 1987. Arvioita (pääosin hyvinkin myönteisiä) ilmestyi yli 20, Helsingin Sanomia myöten. Muistan, että vuonna 1987 esim. Hesarin syksyn kirjat-luettelossa mainittiin lähes 40 runokirjaa (silloin listassa taisi olla vain suurten kustantajien uutuudet).Gummeruksen ostettua kesällä 1988 Weilin + Göösin kaunokirjallisen osaston jäin vuosiksi ilman kustantaja, kun runoilijoista Gummeruksella sai jatkaa ainoastaan Tommy Tabermann.

Runoilijan tie on muuttunut koko ajan kivikkoisemmaksi. Keskiviikkona taivaani romahti.Schildts & Söderströmsin kustannustoimittaja kirjoitti (lähes vuoden odottelun jälkeen): ”Pahoittelen että vastaukseni on jäänyt roikkumaan, mutta olen halunnut seurata Lystisaaren kesän myyntiä, joka on syksyn mittaan ollut kovin vähäistä – mihin voi vaikuttaa kesään viittaava nimikin. Olemme julkaisseet todella vähän runokirjoja, ja näyttää nyt siltä, ettemme pysty jatkamaan apinoiden tai noitien kanssa, niin hienoja runoja kuin käsikirjoituksissasi onkin.”

Maanantain ja tiistain olin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokin töissä . Ajatukseni oli, että ekstraisin kapakassa ainakin silloin tällöin. Eräs kaverini tokaisi kuukausia sitten yksioikoisesti minulle: ”Mene töihin!” Sanat syöpyivät syvälle sieluun. Tuon tokaisun jälkeen tuumin jurrissa, että minusta ei ole yhteiskunnalle mitään hyötyä, niinpä sain sitten idean ottaa Facebookissa yhteyttä entiseen työnantajaani.

Yllätys, yllätys työ pienessä ja epäsiistissä keittiössä oli stressaavaa.Säälin keittiömestaria, joka meinasi hukkua töihinsä. Minulle olisi riittänyt töitä ihan vakituisesti, ajatus kauhistutti. Silmät vuotivat öljyn käryssä, välillä oli nälkä, ironista, kun tein samalla muille ruokaa. Koin itseni aika ulkopuoliseksi, vaikka tarjoilijat olivat mukavia. Työmatkoihin kului vähintään tunti yhteen suuntaan.Tiistaina oli aamuvuoro, heräsin yöllä vartin välein.Tuon toisen päivän jälkeen sain päänsäryn, jota kesti tunteja.Keskiviikkona oli vapaapäivä, silloin ajattelin jo kauhulla viikonloppua. Torstaina tein päätöksen ja soitin työnantajalle etten enää jatka. Kerroin kaiken avoimesti ja rehellisesti, vaikka se oli äärettömän vaikeaa. Tunteet menivät jalkoihin, tuntui että ne pettävät, kun kävelin puhuessa huoneesta toiseen.

Tuon eroilmoituksen jälkeen sain voimia ottaa yhteyttä muutamiin kustantajiin. Suurimmat kustantajat olin jo ennen S & S:ää käynyt läpi. Joku oli maininnut minulle Pienen Karhun. He eivät julkaise runoja, päällikkö tokaisi topakasti. Soitin myös Lasten Keskukseen. Heillä on kirjat sovittu kuulemma vuosiksi eteenpäin eli ei kannata lähettää mitään. Löysin netistä pari muutakin kustantajaa, joista Minerva vastasi sähköpostitse seuraavana aamuna. He ovat julkaisseet lapsille muutamia runoantologioita, mutta kustannustoimittajan kiinnostus kuitenkin hieman kasvoi hänelle soittaessani. Molemmat käsikirjoitukset ovat nyt siellä. Etana Editions ei ole ainakaan vielä vastannut yhteydenottopyyntööni.

Tänään iltapäivällä tuli yllättäen itku, pitkästä pitkästä aikaa. Olin ylpeä, etten jäänyt stressaavaan kokin työhön, se olisi ollut väkivaltaa itseäni kohtaan. Luulen, että itsenäistyin paljon noiden kahden työpäivän aikana. Tästä lähtien jätän muiden hoopot letkautukset omaan arvoonsa, vain minä itse tiedän mikä minulle on parasta!

Minulla on ollut varmaan kymmenen kustantajaa, taas etsin uutta. Uskon, että se löytyy, vaikka menin melkein surusta rikki. S & S sanoi runojani hienoiksi vaikkei niitä ottanutkaan. Toki tiedän sen, uskon että uusi kustantaja löytyy. Tuleeko teillä, hyvät lukijat mieleen vielä kustantamoita, jotka julkaisevat juuri lastenrunoja? Jos en löydä kustantajaa julkaisen ainakin yhden kirjan itse, siinäkään ei ole mitään hävettävää.

Tuli tällainen 30-vuotistaiteilijajuhla. Maljan nostan silti: vaikealle elämälle, joka kasvattaa, omalle polulle,runoille ja kirjailijan työlle, sisulle ja rohkeudelle. En ole reppana, vaan kuningas, joka asuu vuorella ja katselee tyynenä alas laaksoon ja metsiin.

Sisulla ja ilollakin jo
Heikki

Vaikka elämme lokakuuta runoni ja ajatukseni ovat monitulkintaisessa marraskuussa.
Aluksi runo kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012).

Marraskuu

Tuulet virkkuvat ja
taudit lähtevät koloistaan.
Minä, itkusilmä, hytisen
pilvenhatarassa huoneessa.
Nyt lepää jäinen ruoho,
amalgaamikuu ja ampiaiset,
kohmeinen kylä
ja kuurainen paperi.
Harmaa on runoilijan
ja appelsiinin uni.

Vielä pari haikua kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato, 2017)

Puoliunessa
kuin luonto, marraskuu on
pitkä sunnuntai.

*

Minutkin peittää
hetkeksi talven sammal,
pehmoisin lumi.

*

En ole yrittänyt kirjoittaakaan muutamaan kuukauteen, silti olen aika levollinen. En ole masentunut tai apaattinen, toteutin ”vain”sydämen saneleman suuren elämänmuutoksen.

Veri alkoi vetää takaisin Helsinkiin. Niinpä seurasin pitkään asuntoilmoituksia netistä ja lehdistä. Kesäkuussa panin oman asuntoni myyntiin, tunteet keikahtelivat laidasta laitaan, yllättävät yksityisnäytöt vain lisäsivät jännitystä.PÄÄTIN silloin etten yritäkään kirjoittaa runoja. Oma luovuuden tilani muistuttaa maniaa, aamut, päivät ja illat sekoittuvat, kun ideoita ryöpsähtelee ja sinkoilee, se on jopa pelottavaa.

Elokuussa asuntoni myytiin, minulle tuli melkein kiire löytää Helsingistä kämppä. Luotin intuitiooni, sain asunnon hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Lähellä on paljon luontoa, silmänkantamattomiin puita, vähän peltojakin, jopa joki. Taas kerran olen saapunut kotiin, lapsen lailla olen iloinen ja utelias. Ehkäpä on luonnollistakin pitää tällaisten suurten mullistusten, muutosten ja tunnemyrskyjen jälkeen taukoa kirjoittamisessa?

Toinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut kustantajan vastausten odottelu. Kustantajalla on ollut kohta vuoden kaksi käsikirjoitustani. Olen kysellyt käsikirjoitusten perään sähköpostitse ja livenäkin syysjuhlissa, vastaus on ollut ensi viikolla tai muutaman viikon päästä. Ainakin minun on tällaisissa tapauksissa vaikeaa aloittaa aivan uusia töitä.

Olen kai kirjoittamisen suhteen jonkinlaisessa kriisissä ja tienhaarassa. Tahdon kirjoittaa runoja, mutta niitä julkaistaan yhä vähemmän. Tarinat ja lyhytproosa ( esim. lapsille) kiehtovat jonkin verran, mutta uusi pelottaa. Vanha tuttu kateussyndroomakin alemmuudentuntoineen kummittelee, kun luin Jens Andersenin kirjan Astrid Lindgren, Tämä päivä, yksi elämä, sekä Leena Kirstinän teoksen Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa.Musta haamu kuiskii: ”Älä edes yritä, et yllä koskaan lähellekään heidän tasoaan. Palaa kokiksi, paitsi ravintolaankin olet jo liian vanha.” Sitten toisena hetkenä lempeämpi hahmo neuvoo: ”Ajattele vaikka kirjoittavasi kummitytöllesi Malinille, niin ei olisi niin paineita. Malin hymyilee ja puhkeaa hersyvään nauruun. Tarinoi ensin vaikka kasetille, jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu vaikealta.”

Tämä tauko kirjoittamisessa päättyy aikanaan, ehkä hyvinkin pian. Jokaisen ei luoja paratkoon tarvitse kirjoittaa viitenä päivänä viikossa, eihän?

kyselee Heikki

Suomi on metsien maa, siksi kokosin teille havuntuoksuisen runosikermän. Tunnelmat vaihtelevat hartaasta traagiseen, iloa ja kiitollisuuttakaan unohtamatta. En analysoi runoja, ne vain vesittyisivät silloin.

Kaksi runoa kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012):

Metsä

Täällä lepäävät
veljensurmaajat,
ihmisrepaleet ja
elämänpuunsa kaatajat,
joita jo lapsina
kuristi kärsimyksen käärme.

Täällä lepäävät
äidit, jotka jättivät
pienokaisensa lumen kehtoon,
paholaisen palvojat
ja miehistä juopuneet miehet.

Täällä lepäävät
kirotuimmat,
tuudittajinaan
tuulilintu ja suon henki.

*

Eksynyt esikoinen

Esikoinen astuu eksytysheinän päälle,
painuu ympyränmuotoiseen ojaan.
Outo taika salpaa suun ja korvat,
isä huhuilee turhaan
kirkonkellojen soidessa.
Metsänhaltija ilmestyy punaisen paaden takaa,
tarjoaa pojalle mustia marjoja.
Maailma kääntyy nurin.
Esikoinen parahtaa, alkaa laulaa.

*

Itkevä lintu

Metsän keskellä on koivu kihara,
koivun latvassa lintu piiskuttaa,
piiskulintunen haarapyrstöinen.
Kun se laulaa, se itkee samalla:
”Tsik-tsirik-tsirik”, laulu valittaa.
Kun se livertää, lehti puhkeaa,
ja kun se itkee, lehti kuihtuu taas.

”Pesän tekisin metsään avaraan –
saisin pelätä saaliin hakijaa,
saalin hakijaa, metsän kaatajaa,
pyssyn pauketta, kalketta kirveen.

Pesän tekisin niittyyn vihreään –
saisin pelätä ruohon niittäjää,
ruohon niittäjää, heinän korjaajaa,
heinän korjaajaa, haravan hampaita.

Pesän tekisin väliin sarkojen –
saisin pelätä saran kitkijää,
saran kitkijää, elon leikkaajaa,
elon leikkaajaa, sirpin suihketta.”

Miksi lintunen itkee ja valittaa
vailla näkijää, vailla kuulijaa?
Ainoa kuulija on köyhä poikanen,
köyhä poikanen, metsän kulkija.

Hän laulun lintusen painoi mieleensä,
painoi mieleensä, syvään sydämeen.
Ei ole myöskään pojalla kotia,
ei omaa kotia, lämmintä paikkaa,
ei ole vaimoa, ei huolenpitäjää.

Runo on mordvalaista kansanrunoutta sisältävästä kokoelmasta Omenakasvoinen morsian (valikoinut ja suomentanut Raija Bartens).

*

Samasta kirjasta vielä runo

Humalien ja pähkinöiden
poimijan rukous

Metsän Pavas, Ruokkija!
Metsän haltia, Emonen!

Tänä päivänä hyvänä
aamuisessa ruskossa
tulen Sinun vieraaksesi,
tulen Sinua tapaamaan.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Tunnet kaikki metsän puut,
tutkit niiden joka lehden.
Kuljet kaikki polut, tiet.
Hyvää tietä johdata!
Kaunista polkua kuljeta!

Anna hyvä ymmärrys,
tarkka näkö silmille,
tarkka kuulo korville,
jotta kuulen metsän korvin,
jotta näen kedon silmin.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Kulkijoita varjele,
pahansuovlta piilota,
yli lentävät kuullakseni,
ali kulkevat nähdäkseni!

Anna kasoittain humalaa,
pensaikoittain pähkinää!
Älä kätke pähkinöitä,
anna täydet kantamukset!

Anna voimat, anna sanat
käydä korpi karhun voimin,
keto käydä mettisenä!

Hyvä palkka on hyvälle:
annan lahjan, valkosilkin,
syömiseksi valkohanhen.

*

Sirkka Seljan kokoelmasta Puut herättävät muistini ( WSOY, 2000) on runo

Miksi sienet naamioituvat

Sienet naamioituvat
kntarellien parvi
kuin sikermä keltaisia varisseita koivunlehtiä.
Haaparousku etäällä
sinipunervan limaisen haavanlehden
identtinen kaksoissisar.
Mustarouskut pukeutuvat
mullan ja maatuvien kuusenneulasten väriin.
Miksi tämä samastuminen tämä vaiva?
Eläintenkö takia? Mitä piittaavat hirvi tai kettu
kitkerästä maidostanne
ja pienet eläimet, madot,
löytävät teidät yhtä kaikki.
Vai ihmisten takia? Mihin soluihin kätkeytyy
tämä salainen äly,
te kiinteytyneet alkulimamöykyt,
te jotka putkahdatte niin nopeasti,
ette ehdi rakentaa
aisteja aivoja silmiä
tai edes siementen hidasta aikataulukkoa?
Ja silti luotte värejä kuin taidetta
piiloudutte ovelasti
ja solmitte ystävyyssuhteita puihin ja maahan.

*

Kolmas runo kokoelmasta Omenakasvoinen morsian.

Sienen laulu

Niin kuin synnyin, niin myös kasvoin:
metsään valkokoivuksi,
koivun alle sieneksi,
kaunis hattu päässäni.

Ei näkijää minua näkemään,
ei poimijaa minua poimimaan.

Kulkee tietä nuori mies,
tuohikontti selässään.

Minut näki, poimikin!
Pani tuohikonttiinsa,
kantoi siinä kotiinsa,
huuhtoi lähdevedellä,
niinivakkaan asetti.

Viimein minut suolasi,
kiven pani painoksi.

*

Kolme runoa Helvi Juvoselta.

Nautinto

Metsässä siili nautti eniten,
kun lakastuneen ruohon karvaisena
se vaappui pienenä
ja mustin jaloin,
puhisten itseksensä,
hyvää löytäin.
Ritisten naurahteli neulaset,
kahisi lehdet kieppuvat, kun tuuli
supatti niille loruansa tyhmää,
jotakin syötäväksi kelvotonta.

*

Satu

Satu kiertää metsää:
Menninkäislapsi käy päässänsä vihreä huivi,
ja kissankello soi kuin hopeatiuku.
Missä käsin hän koskee, ruoho virkistyy,
käy kätköön kannon taakse peikkojen kansa.

Satu kiertää metsää hahmossa menninkäisen,
on kasteinen karhunsammal ja tuoksuu heinä,
kimalaiselle mettä ja kultapölyä kyllin
valkea apilas antaa.
Mesileipää menninkäinen syö ja ilonsa jakaa
kimalaisen kanssa.

*

Pikarijäkälä
(Luuk. 17:21)

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

*

Vuorossa on Ryokanin upea tanka:

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni.

*

Georg Trakl kirjoitti runon

Iltaan sydämeni

Illalla kuullaan lepakoitten huuto,
niityllä käyvät mustat hevoset,
kohisee punavaahtera.
Vaeltaja löytää tien vieren kapakkaan.
Ihanaa pähkinät ja nuori viini,
ihanaa: hoiperrella hämärtyvään metsään.
Soi mustiin oksistoihin tuskalliset kellot,
kasvoille kaste jää.

Päätän metsäisen sikermän Aleksis Kiven runoon

Oravan laulu

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnas!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitirinnas:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.

*

Kahisevin terveisin
Heikki

Kädessäni on kirja Västäräkki vääräsääri (Karisto, 2004). Lukuisien lastenkirjallisuutta käsittelevien tietoteosten kirjoittaja, FM Mervi Koski on koonnut opukseen yli 650 suomalaista kansanlorua, pääosin vanhaa suullista runoperinnettä, mutta myös uudempia, vakiintuneita lasten hokemia. Mukana on leikinaloitusloruja ja viihdytysloruja sekä monenlaisia suusta suuhun kulkeneita hauskoja ”rallatuksia”. Västäräkki vääräsääri on joka kodin perusteos, josta löytyy loputtomasti luettavaa lapselle ja mukavia muistoja vanhemmille. Kirjan lopussa on ensisäkeiden mukaan aakkostettu hakemisto. Mervi Koski on lajitellut lorut aihepiireittäin.

Kirjan alussa on hänen katsauksensa lastenlorujen perintöön.
Koko kaunokirjallinen perintömme juontaa juurensa suullisesta runonlausunnasta. Lapsille sopivien kansanrunojen, lorujen ja hokemien aarteisto ei ole määrältään huikea, mutta saman runon monet eri versiot osoittavat, että ne ovat varsin käytettyjä ja laajalti tunnettuja. Kansanperinteemme on suurelta osin kansainvälistä alkuperää. Samat tarinoiden ja runojen aihelmat ovat kiertäneet aikojen kuluessa hieman eri muodoissa maasta toiseen, Koski kirjoittaa.

Kotimaassa lorut ovat suusta suuhun kiertäessään muuttaneet muotoaan murteesta riippuen. Sanat ovat vaihtaneet keskenään paikkaa ja asua.

Kansan suussa syntyneistä loruista löytyy sekä uutta että vanhaa perinnettä. Osa säkeistä on aikuisten, osa lasten itsensä sepittämiä. Monet vanhat runot liittyvät niihin työtehtäviin, joita lapset saivat suorittaakseen. Esim. paimenessa ollessaan he sepittivät ikävissään valitusrunoja. Kotona isommat lapset joutuivat tuudittamaan pienempiään.

Koski jatkaa: Myös leikki on lapsen työtä. Kotoisten leikkien kautta lapsi harjoittelee hallitsemaan erilaisia elämäntilanteita, mikä näkyy myös heidän omissa loruissaan, jotka heijastavat lasten elämänpiiriä ja sen muuttumista.

Myös hippa- eli lukuloruja on paljon. Piilosta leikkiessä yksi täytyi arpoa etsijäksi eli kuuruttajaksi (hieno sana!).

Kirjassa on pilkkarunojakin, joita lapset ovat muinoin hokeneet pihoilla toisilleen.

Aikuisilta lapselle suunnatusta perinteestä käytetään nimitystä viihdytyslorut. Vanhemmat ovat sepittäneet niitä lapsilleen viihdyttääkseen ja opettaakseen heitä.Lapset ovat saaneet niistä tietoa helposti omaksuttavalla tavalla lähiympäristöstä, sen tavoista sekä tapahtumista. Kehtolaulut ja äänneleikit, joiden avulla lasta harjaannutettiin puhumaan, ovat monesti vauvojen ensimmäinen luonteva kosketus kaunokirjallisuuteen, Koski kirjoittaa.

Suuri määrä kehtolauluja on syntynyt vauvan itkun taltuttamiseksi. Kuulluimpia niistä ovat Tuu tuu tupakkarulla sekä Nuku, nuku nurmilintu.Lorut alkavat rauhoittavalla äänneyhdistelmällä kuten Aa aa allin lasta/ pientä linnun poikaa. Laulut ovat sisältäneet luontoon liittyviä lepertelysanoja kuten Mansikka, Nukeroinen tai Linnukkainen.

Runot opastavat myös sellaisten käytännön asioiden tuntemukseen kuin viikonpäivät, kuukaudet, numerot ja kirjaimet sekä äänteet.

Äännelorujen valikoimassa erityisen huomion kohteena ovat sellaiset vaikeat kirjaimet kuten r, s, y ja ö.

Eläinrunoja on tarjolla runsaasti. Kotieläimistä lehmät, kukot ja kanat ovat valloittaneet keskeiset kotieläinten roolit. Metsäneläimistä hiiret, jänöt ja ketut ovat hyvin edustettuina. Eri lintulajit ovat synnyttäneet runsaasti säkeitä niin kansanrunoudessa kuin taiderunoudessakin.

Arkisten asioiden vastapainoksi on suosittuna runojen tapahtumapaikkana ollut pappila, jossa toisinaan on tapahtunut mitä merkillisimpiä asioita.

Koski jatkaa: Kansa ei loruissaan yleensä asioita kaunistele eikä kuvailevia sanoja säästele. Niiden tarjoama huumori on toisinaan aika hurttia.Osa vanhoista loruista on säilyttänyt elinvoimaisuutensa juuri koomisuuden ansiosta.

Västäräkki vääräsääri-kirjasta kokosin näytteeksi laajan sikermän.

Minä laulan lapselleni
ja kellenkäs minä muille.
En minä laula metsille
enkä lahonneille puille.

Laulaahan ne lintusetkin,
pienille pojillensa,
vaikka joskus ne laulaa iloissaan
myös metsän pitkille puille.

*

Kukko puuron keittää,
kana maidon lämmittää,
varis lattiaa lakaisee,
pääskynen lusikat pesee,
västäräkki voin suolaa.
Kotkat lensit kutsumaan
kahdeksan kaupungin lävitse,
yhdeksän meren ylitse.

*

Höperö ja Hömppä
Kävelivät kerran,
Höperö ja Hömppä
riukusiltaa pitkin
rupesivat riitelemään
putosivat jokkeen.
Hiis haas huhhah hei!

*

Ulle dulle dof
kinkke laade kof
koffe laade
kinkke laade
ulle dulle dof.

(Runo on saanut alkunsa jo keskiajalla Saksassa, kun lapset ovat matkineet latinankielisiä laskusanoja.)

*

Elva tolva luppakorva,
iso varvas, kantapää.
Piste
pilkku,
huutomerkki,
Siihen loppuu loru tää!

*

Hämähäkin häät

Hämähäkki häihin kutsui,
kutsui kurjen ja kutsui kärjen,
tarkoin tarhapöllönkin.
Kurki hyppi, kärki tanssi,
tarhapöllö pyörähteli.
Tiainen teki olutta,
västäräkki vettä kantoi,
täi lakaisi lattiaa,
kirppu keikkui kiukaalla.

*

Rautalammin rotan ryökäleet
repivät rovastinruustinnan
rakkaat rukkaset.

*

Ken söi kesävoin? -Kissa söi kesävoin.
Missä kissa? – Aitan alla.
Missä aitta? – Maahan kaatui.
Missä maa? -Vetehen vieri.
Missä vesi? -Härkä särpi.
Missä härkä? -Niityllä.
Missä niitty? -Viikate vilahti.
Missä viikate? -Kannon päässä.
Missä kanto? -Toukka kaivoi.
Missä toukka? -Kukko nokki.
Missä kukko? -Kuusosessa.
Missä kuusi? -Kirves kaatoi.
Missä kirves? -Seinän alla.
Millä sieltä saatanehe?
Haapaisilla halkoisilla,
Korennoilla koivuisilla.

*

Lampaat

Kun lampaat ovat koko päivän olleet laitumella,
sanoo karitsa näin:
Mää tahdon kotiin, kotiin, mää.
Silloin sanoo uuhi:
MÄÄ kans, MÄÄ kans, MÄÄ.
Mutta pässi vastaa:
Mää syön ensin, mää syön ensin, MÄÄ-ÄÄ.

*

Mitä tehtäis?
Sika pestäis.

Mikä sika?
Maasika.

Mikä maa?
Isänmaa.

Mikä isä?
Taivaanisä.

Mikä taivas?
Enkelitaivas.

Mikä enkeli?
Musta enkeli.

Mikä musta?
Pikimusta.

Mikä piki?
Suutarin piki.

Mikä suutari?
Kenkäsuutari.

Mikä kenkä?
Puolikenkä.

Mikä puoli?
Takapuoli.

*

Hus sika metsään!
Mitä sika metsässä?
Tule jouluna kotiin,
tuo lapselle marjoja
punaisessa pussissa,
sinisessä silkissä,
koreassa kontissa,
vaskisessa vakkasessa,
kultaisessa kuppisessa
maalatussa maljasessa
– leuan alle lekkerissä,
säkissä saparon alla!

*

Apina kapina kiipesi puuhun,
putosi
sieltä
poliisin
suuhun,
Poliisi luuli sitä makkaraksi
Ja puraisi palan pois.

*

Harakka huttua keittää,
hännällänsä hämmentää,
käyttää sulkakämmentään
ja suolat joukkoon heittää.
Hyppää kivelle,
hyppää kannolle,
lentää suuriin puihin.
Hups vaan, kupperiskeikkaa
ja puurot toisten suihin!

*

Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla,
valkealla varsalla,
kolipäällä koiralla,
pikipäällä pässillä,
laukkipäällä lampaalla-
peltojen ylitse,
aitojen alitse,
kilikello kaulassa,
punaisessa nauhassa
pom pom, pom pom, POMM!

*

PEUKALO kuin pieni muori,
joka perunoita kuori.

ETUSORMI vauvan suussa
on kuin nuppu ruusupuussa.

KESKISORMI keskimmäinen,
pitkä, pieni jättiläinen.

NIMETÖN kuin sisko soma,
jolla sormus aivan soma.

PIKKUSORMI viidentenä,
seisoo rivin viimeisenä.

*

Kitkat, katkat, pitkät matkat,
sinä ja minä ja Hentun Liisa,
Juortanan Jussi ja Puntun Paavo,
Kapakka-Lassi ja Myllärin Matti.
Ympäri tuvan minua etsittiin;
ei minua löydettykään-
minä vain pankolla makasin.

*

Joka toista haukkuu,
sen napa pyörii ja paukkuu!

Heti luuli kumihuuli!
Heti luuli punahuuli!

Älä luule luuta lihaks!
Kissan häntää makkaraks!

Noita-akka puuterinokka!
Sadan vuoden vanha!

Tant tant tasapää,
älä kasva enempää!

Läl läl läl läl lieru!
Sinulta pääsi pieru,
keskellä kirkonpenkkiä!

Anteeks, luulin vanteeks,
mutta olikin pappilan
vanha pässi!

Irvihammas, taivaan lammas,
piikkipäinen pässin pää!

*

Heikki, hee hepataa,
hepalikko
helliskokka
hepsassaa!

*

Heikki helleri,
kupu kelleri,
laski laukulla mäkiä,
tuli kontilla kotia.

(Kirjasta löytyy myös loruja mm. Ellistä, Antista ja Jussista.)

*

Hattulan pappilan,
apupapin papupata,
pankolla kiehuu ja kuohuu,
tuoreita kuoreita,
merikalan rasvaa.

*

Kanna korppi huoliani, musta lintu murhettani,
kanna kaivohon syvähän,
lampehen kalattomahan,
aivan ahvenettomahan!
Jos kannat kalallisehen,
kalat kaikki huolestuvat,
ahvenet alas menevät.

*

Nuku nuku nukeroinen,
pane maata mansikkainen.
Lintu tuopi liinaharjan
kosken lintu korvatyynyn
pääsky päivänpä lämpimän
käkipä suven sanoman.

*

Terveisin Heikki

Kädessäni on Lauri Pohjanpään teos Kaipuu ylitse ajan (1989), joka sisältää runoja vuosilta 1910-1954. Kirjan liepeessä kerrotaan mm. seuraavaa: ”Lauri Pohjanpää (16.7.1889-2.7.1962) julkaisi viisitoista runokokoelmaa, laajan tuotannon romaaneja, novelleja, hartauskirjallisuutta sekä teoksia kirkon historiasta ja koulutyöstä. Kirjallisen toimintansa rinnalla Pohjanpää teki pitkän päivätyön opettajana ja pappina. 1920- ja 30-luvulla hän työskenteli virsikirjakomitean jäsenenä.” Lauri Pohjanpäälle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto 1957.
Helena Anhavan (Pohjanpään tyttären) toimittamassa teoksessa pelkistyvät esiin Pohjanpään runouden kolme pääjuonnetta: elämän perustunnoista nouseva mielialojen välitön keskeislyriikka, uskonnollinen tilitys ja julistus, eläintarinain tarkkanäköinen luonnekuvaus ja huumori.Myös Pohjanpään veli Arvi Pohjanpää oli kirjailija.

Juuri eläinrunot sykähdyttävät minua eniten Pohjanpään tuotannossa. Mielestäni ne eroavat edukseen monista Pohjanpään paatoksellisista ja juhlavan vakavista runoista.Hyvälle rytmille nostan hattua. Kokosin teille nautittavaksi hieman lintupainotteisen eläinrunosikermän. Linnut taisivat olla Pohjanpäälle erityisen rakkaita päätellen kahden kokoelmankin nimistä (Mustarastas 1941 ja Kottaraisen huilu 1947).

Kateuden maailmaan vie runo

Lahorastas ja räkättirastas

Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor´ räkättirastas myös suunvuoron.

Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

”No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.

On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.

Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! – selvästi aihe myös satakielen!

Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet

kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!

Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!”

*

Sirkkujen kongressi

Ne pienet, pienet sirkut
piti suuren kongressin
ja päättivät kaikin äänin
ihan yksimielisin:

– Pois metsästä vaino, riita,
ja kaikilta kynnet pois!
Nyt eletään rakkaudessa
kuin veljiä kaikki ois!

Ja niin metsään tullut varmaan
olis rauha ja rakkaus kai…
Mut yhteinen päätöslaulu
kanahaukan sinne sai.

Se tuhahti nenäänsä. Sitten
se suhahti parvehen:
pääsirkun söi päivällisekseen
ja – sen suuren päätöksen.

*

Karvaan totuuden kai tarjoaa seuraavakin:

Maailman meno
(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”

– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”

*

Vallan ratkiriemukas vauhtiin päästyään on runo

Kurki ja joutsen

Kulki kurki arvokkaana suolla,
päällä harmaa, vanha lievetakki,
nukkavieru, vanhanmallinenkin.
Mutta mitäs takista! Se astui
– kurki näätsen – ylen juhlallisna,
kallellansa pää kuin esteetikon,
siristeli väliin silmiänsä
niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
katsoi joskus ylös ympärilleen,
sitten jälleen maahan mietteissänsä;
pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
Joskus hypähti se poikki mättään
niinkuin vähän varkain arvoltansa,
palas sentään juhlatyyliin kohta
käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
Peilautui niinkuin ohimennen
lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp´ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.

Annas olla, silloin joutsen siihen
tulla lennähti kuin poutapilvi
olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!
Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!

Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!

– Taivahasta… tuota, mitä se on?
kysymys se ihan huomaamatta
varastihe kurjen kielen alta.

Joutsen, itseksensä silmää iskein,
alkoi mielevästi tarinoida:
– Ettäs kysytkin! Se vast´on jotain!
Se on paikka paljon kaunihimpi
kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
yläpuolla vipajavain tähtein
iki-ihanainen maa on taivaan.
Kaikk´on siellä paljon parempata…

– Mutta… onkos siellä sammakoita?
tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
– Sitä minäkin! Ei sammakoita!
Pidä sitten itse taivahasi!

*

Herra ja Pietari esiintyvät seuraavassa runotarinassa
Palokärki

Kuka metsissä illoin huutaa?
kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?
*

Oli Herra ja Pietari jälleen
maan päällä matkallaan
ja tulivat illansuussa
niin taloon muutamaan.

Oli kulkeneet jo pitkään
he jaloin väsynehin.
Pyys vettä janohonsa
he sanoin sävyisin.

Talon emäntä paistaa leipää –
ei tervehdystä suo,
tyly katse silmän mustan
vain sinkoo oven luo.

”Vai vettä! Ja paistia kenties
kera jouluoluen!
Kun mustalainen saa lihaa,
se tahtoo paistaa sen.

Pois talosta, kaikenlaiset!
Kas niin, mars tiellepäin!”
– nous leipälapio, – ”taikka
vähän vauhtia tästä näin!”

Viha syttyy silloin Herran,
jolla kaikki valta on.
”Voi sinuas, kurja vaimo,
voi sinuas, onneton!”

hän sanoo, ”koskas meille
tämän teet sa pahantyön
ja koskas tylysti vieraas
ajat janossa selkään yön,

saat itse janon tuta,
jota et saa sammumaan.
Teen linnuks sun, joka huutaa
iankaiken janoaan!”

Pyhä Pietari lausui: ”Amen.”
Suu parkas emännän,
pois lintuna kohta karkas
savupiipun kautta hän.

Ja piisin noessa mustaks
tuli lintu kokonaan.
Pahan emännän punainen liina
jäi päähän paistamaan.
*

Kuka metsissä illoin huutaa?
Kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?

Palokärki huutaa ja huutaa
yhä vettä janohon.
Ja tuomiopäivään hamaan
sen huuto kuuluva on.

*

Pohjanpää on tehnyt oman versionsa Aisopoksen tarinasta
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri

Tuli maalaishiirelle vierahaks
ihan kaupunkilaisserkku.
Oli tallin alla päivälliset
ja herkun vieressä herkku,

siin´olikin: marjaa, hernettä
ja silavaakin pala,
ja hiiri hykersi käsiään:
”No, serkku, syödä ala.”

Ja serkku olikin syövinään,
mutta nyrpisti samalla nenää:
”Miten viitsitkin elää kituuttaa!
Kuinka viihdyt täällä enää?

Kun näkisit meidän hienoudet!
Ei siellä kaluta jyvää!
Sianlihat, ah, voissa paistetut
siellä syödään ja muuta hyvää!”

Vesi suussa, hiukan häpeissään,
sitä kuunteli maalaismuori.
Kera serkun matkalle kaupunkiin
– kuink´ollakaan! – hän suori…

Ja linnan ruokasalissa
oli pöydällä tähteet pitoin.
”Ole hyvä”, sanoi hiiri kaupungin
jo ruokaliinaa sitoin.

Mut samassa nosti se käpälää:
”Joku tulee!Sh!Seinänrakoon!”
Ja serkut, sydän syrjällään,
vain vinkas ja pinkas pakoon.

Mut sielläkös puhuikin puhtahaks
jo maalaisserkku suunsa:
”Vai tätä on ihanuus kaupungin!
Saa pitää se lihansa, luunsa!

Kovin hienosti teillä syödäänkin:
”Joku tulee… sh! … ala lentää!”
Menen isäin maalle takaisin!
Paras pyy on pivossa sentään!”

*

Sitten menemme metsään, vuorossa on runo

Jänikset

Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa
kun poikineen isä teki talvimajaa.

”Se tulee”, huus emo ja ilmaa haukkas
ja huohottain yli kantojen laukkas.

”Mitä?” ärähti isä, ”no, tulla anna!-
Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!”
– ”Vielä kysyt”, jo suuttui emo, ”no Raiku
ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas.”
– ”Ei meillä pelätä”, isä vastas-

”sull´aina on, äiti, se hätä ja hoppu”,
isä pystyyn nous, ”siit on tehtävä loppu.”

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki-
isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.

*

Varsinkin säe ”Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa” sai haukkomaan henkeä.
Pohjanpään eläinrunosikermän saa päättää lempeän humoristinen ja melankolinen Syksy. Muistaakseni Heikki Sarmanto on säveltänyt ja Maija Hapuoja laulanut sen.

Syksy

Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.

”Täytyy tästä …”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.

”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavat.”

*
Elokuun lopussa muutan Helsinkiin Malminkartanoon. Uskon, että hyvä luovakausi jatkuu sielläkin.
Teitä tervehtii
Heikki

Tänään liput liehuvat Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi (vai onko sittenkin jo syyspäiväntasaus, kysyn).

Selasin Liisa Majapuron toimittaman valikoiman Sulle laulan… (Karisto, 1979). Kirja sisältää 400 sivua Leinon runoja. Pienen Leino-sikermän aloittaakoon

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär´ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino oli kesällä 1903 katsellut Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellut suviyön ääniä.

Nuorena, ailahtelevaisena miehenä pidin runosta

Meri kuutamolla

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtois yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaik` korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Runon on muistaakseni säveltänyt Heikki Sarmanto, levylle sen on laulanut ainakin Maija Hapuoja. Nyt kuulen Vesa-Matti Loirin äänen:

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut eniten syömmeni syvyydet.

Eräs suosikkini Leinon runoista on seesteisyydessään raikas

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink` kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou`ot muut.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk`on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Panu Rajala julkaisi keväällä teoksen Virvatuli- Eino Leinon elämä (Wsoy). yle.fi:stä löytyy paljon juttuja kansallisrunoilijastamme, esim. Tätä et tiennyt Eino Leinosta: rakkausfriikki halusi virolaiseksi ja kuoli syfilikseen.Leino piilotteli punaisilta sisällissodassa, oli rikkinäinen kompassi, joka etsi uusia kiintopisteitä, kiinnostui teosofiasta, joi sprii-cocktaileja, pettyi Suomeen (kriitikot pitivät häntä helppohintaisena helkyttelijänä, pinnallisena runoilijana, joka julkaisi liian kevyesti). Parikymppisenä saatu syfilis koitui runoilijan kohtaloksi, Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926.

Eino Leinolle pystytettiin muistomerkki Helsingin Esplanadin puistoon vuonna 1953. Pronssinen veistos on yli neljä metriä korkea. Sen suunnitteli Leinon ystävä Lauri Leppänen, jolla oli kurittomia avustajia. Nämä tekivät Leinolle viimeisen kepposen. Ennen pronssivalua he painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun käteen. Kolikko on edelleen paikoillaan, kertoo Rajala.

Kirjahyllyjen kätköistä lattialle lensi Italian runoutta 1900-luvulta (The Lauttasaari Press, 2004, toimittanut Rolando Pieraccini). Kirja sisältää 120 runoa 33:lta runoilijalta.

Rolando Pieraccinin mielestä Salvatore Toma on kirjoittanut yhden herkimmistä ja surullisimmista koskaan lukemistaan runoista:

Vieno tuuli joka puhelet
lehtien äänellä
joka avaat silmut
ja panet ne väräjämään
keväässä.
Tuuli joka kuivaat
pyykin, valkean
kuin lasten kasvot,
ja toisinaan, lempeästi
otsalta hien,
suo että kuolemani
olisi pakoton, levollinen
kuin sinun hengityksesi.

(kääntänyt Hannimari Heino)

Toma kuoli vuonna 1987 vain 36-vuotiaana oman käden kautta. Hänen runojensa keskeisiä aiheita olivat eläinrakkaus, unenomainen mielikuvitusmaailma ja ajatus kuoleman vaarasta.

Diego Valeri (1887-1976) kirjoittaa:

Ei ole aikaa

Päivät lyhenevät jo: vasta
alkanut, kesä lähestyy loppuaan.
Siten elämämme, viluisen
sydämemme lämmin vuodenaika,
liukuu pois päivästä toiseen. Ja tunnit
ovat aina vain lyhyempiä. Eikä ole aikaa
katsella oksaan ripustettuja lehtiä
ja pääskysen odottamatonta välähdystä-
kuunnella tuulen jäähyväisten
heikkoa ääntä, ruohon, joen –
rakastaa rakkaan hymyä
joka tuolla alhaalla katoaa, kaukaa
kevyesti vilkuttaa pieni käsi.

(kääntänyt Anu Rinkinen)

Diego Valeri oli runoilija ja esseisti, hän toimi myös Padovan yliopiston Ranskan kirjallisuuden professorina. Luontaisen rytmitajunsa ja värisilmänsä ansiosta Valeri onnistui luomaan runoihinsa hienostuneen musikaalisen ja maalauksellisen herkkyyden. Häneltä ilmestyi myös taidetta käsittelevää proosaa, jonka aihepiiri sivusi usein Venetsiaa.

Palataanpa jälleen Suomeen.
Katriina, sisaren tyttäreni täyttää 11. heinäkuuta 20 vuotta. Hän on määrätietoinen ja herkkä. Vielä muutama vuosi sitten hän laukoi asioita napakasti. Kerran kesällä hän näki maidonvalkeat jalkani ja tokaisi: ”Sun suonet on ko sinisiä matoja.” Illalla join punaviiniä ja mietin, mitä minusta tulee kymmenen vuoden jälkeen. ”Tuhkaa”, vastasi valloittava Katriina.

Katriina

Katriina, punatukkanen tarmoke,
sää ruokit kaneja ja kanoja,
leivot vaatteet valakosina
äitin kans nisua.

Katriina, mukavan pullonen,
nätti kö perunankukka,
ihanan hersyvä on sun naurus,
itkus nopia ja vuolas.

Katriina, maantömisyttäjä,
tuulensipasija, sylliinjuokseva ja kyyry,
tammikuusaki tuoksut vatukoille
ja keskikesän kejolle.

(Ulijasta väkiä, Sammakko, 2003)

Hippisukupolven runoilijaksi sanottu Leif Färding (1951-1984) ehti liki 13 vuotta kestäneen uransa aikana julkaista neljä kokoelmaa, viides ilmestyi postuumina.Esikoiskokoelma, Maailmaa minä rakastan (1971) säteili valoisaa energiaa. Viimeinen kokoelma, Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) oli traagisuudessaan ja paljaudessaan järkyttävä.
Runon päivän päättää runo kokoelmasta Levoton oksa, keinuva sydän, vuodelta 1977.

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,
yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.
Minä eksyin tiheään sumuun
ja kuulin vain etäistä huuhkajaa.
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,
otin soittimeni ja runoilin,
ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,
minä tanssin ja laulan, löydän taas
itseni, kuljen pajupilliä
pitkin taivaase

Tässä oli runon ja suven päivän kattaus,
jonka kokosi Heikki.

Kaappeja siivotessani löysin HyväTerveys-lehden (elokuulta 2008). Virpi Hämeen-Anttila kertoi kolmesta voimanlähteestään stressin painaessa päälle.

”Kun tunnen itseni ylen stressatuksi tai ahdistuneeksi, lähden ulos kävelylle. Vaikka olisi kuinka kiire, selitän itselleni, että nyt tarvitsen juuri tätä. Muuten en jaksa. Asumme lähellä luontoa, joten kauniita polkuja metsän ja niittyjen läpi on paljon. Kävelen reippaasti, kiinnitän huomiota hengitykseen, kuuntelen tuulta ja lintujen ääniä, nuuhkin tuoksuja.Yritän tavoittaa luonnon rytmin, sillä se rauhoittaa minut aina.”

Myös eläinten seura ja niiden koskettaminen poistaa stressiä, Hämeen-Anttila kertoo. Tyttären talleilla hän silittää hevosia ja puhuu niille. ”Toisin kuin ihmiset, eläimet kuuntelevat aina ja näyttävät, mitä tuntevat.”

Hämeen-Anttila saa voimaa positiivisista ihmisistä. ”Stressattuna ja masentuneena yritän hakea sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilon tuojia: innostuneita, huumorintajuisia ja myönteisiä. Heistä saan voimaa ja he saavat uskomaan elämän merkityksellisyyteen.

Käänteisesti yritän välttää negatiivisia, arvostelevia ja ilkeästi puhuvia ihmisiä, heidän mielipiteitään ja ajatusmaailmaansa.”

Viimeisenä voimanlähteenään Hämeen-Anttila mainitsee musiikin.Se kommunikoi suoraan alitajunnan kanssa, toisin kuin järki ja sanat. ”Eniten minua rauhoittaa klassinen musiikki. Bach ja Mozart ovat takuuvarmoja voimantuojia ja mielialan tasoittajia.

Kun kuuntelen, suljen silmäni ja vajoan jonkinlaiseen transsiin. Palaan tähän maailmaan puhtaana ja virkistyneenä.”

Charles Baudelaire
Muukalainen

-Ketä rakastat eniten, sinä arvoituksellinen mies? Isääsi, äitiäsi, sisartasi vaiko veljeäsi?
– Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä.
-Ystäviäsi?
-Käytitte sanaa, jonka merkitys on jäänyty minulle tähän päivään saakka tuntemattomaksi.
-Isänmaatasi?
-En tiedä, millä leveysasteella se sijaitsee.
-Kauneutta?
-Rakastaisin mielelläni häntä, kuolematonta jumalatarta.
-Kultaa?
-Vihaan sitä niin kuin te Jumalaa.
-Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?
-Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!

(Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)
Baudelaire (1821-1867) oli ranskalainen runoilija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Häönen tunnetuin teoksensa on Les Fleurs du mal (suom. Pahan kukat, 2011).

Luonto helpottaa oloa marraskuussakin. Metsät ja vedet ovat minulle erityisen rakkaita. Lähelläni on myös hautausmaa, joka on mielestäni kauneuden ja rauhan valtakuntaa. Eräänä vappuaattona, kun vältin hälinää menin sinne kävelylle.
Musiikki on tärkeä minullekin. Klassiselle musiikille olen avautunut pikkuhiljaa, vaikka yksin ollessani sitä harvoin kuuntelen. Debussy ja Ravel ovat kuulaita. Vanhoja iskelmiä olen rakastanut lapsesta asti. Mitä surullisempaa sen parempi (tai vaihtoehtoisesti oikein riehakasta!). Minulla on Olavi Virran, Laila Kinnusen ja Carolan koko tuotanto. Carolan äänessä on haava, joka saa tunteet pintaan. Itku puhdistaa.

Yhdeksi hyvin tärkeäksi voimanlähteekseni on tullut treenaamisen jälkeen infrapunasauna. Näitä saunoja löytyy mm. kylpylöistä, kuntosaleilta ja hoitolaitoksista.
Infrapunasaunan positiiviset terveysvaikutukset perustuvat pääosin syvälle (n. 4-5 cm syvyyteen)kehon kudoksiin vaikuttavaan lämpösäteilyyn, joka saa aikaan merkittävää aineenvaihdunnan ja verenkierron vilkastumista. Infrapunasaunassa elimistöstä poistuu haitallisia kuona-aineita, se lievittää ja poistaa monenlaisia kipuja, kuten päänsärkyä ja lihaskipuja. Stressi vähenee ja olo piristyy (huomasin positiivisia vaikutuksia jo ensimmäisellä kerralla!).Infrapunasaunaa kannattaa kokeilla vähintään pari-kolme kertaa viikossa vähintään kuukauden ajan. Yhtään liioittelematta infrapunasauna on rauhoittanut minua todella paljon (tämä ei ole maksettu mainos!) Helsinkiin muutonkin edessä olen rauhallinen.

Levollisiin tunnelmiin vielä pari runoa.

Po Chu-i
Joutilas ilta

Varhainen kaskas vaikenee,
valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.
Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.
Bambukorien reunoilla on kirkasta kastetta.
En mene vielä sisään nukkumaan,
laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.
Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteisen,
viileä tuuli täyttää korkeat puut.
Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.
Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.
Mistä se johtuu?
Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

(Pertti Nieminen)

Po Chu-i (772-846) oli Tang-dynastian aikainen kiinalainen runoilija. Hänen tiedetään kirjoittaneen n. 2800 runoa. Hänen tuotannostaan on julkaistu Pertti Niemisen suomennosvalikoima Korotan ääneni ja laulan, jonka runot on poimittu kronologisessa järjestyksessä Po´ n kokoelmien varrelta.

Alkman
Pieni yölaulu

Nukkuu vuorien huiput ja laaksot lauhat untaan,
kummut, kuilut rauha peittää.
Mustan maan madot multien uumenissa uinuu,
kauriit uneen vienoon, mettiäiset vaipuu,
verhoo kalain joukot jo aaltojen purppura.
Nukkuu lintujen parvet
siipien suojassa pää.

(Päivö Oksala)

Alkman oli 600-luvulla eKr Spartassa elänyt kuororunoilija.

Mitkä ovat teidän stressin ja ahdistuksen poistajianne ja voimanlähteitänne?
Itse voisin ehkä joskus kokeilla vielä joogaa?
tuumiskelee Heikki

Arkistot

Mainokset