You are currently browsing heikkiniska’s articles.

Suomi on metsien maa, siksi kokosin teille havuntuoksuisen runosikermän. Tunnelmat vaihtelevat hartaasta traagiseen, iloa ja kiitollisuuttakaan unohtamatta. En analysoi runoja, ne vain vesittyisivät silloin.

Kaksi runoa kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012):

Metsä

Täällä lepäävät
veljensurmaajat,
ihmisrepaleet ja
elämänpuunsa kaatajat,
joita jo lapsina
kuristi kärsimyksen käärme.

Täällä lepäävät
äidit, jotka jättivät
pienokaisensa lumen kehtoon,
paholaisen palvojat
ja miehistä juopuneet miehet.

Täällä lepäävät
kirotuimmat,
tuudittajinaan
tuulilintu ja suon henki.

*

Eksynyt esikoinen

Esikoinen astuu eksytysheinän päälle,
painuu ympyränmuotoiseen ojaan.
Outo taika salpaa suun ja korvat,
isä huhuilee turhaan
kirkonkellojen soidessa.
Metsänhaltija ilmestyy punaisen paaden takaa,
tarjoaa pojalle mustia marjoja.
Maailma kääntyy nurin.
Esikoinen parahtaa, alkaa laulaa.

*

Itkevä lintu

Metsän keskellä on koivu kihara,
koivun latvassa lintu piiskuttaa,
piiskulintunen haarapyrstöinen.
Kun se laulaa, se itkee samalla:
”Tsik-tsirik-tsirik”, laulu valittaa.
Kun se livertää, lehti puhkeaa,
ja kun se itkee, lehti kuihtuu taas.

”Pesän tekisin metsään avaraan –
saisin pelätä saaliin hakijaa,
saalin hakijaa, metsän kaatajaa,
pyssyn pauketta, kalketta kirveen.

Pesän tekisin niittyyn vihreään –
saisin pelätä ruohon niittäjää,
ruohon niittäjää, heinän korjaajaa,
heinän korjaajaa, haravan hampaita.

Pesän tekisin väliin sarkojen –
saisin pelätä saran kitkijää,
saran kitkijää, elon leikkaajaa,
elon leikkaajaa, sirpin suihketta.”

Miksi lintunen itkee ja valittaa
vailla näkijää, vailla kuulijaa?
Ainoa kuulija on köyhä poikanen,
köyhä poikanen, metsän kulkija.

Hän laulun lintusen painoi mieleensä,
painoi mieleensä, syvään sydämeen.
Ei ole myöskään pojalla kotia,
ei omaa kotia, lämmintä paikkaa,
ei ole vaimoa, ei huolenpitäjää.

Runo on mordvalaista kansanrunoutta sisältävästä kokoelmasta Omenakasvoinen morsian (valikoinut ja suomentanut Raija Bartens).

*

Samasta kirjasta vielä runo

Humalien ja pähkinöiden
poimijan rukous

Metsän Pavas, Ruokkija!
Metsän haltia, Emonen!

Tänä päivänä hyvänä
aamuisessa ruskossa
tulen Sinun vieraaksesi,
tulen Sinua tapaamaan.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Tunnet kaikki metsän puut,
tutkit niiden joka lehden.
Kuljet kaikki polut, tiet.
Hyvää tietä johdata!
Kaunista polkua kuljeta!

Anna hyvä ymmärrys,
tarkka näkö silmille,
tarkka kuulo korville,
jotta kuulen metsän korvin,
jotta näen kedon silmin.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Kulkijoita varjele,
pahansuovlta piilota,
yli lentävät kuullakseni,
ali kulkevat nähdäkseni!

Anna kasoittain humalaa,
pensaikoittain pähkinää!
Älä kätke pähkinöitä,
anna täydet kantamukset!

Anna voimat, anna sanat
käydä korpi karhun voimin,
keto käydä mettisenä!

Hyvä palkka on hyvälle:
annan lahjan, valkosilkin,
syömiseksi valkohanhen.

*

Sirkka Seljan kokoelmasta Puut herättävät muistini ( WSOY, 2000) on runo

Miksi sienet naamioituvat

Sienet naamioituvat
kntarellien parvi
kuin sikermä keltaisia varisseita koivunlehtiä.
Haaparousku etäällä
sinipunervan limaisen haavanlehden
identtinen kaksoissisar.
Mustarouskut pukeutuvat
mullan ja maatuvien kuusenneulasten väriin.
Miksi tämä samastuminen tämä vaiva?
Eläintenkö takia? Mitä piittaavat hirvi tai kettu
kitkerästä maidostanne
ja pienet eläimet, madot,
löytävät teidät yhtä kaikki.
Vai ihmisten takia? Mihin soluihin kätkeytyy
tämä salainen äly,
te kiinteytyneet alkulimamöykyt,
te jotka putkahdatte niin nopeasti,
ette ehdi rakentaa
aisteja aivoja silmiä
tai edes siementen hidasta aikataulukkoa?
Ja silti luotte värejä kuin taidetta
piiloudutte ovelasti
ja solmitte ystävyyssuhteita puihin ja maahan.

*

Kolmas runo kokoelmasta Omenakasvoinen morsian.

Sienen laulu

Niin kuin synnyin, niin myös kasvoin:
metsään valkokoivuksi,
koivun alle sieneksi,
kaunis hattu päässäni.

Ei näkijää minua näkemään,
ei poimijaa minua poimimaan.

Kulkee tietä nuori mies,
tuohikontti selässään.

Minut näki, poimikin!
Pani tuohikonttiinsa,
kantoi siinä kotiinsa,
huuhtoi lähdevedellä,
niinivakkaan asetti.

Viimein minut suolasi,
kiven pani painoksi.

*

Kolme runoa Helvi Juvoselta.

Nautinto

Metsässä siili nautti eniten,
kun lakastuneen ruohon karvaisena
se vaappui pienenä
ja mustin jaloin,
puhisten itseksensä,
hyvää löytäin.
Ritisten naurahteli neulaset,
kahisi lehdet kieppuvat, kun tuuli
supatti niille loruansa tyhmää,
jotakin syötäväksi kelvotonta.

*

Satu

Satu kiertää metsää:
Menninkäislapsi käy päässänsä vihreä huivi,
ja kissankello soi kuin hopeatiuku.
Missä käsin hän koskee, ruoho virkistyy,
käy kätköön kannon taakse peikkojen kansa.

Satu kiertää metsää hahmossa menninkäisen,
on kasteinen karhunsammal ja tuoksuu heinä,
kimalaiselle mettä ja kultapölyä kyllin
valkea apilas antaa.
Mesileipää menninkäinen syö ja ilonsa jakaa
kimalaisen kanssa.

*

Pikarijäkälä
(Luuk. 17:21)

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

*

Vuorossa on Ryokanin upea tanka:

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni.

*

Georg Trakl kirjoitti runon

Iltaan sydämeni

Illalla kuullaan lepakoitten huuto,
niityllä käyvät mustat hevoset,
kohisee punavaahtera.
Vaeltaja löytää tien vieren kapakkaan.
Ihanaa pähkinät ja nuori viini,
ihanaa: hoiperrella hämärtyvään metsään.
Soi mustiin oksistoihin tuskalliset kellot,
kasvoille kaste jää.

Päätän metsäisen sikermän Aleksis Kiven runoon

Oravan laulu

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnas!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitirinnas:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.

*

Kahisevin terveisin
Heikki

Mainokset

Kädessäni on kirja Västäräkki vääräsääri (Karisto, 2004). Lukuisien lastenkirjallisuutta käsittelevien tietoteosten kirjoittaja, FM Mervi Koski on koonnut opukseen yli 650 suomalaista kansanlorua, pääosin vanhaa suullista runoperinnettä, mutta myös uudempia, vakiintuneita lasten hokemia. Mukana on leikinaloitusloruja ja viihdytysloruja sekä monenlaisia suusta suuhun kulkeneita hauskoja ”rallatuksia”. Västäräkki vääräsääri on joka kodin perusteos, josta löytyy loputtomasti luettavaa lapselle ja mukavia muistoja vanhemmille. Kirjan lopussa on ensisäkeiden mukaan aakkostettu hakemisto. Mervi Koski on lajitellut lorut aihepiireittäin.

Kirjan alussa on hänen katsauksensa lastenlorujen perintöön.
Koko kaunokirjallinen perintömme juontaa juurensa suullisesta runonlausunnasta. Lapsille sopivien kansanrunojen, lorujen ja hokemien aarteisto ei ole määrältään huikea, mutta saman runon monet eri versiot osoittavat, että ne ovat varsin käytettyjä ja laajalti tunnettuja. Kansanperinteemme on suurelta osin kansainvälistä alkuperää. Samat tarinoiden ja runojen aihelmat ovat kiertäneet aikojen kuluessa hieman eri muodoissa maasta toiseen, Koski kirjoittaa.

Kotimaassa lorut ovat suusta suuhun kiertäessään muuttaneet muotoaan murteesta riippuen. Sanat ovat vaihtaneet keskenään paikkaa ja asua.

Kansan suussa syntyneistä loruista löytyy sekä uutta että vanhaa perinnettä. Osa säkeistä on aikuisten, osa lasten itsensä sepittämiä. Monet vanhat runot liittyvät niihin työtehtäviin, joita lapset saivat suorittaakseen. Esim. paimenessa ollessaan he sepittivät ikävissään valitusrunoja. Kotona isommat lapset joutuivat tuudittamaan pienempiään.

Koski jatkaa: Myös leikki on lapsen työtä. Kotoisten leikkien kautta lapsi harjoittelee hallitsemaan erilaisia elämäntilanteita, mikä näkyy myös heidän omissa loruissaan, jotka heijastavat lasten elämänpiiriä ja sen muuttumista.

Myös hippa- eli lukuloruja on paljon. Piilosta leikkiessä yksi täytyi arpoa etsijäksi eli kuuruttajaksi (hieno sana!).

Kirjassa on pilkkarunojakin, joita lapset ovat muinoin hokeneet pihoilla toisilleen.

Aikuisilta lapselle suunnatusta perinteestä käytetään nimitystä viihdytyslorut. Vanhemmat ovat sepittäneet niitä lapsilleen viihdyttääkseen ja opettaakseen heitä.Lapset ovat saaneet niistä tietoa helposti omaksuttavalla tavalla lähiympäristöstä, sen tavoista sekä tapahtumista. Kehtolaulut ja äänneleikit, joiden avulla lasta harjaannutettiin puhumaan, ovat monesti vauvojen ensimmäinen luonteva kosketus kaunokirjallisuuteen, Koski kirjoittaa.

Suuri määrä kehtolauluja on syntynyt vauvan itkun taltuttamiseksi. Kuulluimpia niistä ovat Tuu tuu tupakkarulla sekä Nuku, nuku nurmilintu.Lorut alkavat rauhoittavalla äänneyhdistelmällä kuten Aa aa allin lasta/ pientä linnun poikaa. Laulut ovat sisältäneet luontoon liittyviä lepertelysanoja kuten Mansikka, Nukeroinen tai Linnukkainen.

Runot opastavat myös sellaisten käytännön asioiden tuntemukseen kuin viikonpäivät, kuukaudet, numerot ja kirjaimet sekä äänteet.

Äännelorujen valikoimassa erityisen huomion kohteena ovat sellaiset vaikeat kirjaimet kuten r, s, y ja ö.

Eläinrunoja on tarjolla runsaasti. Kotieläimistä lehmät, kukot ja kanat ovat valloittaneet keskeiset kotieläinten roolit. Metsäneläimistä hiiret, jänöt ja ketut ovat hyvin edustettuina. Eri lintulajit ovat synnyttäneet runsaasti säkeitä niin kansanrunoudessa kuin taiderunoudessakin.

Arkisten asioiden vastapainoksi on suosittuna runojen tapahtumapaikkana ollut pappila, jossa toisinaan on tapahtunut mitä merkillisimpiä asioita.

Koski jatkaa: Kansa ei loruissaan yleensä asioita kaunistele eikä kuvailevia sanoja säästele. Niiden tarjoama huumori on toisinaan aika hurttia.Osa vanhoista loruista on säilyttänyt elinvoimaisuutensa juuri koomisuuden ansiosta.

Västäräkki vääräsääri-kirjasta kokosin näytteeksi laajan sikermän.

Minä laulan lapselleni
ja kellenkäs minä muille.
En minä laula metsille
enkä lahonneille puille.

Laulaahan ne lintusetkin,
pienille pojillensa,
vaikka joskus ne laulaa iloissaan
myös metsän pitkille puille.

*

Kukko puuron keittää,
kana maidon lämmittää,
varis lattiaa lakaisee,
pääskynen lusikat pesee,
västäräkki voin suolaa.
Kotkat lensit kutsumaan
kahdeksan kaupungin lävitse,
yhdeksän meren ylitse.

*

Höperö ja Hömppä
Kävelivät kerran,
Höperö ja Hömppä
riukusiltaa pitkin
rupesivat riitelemään
putosivat jokkeen.
Hiis haas huhhah hei!

*

Ulle dulle dof
kinkke laade kof
koffe laade
kinkke laade
ulle dulle dof.

(Runo on saanut alkunsa jo keskiajalla Saksassa, kun lapset ovat matkineet latinankielisiä laskusanoja.)

*

Elva tolva luppakorva,
iso varvas, kantapää.
Piste
pilkku,
huutomerkki,
Siihen loppuu loru tää!

*

Hämähäkin häät

Hämähäkki häihin kutsui,
kutsui kurjen ja kutsui kärjen,
tarkoin tarhapöllönkin.
Kurki hyppi, kärki tanssi,
tarhapöllö pyörähteli.
Tiainen teki olutta,
västäräkki vettä kantoi,
täi lakaisi lattiaa,
kirppu keikkui kiukaalla.

*

Rautalammin rotan ryökäleet
repivät rovastinruustinnan
rakkaat rukkaset.

*

Ken söi kesävoin? -Kissa söi kesävoin.
Missä kissa? – Aitan alla.
Missä aitta? – Maahan kaatui.
Missä maa? -Vetehen vieri.
Missä vesi? -Härkä särpi.
Missä härkä? -Niityllä.
Missä niitty? -Viikate vilahti.
Missä viikate? -Kannon päässä.
Missä kanto? -Toukka kaivoi.
Missä toukka? -Kukko nokki.
Missä kukko? -Kuusosessa.
Missä kuusi? -Kirves kaatoi.
Missä kirves? -Seinän alla.
Millä sieltä saatanehe?
Haapaisilla halkoisilla,
Korennoilla koivuisilla.

*

Lampaat

Kun lampaat ovat koko päivän olleet laitumella,
sanoo karitsa näin:
Mää tahdon kotiin, kotiin, mää.
Silloin sanoo uuhi:
MÄÄ kans, MÄÄ kans, MÄÄ.
Mutta pässi vastaa:
Mää syön ensin, mää syön ensin, MÄÄ-ÄÄ.

*

Mitä tehtäis?
Sika pestäis.

Mikä sika?
Maasika.

Mikä maa?
Isänmaa.

Mikä isä?
Taivaanisä.

Mikä taivas?
Enkelitaivas.

Mikä enkeli?
Musta enkeli.

Mikä musta?
Pikimusta.

Mikä piki?
Suutarin piki.

Mikä suutari?
Kenkäsuutari.

Mikä kenkä?
Puolikenkä.

Mikä puoli?
Takapuoli.

*

Hus sika metsään!
Mitä sika metsässä?
Tule jouluna kotiin,
tuo lapselle marjoja
punaisessa pussissa,
sinisessä silkissä,
koreassa kontissa,
vaskisessa vakkasessa,
kultaisessa kuppisessa
maalatussa maljasessa
– leuan alle lekkerissä,
säkissä saparon alla!

*

Apina kapina kiipesi puuhun,
putosi
sieltä
poliisin
suuhun,
Poliisi luuli sitä makkaraksi
Ja puraisi palan pois.

*

Harakka huttua keittää,
hännällänsä hämmentää,
käyttää sulkakämmentään
ja suolat joukkoon heittää.
Hyppää kivelle,
hyppää kannolle,
lentää suuriin puihin.
Hups vaan, kupperiskeikkaa
ja puurot toisten suihin!

*

Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla,
valkealla varsalla,
kolipäällä koiralla,
pikipäällä pässillä,
laukkipäällä lampaalla-
peltojen ylitse,
aitojen alitse,
kilikello kaulassa,
punaisessa nauhassa
pom pom, pom pom, POMM!

*

PEUKALO kuin pieni muori,
joka perunoita kuori.

ETUSORMI vauvan suussa
on kuin nuppu ruusupuussa.

KESKISORMI keskimmäinen,
pitkä, pieni jättiläinen.

NIMETÖN kuin sisko soma,
jolla sormus aivan soma.

PIKKUSORMI viidentenä,
seisoo rivin viimeisenä.

*

Kitkat, katkat, pitkät matkat,
sinä ja minä ja Hentun Liisa,
Juortanan Jussi ja Puntun Paavo,
Kapakka-Lassi ja Myllärin Matti.
Ympäri tuvan minua etsittiin;
ei minua löydettykään-
minä vain pankolla makasin.

*

Joka toista haukkuu,
sen napa pyörii ja paukkuu!

Heti luuli kumihuuli!
Heti luuli punahuuli!

Älä luule luuta lihaks!
Kissan häntää makkaraks!

Noita-akka puuterinokka!
Sadan vuoden vanha!

Tant tant tasapää,
älä kasva enempää!

Läl läl läl läl lieru!
Sinulta pääsi pieru,
keskellä kirkonpenkkiä!

Anteeks, luulin vanteeks,
mutta olikin pappilan
vanha pässi!

Irvihammas, taivaan lammas,
piikkipäinen pässin pää!

*

Heikki, hee hepataa,
hepalikko
helliskokka
hepsassaa!

*

Heikki helleri,
kupu kelleri,
laski laukulla mäkiä,
tuli kontilla kotia.

(Kirjasta löytyy myös loruja mm. Ellistä, Antista ja Jussista.)

*

Hattulan pappilan,
apupapin papupata,
pankolla kiehuu ja kuohuu,
tuoreita kuoreita,
merikalan rasvaa.

*

Kanna korppi huoliani, musta lintu murhettani,
kanna kaivohon syvähän,
lampehen kalattomahan,
aivan ahvenettomahan!
Jos kannat kalallisehen,
kalat kaikki huolestuvat,
ahvenet alas menevät.

*

Nuku nuku nukeroinen,
pane maata mansikkainen.
Lintu tuopi liinaharjan
kosken lintu korvatyynyn
pääsky päivänpä lämpimän
käkipä suven sanoman.

*

Terveisin Heikki

Kädessäni on Lauri Pohjanpään teos Kaipuu ylitse ajan (1989), joka sisältää runoja vuosilta 1910-1954. Kirjan liepeessä kerrotaan mm. seuraavaa: ”Lauri Pohjanpää (16.7.1889-2.7.1962) julkaisi viisitoista runokokoelmaa, laajan tuotannon romaaneja, novelleja, hartauskirjallisuutta sekä teoksia kirkon historiasta ja koulutyöstä. Kirjallisen toimintansa rinnalla Pohjanpää teki pitkän päivätyön opettajana ja pappina. 1920- ja 30-luvulla hän työskenteli virsikirjakomitean jäsenenä.” Lauri Pohjanpäälle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto 1957.
Helena Anhavan (Pohjanpään tyttären) toimittamassa teoksessa pelkistyvät esiin Pohjanpään runouden kolme pääjuonnetta: elämän perustunnoista nouseva mielialojen välitön keskeislyriikka, uskonnollinen tilitys ja julistus, eläintarinain tarkkanäköinen luonnekuvaus ja huumori.Myös Pohjanpään veli Arvi Pohjanpää oli kirjailija.

Juuri eläinrunot sykähdyttävät minua eniten Pohjanpään tuotannossa. Mielestäni ne eroavat edukseen monista Pohjanpään paatoksellisista ja juhlavan vakavista runoista.Hyvälle rytmille nostan hattua. Kokosin teille nautittavaksi hieman lintupainotteisen eläinrunosikermän. Linnut taisivat olla Pohjanpäälle erityisen rakkaita päätellen kahden kokoelmankin nimistä (Mustarastas 1941 ja Kottaraisen huilu 1947).

Kateuden maailmaan vie runo

Lahorastas ja räkättirastas

Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor´ räkättirastas myös suunvuoron.

Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

”No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.

On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.

Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! – selvästi aihe myös satakielen!

Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet

kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!

Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!”

*

Sirkkujen kongressi

Ne pienet, pienet sirkut
piti suuren kongressin
ja päättivät kaikin äänin
ihan yksimielisin:

– Pois metsästä vaino, riita,
ja kaikilta kynnet pois!
Nyt eletään rakkaudessa
kuin veljiä kaikki ois!

Ja niin metsään tullut varmaan
olis rauha ja rakkaus kai…
Mut yhteinen päätöslaulu
kanahaukan sinne sai.

Se tuhahti nenäänsä. Sitten
se suhahti parvehen:
pääsirkun söi päivällisekseen
ja – sen suuren päätöksen.

*

Karvaan totuuden kai tarjoaa seuraavakin:

Maailman meno
(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”

– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”

*

Vallan ratkiriemukas vauhtiin päästyään on runo

Kurki ja joutsen

Kulki kurki arvokkaana suolla,
päällä harmaa, vanha lievetakki,
nukkavieru, vanhanmallinenkin.
Mutta mitäs takista! Se astui
– kurki näätsen – ylen juhlallisna,
kallellansa pää kuin esteetikon,
siristeli väliin silmiänsä
niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
katsoi joskus ylös ympärilleen,
sitten jälleen maahan mietteissänsä;
pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
Joskus hypähti se poikki mättään
niinkuin vähän varkain arvoltansa,
palas sentään juhlatyyliin kohta
käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
Peilautui niinkuin ohimennen
lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp´ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.

Annas olla, silloin joutsen siihen
tulla lennähti kuin poutapilvi
olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!
Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!

Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!

– Taivahasta… tuota, mitä se on?
kysymys se ihan huomaamatta
varastihe kurjen kielen alta.

Joutsen, itseksensä silmää iskein,
alkoi mielevästi tarinoida:
– Ettäs kysytkin! Se vast´on jotain!
Se on paikka paljon kaunihimpi
kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
yläpuolla vipajavain tähtein
iki-ihanainen maa on taivaan.
Kaikk´on siellä paljon parempata…

– Mutta… onkos siellä sammakoita?
tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
– Sitä minäkin! Ei sammakoita!
Pidä sitten itse taivahasi!

*

Herra ja Pietari esiintyvät seuraavassa runotarinassa
Palokärki

Kuka metsissä illoin huutaa?
kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?
*

Oli Herra ja Pietari jälleen
maan päällä matkallaan
ja tulivat illansuussa
niin taloon muutamaan.

Oli kulkeneet jo pitkään
he jaloin väsynehin.
Pyys vettä janohonsa
he sanoin sävyisin.

Talon emäntä paistaa leipää –
ei tervehdystä suo,
tyly katse silmän mustan
vain sinkoo oven luo.

”Vai vettä! Ja paistia kenties
kera jouluoluen!
Kun mustalainen saa lihaa,
se tahtoo paistaa sen.

Pois talosta, kaikenlaiset!
Kas niin, mars tiellepäin!”
– nous leipälapio, – ”taikka
vähän vauhtia tästä näin!”

Viha syttyy silloin Herran,
jolla kaikki valta on.
”Voi sinuas, kurja vaimo,
voi sinuas, onneton!”

hän sanoo, ”koskas meille
tämän teet sa pahantyön
ja koskas tylysti vieraas
ajat janossa selkään yön,

saat itse janon tuta,
jota et saa sammumaan.
Teen linnuks sun, joka huutaa
iankaiken janoaan!”

Pyhä Pietari lausui: ”Amen.”
Suu parkas emännän,
pois lintuna kohta karkas
savupiipun kautta hän.

Ja piisin noessa mustaks
tuli lintu kokonaan.
Pahan emännän punainen liina
jäi päähän paistamaan.
*

Kuka metsissä illoin huutaa?
Kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?

Palokärki huutaa ja huutaa
yhä vettä janohon.
Ja tuomiopäivään hamaan
sen huuto kuuluva on.

*

Pohjanpää on tehnyt oman versionsa Aisopoksen tarinasta
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri

Tuli maalaishiirelle vierahaks
ihan kaupunkilaisserkku.
Oli tallin alla päivälliset
ja herkun vieressä herkku,

siin´olikin: marjaa, hernettä
ja silavaakin pala,
ja hiiri hykersi käsiään:
”No, serkku, syödä ala.”

Ja serkku olikin syövinään,
mutta nyrpisti samalla nenää:
”Miten viitsitkin elää kituuttaa!
Kuinka viihdyt täällä enää?

Kun näkisit meidän hienoudet!
Ei siellä kaluta jyvää!
Sianlihat, ah, voissa paistetut
siellä syödään ja muuta hyvää!”

Vesi suussa, hiukan häpeissään,
sitä kuunteli maalaismuori.
Kera serkun matkalle kaupunkiin
– kuink´ollakaan! – hän suori…

Ja linnan ruokasalissa
oli pöydällä tähteet pitoin.
”Ole hyvä”, sanoi hiiri kaupungin
jo ruokaliinaa sitoin.

Mut samassa nosti se käpälää:
”Joku tulee!Sh!Seinänrakoon!”
Ja serkut, sydän syrjällään,
vain vinkas ja pinkas pakoon.

Mut sielläkös puhuikin puhtahaks
jo maalaisserkku suunsa:
”Vai tätä on ihanuus kaupungin!
Saa pitää se lihansa, luunsa!

Kovin hienosti teillä syödäänkin:
”Joku tulee… sh! … ala lentää!”
Menen isäin maalle takaisin!
Paras pyy on pivossa sentään!”

*

Sitten menemme metsään, vuorossa on runo

Jänikset

Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa
kun poikineen isä teki talvimajaa.

”Se tulee”, huus emo ja ilmaa haukkas
ja huohottain yli kantojen laukkas.

”Mitä?” ärähti isä, ”no, tulla anna!-
Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!”
– ”Vielä kysyt”, jo suuttui emo, ”no Raiku
ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas.”
– ”Ei meillä pelätä”, isä vastas-

”sull´aina on, äiti, se hätä ja hoppu”,
isä pystyyn nous, ”siit on tehtävä loppu.”

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki-
isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.

*

Varsinkin säe ”Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa” sai haukkomaan henkeä.
Pohjanpään eläinrunosikermän saa päättää lempeän humoristinen ja melankolinen Syksy. Muistaakseni Heikki Sarmanto on säveltänyt ja Maija Hapuoja laulanut sen.

Syksy

Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.

”Täytyy tästä …”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.

”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavat.”

*
Elokuun lopussa muutan Helsinkiin Malminkartanoon. Uskon, että hyvä luovakausi jatkuu sielläkin.
Teitä tervehtii
Heikki

Tänään liput liehuvat Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi (vai onko sittenkin jo syyspäiväntasaus, kysyn).

Selasin Liisa Majapuron toimittaman valikoiman Sulle laulan… (Karisto, 1979). Kirja sisältää 400 sivua Leinon runoja. Pienen Leino-sikermän aloittaakoon

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär´ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino oli kesällä 1903 katsellut Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellut suviyön ääniä.

Nuorena, ailahtelevaisena miehenä pidin runosta

Meri kuutamolla

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtois yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaik` korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Runon on muistaakseni säveltänyt Heikki Sarmanto, levylle sen on laulanut ainakin Maija Hapuoja. Nyt kuulen Vesa-Matti Loirin äänen:

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut eniten syömmeni syvyydet.

Eräs suosikkini Leinon runoista on seesteisyydessään raikas

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink` kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou`ot muut.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk`on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Panu Rajala julkaisi keväällä teoksen Virvatuli- Eino Leinon elämä (Wsoy). yle.fi:stä löytyy paljon juttuja kansallisrunoilijastamme, esim. Tätä et tiennyt Eino Leinosta: rakkausfriikki halusi virolaiseksi ja kuoli syfilikseen.Leino piilotteli punaisilta sisällissodassa, oli rikkinäinen kompassi, joka etsi uusia kiintopisteitä, kiinnostui teosofiasta, joi sprii-cocktaileja, pettyi Suomeen (kriitikot pitivät häntä helppohintaisena helkyttelijänä, pinnallisena runoilijana, joka julkaisi liian kevyesti). Parikymppisenä saatu syfilis koitui runoilijan kohtaloksi, Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926.

Eino Leinolle pystytettiin muistomerkki Helsingin Esplanadin puistoon vuonna 1953. Pronssinen veistos on yli neljä metriä korkea. Sen suunnitteli Leinon ystävä Lauri Leppänen, jolla oli kurittomia avustajia. Nämä tekivät Leinolle viimeisen kepposen. Ennen pronssivalua he painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun käteen. Kolikko on edelleen paikoillaan, kertoo Rajala.

Kirjahyllyjen kätköistä lattialle lensi Italian runoutta 1900-luvulta (The Lauttasaari Press, 2004, toimittanut Rolando Pieraccini). Kirja sisältää 120 runoa 33:lta runoilijalta.

Rolando Pieraccinin mielestä Salvatore Toma on kirjoittanut yhden herkimmistä ja surullisimmista koskaan lukemistaan runoista:

Vieno tuuli joka puhelet
lehtien äänellä
joka avaat silmut
ja panet ne väräjämään
keväässä.
Tuuli joka kuivaat
pyykin, valkean
kuin lasten kasvot,
ja toisinaan, lempeästi
otsalta hien,
suo että kuolemani
olisi pakoton, levollinen
kuin sinun hengityksesi.

(kääntänyt Hannimari Heino)

Toma kuoli vuonna 1987 vain 36-vuotiaana oman käden kautta. Hänen runojensa keskeisiä aiheita olivat eläinrakkaus, unenomainen mielikuvitusmaailma ja ajatus kuoleman vaarasta.

Diego Valeri (1887-1976) kirjoittaa:

Ei ole aikaa

Päivät lyhenevät jo: vasta
alkanut, kesä lähestyy loppuaan.
Siten elämämme, viluisen
sydämemme lämmin vuodenaika,
liukuu pois päivästä toiseen. Ja tunnit
ovat aina vain lyhyempiä. Eikä ole aikaa
katsella oksaan ripustettuja lehtiä
ja pääskysen odottamatonta välähdystä-
kuunnella tuulen jäähyväisten
heikkoa ääntä, ruohon, joen –
rakastaa rakkaan hymyä
joka tuolla alhaalla katoaa, kaukaa
kevyesti vilkuttaa pieni käsi.

(kääntänyt Anu Rinkinen)

Diego Valeri oli runoilija ja esseisti, hän toimi myös Padovan yliopiston Ranskan kirjallisuuden professorina. Luontaisen rytmitajunsa ja värisilmänsä ansiosta Valeri onnistui luomaan runoihinsa hienostuneen musikaalisen ja maalauksellisen herkkyyden. Häneltä ilmestyi myös taidetta käsittelevää proosaa, jonka aihepiiri sivusi usein Venetsiaa.

Palataanpa jälleen Suomeen.
Katriina, sisaren tyttäreni täyttää 11. heinäkuuta 20 vuotta. Hän on määrätietoinen ja herkkä. Vielä muutama vuosi sitten hän laukoi asioita napakasti. Kerran kesällä hän näki maidonvalkeat jalkani ja tokaisi: ”Sun suonet on ko sinisiä matoja.” Illalla join punaviiniä ja mietin, mitä minusta tulee kymmenen vuoden jälkeen. ”Tuhkaa”, vastasi valloittava Katriina.

Katriina

Katriina, punatukkanen tarmoke,
sää ruokit kaneja ja kanoja,
leivot vaatteet valakosina
äitin kans nisua.

Katriina, mukavan pullonen,
nätti kö perunankukka,
ihanan hersyvä on sun naurus,
itkus nopia ja vuolas.

Katriina, maantömisyttäjä,
tuulensipasija, sylliinjuokseva ja kyyry,
tammikuusaki tuoksut vatukoille
ja keskikesän kejolle.

(Ulijasta väkiä, Sammakko, 2003)

Hippisukupolven runoilijaksi sanottu Leif Färding (1951-1984) ehti liki 13 vuotta kestäneen uransa aikana julkaista neljä kokoelmaa, viides ilmestyi postuumina.Esikoiskokoelma, Maailmaa minä rakastan (1971) säteili valoisaa energiaa. Viimeinen kokoelma, Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) oli traagisuudessaan ja paljaudessaan järkyttävä.
Runon päivän päättää runo kokoelmasta Levoton oksa, keinuva sydän, vuodelta 1977.

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,
yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.
Minä eksyin tiheään sumuun
ja kuulin vain etäistä huuhkajaa.
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,
otin soittimeni ja runoilin,
ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,
minä tanssin ja laulan, löydän taas
itseni, kuljen pajupilliä
pitkin taivaase

Tässä oli runon ja suven päivän kattaus,
jonka kokosi Heikki.

Kaappeja siivotessani löysin HyväTerveys-lehden (elokuulta 2008). Virpi Hämeen-Anttila kertoi kolmesta voimanlähteestään stressin painaessa päälle.

”Kun tunnen itseni ylen stressatuksi tai ahdistuneeksi, lähden ulos kävelylle. Vaikka olisi kuinka kiire, selitän itselleni, että nyt tarvitsen juuri tätä. Muuten en jaksa. Asumme lähellä luontoa, joten kauniita polkuja metsän ja niittyjen läpi on paljon. Kävelen reippaasti, kiinnitän huomiota hengitykseen, kuuntelen tuulta ja lintujen ääniä, nuuhkin tuoksuja.Yritän tavoittaa luonnon rytmin, sillä se rauhoittaa minut aina.”

Myös eläinten seura ja niiden koskettaminen poistaa stressiä, Hämeen-Anttila kertoo. Tyttären talleilla hän silittää hevosia ja puhuu niille. ”Toisin kuin ihmiset, eläimet kuuntelevat aina ja näyttävät, mitä tuntevat.”

Hämeen-Anttila saa voimaa positiivisista ihmisistä. ”Stressattuna ja masentuneena yritän hakea sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilon tuojia: innostuneita, huumorintajuisia ja myönteisiä. Heistä saan voimaa ja he saavat uskomaan elämän merkityksellisyyteen.

Käänteisesti yritän välttää negatiivisia, arvostelevia ja ilkeästi puhuvia ihmisiä, heidän mielipiteitään ja ajatusmaailmaansa.”

Viimeisenä voimanlähteenään Hämeen-Anttila mainitsee musiikin.Se kommunikoi suoraan alitajunnan kanssa, toisin kuin järki ja sanat. ”Eniten minua rauhoittaa klassinen musiikki. Bach ja Mozart ovat takuuvarmoja voimantuojia ja mielialan tasoittajia.

Kun kuuntelen, suljen silmäni ja vajoan jonkinlaiseen transsiin. Palaan tähän maailmaan puhtaana ja virkistyneenä.”

Charles Baudelaire
Muukalainen

-Ketä rakastat eniten, sinä arvoituksellinen mies? Isääsi, äitiäsi, sisartasi vaiko veljeäsi?
– Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä.
-Ystäviäsi?
-Käytitte sanaa, jonka merkitys on jäänyty minulle tähän päivään saakka tuntemattomaksi.
-Isänmaatasi?
-En tiedä, millä leveysasteella se sijaitsee.
-Kauneutta?
-Rakastaisin mielelläni häntä, kuolematonta jumalatarta.
-Kultaa?
-Vihaan sitä niin kuin te Jumalaa.
-Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?
-Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!

(Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)
Baudelaire (1821-1867) oli ranskalainen runoilija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Häönen tunnetuin teoksensa on Les Fleurs du mal (suom. Pahan kukat, 2011).

Luonto helpottaa oloa marraskuussakin. Metsät ja vedet ovat minulle erityisen rakkaita. Lähelläni on myös hautausmaa, joka on mielestäni kauneuden ja rauhan valtakuntaa. Eräänä vappuaattona, kun vältin hälinää menin sinne kävelylle.
Musiikki on tärkeä minullekin. Klassiselle musiikille olen avautunut pikkuhiljaa, vaikka yksin ollessani sitä harvoin kuuntelen. Debussy ja Ravel ovat kuulaita. Vanhoja iskelmiä olen rakastanut lapsesta asti. Mitä surullisempaa sen parempi (tai vaihtoehtoisesti oikein riehakasta!). Minulla on Olavi Virran, Laila Kinnusen ja Carolan koko tuotanto. Carolan äänessä on haava, joka saa tunteet pintaan. Itku puhdistaa.

Yhdeksi hyvin tärkeäksi voimanlähteekseni on tullut treenaamisen jälkeen infrapunasauna. Näitä saunoja löytyy mm. kylpylöistä, kuntosaleilta ja hoitolaitoksista.
Infrapunasaunan positiiviset terveysvaikutukset perustuvat pääosin syvälle (n. 4-5 cm syvyyteen)kehon kudoksiin vaikuttavaan lämpösäteilyyn, joka saa aikaan merkittävää aineenvaihdunnan ja verenkierron vilkastumista. Infrapunasaunassa elimistöstä poistuu haitallisia kuona-aineita, se lievittää ja poistaa monenlaisia kipuja, kuten päänsärkyä ja lihaskipuja. Stressi vähenee ja olo piristyy (huomasin positiivisia vaikutuksia jo ensimmäisellä kerralla!).Infrapunasaunaa kannattaa kokeilla vähintään pari-kolme kertaa viikossa vähintään kuukauden ajan. Yhtään liioittelematta infrapunasauna on rauhoittanut minua todella paljon (tämä ei ole maksettu mainos!) Helsinkiin muutonkin edessä olen rauhallinen.

Levollisiin tunnelmiin vielä pari runoa.

Po Chu-i
Joutilas ilta

Varhainen kaskas vaikenee,
valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.
Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.
Bambukorien reunoilla on kirkasta kastetta.
En mene vielä sisään nukkumaan,
laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.
Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteisen,
viileä tuuli täyttää korkeat puut.
Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.
Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.
Mistä se johtuu?
Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

(Pertti Nieminen)

Po Chu-i (772-846) oli Tang-dynastian aikainen kiinalainen runoilija. Hänen tiedetään kirjoittaneen n. 2800 runoa. Hänen tuotannostaan on julkaistu Pertti Niemisen suomennosvalikoima Korotan ääneni ja laulan, jonka runot on poimittu kronologisessa järjestyksessä Po´ n kokoelmien varrelta.

Alkman
Pieni yölaulu

Nukkuu vuorien huiput ja laaksot lauhat untaan,
kummut, kuilut rauha peittää.
Mustan maan madot multien uumenissa uinuu,
kauriit uneen vienoon, mettiäiset vaipuu,
verhoo kalain joukot jo aaltojen purppura.
Nukkuu lintujen parvet
siipien suojassa pää.

(Päivö Oksala)

Alkman oli 600-luvulla eKr Spartassa elänyt kuororunoilija.

Mitkä ovat teidän stressin ja ahdistuksen poistajianne ja voimanlähteitänne?
Itse voisin ehkä joskus kokeilla vielä joogaa?
tuumiskelee Heikki

Helsingin Sanomissa oli 30.4. 2017 Jukka Vuorion kirjoittama juttu Lempi ja taiat kuuluivat talonpoikaisvappuun.

Turkulainen folkloristi John Björkman tuntee suomalaisen talonpoikaiskulttuurin vapun viettoa satojen vuosien taakse. Entisajan ihmiset viettivät vappua, mutta nykyistä juhlaa se muistutti vain etäisesti. Talonpojilla ei ollut tippaleipiä, munkkeja eikä ylioppilaslakkeja. Sima on vanha juoma, mutta sen liittyminen vappuun on nuori ilmiö. Nykyiset perinteet ovat Björkmanin mukaan akateemisen ja porvarillisen väestönosan perinteitä ja kotoisin Ruotsista.

Vappu on saanut nimensä 700-luvulla Saksassa eläneen abbedissa Valburgin mukaan, mutta vappuun ajoittuvia kevään juhlia on Suiomessa vietetty jo ennen kristinuskon saapumista. Entisajan suomalaiset viettivät samana ajankohtana ukonvakkoja eli Ukko-nimiselle ylijumalalle suunnattuja pitoja. Ukko antoi sateen, jonka turvin ruis ja ohra kasvoivat.Karkeloita vietettiin jopa juhannukseen asti.

Mikael Agricolakin mainitsee kirjoituksissaan ukonvakat. Kun kevätkylvö tehtiin, tuotiin ukonvakka ja silloin kaikki juopuivat naisia myöten ja paljon häpeää tehtiin. Björkmanin mukaan tämä viittasi siihen, että juhlatunnelma on ollut sukupuolisesti vapautuneempaa.

Lempi ja parinhaku ovat kuuluneet vapunviettoon jo satoja vuosia sitten. Björkman kertoo: ”Nuorten seurustelu oli hyvin parinhakutavoitteista. Ennen se oli organisoidumpaa, eli oli tietyt leikit, joiden varjolla pääsi valvotusti esimerkiksi koskettamaan toista sukupuolta. Nuoret kokoontuivat kylän lähimetsään, jossa he olivat poissa vanhempien valvovan silmän alta.”

Mynämäen rovasti Antti Lizelius on 1700-luvulla kuvannut ”suomalaisten epäjumalallisten juhlien” viettoa. Hänen mukaan ihmiset kokoontuivat kedolle syömään, juomaan ja laulamaan. ”Jossakin vaiheessa juhlimista nuoriso juoksenteli lehdoissa, Lizeliuksen mukaan pakanallisen hekuman vallassa.”

Taiatkin kuuluivat juhliin. Björkmanin mukaan eräs tunnettu vapputaika oli, että talon emäntä meni navetan oven päälle hajareisin, kun lehmät päästettiin ulos. ”Näin emännän jalkojen välistä tuli lehmiin suojelevaa voimaa.”
Useimmat taiat liittyivät karjaan.
Noidatkin kuuluivat entisajan ihmisten maailmankuvaan. Saksassa vapun on uskottu olevan noitien aktiivisinta aikaa, ja Suomessa noidat liikkuivat erityisesti pääsiäisenä. ”Noidaksi on voitu katsoa etenkin köyhiä, yksin syrjässä asuvia naisia, toisaalta myös maatalojen emännät ovat voineet esimerkiksi katsoa pahalla silmällä naapuria, mikä on aiheuttanut huonoa onnea.”

Valitsin tähän muutamia vappuun, kevääseen ja tähän kirjoitukseeni löysästi liittyviä runoja, jotka koskettivat minua nyt. Ensimmäinen on murteellinen tosi tarina noin viidentoista vuoden takaa kokoelmastani Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, 2005).

Vappu

Iso ryhymä jätti tulemata, siittäkös riemu repes! Me marssittiin kajulle ja huuvettiin: Hei, meitä sorretaan! Me pysähyttiin oven etteen petonimyllyn tykö, nostettiin kokislaseja ja karijastiin: Runikan kommunistit! Sitte me vierailtiin vielä salisa. Siirsin kukkapuskan pianon päälle ja pimputtelin ku Pill Evans. Sää teit sallaatinkeristä tissit ja päästit tukkas vappaaksi. Mää kuulutin: Vetlaana ejustaa uuenlaista, ulijasta mallityyppiä, 182 senttiä ja painua 97 kilua. Ainua asiakas hymmyili, me hirnuttiin ku kossit.

Divarista löysin Gustaf Frödingin runokokoelman Värmlannin lauluja (WSOY, 1952). Se sisältää runoja kaikista Frödingin kokoelmista. ”Se antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua Ruotsin lyriikan suureen mestariin, kitaran ja harmonikan laulajaan, mutta myös syvästi inhimilliseen kärsijään ja unennäkijään” , takakannen sanoin.

Runoilija Wennerbom

Puisto kukkii, suvi henkii siellä,
runoilija Wennerbom hän tiellä
vaivaistalosta käy pulloineen
luovien ja hoippuin verkalleen,
ryyppii harvakseen,
myhäilee ja haastaa ilomiellä.

Mettisparvi kiertää puiston kuusta,
toukat nurinniskoin syöksyy puusta,
luonto kukoistaa, on poutasää,
ilma tuoksuillansa päihdyttää
– nurmikolle jää
Wennerbom ja maistaa pullon suusta.

Linnut mieltä vailla ilakoivat,
ruohikossa sirkkain sitrat soivat,
Wennerbom hän surren kuulee sen
kurjuutensa maljaa maistellen,
juo kuin hevonen,
päivänsäteet pulloon kipunoivat.

Pullolleen hän solkkaa: ”Veikko kulta,
viina kirkas lietsoo nerontulta,
lohdun suo se, vaikka toiveet vei;
nuoruus haihtui, eikä palaa, ei,
malja sille, hei!
Näin jos jatkuu, järjen vie se multa.

Oli haave mulla, toivon luoma,
kunnes voiman, uskon vei tää juoma,
viisitoista vuotta elin näin,
onni jätti, hunningolle jäin
kaiken menettäin,
Webberbom on päissään, pullokuoma!”

Ja hän nukkuu onnellista unta,
kastanjoista sataa kukkaslunta,
lehvät seuloo kultaa auringon
ylle runoilijaraunion,
pullo tyhjä on,
sillä häärii pieni luomakunta.

Murhe, soima sydämen sai laata,
tunnontuskat eivät jäytää saata,
niin hän nukkuu mielin autuain
maille nuoruusunten vaeltain.
Hyvää unta vain-
suloista on runoniekkain maata.

(suom. Yrjö Jylhä)

Kokoelma Rakkaus ei koskaan lepää (Tammi, 2001), sisältää rakkausrunoja antiikin Kreikasta ja Roomasta noin tuhannen vuoden ajalta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Asklepiades kirjoitti:

Säästät neitsyyttäsi?
Mitä varten?
Tyttö hei
ei tuonelasta
löydy rakastajaa.

Lemmen ilot
ovat eläviä varten
toisella puolen
olemme luita ja tuhkaa.

Laulu ilman hengelle ( Otava, 1977) sisältää valikoiman eskimorunoja. Kirjan runoista Suuri meri löytyy Jukka Linkolan ja Eija Ahvon hienolta levyltä Kuinka myöhään valvoo blues. Nyt kuitenkin

Laulu keväälle

Tein matkan kajakillani
ja menin maihin.
Osuin lumikinokselle,
joka juuri oli alkanut sulaa.
Ja minä tiesin,
että oli kevät:
me olimme selviytyneet talven yli!
Ja minä pelkäsin,
että olin liian heikko,
liian heikko
kestämään tuota kaikkea kauneutta!

Ryokan, japanilainen zen-munkki ja runoilija (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Tämä seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija saa kunnian päättää sikermäni.

Tuuli on raikas,
kuutamo on kirkas- hei!
tule, tanssitaan
koko yö aamuun asti,
jääköön hyvästi vanhuus!

(Ryokan: Suuri hupsu, Basam Books, 200, suomentanut Kai Nieminen)

Kevään valoa, siipien suihketta
t. Heikki

Kevätpäiväntasaus oli 20.3., samana päivänä sain lämpimäiskappaleet kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato).


Kirjan takasivulla kerrotaan olennainen: Heikki Niskan (s.1961) kuudestoista teos sisältää haikuja ja tankoja. Ne eivät ole erillisinä osastoina, vaan lomittuvat lievästi juonelliseen kokonaisuuteen.
Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia; hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Lapsuusrunot sijoittuvat autioituvalle maaseudulle hiljaisten ihmisten luo. Jo avausrunossa arkinen ja mystinen sekoittuvat kiehtovasti:

Menin lapsena
kellarin rauhaan, katsoin
violetteja,
kuulaita perunoiden
ituja. Harras ilta.

Lapsi on hämmentynyt ja yksinäinen, vain isoäitiin ja kerran kylässä käyneeseen tyttöön on ohikiitävä yhteydentunne. Isä vilahtaa ensimmäisen osaston melankolisissa runoissa. Hänen kuoltuaan tyttärillä on isän valokuvat esillä kotonaan, kaukana, suuressa kaupungissa asuvalla pojalla kaapin pohjalla.Äitikin jää etäiseksi, hänestä kertoo seuraava tanka:

Syrjäkylällä
nainen nauroi itsekseen,
puhui huoaten,
nukkui päivisin, piirsi
kukkia lehden kulmiin.

Mies etsii isää ja äitiä läpi elämänsä. Seuraava tanka kertoo paljon:

Tuliaiskukan
toin vanhalle naiselle.
Makeiset söimme,
nainen nauroi enemmän
kuin oma äiti koskaan.

Kirjan minällä on luontoon vahva yhteys. Metsissä, silkkikätisten vesien äärellä, eläinten luona on hyvä. Harras hetki voi syntyä yllättäen: ”Metsäpolulla,/ valossa sammakko kuin/ ruosteinen koru.” Joissakin runoissa on ripaus huumoria ja ironiaa: ”Hurja on kevään/ mahti, mies, mies kumartaa/ leskenlehteä.” Vaeltaja haluaisi nukkua hyönteisenä tuomenkukassa ja viedä rakastuneena lintuna kuulle kurpitsan kukan.

Kirjan keskiosa kuvaa vaikeita suhteita, joissa on silti kauneutta ja herkkyyttä. Syksy, lopullisine jäähyväisineen tulee silti:

Rannalla tuikki
punainen kynttilämme,
ruusut tuoksuivat.
Lähdit ennen syksyä,
kotisi valoa jo.

Erosta kertovat muutamat haikutkin: ”Sanomalehti/ rypistynyt itkusta,/iäksi lähdit.
Tämänkin olen kokenut: ”Vuoteella enää/ yksi tyyny, uniinkaan/ et tule. Rauha.”

Surutyön jälkeen aamut säihkyvät krookuksen keltaisina, sielu on vihreä lintu, ilosta kaunis.Syksyissä ja talvissakin on oma kauneutensa ja ihmetyksen aiheensa: ”Oi, linnunradan/ maahan varisematon/ hopealumi!”
Kirjan minä etsii lepoa ja rauhaa kautta kirjan:

Kevään kuohuva
juhla, jätän hälinän,
kuljen portista
kukkien ja kivien
luokse tyynimpään maahan.

Kun kirjan nimi on Solisevaiset on pakko tarjoilla seuraava tanka:

Vuoteeni viereen
tahtoisin metsäpuron.
Sen solinassa,
hiljaisessa, kauniissa
saisin rauhan ja levon.

Kirjan viimeinen osasto on uuden rakkauden romanttinen kuvaus:

”Valoniityllä
vaiko vuoteella makaan –
sinä ihana,
vaiko kymmenen kukkaa
reittä suutelemassa?

Levollisuus ja varmuus huokuvat useissa hetkissä:

Vaikka tulossa
jo syksyn pohjoistuulet
levossa kaikki
veteni, kun hymyilet
ja rakastaen kosket.

Tässä kerroin spontaanisti jotain uusimmasta kirjastani. Olen antanut siinä paljon itsestäni. Se on herkkyydessään ja kauneudessaan rohkea, runojen minä on lapsenomainen, jopa naiivi, väliin keski-ikäinen, jopa vanha. Dramatiikkaa on pinnan alla, mutta lähes ilman huutomerkkejä, toisin kuin nuorena.

Muistutan vielä, että Tulenkantajien Kirjakaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere) on Tuplajulkkarit tiistaina 4.4. klo 18. Toinen runoilija on Tuula Hämäläinen, jolta on juuri ilmestynyt kokoelma Parhaita päiviä ovat yö. Tervetuloa!

T. Heikki

Helsingissä on järjestetty Runousaamiaisia helmikuusta lähtien.

Tampereen ensimmäinen Runousaamiainen on tiistaina 21.3. 2017 klo 10-11 Cafe Decossa (Ilmarinkatu 8, Tammelan torin vieressä). Järjestäjänä on Annikin Runofestivaali.

Esiinnyn tilaisuudessa yhdessä Pekka Kytömäen kanssa. Kytömäen esikoisteos oli Ei talvikunnossapitoa, joka sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Viime vuonna Pekalta julkaistiin kokoelma Valo pilkkoo pimeää.

Minä luen tiistaina haikuja ja tankoja näinä päivinä ilmestyvästä kuudennestatoista kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato kustantajana, kuten Pekankin kirjoissa).
Tuoteselostus kirjastani: Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia: hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Haastattelijoina ovat Simo Ollila ja Laura Jänisniemi.
Jännää kuinka minun runoni ”keskustelevat” Pekan runojen kanssa ovathan teemamme pitkälti samoja.

Tervetuloa!

Heikki

Olin ihan oikeasti huojentunut, jopa iloinen, kun en saanut Taiken apurahaa.

Marraskuussa melkein pakotin itseni hakemaan apurahaa eräänlaista proosakokoelmaa varten, vaikka kirjoitan parhaillaan kahta runokokoelmaa. Monet runoilijat ovat joutuneet(?) siirtymään kirjoittamaan proosaa, kun lyriikka ei myy. Ehkäpä minäkin kirjoitan vihdoin ”oikean” kirjan, tuumin jotenkin alemmuudentuntoisesti. Isän haamu kai se taas kerran kuiskaili taustalla.Sain kai ihan hyvän työsuunnitelman naputeltua, vaikka koin tekeväni koko ajan itseäni kohtaan väärin. Kolme kuukautta, lähes päivittäin melkein toivoin etten saisi apurahaa, sydäntäkin puristi.

En ainakaan minä pysty siirtymään noin vain kirjallisuuden lajista toiseen, rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Paloakaan ei proosaan kohdallani ole, ainakaan juuri nyt. Joskus voisin ilman paineita toki kokeilla vaikkapa sadan ja yhden sanan tarinoita, esim. Dan Rhodesin Antropologian tyyliin.

Runoilijat saavat yleensä pieniä apurahoja, korkeintaan kai pari apurahaa per kokoelma. Romaanin kirjoittavat saavat joskus neljästä kuuteenkin apurahaa per kirja (myönnän, että olen ainakin hieman kateellinen tästä). Joskus olen maalannut itseni nurkkaan hakiessani vuoden mittaan apurahoja liiankin monen eri runokokoelman kirjoittamiseen. Ehkäpä viisaampaa, henkisesti kevyempää olisi hakea vaikkapa ekstrakokin töitä?

Tämä itsensä kaikkinainen pakottaminen saa nyt luvan loppua, tapaus kasvatti minua paljon, opetti rehellisyyttä ja itsensä kunnioittamista. Kirjoitan nyt talven keskellä Afrikkaan sijoittuvaa lastenrunokokoelmaa, myöhemmin keväällä pitkästä aikaa murrerunoja. Niitten parissa on ainakin hauskaa, julkaisee ne joku tai ei.

Tähän loppuun sopii motoksi:
”Ei ole mitään totuutta, paitsi omassa sydämessä.
Toisen tietä ei voi kulkea.”

Helene Schjerfbeck

Terveisin
huojentunut Heikki

Marja Björk (s.1958) on lieksalaislähtöinen, Helsingissä asuva kirjailija. Björk kirjoittaa raskaista aiheista kursailematta ja koskettavasti. Huumoria on siellä täällä, useimmiten se on mustaakin mustempaa, kuten vaikkapa baarin syväpaistoöljy. Marja Björk oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2013 teoksella Poika. Lainaa vain on hänen kuudes romaaninsa.

Romaani sijoittuu 1980- 1990-luvuille. Päähenkilö Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä. Anja-täti pyytää Eevaa Savoon, Visulahden Shellille tuuraajaksi vakituisen työntekijän sairastuttua. Katajabaarissa Eeva on huhkinut ennen opiskelemaan lähtöään. Paikka on kolkko, rasvanhajuinen ja kusiroiskeinen. Täti houkuttelee Eevaa myöhemminkin Mikkeliin, koska hänellä olisi taas yksinäinen talvi edessä.

Kuinka ollakaan Eeva saa töitä Postipankista. Vekselitiskillä hän tapaa Sakarin, puulintuja ja puisia voiveitsiä tekevän taiteilijasielun. Mies on Eevan mielestä karismaattinen ja komea, totuus on paljon muutakin, mm. patalaiska ja reppanakin. Sakari oli ollut kibbutsilla yli 20 vuotta sitten ja yhä hän näytti elävän kahta aikakautta ja kahta maailmaa. Menisi eteenpäin, hyvä mies, Eeva ajattelee myöhemmin. Sakari on hyvin uskonnollinen, kuuntelee Eevan kauhuksi verstaallaan Viktor Klimenkon levyä: ..kuljen Kinneretin rantaa, soi pasuunat Siionin, tumballai tumbalalai, tumbalaikka, iloni valtaa sydämet vaikka vielä en nää sua Jerusalem.. Sakari asuu puolikriminaalien asuinkorttelissa, jolloin ovelle saapuu joulunakin haulikkomies.

Sakarin ex-vaimo on pahoin alkoholisoitunut Virpi, joka ryöstetään ja raiskataan. Alemmuudentuntoinen, jo lapsuudessa traumatisoitunut ja häpeän kutistama Eeva ajattelee :”Hän haisi viinalle, kasvot olivat pöhöttyneet ja siitä huolimatta hänestä loisti salaperäinen miehet hulluksi tekevä vetovoima ja tenho. Olin viisitoista vuotta nuorempi, mutta hän oli kauniimpi, paljon kauniimpi.”
Myös Monna, heidän 15-vuotias, pahimmassa murrosiässä oleva tytär on vielä kuvioissa mukana. Monna on koulussa kympin tyttö, mutta myös tuuliajolla ja eksyksissä, kuten monet muutkin kirjan henkilöt. Monna hotkii pitsaa ja suklaavanukkaita, hän herättää Eevassa lähinnä puistatuksia ja ristiriitaisia tunteita.

Eeva ja Sakari ottavat lainaa ja muuttavat vanhaan kyläkoulun rotiskoon. Koulu vilisee hiiriä ja rottia, kaivo myrkyttyy, kun pellolle ajetaan teurasjätteitä Sakarin innostuessa biodynaamisesta viljelystä. Sakarin puulinnut eivät oikein mene kaupaksi. Kaaoksen keskelle syntyy Roope, jota Eeva ei aina oikein jaksa hoitaa. Eletään 90-luvun lamaa, lainaa on otettava lisää.

Järjen äänenä on Anja-täti, Shellin baarin armoitettu emäntä. Hän on työteliäs jääräpää, jonka kommentit kuulostavat usein tylyiltä.Anja on kurkkuaan myöten Katajabaaria ja kaipaa Amerikkaan. Eevan ja Anjan välillä on jonkinlainen kiintymys ja alkeellinen lämpö. Hän oli Eevalle naisen malli jo varhain.

Yön hiljaisuudessa Eevaa ahdistavat traagiset lapsuusmuistot. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan, hakkasi verhotangolla niin, että hammas irtosi. ”Kaaduit kellarin rappuun, kuulitko huora, isä sanoi, kun äiti lähti hammaslääkäriin. Äiti katosi monta kertaa ja tuli aina takaisin, ja aina meni jotain rikki. Eevan 12-vuotispäivänä äiti tekee itsemurhan. ”Äidille tuli in-flu-ens-sa, in-flu-ens-sa eikä in-fu-lenssa, isä sanoi, kun äiti kuoli. Lausut oikein koulussa. Ja joka paikassa, missä kysytään ja jos ei kysytä, et puhu mitään.”

Eevan veli hukkui lampeen. ”Yö oli vaikea. Valvoin. Ajattelin veljeäni, joka hukkui lampeen. Hukkui tietysti, kun ei uinut. Ihminen hukkuu, jos ei ui. Olin kuvaillut Sakarille jalanjälkiä, joihin oli noussut vettä niin kuin jään päälle keväällä aina nousee, jalanjäljet laajenivbat päivä päivältä ja näyttivät lopulta siltä kuin isosaappainen pilkkimies olisi kävellyt avantoon. Joka päivä kävin rannalla katsomassa ja odotin, että veli olisi seisomassa toisella rannalla ja tulisi kotiin.”

Pelko juoksee selkäpiitä pitkin, kylmä on sen rotanvarpaan kosketus, hieman Eevan sanoja mukaillen. Eeva alkaa syödä unilääkkeitä ongelmien kasautuessa ja Sakarin sairastuessa. Kirjan lopussa Eeva palaa Helsinkiin, Roope mukanaan. Eeva pääsee Shellille taloushallintoon hyvillä papereilla ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kalvavat sielläkin. Junamatkalla eräs mies horjahtaa kaukojunan alle asemalla ja katkeaa kummallisella tavalla vyötärön kohdalta kahtia. Eevan on kiirehdittävä kotiin poikansa luo, vaikka ”Tiedän, että katselen katkennutta miestä vielä ensi yönä, tulevina öinä, aina.”

Musta juna yrittää myöhemmin imaista Eevankin mukaansa. Loppu on hieno, siinä on ripaus toivoa.

Marja Björk kirjoittaa karskin rehellisesti köyhyydestä, kuolemasta ja surusta.Hänen ihmisensä ovat elämänmakuisia, usein yksinäisiä ja juurettomia. He ovat tosia, haavoineen kaikkineen. Rivien välissä on myötätuntoa ja karheaa lämpöä. Samaistuin moniin kirjan henkilöihin, niin Eevaan, Anjaan kuin Sakariinkin. Toki Roju-Pöntiseenkin, miksei vähän Monnaankin, joka kaipasi muiden tavoin niin kovin rakkautta.

Kiitokset kirjasta, Marja Björk!Hän kertoi Kotilieden haastattelussa (se löytyy netistäkin), että Visulahden Shell oli hänen ensimmäisiä työpaikkojaan. Yllätys, yllätys, siellä oppi tekemään töitä. Postipankissakin hän on työskennellyt.

Hyvää tätä vuotta kaikille,
t. Heikki

P.S. Tänään on Heikin päivä, talvi on puolessa välissä, uskottiin ennen. Karhukin kääntää kylkeä.

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot