You are currently browsing Johanna Hoo’s articles.

Kun palasin juuri ennen joulua pohjoisesta sukulointimatkalta, postilaatikossa odotti yllätys. Alhoniittyläiset, joiden luona kävin lokakuussa hienolla kirjailijavierailulla, olivat opettajansa Minna Eskolanjohdolla valmistaneet minulle paketin. Siinä oli 23 uutta, jännittävää ja hauskaa Geoetsivät-tarinaa.

Seikkailut tapahtuivat Nokialla tutuissa maisemissa: Alisella, Putkistossa (tai no tämä tarina saattoi tapahtua kyllä myös putkistossa) ja tietysti Alhoniityn koululla. Kirjoittajat ovat hienosti tavoittaneet kirjojen tunnelman. Geokätköilyn ja seikkailun lomassa tarinoissa syödään pullaa, ihaillaan auringonlaskua, saadaan salaperäisiä tekstareita, röyhtäillään ja tietysti juhlitaan.

Tässä muutama makupala otsikoista: Geoetsivät ja uusi ystävä, Geoetsivät ja geovaras, Geoetsivät merihädässä, Geoetsivät ja ihme ihminen, Geoetsivät ja kummitustalon hallitsija sekä yksi lemppareistani Geoetsivät ja hirvenmetsästys.

Aion tietysti vastata kaikille kirjoittajille henkilökohtaisella kirjeellä.

Muistan kuinka kerroin vierailullani alhoniittyläisille kirjailijan ammattisalaisuuden. Se on kaksi sanaa, entäpä jos. Entäpä jos Nokialla asuisi tyttö, jonka nimi on Raparperi. Entäpä jos Raparperi harrastaisi geokätköilyä. Entäpä jos hänen parhaan ystävänsä nimi olisi Emmi ja niin edelleen. Siten Geoetsivät saivat alkunsa.

Entäpä jos kokonainen koululuokka kirjoittaisi tarinoita minun keksimistäni hahmoista – sitä en ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.

Näihin iloisiin tunnelmiin jätän Grafomania-pestini. Minulla oli hauskat puolitoista vuotta, mutta muuttuneet työkuviot tekivät syksyllä selväksi, että nyt täytyy rahoittaa aikaa ja tilaa aivan ikiomalle kirjoittamiselle opettamisen ohessa.

Lopuksi vielä puheenvuoro Liisalle: ”Tytöt menivät Raparperille juhlimaan kätkön löytymistä. He kertoivat Petterille ja Pasi-Anterolle että he löysivät kätkön metsästä. Petteri oli juuri tullut kaveriltaan koska hänen kaverinsa olikin mennyt mummilaan. Pasi-Anterokin oli parantunut. Geoetsivät söivät pullia ja joivat mehua.

Kohti uusia seikkailuja!”

Johanna

Mainokset

Jatkan samasta aiheesta kuin Raili edellä. Teknisiä ongelmia.

Olen käyttänyt tietokonetta vuodesta 1984, opiskeluajoista asti päivittäin. Vuodesta 1993 kainaloiseni on ollut tietokoneita ammatikseen räpläävä henkilö. Minulla on aina ollut kohtuullisen hyvä kone. Kun edellinen on alkanut tahmata ja väsyä, kodin tietotuki on loihtinut tilalle perustellun uuden, vuosiksi ehomman.

Koskaan aiemmin ei siis ole tapahtunut sitä, mitä saatui viime viikon torstaina. Tulin aamuyöstä hoitamaan koneelleni jotain tärkeää asiaa ja kohtasin sinistä vilkuttavan ruudun. Kun aamulla palasin, sama toistui.

Oli deadline viikko. Olin paniikinomaisesti takonut kasaan erästä käsikirjoitusta. Olin luvannut lähettää sen viime perjantaina kolmelle kollegalle, joiden kanssa pidämme tällä viikolla kässärityöpajan.

En päässyt käsiksi tiedostoon. En päässyt käsiksi myöskään oppitunteihin, joita olin juuri valmistanut, lastenkirjakäsikirjoitukseen jonka deadline on parin viikon päästä, en maileihini, en kalenteriini, en valokuviin enkä kymmeniin exceleihini, joiden pyörittäminen ja päivittäminen on lempiharrastukseni (minulla on taulukot mm. ensilumesta, taloutemme vedenkäytöstä ja vuosittain tekemästämme omenamehun määrästä).

Varmuuskopioita oli, mutta niin kuin niiden luonteeseen kuuluu, ne kuvaavat jotain hetkeä jossain kaukaisessa tai läheisessä menneisyydessä, eivätkä tätä ja nyt.

Levy kiidätettiin lääkärille. Kohtasin maahisen, joka oli naamioitunut ihmiseksi ja vielä joskus päätyy romaaniin.

Levyllä oli elämäni 90-luvulta asti sähköpostien ja dokumenttien muodossa. Kun siihen lisätään nurkissa tulvehtivat lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat, pahvilaatikot täynnä lasten askarteluja, erilaiset dokumentit sukuni historiasta, valokuvat, laskut, tiliotteet ja kirjapinot, työhuoneessa on vaatteita lukuunottamatta kaikki eloton, mitä minulla on.

En käynyt työhuoneessa neljään päivään. Se on pisin aika, jonka olen ollut poissa.

Mikä ilo, helpotus, riemu ja vapaus! Ei minkäänlaista ahdistusta kaikesta siitä, mikä ehkä on kadonnut.

Vietin neljä onnellista päivää. Makasin sohvalla, luin, kylvin vaahdossa, kävin kävelyllä, vesijumppasin, lauloin ja leivoin. Samaa siis kuin aina muulloinkin – jos nyt kirjoittamista ei lasketa mukaan – mutta vapaana kaikesta siitä painosta, joka ei poistu sydänalasta ja vatsanpohjasta muulloin kuin jouluaattona ja kesäloman keskimmäisinä päivinä.

Tekeminen loppui kertaheitolla. Ei mitään, mitä pitäisi tehdä.

Kun tiedostot toivusti saatiin parin päivän päästä palautetuiksi, jatkoin niin levänneenä ja iloisena, etten minkään loman jälkeen.

Kaikki olisi voinut mennä. Mikään ei mennyt. Olen aina tiennyt syntyneeni erityisen onnekkaiden tähtien alle. Kaupan päälle sain tavata maahisen. En aiemmin tiennyt, että heitä on oikeasti olemassa.

Johanna

Olen kuullut sellaisista huhua, mutta nyt olen kokenut sen itse: täydellinen koulukeikka!

Nokialaisen Alhoniityn koulun opettaja Minna Eskola kertoo, kuinka luokka valmistautui vierailuuni:

”Sain ensin kirjaston järjestämään luokkaamme lukupaketiksi 25 kappaletta viidestä ensimmäisestä Geoetsivät-kirjasta. Oppilas sai valita, minkä kirjan lukee, ja luki sen koulussa. Nopeat lukivat useamman. Luettuaan kirjan oppilas vastasi itsenäisesti tekemiini sisältökysymyksiin (joka kirjasta n. 18 kpl). Tämän jälkeen oppilas ratkaisi mysteeritehtävän, joka oli lukemansa kirjan takana.

Annoin myös kaikille lukutehtäväksi tietotekstin kirjan takaa, joka oli siis geokätköilysanasto.

Kun kaikki oppilaat olivat määräaikaan lukeneet vähintään yhden kirjan, jaoin oppilaat kirjakeskusteluryhmiin. Sisältö ja tapahtumat muisteltiin omassa porukassa.

Seuraavana päivänä jaoin ryhmät niin, että jokaisessa ryhmässä oli eri kirjan lukeneet, jotka kertoivat vuorollaan muille mitä hänen lukemassaan kirjassa oli tapahtunut. Sitten pyysin miettimään kysymyksiä valmiiksi kirjailijavierailua varten.”

Keikan aluksi Minna kantoi opettajienhuoneesta nojatuolin koulun jumppasaliin. Lapsille järjestettiin patjat ja penkit tuolin ympärille. Suuren voimistelusaliin saatiin mukava tunnelma erillisellä lukunurkkauksella.

Juttelimme lukemisesta ja sen merkityksestä, kirjoittamisesta, geokätköilystä ja kirjoistani. Kysymykset kertoivat poikkeuksellisesta valmistautumisesta ja luetun tajusta.

”Onko jokaisessa Geoetsivät-kirjassa aina joku pahis?”
”Tuleeko jokaiseen kirjaan aina yksi uusi henkilö?”
”Onko Raparperillä äitiä?”
”Mikä on Raparperin isän nimi?”

Tässä kohden innostukseni vain kasvoi. Eihän isällä nimeä kirjoissa ole, mutta ehdottomasti hän tarvitsisi sellaisen.

Sain luokilta kaksi ehdotusta. Sitten lapset äänestivät etunimen. Nyt minä ja Alhoniityn koulun 3A ja 3B sen tiedämme.

Minna jatkaa:

”Teimme vielä jälkikäteen tietokoneella etsien Nokia-aiheiset mysteeritehtävät. Aiomme vielä kirjoittaa omat pienet aineet omista geoetsiväseikkailuistamme. Yritän myös saada keskustellen ideoita lähetettäväksi Sinulle ehkä tulevaisuutta varten…
Saatamme vielä kuviksessa tehdä työn olemassaolevista tai tulevista Geoetsivät -kirjoista. Aiomme myös käydä yhdellä oikealla kätköllä.”

Mitä tähän voi enää sanoa? Olen kiitollinen, että sain kokea tämän kaiken. Haluni ja motivaationi kirjoittaa etsiviä niin hyvin kuin ikinä osaan, pompahti korkealta vieläkin korkeammalle. Kiitos, Minna, ja alhoniittyläiset.

Niin ja se isän nimi, kerrotaan se nyt teillekin. Hän on Tommi Kalle.

Featured imageKuvia Alhoniitystä ei valitettavasti ole, mutta tässä muisto Naantalin Kirjahyrrän kirjajurtasta.

Johanna

Tampereella toimivalle Lastenkirjainstituutille myönnettiin tänään Suomen messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustus. Perusteluissa todettiin muun muassa:

”Palkinnolla annetaan tunnustusta merkittävästä työstä, jota Lastenkirjainstituutti on tehnyt pitkäjänteisesti lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi.

Lastenkirjainstituutti on vuodesta 1978 tehnyt ansiokasta työtä lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi. Se on valtakunnallinen kulttuurilaitos, jonka synnyttivät lastenkulttuuriaktivistit ja jonka työssä vapaaehtoisuudella ja kulttuuri-idealismilla on edelleen vahva sija. Instituuttia ylläpitää Tampereella sen kannatusyhdistys. Lasteninstituutin toiminta on monipuolista. Instituutilla on erikoiskirjasto, oma lehti Onnimanni ja tietopalvelu. Se järjestää näyttelyitä, lastentapahtumia ja seminaareja sekä opastaa vanhempia lasten ja nuorten lukemiseen liittyvissä asioissa.

Lastenkirjainstituutti on pystynyt aktiivisena ja uudistunut huolimatta niukoista resursseista. Instituutissa on kaikki aina tehty ja tehdään kaikki rakkaudesta lasten- ja nuortenkirjoihin sekä niiden käyttäjiin, lukeviin lapsiin ja nuoriin.”

Paula sanoi kiitospuheessaan viisaasti, että palkinto on tunnustus sille pitkäjänteiselle ja tärkeälle työlle, jota instituutissa on jo vuosikymmeniä tehty.

Minäkin pääsin kannatusyhdistyksen puheenjohtajana mukaan palkintoa vastaanottamaan. Kunniaa en kyllä ota, mutta iloitsen LKI:ssa ja sen eteen vuosien varrella työskennelleiden puolesta.

Huraa!

Johanna

Ps. Lisään kuvia heti, jos ja kun saan sellaisia. Unohdin oman kännyni kotiin.

Juuri, kun aloin kirjoittaa tätä päivitystä, huomasin Grafomanian tarjoavan arkistojen aarretta: nimettömäksi jäävän nuorisokirjailijan matkaraporttia Varsovasta melko tasan kolme vuotta sitten.

Tänä vuonna reissasimme mainiossa kirjailijaporukassa Dubliniin. Irlannin pääkaupunkia kirjallisempaa kaupunkia on äkkiseltään hankala keksiä.

Tässä kuvassa näkyy irlantilaisista kirjailijoista 12. Näkyy siinä yksi suomalainenkin, jos oikein osaa katsoa. Kuka bongaa ja tunnistaa hänet?

Featured image

Naiskirjailijoiden osuus irlantilaisen kirjallisuuden kaanonissa (tai siis heidän puutteensa) hämmensi meitä pohjoismaalaisia. Kollega Meresmaa kirjoittikin asiasta ja reissusta jo mainion jutun.

Kirjallinen pääkohde oli monille Trinity Collegen käsittämättömän hieno kirjasto. Siellä näimme myös Kellsin kirjan eli Book of Kellsin. Sitä ei ymmärrettävästi saanut valokuvata mutta kirjastoa sai.

Featured image

Arvokkaat päät vartioivat kirjaston lukurauhaa:

Featured image

Kaupunki ja sää olivat meille helliä. Kävelimme jalat muusiksi, tutustuimme paikallisiin kirjailijoihin sekä asiaan kuuluvasti viskin tislaamiseen.

Tauko työssä juuri tässä vaiheessa syksyä tuntui oikealta.

Johanna

Loppuviikosta kirjoittelen pidemmästi ja toisista aiheista, mutta nyt ilonhuudahdus ja onnittelut ihanalle grafomaanikolle Kirstille!

http://ibbyfinland.fi/2015/09/14/ibby-honour-list-2016-suomen-edustajat/

IBBY Finland on valinnut edustajat IBBY:n kunnialistalle, joka julkistetaan kokonaisuudessaan IBBY:n kansainvälisessä kongressissa Uudessa-Seelannissa elokuussa 2016, ja suomenkielisenä kirjailijana kunnialistalla on Kirsti Kuronen.

IBBY Honour List on joka toinen vuosi järjestettävä kansainvälinen näyttely, joka esittelee ansiokkaita teoksia, kirjailijoita, kuvittajia ja kääntäjiä IBBY-organisaation jäsenmaista.

Paljon onnea!

Featured image

Johanna

Jos jollakulla muulla maanikolla on kuvia eilisistä Kirjan vuoden lukutempauksista, tähän voi vapaasti lisätä.

Featured image

Johannan ikiaikainen lempikirja pääsi torille.

Johanna

Olen jo pitkään yrittänyt etsiä päästäni erästä kirjasarjaa, jota luin lapsena. Päädyin kirjoittamaan Facebookiin avunhuudon:

”Kyselen tänään lisää Lastenkirjainstituutin mahtavalta Päiviltä, mutta osaisiko joku heti vinkata: Mitä olivat ne 70-luvun lopulla luetut arvoituskirjat, joiden lyhyehköissä tarinoissa oli monta syyllisehdokasta ja lukija sai itse arvata, kuka on pahis? Lopussa oli sitten ratkaisut jokaiseen tarinaan. Näitä kirjoja oli siis monta, sarjamaisesti. Pohjoismaisia ehkä tai saksalaisia alunperin?”

Sain läjän avuliaita vastauksia. Eräs ystävistäni lupasi välittää kysymyksen kirjastonhoitajaserkulleen.

Yhdellä kirjailijakollegalla soitti kelloa, mutta ei vain muistunut mieleen. Toivoin, että kollegan pää toimisi omaani paremmin.

”Joskus aivot pudottaa ratkaisun vähän aikaa suristuaan. Katsotaan, miten käy. Kansikuvallisesti liittäisin ne ehkä Agaton Sax -sarjan ajan maailmaan ja tyyliin..”

(Huom. tarkoitin AS-sarjan suomenkielisten laitosten kansia, en alkuperäisiä.)

Puolisoni muisti, että hänkin on luultavasti lukenut samaa sarjaa reilusti 80-luvun puolella.

Eräs ystävistäni alkoi muistella etsiväkirjoja 1980-luvun lopulta, joissa lukija pystyi vaikuttamaan juonenkäänteisiin valitsemalla haluamansa juonilinjaston. Hän lupasi penkoa arkistojaan ja palata seuraavana päivänä asiaan.

”Kiitos! Tapaan tänään Päivin, joten ilmoitan, jos selkenee aiemmin. Tuossa ei ollut sen kummempaa juonilinjastokuviota kuin tarinan lopussa kysymys, kuka oli syyllinen ja kirjan lopussa oikeat vastaukset lyhyine perusteluineen.”

Vaihtoehtoiset tarinakulut innostivat muitakin muistelemaan. Itsekin muistin yhden lisää.

”Gunnel Linden Valassaaren valtakunta oli ainakin tällainen.”

Sitten alkoi jo polttaa. Eräs ystävistäni muisteli, olisiko hahmon nimi suomennoksessa ollut Samuli ja sukunimessä jonkinlainen viittaus ehkä vaaraan… Myöhemmin kävi ilmi, että oikea kirjailija oli jo löytynyt.

Kirjastonhoitajaystävä kertoi faktaa vaihtoehtoisista juonilinjoista. Hän kertoi, että kyseessä oli neliosainen Valitse oma seikkailusi -sarja 1980-luvulla tai 1990-luvun alussa. Etsiväkirjoja ne eivät kuitenkaan olleet vaan aikamatka, syvänmeren seikkailu, vampyyritarina ja mahdollisesti jonkinlainen scifijuttu.

Minä en tiennyt, mistä oli puhe.

”Nämä on mulle ihan outoja. Olen liian vanha.”

Eräs ystävistäni vinkkasi myös Roddy Doylen Hihittäjähoidon ja Rover pelastaa joulun -kirjan vaihtoehtoloppuineen, mutta totesi itsekin ne selkeästi uudemmiksi.

Eräältä ystävältä tuli ehdotus, olisivatko kyseessä Donald Sobolin kirjat Salapoliisi Välkystä (Encyclopedia Brown alkukielellä), mutta valitettavasti sekin tie vei jorppakkoon.

Tässä vaiheessa suuntasin aiemminkin mainostamaani Lastenkirjainstituuttiin Tampereen Puutarhakadulle. Instituutin huippuammattilainen kirjastonhoitaja Päivi Nordling lupasi paneutua asiaan ja arveli löytävänsä sarjan tiedoillani. Kävelin sitten kuitenkin pari minuuttia kokoelmaa lävitse ja pong, sieltähän silmä oikeat selät hyllystä.

.Featured image

Kyseessä oli siis Wolfgang Ecken neliosainen Salapoliisitehtäviä-sarja.

Kotona heti tiedottamaan tulokset:

”Muisti on ihmeellinen epeli: Löysin kirjat noin minuutissa kävelemällä läpi LKI:n mittavaa kokoelmaa. Lisäksi kirjailija on saksalainen, mutta ainakin ekan osan eka juttu kertoo tukholmalaisesta yksityisetsivästä Olaf Kjellbjörnistä (se pohjoismaalaisuus). Sarjan neljä kirjaa on julkaistu suomeksi 1978-1979 ja ovat aikansa lapsia. Jo ekassa virkkeessä Olaf ”heittää viimeisen silmäyksen television kuvaruudussa olevaan upeaan vaaleaverikköön” ja hetkeä myöhemmin ”työntää viskipulloaan kohti vierastaan”. ”Ottakaapa nyt toisellekin jalalle…”

Suomennos on Jukka Kemppisen.

Mitä tulee otsikon provokatiiviseen kysymykseeni, en osaa päättää. Kirjastosta kirjat tietysti löysin: näköaisti, kirjaston omintakeinen tuoksu, inspiroiva keskustelu asiastani kiinnostuneen kirjastonhoitajan kanssa ja aakkosjärjestys kaikki arvatenkin auttoivat oikean hyllyn luo.

Toisaalta kirjojen etsiminen ystävien kanssa virtuaalisesti herätti monissa lukumuistoja ja ihmisten avuliaisuus on valtavaa. Sain myös ideoita, mitä lukea seuraavaksi.

Ehkä sopivin loppukaneetti siis on: eläkööt kirjastot ja eläkööt ystävät!

Johanna

”Miten kauan ajattelet voivasi kirjoittaa lapsille tai nuorille?” kysyi ystävä. ”Ihan vain siinä mielessä, ettet ole liian vanha.”

Hämmennyin, mumisin jotain omituista vastaukseksi.

Tottahan se on: olen ylittänyt sen kynnyksen, että takanani on luultavasti enemmän elämää kuin edessä. Se tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja tärkeältä. Elämällä on aikansa, ja tämä on hyvä aika.

Silti tai ehkä juuri sen takia ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy ensi keväänä. Seuraava lastenkirjani ilmestyy ensi syksynä. Suunnitelmia on pitkästi eteenpäin.

Missä vaiheessa pitää lopettaa? Sitten kun kotona ei enää asu sopivia lähteitä? Sitten kun ei enää tunnista lasta itsessään tai muistikuvat omasta lapsuudesta ja nuoruudesta hapertuvat liikaa? Sitten kun luulee, että jumpperi, perunannostoloma, pankkikirja, moviebox, mummonmarkat ja kasetin vouaus korvalappustereoissa ovat kurantteja sanoja ja ilmiöitä? Kun täyttää x-kymmentä?

Vai eikö tarvi lopettaa koskaan?

Oletko koskaan ajatellut, että sinun olisi jo aika lopettaa? Tai ettet halua edes aloittaa, koska?

Featured image

Johanna

Niin omituista kuin se onkin, huomaan suhtautuvani lukemiseen eri tavoin kesällä ja talvella. Talvella luen luonnollisesti ja sen suuremmin pohtimatta, yleensä syksyn teoksia tai pitkään vuoroaan odottaneita kirjoja.

Kesällä luen niin sanottuja kesäkirjoja. Ne ovat usein romaaneja, joita olen odottanut ja säästänyt kesää varten tai pitkäaikaisia ystäviäni, lemppareitani vuosien varrelta.

Minulle kesäkirja ylitse muiden on Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Nyt kun omenapuut kukkivat pihassani, ajattelen päivittäin Ilon Wiklandin tekemää kirjankantta ja Korpun ja Joonatanin seikkailuja Nangijalassa.

Featured image

On ylimääräistä luksusta, jos kesäkirjassa kuvataan kesää.

”Ensin saa herätä siihen, että aurinko paistaa ikkunasta ja linnut laulavat iloissaan pihapuissa, ja Joonatan puuhailee keittiössä ihan hiljaa, laittaa meille maitoa ja leipää pöytään, ja sitten kun on syöty, pääsee ruokkimaan omia kaniinejaan ja sukimaan hevostaan. Ja sitten lähdetään ratsastamaan, voi voi, ratsastamaan lähdetään, ja ruohikossa on kastetta ja joka paikka on yhtä kimmellystä ja säkenöintiä, ja mehiläiset ja kimalaiset pörisevät kirsikan kukissa, ja hevonen pinkaisee laukkaan, eikä pelota juuri ensinkään.”

Täksi kesäksi olen säästänyt ainakin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin ja Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä.

Mistä sinun kesäkirjasi on tehty?

Johanna

Uusimmat kommentit

Samuli artikkeliin Kevät lännessä vai idässä…
milateras artikkeliin Lunan kanssa Instassa
milateras artikkeliin Finlandia-ehdokkaat 2017
milateras artikkeliin Marraskuu, pitkä sunnuntai
kirsti k artikkeliin Marraskuu, pitkä sunnuntai

Arkistot