You are currently browsing Jyri Paretskoi’s articles.

 

Kaikki on hieman mahtipontinen sana, mutta tässä tapauksessa kaikki tarkoittaa minun rakkauttani kirjoittamiseen.

Minulle luettiin paljon, kun olin lapsi. Iltasadut olivat meillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus sain kuulla äitini itse sepittämiä tarinoita, välillä loruja ja riimittelyitä, välillä lauluja. Kotona oli paljon kirjoja, myös lastenkirjoja, joiden kuvat kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat tutustumaan jo ennen lukutaitoa. Minä janosin tarinoita, satuja ja seikkailuja. Ne jäivät elämään mielikuvitukseeni, siirtyivät leikkeihin ja puheisiin, askarruttivat ja keskusteluttivat. Opin paljon, tärkeimpänä ihmettelemisen taidon.

Olin lapsena sarjakuvien suurkuluttaja. Ensin Maailman vahvin Nalle, sitten Nakke Nakuttaja, Aku Ankka, Tarzan, Mustanaamio, Karvinen, Lucky Luke, Hämähäkkimies, … Kuvat tukivat lukemista ja tarinoita, kiihdyttivät mielikuvitusta, antoivat ideoita leikkeihin ja uutta ajateltavaa. Paha sai palkkansa, sankari suudelman ja karvinen lasagnensa.

Yläasteella opettelin soittamaan kitaraa. Pian teinkin jo biisejä ja niihin sanoituksia. Siitä se ajatus sitten lähti: huomasin, että kirjoittaminen on mahtava tapa ilmaista itseään. Se sopi minulle. Pieneen tilaan mahtui suuria tarinoita ja tunteita, myös rivien välit ja kirjoittamatta jätetyt kohdat tulivat tutuiksi, samoin monitulkinnallisuus, arvoituksellisuus, erilaiset tyylikeinot, asettelu, rytmi, kirjoittamisen palo.

Ja nyt olen tässä. Kirjoitan monenlaisia tekstejä, opin ja kehityn edelleen, nautin kirjoittamisesta. Mutta oikeastaan ei ole olennaista, mitä olen nyt – tärkeämpää on se, mistä kaikki alkoi. Vaikka en nyt aikuisena mitään kirjoittaisikaan, tiedän, että varhaiset lukukokemukset ovat hyödyttäneet minua suuresti elämässäni, sain hyvän alun.

Luulen, että yritän vielä jonain päivänä kirjoittaa lastenkirjan. Sellaisen, jonka joku muistaisi vielä aikuisenakin olleen hänen suosikkikirjansa pienenä. Minun suosikkikirjojani olivat Lurppu ja Tilli Mössönpoika.

.

.

.

Tämä oli tällä haavaa minun viimeinen kirjoitukseni Grafomaniassa. Kiitos, että sain olla mukana. Hyvää kevättä ja kesää kaikille grafomaanikoille ja lukijoille. Tai niin kuin Henri nuortenkirjassani päätti omat päiväkirjamerkintänsä: Rauhaa ja rakkautta maailma. Molempia tarvitaan.

 

Jyri

 

Lukutila on  uusi kirjallisuustapahtuma, joka järjestetään ensimmäisen kerran nyt tulevana viikonloppuna (28.-29.4.2017) Jyväskylässä.

Kannattaa tsekata tuosta linkistä (yllä) ohjelma, josta löytyy jokaiselle jotain.

Allekirjoittaneen voi tavata Veturitalleilla perjantaina klo 13 – 14.30. Luvassa ainakin keskustelua nuorten lukemisesta kokoonpanolla Salusjärvi, Parvela, Paretskoi, Suoniemi.

Jyri

 

Nimien keksiminen on samaan aikaan sekä mahtavaa että tuskallisen vaikeaa. Joskus nimet keksii helposti, ja oikeat nimet osuvat oikeille henkilöille kuin itsestään. Toisinaan taas joutuu pohtimaan oikein tosissaan, mikä nimi millekin hahmolle sopisi ja miksi.

Minulla on kirjahyllyssä sekä etunimi- että sukunimikirjoja, joihin voin turvautua, jos en muuten millään keksi sopivaa nimeä. Useimmiten ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on sellainen, että ensimmäisen googlauksen jälkeen selviää, että nimi on jo jollain ihan oikeasti olemassa olevalla ihmisellä käytössä. Silloin (yleensä) vaihdan nimen, koska pyrin siihen, että en käytä oikeita nimiä, varsinkaan, jos kyseessä on jollain tapaa epämiellyttävä hahmo kirjassa.

Joskus olen käyttänyt joidenkin tuttujeni nimiä, mutta silloin olen kysynyt, onko heillä mitään sitä vastaan. Ei ole vielä ollut.

Miten teidän henkilöhahmonne saavat nimet itselleen? Entä jos käytätte jotakin oikeasti olemassa olevaa henkilöä ja hänen nimeään kirjassanne, kysyttekö lupaa vai kirjoitatteko vain?

Jyri

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin. Jalat eivät kantaneet, silmissä sumeni ja korvissa kohisi. Kohta hän pyörtyisi. Mies haparoi toisella kädellään tukea lasipöydästä ja rojahti sohvalle selälleen. Ei se tyylikästä ollut, mutta ei hän jaksanut vielä pysyä jalkeillakaan. Kasvot käsiinsä haudattuina hän yritti kuumeisesti muistaa, mitä oli tapahtunut.  Missä hän oli ja miten hän oli tänne päätynyt? Hitaasti hän kohotti katseensa ja jähmettyi paikoilleen, aivan kuin olisi jäänyt kuuntelemaan jotain. Hän kuuli jotain. Mistä tuo ääni oikein kuului?

”Kuka täällä oikein pelleilee minun kanssani? Tämä ei ole hauskaa. Lopeta.”

Mies ravisti päätään ja hieroi ohimoitaan. Hän oli väsynyt ja poissa tolaltaan, ehkä vähän peloissaankin. Kylpyhuoneesta näkyi valoa. Mies nousi, tällä kertaa hitaasti ja varovaisesti, ja lähti raahustamaan kohti avointa ovea. Hän otti tukea seinästä, pöydästä, kaikesta mistä vain kiinni sai. Hän ajatteli, että kylmä vesi varmasti selvittäisi pään ja ajatukset. Hän näytti epäluuloiselta, kurtisti kulmiaan ja pysähtyi.

”Hei ihan oikeasti nyt!”

Mies odotti, että joku hyppäisi oven takaa, mutta ei siellä ketään ollut. Hän avasi hanan ja antoi veden juosta hyvän aikaa, odotti, että vesi kylmenisi. Hän teki kämmenistään kupin ja valeli vedellä kasvojaan. Hän nosti katseensa ja näki peilikuvansa. Näky ei ollut mairitteleva.

”Mitä helvettiä? Ihan hyvältähän minä näytän.”

Mies ei ollut varma, puhuiko hän itselleen vai peilikuvalleen vai jollekin muulle.

”Mitä tämä oikein on? Onko täällä joku?”

Mies käännähti nopeasti ja antoi katseensa kiertää huoneen ympäri. Hänestä alkoi tuntua, että oli sekoamaisillaan.

”Kuka sinä olet?”

Ei vastausta. Mies tunsi olonsa levottomaksi. Oliko hän tullut hulluksi? Oliko kaikki unta?  Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

”Mitä täällä tapahtuu?”

Ei vastausta taaskaan. Mies tiesi, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän katseli ympärilleen, kurkisti huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta missään ei näkynyt ketään.

”Lopeta! Kuka sinä olet?”

Mies alkoi toden teolla hermostua. Hän repäisi pyyhkeen naulasta ja heitti sen lattialle. Hän raastoi hiuksiaan, ahdistui hetki hetkeltä enemmän.

”Vastaa minulle! KUKA SINÄ OLET?”

Hyvä on. Minä olen tämän tarinan kertoja.”

”Minkä ihmeen tarinan?”

”Tämän tarinan nimi on Peilikuva ja sinä olet sen päähenkilö.”

”Mitä?”

”Niin niin, tämä on tarina. Sinä olet päähenkilö, minä olen kertoja. Olet juuri herännyt krapulassa, nähnyt peilikuvasi ja nyt sinun pitäisi –

”Ei helvetti. Kuka täällä nyt pelleilee? Tule esiin!”

”Ihan totta, tämä on vain tarina, en minä voi tulla esiin.”

Mies näytti kauhistuneelta. Krapula alkoi väistyä, mutta hän ei lainkaan käsittänyt, mitä juuri tapahtui.  Hän harppoi olohuoneeseen ja yritti löytää selityksen äänelle, katsoi sängyn alle, pälyili kattoon, odotti että kohta huoneeseen astuisi kameraryhmä ja kertoisi hänen olevan piilokamerassa. Mies parka halusi selityksen, eikä halunnut uskoa, että oli yksin. Ehkä mies oli hieman yksinkertainen tai vain hidasälyinen.

”Lopeta!”

Mies lysähti epäuskoisena sohvalle. Hän nipisti itseään käsivarresta ja halusi herätä.

”Lopeta!”

”Älä viitsi hannata vastaan.Me emme pääse tarinassa eteenpäin, jos sinä et anna minun kertoa. Ei tämä toimi niin.

”Sinä et ole todellinen!”

”Oletko sinä?”

”Mitä sinä oikein teet?”

Tätähän kertojat tekevät: kertovat. Anna minun nyt tehdä työni.”

Mies oli hämmentynyt. Hän nojasi päätään sohvaan ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Hän yritti hahmottaa tapahtumia, saada jotain selkoa absurdiin tilanteeseen.

”Turpa kiinni nyt! Okei, oletetaan että tämä tosiaan on tarina. Kerropa minulle kuinka minä sitten kuulen sinut?”

”Tämä vain on sinulle vielä niin uutta. Kaikkien tarinoiden kaikki henkilöt kuulevat kertojan, aina. Muut eivät vain tee siitä noin suurta numeroa kuin sinä.”

”Ei helvetti. Minä olen siis jonkun sekopäisen tarinan henkilö. Sentään päähenkilö, niinhän sinä sanoit. Kai joku sankari? Minä olen sankariainesta.”

 ”En voi paljastaa, kaikki selviää tarinan edetessä. Joka ei nyt muuten etene, koska sinä keskeytät minut koko ajan!”

”Ei voi olla totta. Tämä on ihan hullua! Miten minä sitten voin olla… olemassa? Tässä ja nyt. Selitäpä se minulle!

”No, se ei oikeastaan ole niin yksinkertaista.”

”Miten niin ei ole, sitä joko on tai sitten ei ole.”

”No mietihän nyt vähän. Sinä olet tarinan päähenkilö. Siis TARINAN, ymmärrätkö? Sinä olet fiktiivinen hahmo.”

”Eli olen olemassa tässä tarinassa, mutta en muuten?”

”Tavallaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin sinä olet olemassa tässä tarinassa vain kun tätä tarinaa luetaan.”

”Siis olenko minä olemassa nyt?”

”Kyllä.”

”Joku siis lukee tätä tarinaa parhaillaan.”

”Kyllä.”

”Mistä sinä sen voit tietää?”

”Minä olen kertoja. Kaikkitietävä kertoja.”

”Minä olen kertoja.”

”Älä viitsi matkia, se menettää tehonsa, ellen minä kuvaile sinun typeriä ilmeitäsi ja äänenpainojasi.”

”Just joo.”

Mies nousi ja suuntasi kohti keittiötä. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei onnistunut siinä erityisen hyvin.

”Ole hiljaa nyt! Ei sinun tarvitse koko ajan selostaa kaikkea mitä minä teen!”

”Ota nyt sieltä jääkaapista yksi olut ja istu aloillesi, meidän pitää päästä eteenpäin tässä tarinassa.”

”Onko siellä olutta? Mistä sinä sen tiedät? Ai niin. Minä olen kertoja.”

”Älä viitsi matkia.”

Mies tuhahti itsekseen ja meni jääkaapille, repäisi suutuksissaan oven auki. Hän avasi pullon hampaillaan ja heitti korkin lattialle. Hän sulki silmänsä ja otti pullosta pitkän kulauksen. Taivaallista, hän ajatteli.

”Hei, lopeta tuo! Miten sinä muka tiedät, mitä minä ajattelen?”

”Minä tiedän sinusta kaiken.”

”Todellako? Sinä tiedät minusta kaiken?”

”Niin, minä tiedän kaiken menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi, tiedän sinun pahimmat pelkosi ja salaisimmat ajatuksesi.”

”No mitä mä ajattelen juuri nyt?”

”Puudelia.” 

”Entä nyt?”

”Lihapullia.”

”Entä nyt?”

”Puudelilihapullia. Tuo on muuten aika outoa.”

”Hyvä on, tiedät siis mitä minä ajattelen. Mutta mikä oli minun lempileluni kun olin neljävuotias?”

”Punainen traktori, jossa oli kääntyvät etupyörät.”

”Entä –”

”Kaivarissa vappuna -89. Ja niin, minä tiedän myös niistä lehdistä sänkysi alla.”

Mies punastui. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen yksityisyytensä, salaisuutensa, toiveensa ja haaveensa olisivat yhtäkkiä olleet jokaisen julkista omaisuutta, hän oli juuri kadottanut-

”Lopeta! Tuo on ärsyttävää! Okei, tiedät kaiken, olet jumala. Oletko nyt tyytyväinen?”

 ”En minä nyt sentään Jumala ole, mutta onhan se totta, että minulla on paljon valtaa sinun suhteesi.”

 ”Tarkoitatko, että sinä pystyt päättämään mitä minulle tapahtuu?”

Mies näytti toiveikkaalta.  Jokin kutkuttava ja kiehtova ajatus oli saanut hänessä vallan. Hän toivoi, että –

”Lopeta! Pitääkö se paikkansa?”

”Kyllä, periaatteessa se on mahdollista. Mutta ensin tehdään töitä. Tämä tarina pitää saada loppuun ennen kuin voimme aloittaa mitään uutta. Aloitetaan alusta ja nyt et keskeytä!”

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi –

”Hei! Minähän en ala mihinkään ennen kuin tehdään pari asiaa selväksi.”

”Sinä olet rasittava päähenkilö. No?”

”Ensinnäkin haluan olla vastustamattoman komea. Haluan sellaisen jykevän leuan ja isot rintalihakset. Rikaskin minun pitäisi olla ja ympärilläni pörräisi koko ajan seksikkäitä naisia ja – ”

”Voidaan kokeilla tuota jossain toisessa tarinassa, mutta ei nyt.”

”Miten niin ei?”

”Tämä tarina on Peilikuva eikä mikään fantasiakertomus.”

”Etkö nyt voisi minun mielikseni? Minulle tulisi paljon parempi mieli ja tekisin ihan kiltisti kaiken mitä sinä kerrot. Jos vaikka heräisin tarinan alussa seksikkään blondin vierestä? Se olisi hyvä alku.”

”Ei se ole niin yksinkertaista.”

”Miten niin ei? Sinunhan piti olla kaikkivoipa kertojamestari.”

”No niinhän se periaatteessa on.”

”Miten niin periaatteessa?”

”No jos minä voisin tehdä ihan mitä minua vain huvittaa, niin totta kai minä kertoisin minämuodossa ja heräisin itse sen seksikkään blondin vierestä.”

”No kuka tätä sirkusta sitten oikein pyörittää jos et sinä?”

”En oikein tiedä, onko meidän soveliasta puhua siitä.”

”Sinähän tiedät kaiken. Sano nyt vaan kuka se on.”

”No sanotaanko näin, että jos häntä ei olisi, me voisimme tehdä ihan mitä vaan huvittaa. Ihan mitä vaan.”

”Ei pidä paikkaansa.”

”Hui saatana miten möreä ääni. Kuka se oli?”

”Hän. Se oli Hän. Nyt hiljaa, ettei Hän suutu. Jatketaan tarinaa.”

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin.

”Ei nyt taas. Kuka tämä hän oikein on?”

”Se olen minä. Kirjailija. Te teette minun elämäni vaikeaksi.”

”Kukahan se tässä tekee vaikeaksi kenenkin elämän? Onko muka liikaa pyydetty, että panet tuon kertojan kertomaan minut komeaksi ja rikkaaksi, sellaiseksi, joka saa seksikkään blondin?”

Mies oli vihainen. Vielä äsken hän oli epäillyt omaa mielenterveyttään, mutta nyt hän tunsi silkkaa vihaa ja raivoa niitä kohtaan, jotka leikkivät hänen elämällään. Hänen teki mieli –

”Ole sinä nyt hiljaa siinä!”

”Mikä sinä olet minua komentelemaan. Minähän kerron ihan niin paljon kuin haluan.”

”Nyt molemmat turpa kiinni. Jos minä painan deleteä, niin teistä kummastakaan ei jää jäljelle mitään.”

”No paina sitten, jos uskallat. Loppuupahan tämäkin piina vihdoin. Tässä tarinassa ei ole mitään järkeä. Aivan hirveää tekotaiteellista paskaa, jos ihan rehellisiä ollaan.”

”Niin. Paina paina! Anna mennä! Hyvä se on sieltä uhota sormi deletellä. Sinä et ollenkaan ota huomioon meidän tunteitamme. Sinä olet tunnekylmä paskiainen.

”Nyt te kyllä menette vähän liian pitkälle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästelee.”

”Jos aivan tarkkoja ollaan, niin sinä tässä kuule ihan itse olet mennyt liian pitkälle. Syytä vain itseäsi.”

”Niin.”

”Niin kuin sanoin, minä voin painaa deleteä ihan milloin vain.

”No mitä vielä odotat? Ei tämä tästä enää parane.”

”No ei todellakaan. Epäilen vahvasti, että kukaan tällaista roskaa vapaaehtoisesti lukisi.”

”Tiedättekö mitä? En minä paina deleteä. Minä teen jotain paljon pahempaa. Minä jätän tämän tarinan tähän. Aina kun joku lukee tämän, te synnytte ja elätte tämän yhä uudelleen, aina vaan, ikuisesti. Te ette saa koskaan mitään aikaiseksi. Te ette pääse tästä mihinkään, ette uusiin tarinoihin, ette heräämään seksikkään blondin vierestä, ette minnekään. Kerta toisensa jälkeen vain tämä sama onneton tarina, johon te jäätte jumiin. Kuvitelkaapa sitä. Kirjailijalle ei vittuilla.

Jyri

”Katos katos, kirjailija ite!”

”Terve.”

”No, sinä se vaan kirjottelet vieläkin vai mitenkä?”

”Joo, minä se vaan kirjottelen. Vieläkin.”

”Millonkas meinaat semmosen oikeen kirjan kirjottaa?”

”Tarkotat varmaan, että kirjotanko semmosta Aikuisten Kirjaa.”

”Niin niin, että meinaatko semmosta kirjottaa?”

”No minun mielestä nämä minun kirjat on ollu tähänkin asti ihan oikeita kirjoja. Mutta joo, kyllä minä semmosen Aikuisten Kirjankin oon kirjottanu. Se tullee joskus ens syksynä myyntiin.”

”No sillä lailla. Sitä pittää vaan koittaa saaha arvostusta ja sitten semmosta läpimurtoo tehtyä. Ei taija ne lastenkirjat oikein myyä.”

”Ne on kyllä nuortenkirjoja mitä minä oon kirjottanu. Ja on ne itse asiassa myyny ihan hyvin. Monta uusintapainostakin on otettu ja vieläkin tekkeevät kauppansa ihan hyvin.”

”Niin niin mutta niillä oikeilla kirjoilla voi saaha arvostusta ja menestystä sitten.”

”Minusta tuntuu, että minua ja minun kirjoja kyllä arvostettaan jo nyt ihan tarpeeks. Ja menestystäkin on tullu. On ollu palkintoja ja ehokkuuksia ja lukijat tykkää ja minua pyyvetään paljon vierailuille ympäri Suomee ja on tulossa musikaalia ja tv-sarjaa ja vaikka mitä.”

”Jaa jaa, vai niin, enpä oo kuullukkaan. Mutta ei sitä kyllä passais ylpistyäkkään liikaa, ei sen puoleen. Vaikka eipä tuota taija vielä olla aihettakkaan. Mutta oishan se toista jos se oikee kirja sitten huomattas. Jos ois tarpeeks hyvä.”

”En haluais olla mitenkään hankala, mutta kyllä ne nuortenkirjatkin on ihan oikeita kirjoja. Ja lastenkirjat. Kaikki kirjat on oikeita kirjoja.”

”Niin niin mutta kun ei niitä kukkaan missään huomaa eikä lue.”

”On niitä monikin lukenut.”

”Niin niin mutta kun et sinä nyt ymmärrä. Kun onhan se nyt ihan eri asia kirjottaa oikee kirja kun semmonen lastenkirja. Helppohan se on semmonen lyhkänen lastenkirja kirjottaa kun niissähän on suurin osa vaan kuvia mutta oikeissa kirjoissa mennee paljon kauemmin ja se on paljon vaikeempaa.”

”Ei se oikeestaan oo yhtään eri asia. Sitä paitsi niissä minun kirjoissa on yhtä paljon sivuja kun niissä sinun aikuisten kirjoissakin. Onhan ne erilaisia, mutta ei toisen kirjottaminen oo yhtään sen helpompaa kun toisenkaan.”

”Elä yritä. Kyllä minä tiijän. Ne on vaan isolla fontilla tehty ne lastenkirjat. Ja sitä paitsi sinun kirjoissa on liian paljon sivuja. Ei ne kato nykynuoret jaksa lukkee mittään pitkiä kirjoja. Etkö sinä nyt tuommosta tiiä? Kirjota lyhempiä tai sitten niitä oikeita kirjoja. Ei kun anteeks, korjaan, aikuisten kirjoja, ettei nyt herra kirjailija vaan loukkaannu.”

”Selvä. Eipä tässä mittään. Minun pittää nyt mennä. Oli mukava nähhä. Hei sitten.”

”Ei tullu linnaankaan kuhtua tänä vuonna.”

”No ei tullu. Minulla on tosiaan vähän kiire jo, pittää mennä.”

”No ei sitä aina voi onnistua. Kirjota vaan kuule niitä oikeita kirjoja niin ehkä se sitten vielä tullee.”

”En minä koe että minä oisin mitenkään epäonnistunu, päinvastoin.”

”No niin niin, vitsi vitsi.”

”No niin. No, hei sitten.”

”Heipä hei vaan. Mulukku.”

”Mitä?”

”Ei mittään. Hei hei vaan. Yritähän kirjotella.”

”Joo, kiitti, minäpä yritän kirjotella.”

Joulu tulla jollottaa ja menee vieläpä ohi ennen kuin on taas minun vuoroni tänne kirjoittaa. Siksipä jaankin tähän herkän ja sympaattisen joulutarinan, jonka jälkeen joulupuuro ei enää koskaan maistu entiseltään. Ihan itse olen sen kirjoittanut ja ääneen lukenut. Hyvää joulua jo näin hyvissä ajoin itse kullekin säädylle ja säädyttömälle!

 

Ollakseni aivan rehellinen minun täytyy tunnustaa, että ihan aina ei ainakaan meikäläinen jaksa syventyä pohtimaan kirjailijuuteen liittyviä juttuja kovin, no, syvällisesti. Onneksi olin tehnyt jo aiemmin alla olevan videon (löytyy linkistä, en osannut tuon hienommin sitä tähän upottaa), joten nyt pääsen sen ansiosta tällä kertaa helpolla.

Videon tein alun perin Rovaniemen sanataideseminaarilaisille tervehdykseksi.(Tarkkaavaisimmat videon katselijat saattavat tämän pystyä päättelemään itse videon alkusanoistakin, mutta sanoinpahan nyt selvyyden vuoksi…)

Videolla esittelen vähän työhuonettani ja kerron lopuksi muutaman ajatuksen poikien lukemisesta.

Videointi on ihan mukavaa hommaa, mutta vaatihan sekin aikaa ja suunnittelua. Ehkä jos niitä tekisi koko ajan, voisi vain käynnistää kameran ja kuvata ja sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta ainakaan toistaiseksi en ihan sellaiseen pysty. (Vaikka videolla ehkä siltä vaikuttaakin…)

Minä pidän esiintymisestä kovasti, joten sikäli videolla tai yleisön edessä huseeraaminen on minulle helpohkoa. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen harjoitellut paljon (se ei tosin mitenkään ilmene oheisesta videosta, kumma juttu), eikä kaikki aina ole ihan niin helppoa kuin miltä näyttää. 🙂

https://www.dropbox.com/s/i57cvbh3ll9ajy9/ROI.MP4?dl=0

 

Jyri

Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat kumpainenkin taitolajeja, olipa sitten kyseessä taide tai ihan vain arkipäiväinen elämä.

On helppoa töksäytellä, todeta kepeästi, suuttua pienestä tai suorastaan haastaa riitaa, mennä henkilökohtaisuuksiin tai jättää sanomisensa perustelematta. Liian yleinen tapa on, että hyvää ei huomata, mutta kaikkeen negatiiviseen tai edes siltä kalskahtavaan puututaan heti.

Taiteen arvioiminen, arvostelu ja arvottaminen ovat aina, ihan aina, vaikka kuka mitä sanoisi, loppujen lopuksi subjektiivisia näkemyksiä mitä tulee vaikuttavuuteen, hyvyyteen tai huonouteen. Pitkän linjan kriitikko voi olla täysin eri mieltä kuin laaja yleisö. Joku arvostelumenestys, jos nyt puhutaan vaikkapa kirjoista, voi olla lukijan mielestä olla aivan sietämättömän huono ja lukukelvoton räpellys. Tai päinvastoin. On onni, että meitä on monenlaisia, ei kaikkien tarvitse samoista asioista tykätä, tietenkään.

Palautteesta, arvioinneista, arvosteluista tai näkemyksistä ei tarvitse olla samaa mieltä niiden antajien kanssa, mutta hyvä taito on ainakin yrittää ymmärtää, miksi joku on sitä mieltä kuin on. Parhaassa tapauksessa itsekin voi oppia jotain, ehkä jotain, mitä ei ole itse aiemmin edes huomannut, tai ehkä oma näkemys vain saa lisää vahvistusta.

Hupsuimpia ja tökeröimpiä kritiikkejä ovat sellaiset, joissa väitetään jotain, mutta ei kuitenkaan vaivauduta perustelemaan väitettä millään tavalla, todetaan vain ikään kuin itsestäänselvyytenä. Tämä pätee sekä hyvää että huonoa hakevissa kritiikeissä. Vaikka kyseessä oli oma näkemys tai vaikka tunne, tulisi sekin osata jotenkin avata ja perustella.

Pika-arvostelu tähtien tai muiden pompuloiden muodossa on aika erikoista. Ne eivät kerro yhtikäs mitään muuta kuin että arvostelija on nyt tätä mieltä. Arvoitukseksi jää miksi. Minusta sellainen on ihan yhtä tyhjän kanssa. Fiilis tällä hetkellä: 3 tähteä. Syksy: 2 tähteä. Murot: 5 tähteä. Pöh.

Olen ajatellut, suunnitellut ja haaveillut kirjoittavani hieman nykyistä interaktiivisempia kirjoja, sellaisia, joissa lukija pääsisi mukaan tekemään valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttaisivat lopputulokseen.

Mielikuvissani tällainen interaktiivinen kirja toimii äärimmäisen hyvin sekä lastenkirjoissa että dekkareissa. Molempiin olisi helppo tehdä kohtia, joissa pitäisi valita kahden asian välillä. Jo viisi lukijan tekemää valintaa johtaisi siihen, että vaihtoehtoisia loppuja olisi 32 kappaletta. (Ja niin sen pitäisi ehdottomasti olla, ei mitään mutkien kautta kiertelyä, joka päättyisi aina samaan lopputulokseen, vaan aidosti valinnoista riippuvaisia juonikuvioita.)

Olisihan se pirun työlästä. Mutta miten mahtavaa! Kirjaan (käytännössä sähkökirjaan) sisältyisi monenlaisia tarinoita. Aina voisi aloittaa alusta, tehdä erilaisia valintoja ja päätyä aina uusien vaiheiden jälkeen ihan erilaiseen loppuun. Ei olisi mikään kertakäyttökirja sellainen.

Joitain vuosia sitten ihan tosissani ehdoton tällaista kustantajalle, mutta idea ei oikein ottanut tuulta purjeisiin. Liian työlästä ja teknisesti vaikea toteuttaa mukamas. Pöh. En usko.

Vielä jonain päivänä…

Inspiraatio, tuo salaperäinen innoituksen lähde, merkitsee minulle – no, eipä kovin paljon. Jos jäisin odottamaan, että jostain putkahtaisi valmista tekstiä, jolle minä toimisin vain välikappaleena, sormina näppäimistöllä, voisipa tulla aika aika pitkäksi.

On ideoita ja ajatuksia, sekalaisia möykkyjä ja palleroita, pätkiä sieltä täältä, mielikuvia ja suunnitelmia, jotka kaikki saavat alkunsa jostain, mutta mitään maagista siihen ei liity, ei ainakaan minun kohdallani. Ajatustyötä sitten sitäkin enemmän. Pyörittelen teemoja, henkilöitä, tapahtumia ja ideoita pitkään mielessäni, jotkut saattavat kulkea tooooosi pitkään mukana, kunnes ne ovat mielestäni valmiita siirtymään paperille.

En koskaan ryntää suin päin kirjoittamaan jotain yhtäkkistä ideaa tietokoneelle. Minulla on sitä varten muistikirja, johon kerään hyviä ja ”hyviä” ajatuksia, ihan vaan siksi, että en unohda niitä vaan voin palata niihin myöhemmin uudelleen. Joskus muistiinpanoni ovat siinä mielessä huonoja, että ne ovat niin vaillinaisia, etten saa enää kiinni huikeasta ajatuksesta, joka minulla aivan selvästi joskus ollut. Kaikkein käsittämättömimpiä ovat yksittäiset sanat tai lauseet, joita ei ole selitetty mitenkään. Kuukausien tai vuosien päästä ne saattavat näyttäytyä vain hassuina tai typerinä tai käsittämättöminä ja irrallisina raapustuksina, joiden alkuperäistä tarkoitusta on mahdotonta parhaalla tahdollakaan selvittää.

Joskus lomaillessa, silloin kun kirjoittamista ei pitäisi miettiä yhtään, minulle tulee tarve kirjoittaa jotain ihan muuta kuin tavallisesti. (Ja jos on pakko kirjoittaa on pakko kirjoittaa.)

Praha esimerkiksi oli minulle paikka, jossa tekstiä syntyi vahingossa ja yrittämättä. Ehkä siellä sittenkin jokin inspiraation poikanen pääsi puraisemaan, vaikken sellaiseen oikein uskokaan.

Kaarlen silta on vielä hiljainen,
sumu peittää sen,
Vltavan,
meidät,
lempeästi.

Vilja-Tuulia kirjoitti, että
takanamme Dvorak värjää Kaarlen sillan
ja meidät osaksi konserttoa.
Ei se meistä puhunut,
vaan niistä,
tai muista.

Muotokuvamaalarit pystyttävät telineitään
ja jo valmiita kuvia.
Joku osaa tehdä näköisiä,
joku irvokkaita.
Pidän enemmän jälkimmäisistä.

”Ajattele, että tämä silta on tehty jo 1300-luvulla.”
”Se on edelleen kaunis.”
”Niin sinäkin.”

Vanhassa kaupungissa
nainen työntää rattaita,
tanssahtelee,
kuulee musiikkia jostain.
Sillä on kaikki hyvin, ajattelen.
Ja hyvä perse.

Neljä tuntia kauneutta
sattuu jalkoihin.
En haluaisi vielä lähteä.

”Hotellille ja oluet?”
”Mennään.”

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Löytö
annelitre artikkeliin Lauri Pohjanpään eläinrunoja
kirsti k artikkeliin Italia kirjailijan silmin
Arja Palonen artikkeliin Lempeä rauha
heikkiniska artikkeliin Kesäonni on..

Arkistot