You are currently browsing karpio’s articles.

Otsikon kysymys iski tajuntaani, kun luin Magdalena Hain blogikirjoitusta ”Fantasian merkityksestä lapsille ja nuorille” 27.12.2012. Otan asian esille Magdalena Hain luvalla myös täällä, koska mielestäni asia on tärkeä. Maggis oli polttanut hihansa fantasiakirjallisuutta koskevien typerien ja asiattomien kysymysten takia. Niitä olivat mm. Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessa 12.12. esiintynyt mutuun pohjautuva väite: ”Miksi kirjakaupoista ei löydy nuorille kunnollista luettavaa? Miksi enää ei kirjoiteta sellaisia kirjoja kuin silloin kun minä olin nuori?” Hän on joutunut myös sellaisten kysymysten ja väitteiden eteen kuin: ”Milloin kirjoitat ihan oikean kirjan? Minä en tajua fantasiaa. Mitä järkeä siinä on? Tämä tarina ei toimi, jos siitä ottaa fantasiaelementin pois. Miksi joku haluaa lukea mielikuvitusmaailmassa tapahtuvista asioista? Eiväthän ne ole totta.”

Ymmärrän hyvin, että Maggiksen kuppi on hiljalleen täyttynyt ja lopulta kuohahtanut yli. Olen itsekin joutunut vastaamaan samantyyppisiin kysymyksiin, tosin sillä erotuksella, että minun tapauksessani kysyjät ovat tarkoittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuutta yleensä. Jostain kumman systä en silti tunne vieläkään suurempaa vetoa ns. aikuisten romaanien kirjoittajaksi. Käykää itse lukemassa Magdalena Hain postaus ja sen herättämä keskustelu.

Olen ilmeisesti hiukan vainoharhainen, kun ensin luin Maggiksen purkauksen niin, että siinä oikein halkipoikkipinoon-tyylillä todistetaan, miten paljon parempaa kirjallisuutta fantasia on kuin ns. realistinen lasten- ja nuorenkirjallisuus. Se nosti niskakarvani pystyyn. Keskusteltuamme aiheesta Maggiksen kanssa, minullekin lopulta valkeni, ettei hänen ollutkaan tarkoitus lytätä realistista lanu-proosaa, vaan nimenomaan juhlia fantasiakirjallisuuden ja sen eri muotojen murtautumista lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtavirtaan. Se onkin mainiota! Jos Kodin Kuvalehden vuoden 2012 viimeisen numeron pientä uutista on uskominen, niin lanu-kirjallisuudella näyttäisi menevän suhteellisen hyvin. Ja koska arvokkainta arvoa mitataan nykyään tietenkin myyntiluvuilla, tarkoittanee ”suhteellisen hyvin” tässä sitä, että joku meidän kirjoittamiamme kirjoja ostaa.

Olen täällä joskus ennenkin ilmaissut mielipiteeni lasten- ja nuortenkirjallisuuden turhan ahtaasta lokeroinnista. Mitä esim. tarkoittaa ”realistinen lasten- ja nuortenkirjallisuus”? Ai niin, mutta onhan sekin tietenkin jaettavissa omiin lokeroihinsa. Olen näiden seitsemäntoista vuoden kirjallisuusmaailmassa haahuilun jälkeen tajunnut senkin, että kammoni kaikensorttista kategoriointia kohtaan johtuu aika pitkälti omasta pystymetsätaustastani. Olen sen verran yksinkertainen heppu, että ajattelen luvun tai kirjoittamistyön alla olevaa kirjaa ensisijaisesti yksilönä. Minulle on ihan sama mitä genreä se edustaa jos se vain on sellainen, että tulen juttuun sen kanssa. Joo, ymmärrän toki tutkijoiden, kirjastovirkailijoiden ja kirjakauppiaiden tarpeen jakaa lasten- ja nuortenkirjallisuuttakin yhä pienempiin ja sitä kautta ehkä helpommin markkinoitaviin alalajeihin. Ehkä minut voisi luokitella vanhaksi hipiksi, kun jaksan jankuttaa tätä vanhaa ja kulahtanutta fraasia: antaa kaikkien kukkien kukkia.

Kirjailijana minua ottaa päähän jos tapa jolla kerron pikku tarinoitani, luokitellaan katoavaksi kansanperinteeksi. Magdalena Haista poiketen en kertakaikkiaan pysty sanomaan, millaista kirjallisuutta lapset ja nuoret tarvitsevat. Jokaisella lukijalla iästä riippumatta on omat suosikkikirjansa. Teini-ikäisissä sanataideoppilaissani on ollut sekä fantasian että ns. realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystäviä. Ja onhan sellaistakin kirjallisuutta, jossa realistinen ja fantastinen kulkevat käsi kädessä. Timo Parvela sanoi radiohaastattelussa, että menestyäkseen pitää lasten- ja nuortenkirjailijan kirjoittaa sarjakirjoja. Minä voin siis huoletta luopua menestymishaaveistani. Ymmärrän toki, että joukoissamme on itseäni joustavampia ja ajan vaatimusten mukana työtapojaan muuttavia kollegoja. En kai minäkään vielä ihan uppotukkiosastolle kuulu. Ja joskushan jokaisen kirjailijan on lopetettava uransa. Aion kuitenkin sinnitellä vielä mukana, jos vain terveys ja pää kestävät. Omalla tyylilläni, omalla verkkaisella vauhdillani ja puolinäkymättömästi jostain taustalta tapahtumia seuraillen. Meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita on niin vähän, että meillä ei ole varaa jakautua kuppikuntiin, vaan paremminkin yrittää oppia toisiltamme ja kannustaa toisiamme. Mitä sanoo Magdalena Hai? Mitä sanotte te muut?

Grafomania onnittelee hurraa-huudoin kirjailija Kari Levolaa, jonka uuttera työ kirjallisuuden kentällä palkitaan Pro Finlandia -mitalilla itsenäisyyspäivänä!

Kari Levola on monipuolisen kirjailijan- ja kriitikontyönsä ohella toiminut lukuisissa kirjallisuuden alaan liittyvissä luottamustoimissa, mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajana, läänintaiteilijana, Lukukeskuksen hallituksen puheenjohtajana ja kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston varapuheenjohtajana. Lisäksi Levola on ollut luomassa kirjallisuuskritiikin verkkolehteä Kiiltomatoa, jonka ensimmäisenä päätoimittajana hän toimi.

Kari Levola on palkittu mm.  J. H. Erkon palkinnolla esikoisrunokokoelmastaan Avovedet vuonna 1980, Valtion kirjallisuuspalkinnolla nuortenromaanistaan Kattohaukka vuonna 1983, Arvid Lydecken -palkinnolla lastenkirjastaan Kirjolohikäärme vuonna 1994 ja Finlandia Junior -palkinnolla nuortenromaanistaan Tahdon vuonna 1999.

Monet nuoremman polven nykykirjailijat ovat olleet hänen oppilainaan mm. Dante-akatemiassa ja Kriittisessä Korkeakoulussa.

Grafomania onnittelee lämpimästi Christel Rönnsiä, joka on voittanut tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon kirjallaan Det vidunderliga ägget! Voittajateoksen valitsi näyttelijä, ohjaaja, laulaja Mari Rantasila.

Finlandia Junior -valintaraati luonnehti voittajateosta kertomukseksi erilaisuudesta, ystävyydestä ja luopumisesta. Raadin mukaan Christel Rönnsin teoksen hahmot ovat tunnistettavia ja ilmeikkäitä. Det vidunderliga ägget -kirja näyttää, että aikuisetkin voivat ja saavat olla epävarmoja, hilpeitä ja surullisia.

Sarjakirjakeskustelu sai minut taas kerran miettimään tätä ikuisuusaihetta: miksi tunnen itseni jotenkin vähempiarvoiseksi, kun en kirjoita aikuistenkirjoja? Ensin kuvittelin, että asia liittyy jotenkin työn alla olevan käsikirjoitukseni takkuiseen etenemiseen. Sitten törmäsin kylätiellä naapuriin, joka entisena antikvariaatinpitäjänä ja aktiivisena kirjallisuusihmisenä tuntee alan useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Jutustelu alkoi kepeästi, hän kysyi oliko minulla uusinta Parnassoa. Lupasin lainata sen hänelle. Sitten hän kertoi silmät loistaen saaneensa käsiinsä vanhan Suomi-lehden, josta oli lukenut ammoin kirjoittamani kritiikin Raymond Carverin teoksesta. Kuuntelin kehuja korvat punoittaen. Jotenkin tuntui hirveän nololta saada positiivista palautetta jostakin puolitoista vuosikymmentä vanhasta tekstistä.

Ajattelin kuitenkin, että kiva kun joku joskus kehuu. Innostuin kertomaan jotakin tulevasta kirjastani ja lisäsin, että en viitsi hosua sen kanssa, kun haluan tehdä siitä hyvän. Hänen tiedustellessaan onko kyseessä taas nuortenkirja vastasin innoissani, että tietenkin. Johon hän, että hei, sinun pitää kirjoittaa meille aikuisille, minkä kyvyn maailma sinussa menettääkään jos kirjoitat vain lapsille ja nuorille.

Voitte arvata, että poistuin tilanteesta tosi ristiriitaisissa fiiliksissä. Järkeni ja kokemukseni tästä hommasta sanovat, että tuollaiset kehotukset pitää jättää omaan arvoonsa. Mutta silti… Perkele! Miksi meitä kohdellaan näin? Karo Hämäläisella oli hyvänä esimerkkinä kirjasarja, jonka hän teki yhdessä Tapani Baggen kanssa: tuore ja uraa uurtava sähköpostiromaani! Missä otsikot ja hehkutus tästä innovaatiosta?! Moni muukin meistä lasten- ja nuortenkirjailijoista tekee jatkuvalla syötöllä hienoa ja millä tahansa mittarilla mitattuna erittäin korkeatasoista suomalaista kirjallisuutta. Silti tuntuu, että marginaaliasemamme käy koko ajan ahtaammaksi. Pitäisikö ruveta öykkäröimään ja järjestämään näyttäviä skandaaleja? Ei varmaankaan.

Olen kirjailijaelämäni varrella muutamaan otteeseen joutunut/päässyt  osallistumaan kollegojen teoksia arvottavaan raatiin. Joka kerta olen kokenut vähintään kahdenlaisia, vastakkaisiin suuntiin repiviä, fiiliksiä. 2000-luvun taitteessa olin mukana Kivipää-komiteassa, jonka ideana oli nostaa esille taideteoksia ja tekijöitä, jotka korkeasta taiteellisesta tasostaan ja kiinnostavuudestaan huolimatta eivät olleet saaneet juuri minkäänlaista huomiota tiedotusvälineissä. Se homma oli mukavaa ja helppoa; niin tekijät kuin teosten hiljaiset fanitkin kiittivät meitä tärkeästä työstä.

Samoihin aikoihin työskentelin hetken aikaa Lukukeskuksessa. Muistan vieläkin nolon hämmennykseni, kun minua pyydettiin kirjoittamaan kritiikkejä tuttujen kollegojen lasten- ja nuortenkirjoista. Silloin tajusin onneksi kieltäytyä. Nyt olen kahdesti toiminut Anni Polva -sarjakirjaraadin jäsenenä ja tiedottajana. Palkintoa ideoidessamme koimme tekevämme suuren palveluksen korkeatasoiselle, mutta aivan liian vähälle arvostukselle jääneelle suomenkieliselle sarjakirjalle ja sen upeille tekijöille.

Minun ei tarvitse kuin katsoa peiliin tietääkseni, miten herkkiä me kirjailijat olemme ja miten helposti itsetuntomme romahtaa. Tänä vuonna halusimme vähän laajentaa sarjakirja-asian näkyvyyttä. Lukukeskus innostui ideastamme ja polkaisi pystyyn Lukuhaastekampanjan, jossa alakoulun luokkia houkutellaan lukemaan syyslukukauden kuluessa jokin sarjakirja. Osallistujien kesken arvotaan kirjailijavierailu, jonka tekee tuore Anni Polva -palkittu kirjailija. Lukukeskus pyysi Lounais-Suomen kirjailijoilta vinkkilistaa, jossa olisi joitakin esimerkkejä vuosien 2007 ja 2009 välillä ilmestyneistä sarjakirjoista. Raatimme työ oli siinä vaiheessa vielä pahasti kesken ja hajallaan, jolloin päätin tuikata Lukukeskukselle (tehtävänannon mukaan) pienen ja hyvin sattumanvaraisesti kootun listan sarjakirjoista.

Tunnustan mukisematta, että en keskittynyt hommaan kunnolla. Listalta jäi puuttumaan valtava määrä erinomaisia sarjakirjoja. Mutta uskoin asian olevan ok, sillä Lukuhaasteessa sanotaan, että luokka voi valita mieleisensä kirjan joko vinkkilistalta tai sitten ihan vapaasti sen ulkopuoleltakin. Pian aloin saada loukkaantuneilta kollegoilta kyselyitä tyyliin: ”Miksi boikotoitte minun kirjaani?”, ”Eikö kustantajani ole lähettänyt kirjaani raadille?”, ”Onko kirjani niin huono, ettei se kelpaa edes vinkkilistalle?” Karmeinta tässä on se, ettei asiaa voi korjata jälkeenpäin. Nyt ovat edessä kirjamessut ja joudun kohtaamaan nuo kollegat silmästä silmään. Tunnen heidät niin hyvin, että en järjellä ajatellen pelkää kostoa tai lynkkausta. Mutta nolouden tunteesta en pääse mihinkään. Tämä sähellysepisodi on opettanut ainakin sen, että minun lienee parasta pysyä lestissäni eli kirjailijana. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minun on parasta jättää kaikenmaailman listojen teko ja tiedotushommat niille, jotka osaavat sen paremmin. Pyydän tuhannesti anteeksi loukatuilta!

Tämä liippaa läheltä edellistä keskustelunaihetta, mutta ei ehkä täysin. Aiemminkin on ollut puhetta siitä, mistä kirjaideat syntyvät, mutta se on niin kiinnostava aihe pohdittavaksi että kaivan sen uudelleen framille.

Mulle on usein käynyt niin, että kun olen saanut käsiini jonkin sytyttävän romaanin tai novellin, ajatukseni alkavat kesken lukemisen harhailla omaan kirjoittamiseeni. Ensin tietysti tunkevat esiin aiheeseen liittyvät omaelämäkerralliset muistot ja yhtymäkohdat, ja heti perään alan kuvitella oman tarinan rakentelua samanlaisista aineksista. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta moni kirja on jopa harmillisesti jäänyt kesken, kun päähän on räjähtänyt ihan toisenlainen tarina – jota siis en ilman lukemaani tekstiä olisi edes tajunnut keksiä.

Parhaillaan väsäilen novelleja nuorten maailmasta, siihen sain kimmokkeen Asko Martinheimon mainioista kertomuksista. Niitten lukeminen on selventänyt mulle, että noinkin voi ja saa kirjoittaa. Ne toimivat ikään kuin vahvistajina, luvan antajina aralle mielelle. On tosin käynyt niinkin, että jokin hullu idea on niin uniikki, että täytyy vain tyytyä ajatukseen: tuo kirjoitti sen jo.

Esimerkkinä tulee mieleeni esim. Martin Amisin Ajan suunta, jossa koko juttu kulkee kronologisesti aivan päinvastoin kuin yleensä. Mies menee pubiin, saa tarjoilijalta tyhjän tuopin ja rahaa. Sitten hän alkaa täyttää tuoppeja valuttamalla niihin olutta suustaan, kunnes tarjoilija hakee ne pois. Ja äijä tulee tuoppi tuopilta selvemmäksi. Samassa romaanissa junat kuljettavat tauotta keskitysleirien kaasusuihkuissa henkiin heränneitä juutalaisia takaisin ihmisten ilmoille…

Martinheimon novelleilla taas on ollut sellainen vaikutus, että huomaan uskaltavani leikkiä. Ja ekaa kertaa tunnen halua poiketa realistisen proosan sileältä asfaltilta pikkaisen fantasiankin puolelle. Saas nähdä sitten, palauttaako kustannustoimittaja minut takaisin ruotuun huutamalla, että mitä hittoa, ei tällainen peli vetele, sinuthan tunnetaan realististen nuortenkirjojen kirjoittajana.

Olen ollut viime päivinä kummallisissa tunnelmissa. Toisaalta olen iloinnut päästyäni vihdoinkin uuden kirjan kirjoittamisen alkuun, toisaalta taas asuntomme vuokrasopimusongelmat ja pelko tulevaisuudesta ovat tunkeneet tiukkaa kiilaa tietsikan näppäinten väliin. Yöllä nukun koiranunta ja silloin näen novellejani eteenpäin, keksin uusia juttuja ja olen innoissani työstäni. Mikä kummallisinta muistan palasia uniteksteistä myös valveilla. Mutta kun olen saanut kirjoitettua pari riviä, soi kännykkä tai tulee sähköpostia joka koskee ihan muita asioita. Ja puf, kirjoittamisfiilis on tiessään. Paitsi että kun olen kärvistellyt aikani, saatankin huomata, että reaalimaailman hankalat kuviot voikin sulattaa fiktion polttoaineeksi.  Yleensä tosin asian kypsyttelyyn kuluu vuosikausia, enkä sitten enää edes muista, mitä joskus ”oikeasti” tapahtui.

Kysynkin teiltä ystävät, miten onnistutte sulkemaan arjen tympeät haasteet työkammionne ulkopuolelle? Vai ilmestyvätkö ne kenties jollakin lailla työn alla oleviin teksteihinne?

Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti – oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!

Suhtaudun kirjamessuihin jotenkin kauhean tunnekuohuisesti. Ennen julkaisevan kirjailijan elämääni hengailin wannabe-hörhönä kaikissa mahdollisissa kirjamessutapahtumissa, mikä tietysti tarkoittaa Turun kirjamessuja. Kun ekat messut järjestettiin Turussa vuonna 1990, olin juuri jättänyt taakseni Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan ja olin jo moikkaustuttu muutaman ”oikean” kirjailijan kanssa. Kyllä tuntui hienolta, kun Reijo Mäki tai Kari Levola tervehti ihan oma-aloitteisesti. Katselin kateellisena lavoilla esiintyviä mestareita ja yritin imeä aivoihini mahdollisimman paljon tuosta atmosfääristä. Vuodet kuluivat ja lopulta sain minäkin jotakin aikaiseksi. En ollut pysyä nahoissani kertoessani kaikille puolitutuille, että olin juuri allekirjoittanut ekan kustannussopimukseni. Reijo Mäki tarttui tilaisuuteen saada pilailla lempeästi noviisin kustannuksella: hän etsi käsiinsä kirjailija Laila Hirvisaaren (silloin vielä Hietamies) ja esitteli meidät suurieleisesti toisillemme. Olin varmaan yhtä hämmentynyt kuin Laila Hirvisaarikin, mutta samalla koin hetken jotenkin ratkaisevaksi käännekohdaksi siihenastisessa elämässäni; olin astumassa sisään ihan uuteen ja kummalliseen yhteisöön. Messuja tuli ja meni. Useimmiten omasta uutuuskirjasta kertominen oli upeata, mutta silloin tällöin kun katsomo jäi tylysti melkein tyhjäksi, tuli mieleeni, että miksi oikein jatkan tätä hommaa, kun ketään ei kiinnosta. Kuten olen jossakin jutussa aiemminkin maininnut, minulta ilmestyi loppukesästä ensimmäinen kirja neljään vuoteen. Olin jo melkein tottunut siihen, että kirjamessut ovat minulle sellaisia keikkoja, joilla minä kyselen ja kirjailijat vastailevat. Täytyy tunnustaa, että huominen Turun kirjamessujen esiintyminen jännittää aivan pirusti. Ei vähiten siksi, että minua haastattelee toimittaja, jota en tunne kuin hatarasti ulkonäöltä. Mitä hän mahtaa kysyä? Haastattelutilanteissa tunnen itseni aina jotenkin tyhmäksi ja lapselliseksi. Nytkin haluan oikeastaan kertoa yleisölle vain sen, että törmäsin haastattelijaan kolme vuotta sitten, kun olin sairaalahoidossa ja koko kirjoittamiseni näytti olevan katkolla. Hän pysäytti minut TYKSin kanttiinin ovella, rupattelimme siinä hetken ja palasin osastolle. Samana iltana – vahvan kortisonilääkityksen kiihdyttämänä – sain kirjaidean. Juuri siitä kirjasta keskustelemme huomenna Turun kirjamessuilla.

Rationaalisena olentona minun ei ole ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää kirjallisuuden jakoa eri alalajeihin. On pläkkiselvää, että etsivä löytää omansa helpommin, kun lasten- ja nuortenkirjat, runot, kotimainen- ja käännetty kaunokirjallisuus jne. odottavat ottajaansa omissa hyllyissään. Silti tuntuu vähintäänkin omituiselta, että eri kirjallisuudenlajit joutuvat päivälehtien kulttuurisivuilla taistelemaan näkyvyydestä keskenään kuin lokit leivänmurusta. Koska edustan nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, en hyväksy sellaista logiikkaa, että lasten ja nuorten ihmisten tarpeet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin muiden kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tarpeet. Juhlapuheissa ja epävirallisemmassakin huulenheitossa kuulee tämän tästä, miten aikuisten olisi terveellistä tutustua korkeatasoiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteemme. Hyvä, että asiasta edes puhutaan, vaikka homma yleensä tuppaa jäämäänkin mairean hymyn koristaman höpinän tasolle. Marginaalisen näkyvyytensä puolesta lasten- ja nuortenkirjallisuus lyö kättä kategorioiden rajan yli runouden puolelle. Minä kaipaan lehtien kulttuurisivuille enemmän kumpaakin lajia. Kiitos. Lukukeskuksen ansiosta lapsilla ja nuorilla on sentään Lukufiilis ja Vinski, jotka edes yrittävät taistella pienten puolesta paksuja vastaan. Mikä parasta, niin kutsuttu kohderyhmä saa näissä lehdissä oman hennon äänensä kuuluville.

Pari päivää sitten työhuoneellani vieraili joukko Utön alakoulun virkeitä nuoria, jotka Vinskin toimittaja oli nakittanut treffeille kirjailijan kanssa. Itse asiassa paikalla oli koko koulu, kuusi oppilasta, joista nuorin oli ekaluokkalainen ja vanhin kuudennen luokan oppilas. Haastattelukysymykset porautuivat olennaiseen. Sain vastata mm. sellaisiin kysymyksiin kuin että onko kirjoittaminen kivaa, mikä kirjoittamistani kirjoista on omasta mielestäni paras, teenkö itse kirjojeni kansikuvat, mitä harrastan, mikä on lempieläimeni, pidänkö vapaapäiviä, mikä on lempiruokani jne. Kysyipä eräs tarkkanäköinen kuudesluokkalainen tyttö sellaistakin, että miksi niin monessa kirjassani syödään sienipiirakkaa. En ollut ikinä edes ajatellut moista. Samainen tyttö on laatinut Vinskiin arvostelun uusimmasta kirjastani, joten nyt kyllä jännittää, mitä hän siitä ajattelee. Tytön arviota on kiva sitten joskus verrata ”oikeaan” lehtikritiikkiin, jos jokin lehti nyt ylipäätään katsoo kirjani arvioinnin arvoiseksi. On selvää, että aikuislukijat ja kirjallisuuden ammattilaiset lukevat lasten- ja nuortenkirjoja erilaisten rillien läpi kuin niin sanottuun kohderyhmään kuuluvat lukijani. Edellä sanottu pätee myös lasten- ja nuortenkirjapalkintoraateihin. En missään nimessä väheksy aikuisten kirjallisuusihmisten näkemyksiä, mutta jostakin syystä Lasten LukuVarkaus -palkintoraadin pohdinnat kiinnostavat minua paljon enemmän kuin vaikkapa arvovaltaisen Finlandia Junior -raadin julistukset. Ja kun pöly kaikenmaailman arvostelu- ja palkintorumban jälkeen lopulta laskeutuu, uskon ja toivon, että hyvät kirjat aina lopulta löytävät tiensä parhaiden lukijoidensa luokse.

Arkistot