You are currently browsing kirsti k’s articles.

Nyt on tarjolla moneen makuun tuoretta laatuluettavaa, kun Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat on julkistettu.

Tämän vuoden nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnolle ovat ehdolla Tuula Kallioniemen Kaksoisolennot (Otava), Laura Lähteenmäen Yksi kevät (WSOY), Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras (WSOY) , Maria Turtschaninoffin Maresin voima, Punaisen luostarin kronikoita (suom. Marja Kyrö, Tammi, ruotsinkielinen alkuteos Brevet från Maresi, Förlaget) ja Noona Wasiljeffin Loukkupoika (Otava).

Lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -ehdokkaat ovat Ville Hytösen Ötökkämaan talvi (kuv. Virpi Penna, Tammi), Mari Kujanpään 102 askelta mummilaan (kuv. Paula Mela, Otava), Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (kuv. Ninka Reittu, Otava), Petja Lähteen Surunsyömä (kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto) ja Veera Salmen Puluboi, agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat (Otava, kuv. Emmi Jormalainen).

Palkintoraadin jäseninä toimivat tutkija, tietokirjailija Sara Kokkonen (puheenjohtaja), kirjastovirkailija Marjo Hämäläinen ja luokanopettaja Matias Laivamaa.

Palkintojen saajat julkistetaan 14. tammikuuta 2019.

Onnea kaikille ehdokkaille ja kiitos hyvistä kirjoista!

Kirsti

 

 

 

 

Mainokset

Voi oikeus ja ihanuus! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on hetki sitten myönnetty kirjailija Siiri Enorannalle teoksesta Tuhatkuolevan kirous (WSOY 2018).

Palkinnosta päättänyt toimittaja Riku Rantala luonnehti teosta ”rohkeasti kerrotuksi, suuren, kansainvälisen tason tarinaksi, joka pitää otteessaan alusta asti”. Rantalan mielestä myös kaikkien aikuisten olisi syytä lukea Tuhatkuolevan kirous.

Finlandia on Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan vuosittain romaanille, tietokirjalle ja lasten- tai nuortenkirjalle. Jokaisen palkinnon arvo on 30 000 euroa.

Tinkimätön ja omaääninen Siiri Enoranta oli kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana, ja totta tosiaan, kolmas kerta toden sanoi.

Grafomania lähettää tuhateläväiset onnenhalaukset Siirille!

Kuva: Ville Koivisto

 

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) ja Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä (Karisto 2018) tulevat ensimmäisenä mieleen, kun kysytään, mitä järisyttävän hyvää olen lukenut tänä syksynä.

Takakannen sulkeuduttua yksikertaisesti pakahdutti. Päässä myrskysi ja rinnan alla riehui. Niin omaäänisiä. Niin sydäntä täynnä.

Kiitos kirjailijoille elämyksistä, ja pitkää ikää ensimmäisille!

 

Toisia odotellessa,

Kirsti

 

 

Saapui paketti. Sydän jyski. Hiki puski.

Kuvassa kirja näyttää isolta mutta on luonnossa pienoinen, pehmyt ja käteen sopiva.

Hahmottelin Kuningasjäärän ekan version vuonna 2006 Sinikka Nopolan hämäläistrilogian innoittamana. Dialogiin kirjoitetut tarinat viehättivät, luettiin niitä ääneen kotona ja naurettiin. Osaisinko minäkin kirjoittaa kertomuksen, joka etenee pelkkänä vuoropuheluna? Ryhdyin toimeen ja muutamassa viikossa syntyi eka versio niinkin vetävällä työnimellä kuin Meillä, naapurissa, rakentajilla. Jossain vaiheessa se muuttui muotoon Näillä, noilla, niillä. Kuten otsikonhaku jo vihjaa, tarina kertoo naapuruston kolmesta perhekunnasta. Kuningasjäärä on alueen alkuasukas ja tietää parhaiten, miten rakennetaan, ajetaan autoa, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.

Näissä 12 vuoden takaisissa muistiinpanoissa henkiöiden nimet ovat jo löytyneet, vain Martti-kuningasjäärän vaimo on vaihtunut Annasta Helmiksi.

Raakile jäi sitten muhimaan, tuli muuta. Palasin tekstiin noin kerran vuodessa, mutta se ei saanut tulta alleen edes sen varran, että olisin tarjonnut sitä kustantajalle. Kunnes 2015 Robustos järjesti pienoisromaanin kirjoituskilpailun, jonka teemana oli valta. Jospa, jospa! Kävin kässärin kimppuun, viilasin ja lähetin kisaan. Tuloksena kunniamaininta ja lupaus julkaisusta.

Tässä nyt ollaan dialogiromaani hyppysissä, ja yhä lähi-ihmiseni ihmettelee, miksi puhun romaanista enkä näytelmästä. Koska en ole näytelmäkirjailija, en tunne lajia tarpeeksi. Toki teksti voi taipua näytelmäksi. Saa yrittää.

Mutta nyt keskityn halailemaan ja hipelöimään Kuningasjäärää. Uusi lapsi on aina yhtä rakas ja värisyttävä.

 

– Muistaksää Helmi, kumme mentiin kihloihin, se oli kuuskytäkaks. Omenapuut kukki.

– Kesäkuun viires.

– Sulla oli ruusuja koltussa.

– Miten sää senkin muistat.

– Ja tukassa kiharoita. Mää meen ny maate.

– Tää mustikkasoppa…

– Mää syän sen aamulla.

– Hyvää yätä sitte. Mää katton viä uutiset.

– Hyvää yätä.

– Uni myätä.

 

(s. 40)

 

Kirsti

Olisikohan jo aika heräillä hellehuumasta? Grafomania on ollut hissunkissun melkein koko kesän. Mila sentään jaksoi koostaa kiintoisan raportin Edinburghista, kiitos siitä. Matkustetaan seuraavaksi Unkariin. Suomen Nuorisokirjailijat teki syksyn perinteisen jäsenmatkan Budapestiin 24.-26. elokuuta. Muistellaanpa.

Ensimmäinen pysäkki oli Írók Boltja -kirjakaupassa, jossa meille esiteltiin laajasti Unkarin lastenkirjallisuusinstituutin toimintaa, julkaisuja sekä uusinta lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Yhdistyksen johtokunnan jäsen Magdalena Hai oli nappi valinta sikäläisen yleisradion tv-haastatteluun, hänen Kurnivamahainen kissa -teoksensa käännösoikeudet oli edellispäivänä myyty Saksaan suurelle Dressler Verlag -kustantamolle. Onnea Maggis!

Budapestissä on ihastuttavia lastenkirjakauppoja. Lähin Két Egér  (Kaksi hiirtä) löytyi heti hotellin vierestä Ráday-kadulta.

Suomalaiset teokset olivat näyttävästi esillä ja…

… kaupan omistaja János Mészáros tiesi KAIKEN suomalaisista lasten- ja nuortenkirjoista ja kirjailijoista. Timo Parvela oli muutama vuosi sitten vieraillut kaupassa kertomassa teoksistaan. Timo, jos luet tämän: Jánosilta lämpöiset terkut!

Budapestin suurin lastenkirjakauppa Pagony on tyylikäs, avara ja viihtyisä.

Nuortenkirjahyllyssä ilahdutti muun muassa Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden 2. osa Naondel.

Verkostoitumista parhaimmillaan! J.S. Meresmaa järjesti riemukkaat treffit unkarilaisten spefi-taitajien kanssa. Mukana oli kirjailijoita, kääntäjiä, käsikirjoittajia, virtuaalipeliguru ja scifi-lehden päätoimittaja. Jos jonkinmoista yhteystyöideaa heräsi.

Tiina Hautalaa saamme kiittää kauhukävelystä, jonka hän oli tilannut meidän ryhmälle. Paikkana Vajdahunyadin vampyyrilinna.

Karmivan ihanan oppaan lisäksi Tiina oli onnistunut tilaamaan täydelliset olosuhteet: koko taivaan täyttävät salamat, täysikuun ja päiden yllä viuhuvat lepakot!

Kiitettävien henkilöiden lista jatkuu: Tuija Lehtinen ja tyttärensä Jade. Ilman Tuijaa Nuorisokirjailijoiden vuosittaiset reissut eivät olisi toteutuneet. Kööpenhamina, Tallinna, Berliini, Vilna, Varsova, Tukholma, Dublin, Oslo. Ja nyt Budapest, joka valitettavasti jää Tuijan viimeiseksi matkanjohtajan ominaisuudessa. Toivottavasti yhdistyksestä löytyy uusi innokas matkanjärjestäjä ja perinne jatkuu.  Suurkiitos Tuijalle ikimuistoisista matkoista ja Jadelle kaikesta käytännön avusta ja opastuksesta! (Taustalla Dieckmannin pariskunta, joka on muistini mukaan osallistunut jokaiselle reissulle, huiskutus heille!)

Köszönöm myös teille jokaiselle kanssamatkaajalle, parasta seuraa!

Tässä vielä yksi kuvakirja, josta lumouduin.  Kisztina Marosin kuvittama Milyen színű a boldogság? (Mikä on onnen väri?) on hiljainen kirja, se valittiin viime vuonna kansainvälisen Silent book -kilpailun kahdeksan finalistin joukkoon.

Oi, näin puhuu kuva! Vähäinen teksti on mielestäni täysin turha (tarkoittaa varhaisen aamun kultatrumpetteja tms.). Jos oikein ymmärsin, tekstit on lisätty kustantajan vaatimuksesta, kuvittaja ei olisi halunnut niitä.

Budapestilainen cityetana kulkee hitasti mutta jättää vahvan jäljen, eikä välitä kuoren kolhuista. Vaihtakaa etanan paikalle kirjailija.

Hidasta ja tyytyväistä alkusyksyä kaikille Grafomanian lukijoille, vahvoja jälkiä!

Kirsti

 

 

 

 

IBBY Finland myöntää Anni Swan -mitalin joka kolmas vuosi taiteellisesti korkeatasoiselle ja omintakeiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Vuodesta 1961 saakka jaetun tunnustuksen ovat saaneet muun muassa Tove Jansson, Hannu Mäkelä, Leena Krohn, Kaarina Helakisa, Sinikka ja Tiina Nopola, Tuula Kallioniemi, Jukka Itkonen, Raili Mikkanen (grafomaanikko) ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Tähän vaikuttavaan joukkoon liittyy nyt Anneli Kanto, jolle ojennettiin tänään järjestyksessä 20. mitali teoksista Perttu Virtanen ja varkaus, Virtasen lapset ja pentu ja Vilma Virtanen virpomassa. Kirjat kuuluvat Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan (Karisto). Sarjan on kuvittanut Noora Katto.

Palkintoraati kiittää kirjoja siitä, että niissä ”käsitellään tunteita poikkeuksellisen avoimella ja rohkealla tavalla. Kirjat purkavat rooliodotuksia sekä näkymättömyyden, reippauden ja liian kiltteyden vaatimusta. Kannon tarinoissa tunteita ei varota tai väistetä, vaan Virtasen lapset kadehtivat, pelkäävät ja tahtovat. Kovaäänisten ja rohkeiden sisarustensa lisäksi myös arat ja tavalliset lapset saavat äänen Virtasen perheessä. Poikien ei tarvitse hävetä kyyneliä tai kauneuden kaipuutaan ja tyttö voi johtaa joukkoja ja toimia asiantuntijana. Lapsille annetaan Virtasen perheessä tilaa olla yksilöitä”.  Ansiokasta on myös se, miten ”kirjoissa ratkaistaan ongelmia yhteistyön ja sisarusten keskinäisen välittämisen kautta”. Kirjojen kieltä raati luonnehtii rikkaaksi ja houkuttelevaksi. ”Teksti on monitasoista, tunteita koskettavaa ja monenlaisia ajatuksia herättävää, ja soveltuu erinomaisesti tunnekasvatukseen.” Viisi villiä Virtasta -kirjasarja osoittaa, että ”myös leikki-ikäisille voi kirjoittaa kirjoja vaikeista aiheista kaunokirjallisten arvojen ja tarinan kiehtovuuden kärsimättä”.

Raatiin kuuluivat Tuija Mäki (pj), Pia Göös, Paula Niemi, Teresia Volotinen, Mikaela Wickström ja Kaislamari Ilmanen.

Onnellinen Anneli Kanto kädessään hopeinen Anni Swan -mitali, jonka on suunnitellut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen. Vieressä yhtä onnellinen kuvittaja Noora Katto ja Virtas-sarjan kymmenes osa Virtaset huvipuistossa (Karisto 2018), joka julkaistiin tänään mitalijuhlan yhteydessä Lastenkirjainstituutissa. Tuplaonnea ja -iloa! (Kuva: Sirja Kunelius)

 

Olen monesti liikuttunut lukiessani ja katsellessani Virtasen mainion sisarusparven edesottamuksia. Lapsuuden kokemukset ja tunteet ovat pulpahtaneen pintaan. Raati on huomannut saman: ”Aikuinen muistaa tarinoita lukiessaan, miltä lapsuus tuntuu ja miten pelottavia ja ahdistavia monet lapsen kohtaamat tilanteet ovat.” Perttu Virtanen ja kauhea kateus -kirjasta löytyy yksi koskettavimmista kohdista:

Voi Perttu pienikultarakas. Juuri tältä TUNTUU, kun sisko-peijakas on saanut sellaisen synttärilahjan, jota on itse hartaasti toivonut, tässä tapauksessa upouuden polkupyörän. Perttu ajaa veljen vanhalla rämällä.

Viisi villiä Virtasta -sarjan aloitti Vilma Virtanen ja uimataito vuonna 2011. Anneli Kanto kertoi palkintotilaisuudessa, että myös hänen tyttärensä kammosi pienenä veteen menemistä, samoin kuin tarinan Vilma. Tyttären mielestä vesi oli liian likaista uimiseen, kalathan ovat kakanneet sinne. Äiti vakuutti, ettei se ole vaarallista, mutta tytär epäili yhä: ”Vedessä voi olla hai.” Äiti: ”Ei  Suomessa ole haita.” Sekään ei riittänyt vettä pelkäävälle tytölle: ”Todista!”

Lapsen pelot ovat aina totta.

Kiitos sykähdyttävistä kirjoista – Annelille tarinoista ja Nooralle kuvista!

Kirsti

 

Onko teillä mielessä nuorena luettuja kirjoja, jotka jättivät lähtemättömän jäljen? Minua ravisuttivat nämä kolme.

Anna Sewell: Uljas Musta, Merja Otava: Priska, Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta.

Kirsti

 

 

 

 

Häikäisevä Magdalena Hai on juuri pokannut Tulenkantaja-palkinnon saturomaanillaan Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017), jonka on kuvittanut Teemu Juhani.

Tyylikäs pitkätukka-Maggis vuosimallia 2014. Tähtiainesta jo tuolloin.

Tulenkantaja on Aamulehden perustama ja jakama 10 000 euron palkinto, joka myönnetään kirjailijalle, jonka teoksella on tuomariston mukaan mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla. Tänä vuonna tuomaristoa johti kirjailija Salla Simukka, muut jäsenet olivat Aamulehden vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu, Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen ja sihteerinä Aamulehden kulttuuritoimittaja Markus Määttänen.

Onnellinen Tulenkantaja Magdalena Hai palkintogaalassa Vihtorin kirjamessuilla Tampereella. Palkintoa ojentamassa Markus Määttänen ja Salla Simukka. (Kuva: J.S. Meresmaa)

Suurenmoiset onnittelut Maggikselle ja Kurnivamahaiselle kissalle – tervemenoa valloittamaan maailma!

Harvoin jos koskaan vaikuttuu luita myöten. Nyt kävi niin. Raisa Jäntin runoteos Grand plié (Puru-kollektiivi 2018) pysäytti ja nosti pintaan unohdetut, ruumiiseen syöpyneet. Kirja kertoo kivusta, kehosta ja kiihkosta. Hurmasta ja himosta harrastukseen, joka tatuoituu ruumiiseen ja mieleen iäksi.

Jäntti aloitti baletin viisivuotiaana ja tanssi 15 vuotta. Yhä 39-vuotiaana hän näkee balettiunia. ”Kun aloin kirjoittaa kokoelmaa, unet olivat ihania. Lensin näyttämöllä. Mitä lähemmäksi kirjan painaminen tuli, sitä ahdistavammaksi unet muuttuivat. Olin näyttämöllä enkä osannut mitään.” (Aamulehti 20.2.2018) Tunnistan. Unista ei koskaan pääse, ja miten toden tuntuisia ne ovat; se pakokauhu kun koreografia unohtuu tai grand jeté ei lähde. Mutta jo seuraavana yönä saa liitää halki näyttämön, kun lihaksiin pinttynyt liikemuisti pääsee valloilleen.Voi sitä unihypyn ilmavuutta!

Olemme museoineet ruumiiseemme kaiken. s. 61

Olin jokseenkin Jäntin ikäinen, kun kirjoitin oman balettitestamenttini. Nuortenromaani Piruettiystävyys ilmestyi vuonna 2010. Kerron sen taustat täällä. Tarina oli pakko kirjoittaa, jotta sain rauhan. Vaan sainko sittenkään? Jäntin kokoelman luettuani ymmärsin monta kaihertamaan jäänyttä kohtaa. Jouduin lopettamaan baletin 17-vuotiaana, koska selkäni ei kestänyt. Oli pakko valita: iso leikkaus tai baletista luopuminen. Päätin vaihtaa baletin nykytanssiin, joka on selälle lempeämpää kuin baletti. Kuvittelin vuosikymmeniä, että lopettaminen oli läpihuutojuttu. Ei se ollut. Petin balettiopettajani, joka uskoi minusta vaikka mitä. Petin itseni, unelmani. Luovutin.

mitä nyt, minne kipeät polvemme nyt, s. 103

(ja hän päästää ulos salista,/ei vilkuta perään.) s. 104

koska emme haaveile tämän jälkeen mistään s. 32

Baletti ei salli heikkoutta, eikä yksikään balettia kasvuvuosina kunnianhimoisesti (onko muukin tapa?) harrastanut voi selvitä siitä ehjin nahoin ja sieluin.

viisi kertaa viikossa meidät paloitellaan osiin ja kiireesti me rakennamme/itsemme uudelleen ennen seuraavaa kertaa s. 11

Ruumiinkuva. Peili. Katse.

Asettua vapaaehtoisesti väsymättömän katseen alle, paikkaan jossa mikä/tahansa ajatus minusta on minulle ihan oikein  s. 35

Kun on asunut peilisalissa ei saa koskaan tarpeeksi valoa s. 77

eikä se että sattuu meihin itseemme/ole yhtään mitään. s. 54

ainoa joka ihoani koskettaa on opettajan liikeratojani korjaava käsi/hikisen treenipuvun rajalla s. 89

Luulin pohtivani näitä hautaan saakka, mutta nyt voin lopettaa, koska Jäntti on sanoittanut kaikki vaikeat ja piilottelevat ajatukset niin rehellisen vapauttavasti, ettei minun tarvitse kuin avata Grand plié mistä kohdasta tahansa, antaa muistojen vyöryä ja puhdistaa.

Kukaan kiltti ei selviytyisi,/hymyillen, s. 88

Hymyillen muistelen, ja jaan muutaman murusen.

kun meidät on kerran kasvatettu tänne/voimme yhtä hyvin ojentaa nilkan s. 81. 12-vuotiaana 8.10.1978, variaatio Joutsenlammesta.

Jos tossut saa kulumaan puhki, täytyy varmasti olla olemassa. s. 55. Tanssiva nukkeni 14-vuotiaana 1980 Suvi Elorannan kanssa.

Parasta on ettei kukaan koskaan saa selville miksi me/aloitamme joka päivä uudelleen,/eikä kukaan tiedä että toistoa voi rakastaa, s. 74. 12-vuotiaana 1978, variaatio Gisellestä.

Me eroamme muista,/me opimme,/ keinot jotka ovat olleet meissä aina. s.102. Tästä lähtee Kalinka vuonna 1977 11-vuotiaana, ekalla jalanheitolla olen jo onnistunut kaatamaan kukkapuskan. Vieressä Katri Soini, jolle Piruettiystävyys on omistettu.

keväisin perimme esiintymisasut joihin olemme kasvaneet. s. 103. Mustalaistanssin pyörteessä 14-vuotiaana 1980.

Melkein kaikki kuvani ovat esityksistä, niissä hymyillään aina. Raisa Jäntin runoteos kurkistaa hymyn taakse. Se muistaa takahuoneet ja treenisalit. Pukukopin hien- ja verenhajun, nutturat ja hiusverkot, irronneet varpaankynnet, nurkasta nurkkaan -hypyt (diagonaaliin), lihasvapinat, ojennetut nilkat, revähdykset, tossujen kostutusrätit, jäykät lonkat, aukikierrot, opettajan sanelemat juomatauot, kärkkärinnauhojen sitomistaiteen, helvetillisen développén ja liikesarjojen väsymättömän toiston.

Kaikesta kurista, komennosta ja kivusta huolimatta olen täysin samaa mieltä Raisa Jäntin kanssa: ”En kadu yhtään, että aloitin baletin. Se on tuonut elämääni paljon iloa. Kyse on intohimosta.”

 

Enkä koskaan heitä käyttökelvottomia/tossuja roskikseen Ajattelen ketkä/asuisivat niissä rotat hiiret/hyönteiset Niiden epäreilu keveys s. 60. Tänään 20.2.2018.

 

Onnistuneen pas de bourréen lumossa,

Kirsti

Ps. Pyydän anteeksi, en jaksanut pujotella kärkkäreiden nauhanpäitä piiloon. Sojottavat rumasti.

Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon kuusi ehdokasta julkistettiin eilen. Kolmen aikuisille suunnatun romaanin lisäksi vientipalkintoon on ehdolla komea otos lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto), kuvitus Teemu Juhani

Esiraadin luonnehdinta: ”Originaali satu pikkutytöstä, joka kohtaa jättimäisen kissan. Kissa tahtoisi syödä koko maailman, koska hänen mahassaan asuu herra Hneus.”

 

Kaj Korkea-Aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot (Otava)

”Kahdeksasluokkalaisten koululaisten älypuhelimien ja Youtuben määrittämä maailma avautuu anarkistisesti ja herauttaa naurut vanhemmiltakin lukijoilta.”

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)

”Urbaani fantasia, jonka päähenkilö pystyy nappaamaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja pyydykseen. Romaani yhdistää realismia, fantasiaa ja romanien elämää.”

 

Tulenkantaja-palkinto myönnetään teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä.  ”Emme etsi vuoden parasta kirjaa, vaan vientikelpoisinta teosta”, muistuttaa esiraadin puheenjohtaja, kulttuuritoimittaja Markus Määttänen Aamulehden haastattelussa. Kaikki ehdokkaana olevat lasten- ja nuortenkirjat ovat jo niittäneet kunniaa kotimaassa: Kurnivamahainen kissa oli Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, Muistojenlukija pokkasi Topelius-palkinnon ja Zoo! Viraalit nerot oli ehdolla Finlandia-palkinnolle. Mikä tahansa teoksista pärjää myös maailmalla.

Tulenkantaja-palkinnon perustivat Aamulehti ja tamperelainen Tulenkantajien kirjakauppa vuonna 2012. Nykyään Teos-kustantamon omistama Tulenkantajien kirjakauppa ei ole mukana jakamassa palkintoa. Tänä vuonna esiraadissa kirjoja lukivat Aamulehden kriitikot Juhani Brander, Marjaana Roponen, Markku Soikkeli ja Kaisa Järvelä sekä Aamulehden kulttuuritoimittajat Nina Lehtinen ja Markus Määttänen.

Varsinaista palkintotuomaristoa johtaa kirjailija Salla Simukka. Muina jäseninä ovat Aamulehden vt. vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu, Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen ja sihteerinä Markus Määttänen. Määttäsen mukaan jo esiraati ”on konsultoinut varsinaisen puheenjohtajan Salla Simukan kanssa, ja saanut häneltä erinomaisia vinkkejä”. Hienosti vinkattu, Salla!

Tulenkantaja-palkinnon saaja julkistetaan lauantaina 24. maaliskuuta Tampereella Vihtorin kirjamessuilla Hotelli Ilveksessä. Siellä kuullaan ehdokkaiden haastattelut ja paneelikeskustelu. Ilmassa iloa, odotusta ja jännitystä. Grafomania onnittelee mainioita ehdokkaita! Tietysti myös Tiina Laitila Kälvemarkia (Seitsemäs kevät, Wsoy), Heikki Kännöä (Mehiläistie, Sammakko) ja Satu Taskista (Lapset, Teos). Lukevista lapsista kasvaa lukevia aikuisia, kaiketi.

 

Kirsti

Arkistot

Mainokset