You are currently browsing kirsti k’s articles.

Kirpparilta Lempäälästä viime viikolla. Viisi euroa. Vuodelta 1916.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita -aarteen alaotsikkona on Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. Suomen Kirjailijaliiton julkaiseman teoksen ”voitto lankeaa Suomen kirjailijain sairasapurahaston hyväksi”. Mukaan on valikoitunut 24 kirjailijaa, L. Onervasta Aino Kallakseen ja Larin Kyöstistä Eino Leinoon.

Muistelut ovat kiehtovaa luettavaa. Kirjailijoiden persoonalliset äänet ja aiheen moninaiset lähestymiskulmat raikaavat. Lukijaa hykerryttävät myös kirjallisten piirien sattumukset yli sadan vuoden takaa. Näin Ilmari Kianto muistelee runokokoelmansa lehtikritiikkiä vuodelta 1897: ”Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. – Vapun aattona!) Soutajastani – se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika – ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan).”

Eläköön nuoruus ja intomieli!

Kirsti

Ps. Kirjaa näyttää löytyvän yhä muutamista kirjastoista varastokappaleena.

… juhannuskokko.

… laituripelimannit.

… kotiorava.

… kello neljän usva.

… yksi villiakileija pihakiven kainalossa.

… souturetki.

… pesän pian jättävä linnunpoika.

… äidin huoli poikasesta nro 2. ”Toi mamelo ei uskalla siivilleen, vaikka miten houkuttelen.”

… lukeva koira.

… riippumaton lukeva nainen.

… kesän ensimmäinen kurjenkello.

… yöt viiden neliön Pääskysessä.

… yksi unohtumaton yö karhujen kanssa.

*

Anteeksi, en pysty tähän. En halua. Jakaa. Kuvia. Voin kertoa vähän. Ujuttauduin viime viikolla luontokuvaajaystäväni matkaan karhumaille itärajalle. Vietimme yön vähäisessä kojussa keskellä korpea. Vaikea pukea sanoiksi sitä hetkeä, kun

yökyläilee kontioiden kotona, pääsee vieraaksi niiden olohuoneeseen, keittiöön, makkariin ja kylppäriin

lumoutuu pentujen leikistä, painista ja puihin kipuamisharjoituksista

ihmettelee hellää imetyshetkeä

katsoo silmästä silmään uroskarhua, kahden metrin etäisyydeltä

kuulee kuninkaan maiskutuksen ja hengityksen

tuntee tantereen töminän

pelastaa keksipaketin kuvausaukolta, ettei uteliaan pennun tassu ylety siihen

havahtuu kesken evästauon, kun pikkuriiviö repäisee kuvausaukkoa peittävän kankaan alas ja päättää seuraavaksi tunkea kojun alle

miettii missä emo on mutta ei uskalla kurkistaa ulos

aamupissaa kojun takana ja samaan aikaan erauspentu lähestyy kello kahdessa

ottaa 978 toinen toistaan upeampaa kuvaa mutta ei halua näyttää niitä.

Kummallista. Tavallisesti tykkään jakaa kokemuksia valokuvien kautta, ne kertovat usein sanoja tarkemmin ja jättävät sopivasti arvoitusta. Yö karhujen kanssa oli elämäni ensimmäinen tilanne, josta otin kuvia, mutta en pysty jakamaan niitä. En tiedä miksi. Pelkäänkö elämyksen latistuvan, taian katoavan?

Aion valita viitisenkymmentä kuvaa, teettää niistä paperikuvia ja tehdä karhualbumin omaksi aarteeksi. Sitä voin sitten vilauttaa kiinnostuneille. Paperilla kuva on tosi, ainakin sähköistä intiimimpi. Mistä tulikin mieleeni, että ostin keväällä kinofilmirullan, täytyypä ottaa se jääkaapista ja kaivaa esiin vanha kunnon Canon T70.

Kirsti

Menin viime viikolla Lempäälän kirjastoon hakemaan varaamaani elokuvaa, jonka mukana odotti käsinkirjoitettu lappunen: ”Moi Kirsti, oletko huomannut, että meidän enkkuhyllystä löytyy kokonaan runomuotoon kirjoitettu nuortenkirja The Crossover?” Mahtavaa palvelua! Kiitos vinkistä. On aina mukava törmätä Pöntön lajitovereihin. Siispä kirja lainaan ja lukuun.

Kwame Alexanderin säeromaani kertoo koripallosta, joka ei varsinaisesti kuulu suurimpiin kiinnostuksenkohteisiini, vaan eipä tuo haitannut lukukokemusta. Tarina imi matkaansa sukkana ja pakotti pompottelemaan yhtä kyytiä loppuun. Paitsi koripallosta kirja kertoo perheestä, veljeydestä, esiteinin epävarmuudesta, koulusta, ensi-ihastuksesta, pelaamisen intohimosta, isosta huolesta  ja suruista suurimmasta. Murheen juovasta huolimatta kirja on kevytlukuinen ja vauhdikas. Kertojana on toinen kaksosista, poikaan ei voi olla ihastumatta – sympaattinen herkkis, joka välillä uhoaa ja välillä ujoilee. Kerronta on rytmikästä, reipasta ja itseironista. En muista lukeneeni mitään samalla tavalla mukaansatempaavaa sitten Neropatin päiväkirjan.

The Crossover on saanut kahmaloittain tunnustusta ja lukijat villiintymään. Kirja olisi hitti Suomessakin, pojille napakymppi. Mikähän kustantamo ehtii napata helmen? Toisella kotimaisella kirja näyttää jo löytyvän.

 

Kesälukemista riippumattoon vinkkaa

Kirsti

Grafomania onnittelee kesäisin halauksin kirjailija Johanna Hulkkoa, jolle on myönnetty Laivakello-palkinto.

 

 

Palkintolautakunnan perusteita:

”Laivakello-palkinnon saajan tuotanto pohjaa Geoetsivät-sarjaan, jossa kirjailija on onnistunut tavoittamaan monia lapsia kiinnostavia elementtejä yhdellä kertaa. Geoetsivät-sarja ei olekaan pelkkä fiktiota, vaan se sisältää myös tietoa ja sijoittuu lapsille tuttuihin ympäristöihin. Jännitys, yhdessäolo, erilaiset perheet, ulkoilu sekä tyttöjen ja poikien jutut luovat yhdessä lämminhenkisen ja tiukasti otteessaan pitävän kirjasarjan. – – Yksi kirjallisuuden lukemisen perimmäisistä tarkoituksista on oppia elämästä, saada rakennusaineita elämään. Laivakello-palkinnon saajan Geoetsivät-sarja ohjaa lapsia lempeästi ymmärtämään aikuisuutta, ystävyyttä ja elämää yleensä.”

Laivakello-palkinnon jakavat vuorovuosin Kotkan Pekkas-akatemia ja Rauman Väinö Riikkilä -seura. Palkinto voidaan myöntää joko yksittäisestä teoksesta tai ansiokkaasta urasta. Palkintoa on jaettu kotimaiselle nuortenkirjallisuudelle vuodesta 1996 alkaen.

Johanna, jos luet tämän, käypä kertomassa meille, oletko jo päättänyt, mihin ripustat komean messinkisen laivakellon?

 

Kirsti

Olen pienestä saakka toivonut osaavani lentää. Lapsena yritin askarrella itselleni siipiä lakanoista ja harjanvarsista. Toisinaan korkeilla paikoilla iskee hullu ajatus, että osaan lentää ilman siipiäkin: jos levitän kädet ja ponnistan, lähden liitoon.

Ristisorsa.

Lapintiira.

Merihanhet.

Kalalokki.

Merikotka.

Kyhmyjoutsenet.

Ristisorsat, taas.

Meriharakka.

Isokoskelot.

Luultavasti sitkeä lentohaaveeni on syy siihen, että viehätyn linnuista loputtomiin, en väsy niiden seuraamiseen ja ihmettelemiseen.

Kaikki kirjani ovat täynnä siivekkäitä. Jo ekoissa Vileissä niitä vilisee: Vili mittaa lintujen pakoetäisyyksiä, kiikaroi saaristossa ja tekee Aadaan lähtemättömän vaikutuksen viemällä tytön katsomaan jättimäisiä merikotkia Pyhäjärven jäälle. Linnut kiinnostavat myös Kuitusen kaksosia: poikien rannassa pesii laulujoutsenpari, Konsta ja Karoliina (terveisiä Tuulalle). Puhumattakaan runokirjoista, joiden sivuilla sulat suhisevat. En viljele lintuja tarkoituksella, ne liitävät kirjoituksiini varkain, lupaa kysymättä.

Onko teillä muilla jotain, mikä kulkee mukana teoksesta toiseen?

Kirsti

Lennot kuvattu Vänössä 2.-6.5.2017.

Vilja-Tuulia sen keksi! Puhua kirjoittamisesta, puhua, puhua kaikki mitä mieleen pulpahtaa. Katsokaapa, miten maagisesti hän sen tekee.

*

Kuiskaillen, pohtien, pysähdellen. Lähellä. Kuin istuisin Vilja-Tuulian vieressä keskustelemassa aiheesta, joka ei tyhjene koskaan. Josta vain toinen kirjoittaja voi haltioitua samalla voimalla. (Eikä huulipunaakaan voi sivuuttaa.)

Pidän Vilja-Tuulian tyylistä yhtä paljon kuin uusimman kirjani päähenkilö Luna. Vilja-Tuulia on Lunan ystävä.

VILJA-TUULIAN KANSSA

tietää heti oikeat sanat.

Kerran sain lainaksi Vilja-Tuulian

pinkin lentokoneen, ja kaupan päälle

lentämisen pikakurssin

(…)

Mitä vielä, kaikki on kaukana mutta

näkee silmät, saa sanoista selvän,

haistaa omenasampoon

ja tuntee ihokarvojen rytmin.

(…)

Seuraavalla kerralla saan kokeilla

kuumailmapalloa, se on ruudullinen

ja odottaa lentäjää Vilja-Tuulian

ilmapalloaitassa

Näin kirjassa Pönttö. Lunalla on toki muitakin ystäviä: Tove, Monika, Linn ja Katri. Jokaisen kanssa Luna viettää tuokion.

*

Kollega Ansu kuvasi pöntöt Savitaipaleella ja kirjoitti: ”Ihana kirja, nuoruuden energiaa ja pohdintaa myös keski-ikäiselle tädille.” Kiitos!

*

Nyt kun uutukainen on siivillään, tämä tyttö levittää omatkin siipensä ja suuntaa 2942 kilometriä etelään, nettiyhteyksien ja muiden epäolennaisten ulottumattomiin. Voikaa hyvin, aistikaa, rakastakaa, kirjoittakaa, puhukaa kirjoittamisesta – tehkää mitä eniten janoatte!

Kirsti

Ei tähän totu. Ensin piinaa, suoraan sanoen kauhua. Viikkojen odotus. Lopulta soi ovikello KLING-KLONG, oven takana postinainen paketin kanssa, pyytää kuittausta. Käsi tärisee, kynä putoaa kynnykselle KOPS. Väkinäinen hymy ja kiitos. Äkkiä ovi kiinni PAM, ei kai kukaan nähnyt. Pahvilaatikko keittiön penkille TUMPS ja teipit irti, repimistä SKRAAP, turhaan, missä sakset? Kädet vatkaavat yhtenä myllynä VIUUH, pian AUUUH, sormeen viilto, verta vuotaa, laastari. Riekaleiksi hakatun laatikon kansi aukeaa FLUP, hengitys pysähtyy STOP, tulee itku BYÄÄH, ja viimeisenä hervoton HI-HI-hihitys.

Pöntöt.

Luna on 18 ja pelkää monia asioita.

Pönttö oli pakko kirjoittaa, se purskahti pitkän kuivan kauden jälkeen, jotenkin näin. Tarinaan ja tunnelmaan täydellisesti sopivan kannen on taiteillut Aino Ahtiainen. Mittaamattoman suuren kiitoksen ansaitsee myös pitkäaikainen kustannustoimittajani Sirja Kunelius Karistolta. Tulkoon kevät, tulkoot linnut, olen valmis. Yhtenä pönttönä.

*********

Eikä tässä vielä kaikki ilo. Ei siihenkään ihmeeseen totu, että omat työt taipuvat toisenlaiseksi taiteeksi. Näin onnellisesti on käynyt vuonna 2011 julkaistulle  Likkojen lipas -runokirjalleni.  Kangasalan Pikkuteatteri on loihtinut runojen pohjalta näytelmän.

Minä-näytelmää esitetään 25. maaliskuuta saakka.

Olin ensi-illassa viime torstaina. Nyt yritän toipua. Siihen voi mennä kauan, esitys oli niin villi ja vimmainen, koskettava ja kaunis. Lipas avautui uusiin ulottuvuuksiin. Sanoista tuli lihaa, verta, hikeä ja huulipunaa. Huh.

Ensi-illan huumassa pääsin kuvaan ihanien näyttelijälikkojen kanssa. Vasemmalta oikealle Angelica Lewis, Lotta Rahkonen, Sanni Sipola ja Marleena Aalto. Ja onhan siellä joukossa myös ohjaaja ja dramatisoija Mika Eerola. Suloinen kiitos teille kaikille hienosta työstä ja rohkeudesta tarttua runokirjaan! (Kuva: Merja Palin)

Kirsti

Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaat on julkistettu. Luettavaa riittää moneen makuun, erityisesti fantasian ja huumorin ystäville. Ehdolla ovat Anneli Kannon Kulkurikaksikko (Karisto), Mari Kujanpään Emman salainen toive (Otava), Heikki Lehikoisen Kuningas Faravidin testamentti (Teos), Salla Simukan Sisarla (Tammi), Esko-Pekka Tiitisen Dada-kissa ja Populuksen popcornit (Lasten Keskus) sekä Jutta Tynkkysen Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri (Myllylahti). Eikun lukemaan!

LukuVarkaus-palkinto jaetaan vuosittain edellisvuonna julkaistulle alle 12-vuotiaille suunnatulle lastenkirjalle. Palkinnon saajan valitsee varkautelaislapsista koostuva raati, johon tänä vuonna kuuluvat Luttilan koulun oppilaat Saimi Turunen (4. lk), Jenni Nikarmaa (5. lk) ja Piitu Ursin (5. lk) sekä Kangaslammin koulusta Veeti Kiviaho (4. lk), Antti Mikkonen (4. lk) ja Enni Loikkanen (5. lk).

LukuVarkaus on Varkauden kaupungin ja Stora Enso Oyj:n perustama kirjallisuuspalkinto, suuruudeltaan 3500 euroa. Palkinnon saaja julkistetaan Vekara-Varkaus-festivaaleilla 14. kesäkuuta.

Onnea ja menestystä kaikille ehdokaskirjoille ja -kirjailijoille!

Kirsti

 

Kuulin kauan sitten erään kirjailijan sanovan, että hän suorastaan hakeutuu kriiseihin, koska luovuus on silloin parhaimmillaan.

Minun kirjoitusvireeni katoaa vastoinkäymisissä. Lamaannun ja keskittymiskyky häviää, varsinkin avohaavavaiheessa. Työlle löytyy tilaa vasta sitten kun kurimus alkaa rupeutua ja arpeutua. Hiljalleen huoli ja hätä muuttuvat suruksi, jota voi jo hoitaa kirjoittamalla, sopivalta etäisyydeltä.

Onneksi en ole murheen kohdatessa vielä koskaan ollut sellaisessa työvaiheessa, että olisi ollut pakko kirjoittaa. En tiedä, miten selviäisin, jos ehdoton deadline vaatisi tarttumaan tekstiin keskellä pimeintä.

Miten sinun työhösi vaikuttavat koettelemukset, menetykset, tunnetilat?

Maisema hoitaa. Kemi 27.2.2017.

Maisema hoitaa. Kemi 27.2.2017.

Kirsti

Nyt on taas se kamala hetki. Viimeinen kierros maaliskuussa ilmestyvään kirjaan.

Viimeinen on viimeinen. Viimeisen jälkeen ei voi enää tehdä muutoksia. Nyt pitäisi olla tarkka. Pitäisi jaksaa. Pitäisi innostua tekstistä, jota on viilannut ja jauhanut vuoden. Mutta minkäs teet; puoli vuotta sitten kelpo tarinalta vaikuttanut kässäri haiskahtaa nyt pelkästään homeelta.

Kun mikään putki ei tunnu riittävän tarpeeksi tarkkaan tsuumaukseen.

Kun mikään putki ei tunnu riittävän tarpeeksi tarkkaan tsuumaukseen.

Ja se kaikkein tuskaisin askel on vielä edessä: taittovedos. Sen tarkistaminen nippanippa menettelee, mutta lopullinen painoon päästäminen kauhistuttaa. Siinä vaiheessa jokainen pikku epäkohta näyttää karhunjätöksen kokoiselta mokalta: voisiko vielä vaihtaa pilkun paikan, sanajärjestyksen, säejaon, verbin, sävyn. En osaa päästää irti ennen kuin kustannustoimittaja hellää väkivaltaa käyttäen viheltää pelin poikki.

Eikä tässä vielä kaikki. Kärsimys huipentuu piinaviikkoihin eli kirjan odottamiseen painosta.

Lopulta uusi kirja on aina maailman suurin ihme, ilo ja onni. Tiedän sen, mutta siihen on vielä matkaa. Nyt pelottaa.

Onko teillä muilla vaikeita hetkiä tässä työssä?

Kirsti

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Löytö
annelitre artikkeliin Lauri Pohjanpään eläinrunoja
kirsti k artikkeliin Italia kirjailijan silmin
Arja Palonen artikkeliin Lempeä rauha
heikkiniska artikkeliin Kesäonni on..

Arkistot