You are currently browsing Jukka’s articles.

Joskus nuorena wannabe-kirjailijana, kun kutsumus oli saanut minut valtaansa, aloin lukea paitsi kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, myös kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Lukemani psyykkasi minua entisestään tähän hommaan, ja lopputulos… no, ei nyt ihan lopputulos vielä, ainahan sitä ehtii vielä vaihtaa ammattia, jos siltä alkaa tuntua.

Varsinaiset kirjoitusoppaat ovat sittemmin jääneet ruokavaliostani, mutta kirjailijaelämäkertoja, poetiikkaa ja kirjallisuusesseitä luen edelleen. Ne toimivat kuin peili. Tai antavat kiintopisteitä kirjallisen ajattelun koordinaatistoon. Itsensä ja tekemistensä asettaminen vastakkain tai rinnakkain toisten kanssa auttaa miettimään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Missä on oma paikkani kirjallisessa maailmassa? Miksi ja kenelle kirjoitan? Millaisille ajatuksille nykyisin selvyyksinä käyttämämme tekniikat on rakennettu? Mistä vielä löytyisi kirjan tai metodin kokoisia koloja täytettäviksi?

Vastausten etsiminen on ainakin omalle työskentelylleni ja työssäni kehittymiselleni välttämätöntä. En ole niitä tyyppejä, jotka kirjoittavat tarinoita pelkästä tarinoimisen ilosta ja tuottavat mestariteoksia vahingossa. Jos mestariteoksen joskus kirjoitan, se ei synny vahingossa.

Mitenkähän muut grafomaanikot suhtautuvat ”ammattikirjallisuuteen”? Entä vierailijat? Mitä muita tapoja on osaamisensa kehittämiseen?

Juuri saamamme tiedon mukaan ihmiskunta on saanut uuden jäsenen.

Elämäsi ei ole enää sitä, mitä se tapasi olla:)

Tänään on kevät. Se samentaa työhuoneen ahtailla, hämärillä ja tunkkaisilla sävyillä. Vähänkö tällaisina päivinä huvittaa toljottaa kuvaruutua ja laatia harhakuvia ihmisten ihmeteltäviksi? Ulos!

Jotkut ihmiset kirjoittavat mieluiten aamuisin, toiset iltaisin. Olisiko vuodenaikojen suhteen sama juttu? Ihan kuin joku olisi kysynyt tätä asiaa minulta hiljattain. Silloin väitin, että kaikki vuodenajat soveltuvat kirjoittamiseen yhtä hyvin. Nyt, kun ulkona on oikeasti valoisaa ja lämmintä, houkuttelevaa, tajuan olleeni väärässä.

Mitenkähän muilla? Liekö vuodenajalla väliä?

Eilen, 4.3., keskusteltiin Villa Kivessä kirjallisuudessa tapahtuvista muuutoksista. Paneelikeskustelijoina olivat Toimitusjohtaja Jaakko Tapaninen (pj), kirjailijat Kari Levola, Anja Snellman ja Hannu Raittila sekä kustannustoimittaja Antti Kasper.

Tässä joitakin esille tulleita näkökohtia. Suoria lainauksia nämä eivät ole vaan tulkintojani esiintyjien näkemyksistä. Siis: mikä on muuttunut?

Anja Snellman:
Ennen kustantamo oli turvasatama, jonne saattoi piipahtaa juttelemaan milloin tahansa ilman mitään vahtimestarille ilmoittautumisia. Nykyään henki on viileämpi ja kiireisempi. Toimittajilla ei ole maailmanparantamiseen aikaa.

Lehtien kulttuuritoimitukset on ajettu alas ja kirjallisuuskeskustelun taso on pudonnut. Julkisuus on muuttunut kovemmaksi.

Hannu Raittila:
Talouden ja luovuuden välinen tasapaino on muuttunut tasapainottomuudeksi. Talouspainotukset uhkaavat koko kirjallisuutta. Keskittynyt kirjakauppa tuottaa myyntipaineita kustantamiseen ja sitä kautta kirjailijuuteen. Kirjoittajan työ kaavoittuu ja formatoituu. Tämän hetken murrosikäiset, tulevat kirjailijat, näkevät kirjailijan roolin toisin kuin 80-90 -luvuilla ja sitä ennen uransa aloittaneet. He näkevät kirjallisuuden rahan kautta ja tuottavat aikanaan formaattikirjallisuutta.

WSOY:n ongelma on, että se on pörssiyhtiön osa ja joutuu siten kilpailemaan muiden pörssiyhtiöiden kanssa. Tämä on mahdotonta, sillä kirjallisuus ei ole kasvuala. Käytettävät liikkeenjohdolliset opit soveltuvat prosessiteollisuuteen, eivät kirjallisuuteen.

Antti Kasper:
Formatoitumista ei ole vielä nähtävissä.

Anja Snellman:
Aiempaa enemmän painottuvat palkinnot ja kilpailut luovat kirjallisuuteen katvealueita ja lietsovat kilpailuhenkeä. On tähtikirjailijoita ja B-sarja. Medianäkyvyys, mielikuvat ja myynti määrittävät kirjailijan asemaa.

Jaakko Tapaninen:
Todellisia vallankumouksia on tapahtunut kolme: reaganilainen vallankumous mahdollisti ristiinomistamiset, ja kustannusalan omistussuhteet ovat keskittyneet. Desktop-vallankumous pudotti kirjojen valmistuskuluja, ja julkaistavien nimekkeiden määrä on kasvanut räjähtäen. Visuaalisten medioiden vallankumous on johtanut siihen, että ihmiset eivät enää lue.

Kari Levola:
Kustantamojen hankinnat ovat vähentyneet, ja laatu heikentynyt. Kirjastot hankkivat enemmän julkkiskirjallisuutta kuin oikeaa kirjallisuutta.

Anja Snellman:
Kirjallisuudessa on kyse sananvapauden toteutumisesta. Ristiinomistamiset ja keskittyminen ovat sille uhka. Jos jossain päin ihmiset eivät enää lue, on myös muistettava, että hirmuisen monet ihmiset maailmassa eivät vielä lue.

Hannu Raittila:
Keskittyvästä omistamisesta voin kertoa, että Siltaloiden kustantamo, jota ei vielä ole edes olemassa, on jo yritetty ostaa. Mainitsemani formatoituminen näkyy myös journalismissa, ja lisäksi se näkyy esimerkiksi romaanin ylivaltana.

Antti Kasper:
Formatoituminen on kyllä julkisuuden todellisuutta, mutta kun puhutaan kirjallisuudesta, voidaan todeta, että aivan kaikkea julkaistaan edelleen.

Hannu Raittila:
Romaanimuotoon kohdistuvat aivan erityisen kovat formaattipaineet, mikä vie romaanin kirjoittamisesta mielekkyyttä.


Anja Snellman:

Romaanin formatisoitumisesta hyvä esimerkki on dekkarisoituminen.

Kari Levola:
Kirjan elinaika lyhenee.

Hannu Raittila:
Mutta samaan yhä jähmeämmäksi ja hitaammaksi muuttuva kustannustoiminta syö kirjalta reagointimahdollisuudet.

Antti Kasper:
Ei kirjan kuulukaan olla nopean rektion väline. Kirja ei ole blogimerkintä, vaan hitaus kuuluu asiaan.

* * *

Tosielämässä esitetyt puheenvuorot olivat pidempiä, tarkemmin perusteltuja ja seikkaperäisempiä. Yleisön osallistuessa keskusteluun puheenvuorot muuttuivat lyhyemmiksi ja aiheet hajanaisemmiksi, enkä enää jaksanut skarpata muistiinpanojeni kanssa. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjakauppaketjujen toimintatapoja kyseenalaistettiin hieman.

Kirjailijat tuntuvat suhtautuvan lukemiseen aika vaihtelevin tavoin. Jotkut romaanikirjailijat ovat haastatteluissa kertoneet, etteivät lue proosaa oikeastaan lainkaan. Vaikutteiden pelossa jotkut välttelevät kirjoitusprosessin aikana sellaista kirjallisuutta, joka käsittelisi työn alla olevaa aihetta. Jotkut eivät kirjoittamisensa aikana lue mitään, ettei oma ääni katoaisi.

Itse luen kirjoittaessani jonkun verran juuri sellaista kirjallisuutta, jota muut ovat keskeneräisestä aiheestani kirjoittaneet. Tietääkseni, mitä siitä on ennen kirjoitettu. Välttääkseni vanhoja ratkaisuja, saadakseni uusia ajatuksia. Olen tietoisesti dialogissa jo sanotun kanssa.

Juuri nyt työn alla on kirja, jonka ydinteema liittyy aivan kaikkeen ja mihin tahansa. Hauskaa: voin huoletta lukea juuri sitä, mikä sattuu huvittamaan.

Sakari Katajamäki & Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus
Gaudeamus, 2007, 421 s.

katveiv

Viime vuosisadalla, erityisesti sen alkupuolella, syntyi useita avantgardeliikkeitä, jotka voidaan nähdä reaktioina sekä maailman nopeaan muuttumiseen että perinteisten taidekäsitysten pysähtyneisyyteen. Avantgarde – etuvartio – pyrki uudistamaan, viemään taiteen sinne, minne se ei ollut koskaan aiemmin mennyt. Varsin useat liikkeet avantgardeliikkeet sanoutuivat irti vanhasta tai olivat unohtavinaan sen, mutta jatkoivat tosiasiallisesti jo olemassaolevia perinteitä ja ajatussuuntia, jotka olivat aiemin jääneet hivenen vähemmälle huomiolle. Surrealismi on esimerkiksi helppo nähdä romantiikan modernisointina. Oulipo-ryhmän matemaattisilla kirjoitusmenetelmillä taas on tuhat vuotta vanhoja edeltäjiä esimerkiksi uskonnollisen kirjallisuuden alueella. Jatkumoihin sijoittumisestaan huolimatta avantgarden pyrkimykset olivat kuitenkin tavalla tai toisella vallankumouksellisia.

Monet liikkeiden vallankumous pyrkimyksistä näyttävät toteutuneen (ja toisaalta monet ovat vesittyneet täysin), kenties avantgarden itsensä hinnalla. Taiteen kokeellisuudesta ja uuden tavoittelemisesta on tullut normi, ja avantgardistiset luomisen muodot ja metodit ovat institutionalisoituneet. Missä olisi tilaa etuvartiolle, kun rajavyöhykkeestä ja rajapyykkien kaatamisesta on tullut taiteen ydinaluetta? Onko kenties jo hieman ristiriitaista puhua nykyään avantgardesta, kun siitä on tullut varsin vakiintunut perinne? Oli miten oli, nykytaide ja -kirjallisuus ovat mitä suurimmassa määrin 1900-luvun avantgardeliikkeiden perillisiä, ja aikamme ilmiöiden ymmärtämisessä niiden taustoihin tutustumisesta saattaa koitua yllättäviä iloja.

Katajamäen ja Veivon toimittama artikkelikokoelma Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus pyrkii olemaan laajasti kattava yleisesitys käsiteltävästä aiheesta. Vilkaistaanpa sisällysluetteloa. Se näyttää jokseenkin tältä:

Irmeli Hautamäki: Avantgarden suhde taiteen instituutioihin ja politiikkaan
Päivi Mehtonen: Manifestien poetiikkaa ja retoriikkaa
Marja Härmänmaa: Italialainen futurismi ja teknologinen kirjallisuus
Tomi Huttunen: Venäläinen avantgardekirjallisuus
Jouni Koponen: Dadan historiaa ja poetiikkaa
Timo Kaitaro: Surrealismi kirjallisena avantgardena
Sami Sjöberg: Ranskalaisen lettristisen liikkeen ensimmäiset 60 vuotta
Hanna Meretoja: Ranskalainen uusi romaani avantgardekirjallisuuden suuntauksena
Sakari Katajamäki: Konkreettinen runous
Harri Veivo: Oulipo ja Tel Quel: muoto, politiikka ja potentiaalisuus
Leevi Lehto: Language-runous
Vesa Haapala: Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku
Anita Seppä: Kuvataiteen avantgarde: poliittisia reformeja ja esteettistä kapinaa
Pentti Paavolainen: Teatterin avantgarde
Henry Bacon: Avantgarde tulee elokuvaan

Huomaamme heti, että asiaa riittää. Kirjoittajat ovat – yhtä lukuunottamatta – tutkijakoulutuksen saaneita tiedeihmisiä, kokoelman ensisijainen kohderyhmä lienevät kirjallisuuden opiskelijat, ja kirjoitusten tyyli on jokseenkin akateeminen. Tässä ollaankin kirjan keskeisimmän ongelmakohdan ääressä, jonka toimittajat johdantoluvussaan huomioivat seuraavasti:

    Tutkimukselle ominainen erittelevä, selittävä, kommunikoiva ja pedagoginenkin asenne on usein ristiriidassa tutkimuskohteen maailmankuvan ja itseisymmärryksen kanssa.

Joidenkin artikkelien kohdalla ongelma näyttää ilmeisemmältä kuin toisten: kohde on haluttu nähdä ulkoisena objektina, kuin suurennuslasin alle asetettuna ötökkänä. Mutta kun kohteena on toisenlainen ajattelutapa, joka tulisi kenties ymmärtää, ei sen raajojen lukumäärän erittely nähdäkseni aivan riitä. Olisi kyettävä myös menemään leikkiin mukaan, ikään kuin ötökän pään sisään. Nyt näyttää siltä, että eräät kirjoittajat ovat pelanneet omaa kielipeliään, avantgardistit omaansa, mutta kohtaaminen on jäänyt varsin osittaiseksi tai ulkoiseksi. Rohkeimmin aihettaan on rouhaissut runoilija Leevi Lehto; esimerkiksi erästä Bernsteinin runoa kommentoidessaan:

    Teksti merkitsee aina jotakin, mutta usein – ja varsinkin näennäisesti merkityksettömien tekstien kohdalla – tämä edellyttää että emme yritä ”temaaista tulkimtaa” ”joaisesta” yksityiskohdasta, vaan pysymme herkkinä ”moninaisaaden eerillallaisiee porssidissille”.

Tieteellisen lähestymistavan eduksi voidaan tietysti todeta, että se tarjoaa tutkimuskohteestaan selkeästi jäsennellyn ja informatiivisen kuvauksen: tietoa. Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus onkin 13-sivuisine henkilöhakemistoineen ja avantgarden aikamaantiedettä käsittelevine liitteineen mitä käyttökelpoisin käsikirja ja hakueteos aiheesta kiinnostuneille. Minun hyllyyni se tuli ehdottomasti jäädäkseen.

P.S. Lopuksi haluan narista hieman yhdestä muodollisesta pikkuseikasta, joka ei ole ainoastaan tämän vaan myös monen muun kirjan ongelma: Alaviitteet olisivat paljon helpompia lukea kuin loppuviitteet, joten miksi – voi miksi? – ne viitetekstit sijoitetaan aina sinne artikkelien tai kirjojen loppuun?

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat
Tammi, 2007, 258 s.

työmaat

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola keräsi kansien väliin kuvauksia kirjailijan työstä. Kirjailijan työmaat -esseekokoelmassa tekemisistään kertovat jo paljon nähneet kirjailijat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Jari Järvelä, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Anita Konkka, Mari Mörö, Kai Nieminen, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis.

Yhtenä lähtökohtana hankkeelle oli kirjailijoiden taloutta koskeva tutkimus, jonka mukaan kirjoista saatujen tulojen mediaani* oli peräti 2000 euroa vuodessa. Kirjailijain toimeentulo onkin korostetusti esillä lähes koko kirjan läpäisevänä teemana. Jos rahaa ei saa kirjoja kirjoittamalla, niin mistä kirjailija sitten elantonsa raapii? Senttailusta, apurahoista, ruumiillisesta työstä, perinnöistä, puolisojen palkoista… Eläkkeelle pääsemisestä on useimpien turha haaveilla. Nettikeskusteluissa tosiasioista puhuminen on jo pariin otteeseen tuomittu ruikuttamiseksi, mutta ruikuttamisesta ei kokoelman esseissä ensinkään ole kysymys, onpahan vain kerrottu, missä mennään.

Raha-asiat eivät tietenkään ole kirjan ainoa aihe, vaikka se tuntuukin olevan se päällimmäinen, josta missään ikinä julkisesti keskustellaan. Elämäntarinat kertovat, miten tie kirjailijaksi on auennut kovan vääntämisen tai sattuman kautta. Ne kertovat kirjailijoiden suhteesta julkisuuteen, lukijoihinsa, kustantajiinsa. Siitä, miten aiheet löydetään ja miten niitä sen jälkeen käsitellään. Arjesta ja juhlahetkistä. Uutteruudesta ja sinnikkyydestä, kovasta työnteosta, ahkeruudesta**. Siitä, miten työ vaikuttaa tekijäänsä. Siitä, miksi kirjoitetaan. Epätietoisuudesta ja epävarmuudesta.

Monet esseissä kuvatut vaikeudet tuntuvat kovin tutuilta. Massaan katoaminen, kommunikointiongelmat kustantajan kanssa, epävarmuus, ei pelkästään rahasta vaan koko urasta. Esilläolemisen vaatimus. Tutuilta tuntuivat myös ilot. Hyvältä tuntuu, kun on tekstillään onnistunut puhuttelemaan muita tai itseä, kun työ luistaa, kun saa tunnustusta…

Useimpia esseitä leimaa tärkeilemättömyys, monia suoranainen itseironia. Romanttista taiteilijamyyttiä ei moni pönkitä, sillä kirjoittaminen on, kuten kaikki alalla toimivat tietävät, päämäärätietoista työntekoa, ei taivaallisen inspiraation odottelua, ei hortoilevaa boheemielämää – jos toki joskus harvoin nämä elämisen tavat yhdistyvät samassakin persoonassa. Jotkut ovat saaneet osakseen ylenpalttisia glamourin hetkiä, kuten ulkomaillakin arvostettu Eira Stenberg, mutta pääsääntöisesti elämä on elämää kirjailijoillakin: naapurista kuuluu iskuporakoneen ääni, lasten koulu lakkautetaan, työpäivät ovat tarkkaan ajoitettuja, on ristiäisiä ja hautajaisia, ja ruokaakin pitää laittaa.

Kaiken kaikkiaan kokoelma antaa aiheestaan realistisen, monipuolisen ja elämänmakuisen kuvan. Tällaista se on, kirjailijuus.

Jukka Laajarinne
___

* Mediaani on suuruusjärjestykseen laitetun tilastoaineiston keskimmäinen lukema.
** Tuliko tässä pientä toistoa? Niin pitikin.

Vielä parikymppisenä kirjoitin novelleja, joita en ehkä nykyään tunnustaisi oikeiksi novelleiksi. Ne olivat pelkkiä tarinoita, jänniä juttuja vailla sen kummempaa syvyyttä. Tunnelman luomisen, lukijoiden yllättämisen, kerronnan harjoitustöitä. Muotoa vailla sisältöä.

Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa ja ajatella toisin. Olin sitä mieltä, että sisällön pitäisi tulla aina ennen muotoa. Että sanat tulisi valita vasta, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Että tematiikan pitäisi olla lähtökohta, joka määrää sen, millaista tarinaa kerrotaan.

Viime vuosina olen erilaisten kokeilujen perusteella muuttanut jälleen asennettani. Olen huomannut, että muoto saattaa hyvinkin poikia sisältöä, rakenne tematiikkaa. Vaikka lähtökohtana olisi jokin aivan silkaksi ajanvietteekseni keksimä sanaleikki, kaivaa aivoistani esille temaattisia assosiaatioita. Ja toisaalta, teema kuin teema synnyttää erilaisia muotoja ja monimutkaisuutta kuin itsestään. Muoto ja sisältö ovat kasvaneet yhteen.

On helppo nähdä aiempien vaiheiden kytkennät omiin kehitysvaiheisiini: tarpeeksi nuorena ei ollut mitään sanottavaa. Jossain vaiheessa havahduin erilaisiin eettisiin kysymyksiin, jotka nousivat luonnostaan myös kirjoittamisen keskiöön. Tekisi mieli ajatella, että olen nyt saavuttanut jotenkin aiempia kokonaisvaltaisemman suhteen kirjoittamiseen ja maailmaan. Ja kuitenkin: kymmenen vuoden päästä näen tämän ajan jälleen uudessa valossa. Vasta jälkikäteen voi tietää, missä tuli oltua.

Paljon onneeaa vaan, palljonn onneeaa vaan!

tintti.jpg

Anne: Lisäsin tähän kuvan Tintti-Atoroxista. Patsashan on siis saanut ideansa Outsiderin Atorox-robottihahmosta, joka seikkaili avaruudessa. Kaikki patsaat ovat hieman eri näköisiä, ja siksi niille annetaan lempinimiä.

Istun meren rannassa. Aallot loiskivat, aurinko paistaa ja hiekka on lämmintä.

Joku pieni koira haastaa riitaa joutsenten kanssa. Sen emäntä rähjää sille kauhuissaan – tietäähän sen, että nuo isot linnut syövät hauvan elävältä, jos ne oikeasti häiriintyvät. Onneksi isompi hurtta tulee paikalle, ajaa joutsenet kauemmas ja alkaa leikkiä pienemmän kanssa.

Nautin maisemista ja maisemista, ja teen töitäni. Kynä liikkuu, vihkon sivu toisensa jälkeen täyttyy. Rannalla löhöileminen käy leppoisalla tavallaan työstä, ja olo tuntuu auvoisalta.

Työhuoneen katto on korkealla ja seinät horisontin tuolla puolen. Rupeaa mietityttämään: pitäisikö hankkia sylissä pidettävä kesäkiss… ei kun kesäkone. Kynällä ja paperilla tehdyt tuotokset kun joutuu vielä erikseen näpyttelemään digimuotoon.

On joka tapauksessa päivänselvää, että vastedes kirjoitan ulkona, jos sää vain sallii.

Arkistot