You are currently browsing Jukka’s articles.

En ole kovin kateellinen ihminen. Joku saa jotain, joku toinen jotain muuta, ja paljon on sattumasta kiinni. Miksi harmitella toisen menestyksen vuoksi – eihän se ole itseltä pois.

No, myönnetään, että joskus olen ollut joidenkin kiipeilykavereideni saavutuksista hieman kade. Olisin halunnut tehdä samanlaisia, rankkoja ja haastavia juttuja kuin he. Jos vain ei olisi tätä jälkikasvua… Jos olisin aloittanut harrastuksen tarpeeksi nuorena… Jos minulla olisi enemmän aikaa harjoitteluun… Jos ja jos ja jos ja jos. Suoraan sanottuna: omista valinnoistani on kaikki ollut kiinni. Kateuteen ei ole syytä. Epäoikeudenmukaisempaa olisi, jos olisin – näillä valinnoillani, juurikaan panostamatta – saavuttanut saman kuin he.

Myönnän myös kirjoittajana olleeni pari kertaa hieman kateellinen, kun mielestäni lahjattomammat ja taitamattomammat saivat kirjoituksistaan suosionosoituksia, joita itse jäin paitsi. Nämä tapaukset sijoittuvat tosin kauas epäkypsään nuoruuteeni, aikaan, jolloin en todellisuudessa vielä osannut kirjoittaa (nykyisestä tilastani olen jäävi tekemään arviota).

Aihe tuli ajankohtaiseksi eilen illalla. Edellisestä kerrasta oli tosiaan vuosia aikaa, mutta nyt tunsin tosiaan kirjoittajana hienoisen kateuden piston.

Luen nimittäin paraikaa grafomaanikkosisareni Terhi Rannelan romaania Taivaan tuuliin. Haluaisin osata kirjoittaa ihmisistä samalla tavalla: ymmärtäen, tarkkanäköisesti, herkästi ja rankasti.

Se nyt vaan on niin väärin, että joku kymmenen vuotta minua nuorempi kirjoittaa selkeästi kypsemmin kuin minä.

taivaantuuliin.jpg

Siellä sun täällä on ohjeita, miten romaanikäsikirjoitus tarjotaan kustantajalle: Tulosta rivivälillä kaksi – vain yhdelle puolelle paperia – ja jätä kunnon marginaalit. Lähetä kustantajalle ja odota. Pidä itselläsi kopio, sillä pois lähettämääsi et välttämättä näe enää koskaan.

Vaan miten toimitaan kuvakirjan kanssa? Miten kuvat tulostetaan rivivälillä kaksi? Miten akvarellin ylipäänsä saa tulostettua? Saanko hienon taideteokseni takaisin? Mitä, jos minulla on pelkkä teksti, enkä osaa piirtää? Entä jos olen lahjakas kuvataiteilija, mutta juttu ei luista?

Yritän vastailla kokemukseni perusteella.

Tekstin muotoiluun pätee sama kuin romaanikäsikirjoituksenkin: Riviväli kaksi, vain yhdelle puolelle paperia, hyvät marginaalit. Yritä saada teksti mahdollisimman valmiiseen ja hiottuun kuntoon.

Älä toimita kustantajalle alkuperäisiä kuvia. Tässä vaiheessa värikopiot tai tulosteet kelpaavat aivan hyvin.

Kuvakirjaa tarjotessa toimii lähestymistapa kuin usein kilpailuissakin: Toteuta kansi ja muutama aukeama valmiiksi asti, niin että värit, taitto ja muu ovat niin hyvää jälkeä, kuin mihin kykenet. Loput kirjasta voi toistaiseksi toteuttaa mustavalkoisena luonnoksena. Noiden muutaman valmiin aukeaman perusteella kustantaja pystyy arvioimaan kuvittajan taidot, ja jos kokonaisuuskin toimii (ja kustannustoimittajaa miellyttää), niin voilá!

Kustantajaa voi lähestyä myös pelkän tekstin kanssa, jolloin, mikäli onni potkii, kustantaja etsii sille kuvittajan.

Jos taas haluaa päästä kuvittajaksi, ei kirjoittajaksi, kannattaa kustantamolle lähettää työnäytteitä, jonkin sorttinen portfolio. Paperilla, ei sähköisenä. Ja jälleen: pidä originaalit itselläsi.

Kustantajien kotisivuilta löytyy yhteystietoja, esimerkiksi tässä. Oho, no niin, siellä olikin melkein samat jutut, kuin mitkä edellä kirjoitin.

Olinko epäselvä? Kysykää ihmeessä lisää.

Olen maanpaossa mutta en tietenkään elä eriössä: on minulla täällä pari kaveria ja internet. Silti en tunne olevani yhtä vahvasti osa ympäröivää yhteiskuntaa, kuin mitä kotimaassa tunsin. Etäiset asiat eivät kiinnosta, en juurikaan osallistu ajankohtaisiin keskusteluihin ja niin edelleen.

Olen havainnut tällä hiljaiselolla olevan ainakin kaksi vaikutusta luovaan työskentelyyn.

Ensimmäinen on myönteinen: Tuntuu, kuin ajattelisin nyt entistä omaperäisemmin ja itsenäisemmin. Ajatukseni eivät ole enää yhtä voimakkaasti toisten vaikutuksille alttiita. Ne eivät ole juuri niitä ajatuksia, joita kaikki muutkin samaan aikaan kaikkialla ajattelevat. Matti Nykäsestä en tiedä mitään.

Toinen on kielteinen: Vieraiden vaikutteiden vähentyessä ovat myös inspiraation lähteet vähentyneet. Minulla on pariin seuraavaan ”oikeaan” kirjaan ideat mielessäni, mutta entä sitten? Aivan kuin kiertäisin hyvin pientä kehää, jonka sisäpuoli olisi ammentumassa tyhjiin. Mitä, jos minulta loppuu merkityksellinen sanottava? Ja mitä, jos tämä ehtymisen tunne johtuukin jostain, mitä paluumuutto ei enää korjaa?

Arkistot