You are currently browsing milateras’s articles.

 

Osallistuin menneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Se pidettiin tällä kertaa ihan synnyinsairaalani vieressä, Lahden keskustassa, kauniissa jugendlinnamaisessa kansanopistossa.

kansanopisto.png

Ja miksipä en olisi tullut paikalle, kun kerran kotikonnuillani järjestettiin yksi Euroopan vanhimmista (ja varmasti myös kiinnostavimmista) kirjallisuustapahtumista.

Kokoukseen osallistui kuutisenkymmentä kirjailijaa. Vieraita oli neljästätoista eri maasta: kaukaisimmat olivat matkustaneet Lahteen aina Nicaraguasta ja Japanista saakka.

Alkukesän aurinkoinen Lahti näytti kokoustajille kauneimpia kasvojaan.

Tunnelma oli välitön ja rento. Ensimmäisenä iltana pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma –jalkapallo-ottelu Mukkulan kartanon puistossa. Minäkin pelasin parhaani mukaan Suomen joukkueessa. Hauska ottelu päättyi muun maailman voittoon (4-3).

kohtipeliä.png

Minä ja Anna Maria Mäki olimme Suomen kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueen naisvahvistuksia.

vesijärvi.png

Jalkapallo-ottelun jälkeen saunottiin, ja moni kävi sinertyvässä illassa pulahtamassa Vesijärvessä.

 

Kulkureittejä hiljennetyn luokse

Puheenvuoroissaan kirjailijavieraat ottivat esiin ajankohtaisia aiheita kuten ydinvoiman, pakolaiset ja nationalismin nousun. Tietysti puhuttiin myös kirjallisuuden merkityksestä ja sen synnyttämisestä.

kokousta.png

Riitta Jalonen kuvaili alustuksessaan ihmisten sisällä olevaa jokea, jossa kirjoittamaton odottaa esiin nostamistaan kuin kivi. ”Kirjaa ei voi suorittaa”, Jalonen painotti.

”Meihin kertynyt aineisto tulee kyllä käyttöön aikanaan. Sitä ei voi pakottaa esille, ja sen tähden kirjoilla ei voi olla ennalta suunniteltua aikataulua, vaan ne tulevat kirjoitetuiksi, kun aika on.”

Olen samaa mieltä – kirjoja ei tehdä liukuhihnalla.

Riitta Jalonen puhui paitsi ajan, myös hiljaisuuden merkityksestä kirjailijan työssä: ”Hiljaisuus ja keskittyminen ovat kirjailijan kulkureittejä hiljennetyn luo.”

 

Maagisia hetkiä

Oli taianomaista kuulla kansainvälisten vieraiden lukevan proosaansa ja runojaan alkukielellä. Säkeitä oli myös suomennettu, mikä oli herkullista. Monen vieraan kokoelman olisin halunnut lukea kokonaan.

Kolmen päivän aikana imin itseeni ajatuksia ja sanoja. Kotiin viemisiksi jäi paljon sulateltavaa.

salainenpuutarha.png

Lahden kansanopiston salaisessa puutarhassa, kukkivien syreenien ja omenapuiden alla kirjailijat eri maista löysivät kollegoistaan juttuseuraa.

Yksi kokouksen kysymyksistä oli, kantaako kuiskaus kauemmas kuin huuto. Näiden päivien jälkeen taidan uskoa entistäkin enemmän kirjan kuiskausvoimaan.

Tästä festivaalista jäi niin hyvä muisto, että haluaisin osallistua siihen seuraavalla kerralla uudestaan. Ja suosittelen Lahtea muillekin – niin kirjallisuuden ammattilaisille kuin muullekin yleisölle. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidetään taas kahden vuoden päästä.

mukkulantammet.png

Mukkulan tammet ovat nähneet kirjailijakokousvieraita ympäri maailmaa aina vuodesta 1963 lähtien. Joukossa on myös kahdeksan sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Mila

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Kevät, avarat tuulet. Ne saavat unelmoimaan matkoista, vaikkapa residenssistä.

Kirjailijoille on tarjolla residenssipaikkoja, joissa on hyvä irtaantua arjen kuvioista ja terästää aistejaan vieraassa ympäristössä.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista lähtee residenssiin, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta aistejaan voi yrittää herätellä muutenkin.

Tärkeää on tietysti olla läsnä siinä, missä on. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, uskallusta.

Aistit aukeavat myös eri tavalla, kun vaihtaa kirjoittamispaikkaa. Silloin aistii uusia ääniä, tuoksuja, ympäristö herää eloon tuoreella tavalla. Olen alkanut välillä lähteä kotoa muualle kirjoittamaan, esimerkiksi kirjastoon.

lahdenkirjasto

Lahden kaupunginkirjasto.

Kirjastossa voi vaikkapa ottaa hyllystä kirjan ja antaa satunnaisen lauseen johdattaa eteenpäin tarinassa.

Kotona kesken työpäivän nousen välillä ylös, laitan musiikin soimaan ja tanssin. Kirjoittaminen ei ole erillistä ruumiista. Pitkään jatkuessaan koneella istuminen kuihduttaa havaintokykyä.

Somenkin käytön vähentäminen tuntuu olevan kirjoitustyölle hyväksi. Kun irtaantuu ruutujen otteesta, voi helpommin pysähtyä maailman äärelle. Jatkuvassa somevirrassa uidessa muut helposti määrittelevät maailman ja sen, miten se pitäisi nähdä.

Kirjoittaminen on pienten, merkityksellisten hetkien ylös kirjaamista. Ja kun kaikessa rauhassa katsoo, kaikki on ihmeellistä.

Kaikessa on tarinan alku.

 

Mila

Helene Schjerfbeckistä kertova romaanini ”Jäljet” on juuri ilmestynyt.

Kirja sai alkunsa, kun kävin Schjerfbeckin 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa syksyllä 2012. Näyttely oli niin syvästi vaikuttava kokemus, että oli lähdettävä taiteilijan jalanjäljille etsimään ihmistä ja elämänfilosofiaa maalausten takaa.

Tässä muutama kuva reissuiltani, jotka ovat jo vuosia suuntautuneet Helenen osoittamaan suuntaan.

montmartreg

Helene opiskeli 1880-luvulla Pariisissa. Pariisin Montmartren kujilla pääsi vielä hyvin 1800-luvun Pariisin tunnelmaan.

julian-hotelli-taasgHelene työskenteli nuorena myös Bretagnessa kuten monet muutkin nuoret taiteilijat ympäri maailmaa. Pont-Avenissa hän majoittui tässä rakennuksessa, jonka nimi oli tuolloin Hôtel des Voyageurs.

eteenpa%cc%88ingBois d’Amour Pont-Avenissa. Näillä metsäkujilla Helene varmasti kuljeskeli salaperäisen englantilaisen kihlattunsa kanssa. Kirjailija kävi tunnelmoimassa.

mastot-avenila-sa%cc%88vytettywgovi-teoksen-interio%cc%88o%cc%88righelenen-ja%cc%88ljilla%cc%88g

Tunnetun ”Ovi”-teoksensa Helene maalasi Pont-Avenissa Tremalon kappelissa. Paikka ja villi oven alta esiin kurkottuva valo olivat vielä samanlaiset kuin ne ovat maalauksessa vuodelta 1884. Vierailu kappelissa tuntui huimalta aikamatkalta.

biitsia%cc%88g

Helene maalasi myös Cornwallissa St Ivesissä 1880-luvun lopulla. Paikan kauneus ja valo herättivät hänen maalaushalunsa ja hän pääsi hyvään työvireeseen kihlauksen purkautumisen aiheuttaman surun jälkeen. Täällä hän maalasi muun muassa yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Toipilas” vuonna 1888.

kaduilla-ela%cc%88ma%cc%88gbellair-terraceeng

Pieniltä kujilta etsin Helenen osoitteita. Niitä löytyikin. Täällä Bellair Terracen suunnalla Helene asui Maria Wiikin kanssa. Wiik maalasi St Ivesissä ehkä tunnetuimman teoksensa ”Maailmalle” 1889.

helenenpuut

Helene asui Tammisaaressa vuodesta 1925 lähtien. Hän rakasti puita ja maalasikin niitä.

helene-ja-milag

Täällä Kalatorin laidalla Helene asui jonkin aikaa vuokralla.

helenen-kanssag

Yksi Schjerfbeck–muistomerkki on Tammisaaressa paikalla, jossa Helene asui entisessä Juslinin talossa.

grand-hotelg

Kävin syksyllä Tukholmassa kirjailijavierailulla. Samalla oli hyvä tilaisuus käydä tunnelmoimassa Saltsjöbadenissa, jonka kylpylähotellissa Helene vietti kaksi viimeistä vuottaan. Paikkakunta on nykyään TV:stä tuttu Solsidan, mutta sen yksinäisyydessä syntyivät Helenen viimeiset, paljaan puhuttelevat omakuvat.

Matka Helenen jäljissä antoi minulle valtavan paljon. Muita matkoja aiheeseen tein muun muassa tutustumalla Helenen tauluihin, lukemalla hänen kirjeitään ja hänen taiteestaan tehtyä tutkimuskirjallisuutta.

Häivähdyksiä tästä kaikesta löytynee kirjastani.

.kansiellinen

Mila

Uusi romaanini odottaa painamistaan, syntymistään maaliskuussa.

Luopumisen tuskaa ja mahdollisia tyhjyyden tunteita ehkäisee se, että kun yksi kirja on valmis, uusia tekstejä on jo tekeillä.

En putoa ihan tyhjään paperiin.

Uuden kirjan ilmestyttyä olen jo henkisesti lähtenyt toisiin maisemiin. Seuduille, joista en halua liikaa puhua, jotta mikään heikostikaan häämöttävä polku ei katoaisi.

Vain perheeni tietää suurin piirtein missä päiväni vietän – olenko maan päällä vai jossakin muualla. Seurassani saattaa olla edesmennyt taiteilija tai vaikkapa joukko jonkin sortin lohikäärmeitä.

Työskentelen yksin aina siihen saakka, kunnes näytän ensimmäisen version kustannustoimittajalle.

Jotkut kirjailijat kuulemma pyytävät deadlinea kustantamosta. Minä haluan sellaisen vain hätätapauksessa. Tahdon kirjoittaa rauhassa, ja kaikenlaiset rajapyykit takaraivossa ahdistavat. Jokainen kirja ansaitsee sen, että se saa oman aikansa – tarvitsi se sitten vuoden tai useamman.

Keskeneräisten tarinoiden lisäksi minulla on vielä unelmia. Kirjoja, jotka vielä joskus kirjoittanen, mutta joista minulla ei vielä ole kuin heikkoja aavistuksia.

Nuo kirjat välähtävät lauseissa, joita kuulen ja luen. Kuvissa, joita näen. Keräilen näitä välähdyksiä kuin kiviä ja simpukankuoria reissuilta.

Kaikki on vielä mahdollista.

Kirjoitatko sinä monta kässäriä yhtä aikaa?

Näytätkö töitäsi mielelläsi muille keskeneräisinä? Kuinka salaisessa maailmassa elät?

Mila

hellukansi

Tämä kirja ei ole enää mikään salaisuus, vaan tulossa kohta maailmaan. Kannen on loihtinut Tuija Kuusela.

Vuosi alkaa olla lopuillaan. Takanani on ahkera vuosi kirjojen ja muidenkin tekstien äärellä. Talvipäivänseisaus kietoo meidät tummaan täkkiinsä – ja hellästi muistuttaa, että on aika rauhoittua.

Joulussa parasta on juuri paastoaminen kiireestä, pysähtyminen hiljaisten asioiden äärelle.

Lapsenakin joulun tuntu syntyi usein seisahtumisesta ja ihmettelystä. Kuten siitä, kun kävin illalla salaa halaamassa joulukuusta. Sain puun tuoksua kasvoilleni ja tunsin koko ruumiissani joulun taian.

Muistan myös huiman musteensinisen tähtitaivaan katselun ja paperinvalkoisen lumen nirskahtelun jalkojen alla.

Tältä joululta toivon ainakin rauhallisia hetkiä kirjojen parissa. Ajan hidastamista kirjojen taajuudelle ja rytmiin.

Lasten, jouluisten laulujen ja vaikkapa korttienkin avulla kokee välähdyksiä satujen maailmasta.

Se tuntuu siltä kuin tulisi kotiin, lapsuuteen.

 

lukutonttu

(Kuvassa tonttu lukee Tuula Korolaisen kokoelmaa Kuono kohti joulua, 2006.)

 

Hannele Huovi on yksi lempirunoilijoistani. Lainaankin tähän yhden säkeistön Huovin runosta Joululaulu (Matka joulun taloon, 2001):

 

Tänään taivas säihkyy mustaa tulta,

pimeä päätä kietoilee.

Pieni tähti puhkoo taivaankannen –

niin pientä on lämpö,

niin pientä on valo.

 

Pieniä, suloisia jouluhetkiä kaikille Grafomanian lukijoille!

Mila

takkatonttu

 

*

Kiitos Mila kauniista ja tunnelmallisesta joulutervehdyksestä. Tähtitaivaat ja lumen narskahtelu nostavat hellän kaipauksen lapsuuteen, kun lunta oli kaulaan, hiippalakit vilahtelivat ikkunan takana ja kuusessa lepattivat aidot kynttilät. Nuo muistot voi aina kaivaa esiin, varsinkin näin vesikelijouluina – ja nopeasti sitä huomaakin olevansa tulvillaan jouluonnea.

Toivotan kaikille hyrisevää, kehräävää joulumieltä!

Kirsti

Pihakurre marraskuun lumisateessa.

Pihakurre marraskuun hiutaleissa.

 

 

Kiitos tanskalaiset!

Tällä viikolla, keskellä syksyn arkista aherrusta, oli ilahduttavaa lukea lehtijuttuja hyggestä.

Maailman onnellisimmaksi tituleerattu kansa, tanskalaiset, ovat kehittäneet termin hygge. Se liittyy mukavuuteen, rentouteen, nautiskeluun, hyvään tunnelmaan ja elämään.

Juuri hygge voisi kuulemma pelastaa monet kaamosväsymykseltä. Kun luonto lepää, ihmisenkin kannattaisi hidastaa tahtiaan ja etsiä elämäänsä enemmän pieniä voimanlähteitä.

(Hyggeillä voi tosin myös läpi vuoden.)

Kirjan tekeminen vaatii tietysti sinnikkyyttä ja kovaa työtä, mutta toisaalta kirjoittamisessa on kyse myös silkasta hyggestä.

Hidastamisesta, hiljentymisestä.

Villasukista. Teekupeista. Sohvista. Kynttilöistä. Kävelyistä.

Unesta. Olemisesta. Lukemisesta. Pienistä asioista nauttimisesta.

 

20161116_160040

 

Kirjoittaminen, maailmojen luominen ja niiden tutkiminen ei ole suorittamista. Tarinat tulevat useimmiten silloin, kun on aikaa vain olla ja ihmetellä. Ne kutittavat mieltä silloin, kun tahtovat, yleensä muun hälinän hellitettyä.

Jonkinlaisen hyggen jäljillä lienee myös Eeva-Liisa Manner runossaan Lapsuuden hämärästä kokoelmassaan Tämä matka (1956):

 

Ota aika pois, ja syntyy avaruus,

ja hiljaisuus on musiikin imettäjä,

täynnä taivaallista maitoa, lempeää kylläisyyttä,

kerrottuja muotoja, kuten rypäleillä;

hän on korkeampi hyvä, olioiden rauha.

 

Hiljaisuus on sanojenkin imettäjä. Marraskuun hiljaisuus on siksi kirjailijalle inspiroiva. Manner jatkaa aiheesta runossaan Erdenes Treppchen kokoelmassaan Kirjoitettu kivi (1966):

 

Tulla

lähemmäs kuolleita, ruohoa, luomista,

hiljaisuutta,

sillä luominen on hiljaisuutta

niin kuin kevään syntyminen

ääneti ruohon kangaspuissa

 

 

sumumaisemaw

 

Kudotaan tarinoita – rauhassa omaan tahtiimme!

Sävykästä marraskuuta, hiljaisuutta ja hyggeä kaikille!

Mila

keiltox

Uusin kirjani Aurinkolinnut on vasta pyrähtänyt maailmaan. Kirja on viidestoista kirjani ja viides kuvakirjani.

Kirja alkoi syntyä, kun Kariston kustannustoimittajani viime syksynä ehdotti minulle uutta kuvakirjaa Hämärinkäisen jälkeen. Minulla oli jo kehkeytynyt uusi tarina päässäni, joten ilomielin otin haasteen vastaan.

Syksy 2015 oli ollut aika raskas kaikkine vihapuheineen ja rasistisine selkkauksineen, ja maahan oli tullut yhtäkkiä suuri määrä turvapaikanhakijoita. Tuntui, että halusin kirjoittaa jotakin aiheeseen liittyvää – tarinan ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.

Epäluuloinen hahmo tarinassani on yksinäinen aikuinen nimeltä Natalia Nokkonen. Koen, että ennakkoluuloisia ovat nimenomaan aikuiset, monessa asiassa. Ja että aikuiset voisivat usein ottaa mallia lasten avoimuudesta.

Rakastan teetä ja olen jo pitkään haaveillut, että kirjoittaisin tarinan, joka liittyy mystiseen teekannuun. Aurinkolintujen tarina lähteekin liikkeelle Natalia Nokkosen kotoa, jossa hän on kattanut teepöydän kahdelle, mutta istuu siinä tänäänkin ilman seuraa. Hän ei kestä pihan uusien lasten ääniä, koska haluaa lukea harmaat uutisensa rauhassa.

huutox

Kun Natalia lopulta uskaltautuu viemään vanhan teekannunsa lasten leikkeihin, kannun kyljistä lennähtävät ilmoille ihmeelliset, värikkäät linnut.

Ja mitä sitten tapahtuukaan?

maja2x

tanssi2

portti2x

Kirjan on kuvittanut Ilona Partanen. Aurinkolinnut on hänen ensimmäinen kuvakirjakuvituksensa. Ilonan etninen, värikylläinen, fantasianomainen tyyli keskustelee mielestäni hyvin Aurinkolintujen tarinan kanssa.

kansix

Kirjoitan kaikenikäisille. Se on ilo ja rikkaus sekä tuo kirjoitustyöhön vaihtelua. Vaikka rakastan ja arvostan lasten- ja nuortenkirjoja, valmistelen tällä hetkellä myös toista romaaniani aikuisille.

Aika monen käsitys tuntuu edelleen olevan, että aikuisille kirjoittamisen täytyy olla lapsille kirjoittamista haastavampaa – aikuisten kirjoja kun usein pidetään sinä oikeana (ja vakavasti otettavana) kirjallisuutena.

Minusta mikään tähän mennessä kokeilemani kirjallisuudenlaji ei ole toista helpompaa kirjoittaa. Joskus jokin tarina ottaa kuvakirjan muodon, toinen taas aikuisten romaanin. Ja kirjojen ikäluokitukset ovat lähinnä vain viitteellisiä.

Lastenkirjoja kirjoittaessani haasteena on loihtia pieniäkin lapsia kiinnostava tarina, joka kestää useita lukukertoja ja antaa jotakin myös entisille lapsille. Lastenkirja on usein ihmisen ensikosketus kirjallisuuteen. Olisi hienoa, jos oma kirja ei ainakaan karkottaisi potentiaalisia lukutoukkia kirjallisuuden laajoilta rannoilta.

Nuortenkirjan kirjoittajana olen pohtinut, miten puhutella nuorta(kin) lukijaa, millaisella tarinalla ja kielellä yrittää koskettaa hänen maailmaansa.

Taustatyötä vaatii jokainen laji. Kaikkien kirjojen kohdalla koetan miettiä, mitä uutta ne tuovat maailmaan ­ ­– ja kirjojen laajaan mereen.

Perimmäinen syyni kirjoittaa niin lapsille kuin aikuisille on kuitenkin ihme, jonka olen lukiessani kokenut.

Kun tavoittaa hyvän tarinan, tekstin, hahmon, jotakin ihmeellistä kirjan kansien välistä, se tuntuu yhtä ihanalta kuin kuunvalo syksyisessä illassa. Kirjoitan tuosta valosta jo kauan sitten huumaantuneena: saisinko minäkin loihdittua kipinän esiin, edes hetkeksi?

Olen ylpeästi osa lukijoiden ja tarinankertojien pitkää ketjua, pitämässä yllä ja siirtämässä eteenpäin pientä valontuikahdusta. Se kipinä on kaikkein tärkein. Kirjan muodosta ja ikäsuosituksista viis.

Kirjoitatko sinä sekä aikuisille että lapsille? Jos kirjoitat vain tietylle ryhmälle, niin miksi?

Terveisin Mila

bibliotecaKirjat ovat täynnä valoa. Kuvassa Las Palmasin kirjasto.

 

 

 

Lämpöiset synttärionnittelut ja -halaukset Kirstille!

http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirjailija-kirsti-kuronen-elaa-ilman-kannykkaa-tvta-ja-facebookia-some-olisi-minulle-hauta/

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot