You are currently browsing milateras’s articles.

 

– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?

– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?

– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?

– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?

– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?

– Tuletko…

– Ai palkkiota? Ööö…

 

On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan ­– vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.

Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.

Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.

Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.

 

Mila

Mainokset

pontto_netti.jpg

Grafomaanikko Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto) on valittu Topelius-ehdokkaaksi.

Raadin perustelut:

”Kauniisti kirjoitettu säeromaani kuvaa nuoren tytön äänellä kokemuksia aikuiseksi kasvamisesta. Teos käsittelee herkkävireisesti seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, eikä Kuronen kaihda vaikeitakaan teemoja. Pönttö maalaa kuvia sanoin: samastuttavia ja lähelle tulevia. Säkeiden väliin jää tilaa myös lukijalle ja hänen omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen.”

Muut Topelius-ehdokkaat:

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva (WSOY)

Arja Puikkonen & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)

Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, Väki 1 (Tammi)

Tuuli Vuorma: Caapparin kääty, Roistoakatemia 1 (Kvaliti)

 

Arvid Lydecken -ehdokkaat:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Karin Erlandsson: Pärfiskaren. Helmenkalastaja. (S&S)

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)

 

Luettavana satoja kirjoja

Raatiin kuuluivat tänä vuonna erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT Myry Voipio.

Tänä vuonna Topelius- ja Lydecken-raati  sai luettavakseen satoja kirjoja. Ehdokkaita kummassakin kategoriassa on viisi.

– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja.

Raatityössä otetaan huomioon monia asioita. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.

Vuoden Topelius-ehdokkaissa näkyy esimerkiksi vaikeiden aiheiden ennakkoluuloton käsittely osana sekä realistista perinnettä että fantasiakirjallisuutta. Lydecken-ehdokkaat puolestaan puhuvat paljon ystävyyden, rakkauden ja mielikuvituksen tärkeydestä osana elämää. Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkineensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.

”Kuka löytää kirjan ilman vinkkiä?”

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta uutisoidaan Topelius- ja Lydecken-raadin mukaan turhan vähän: – Vuoden suurin huomio kohdistuu yleensä lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaisiin, vaikka vuosittain julkaistaan paljon huikean hyviä ja tärkeitä aiheita käsitteleviä teoksia. Tieto näistä kirjoista olisi ensiarvoisen tärkeää niin lasten ja nuorten vanhemmille kuin heidän kanssaan työtä tekeville. Kuka löytää uuden kirjan ilman tietoa tai vinkkiä, jos ei jo valmiiksi seuraa alaa?

Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.

Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita.

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry. Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Lydecken ansiokkaalle lastenkirjalle.

Palkintojen saajat julkistetaan 12.1. 2018.

 

Grafomania onnittelee kaikkia ehdokkaita –

erityislämmin onnenhalaus Kirstille!

 

Mila

– Me ainakin luetaan. Ja meidän kaverit. Joka päivä.

Näin teinitytöt vastasivat eräälle nuorten lukemisen vähyyttä päivittelevälle naiselle.

Kouluvierailuilla iso osa käsistä nousee pystyyn, kun kysyn, ketkä lukevat kirjoja.

Lapset ja nuoret kertovat, kuinka lukeminen auttaa heitä rauhoittumaan ja pääsemään pois arjesta. Joku on aina innostunut myös kirjoittamisesta ja saattaa kertoa, kuinka lukeminen kannustaa häntä eteenpäin omassa kirjoittamisessa.

Media toitottaa toistuvasti, kuinka nuoret eivät lue. Mutta kyllä lukijoita on. Kaipaisikin julkisuuteen enemmän tarinoita lukemisesta – kertomuksia kirjoista nauttivista, kaiken ikäisistä ihmisistä.

Onnellisia kohtaamisia

Olin tällä viikolla esiintymässä Kemissä lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarissa. Samassa tapahtumassa tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen puhui lukemaan innostamisesta.

Kuinka lukuinto sitten syttyy? Heikkilä-Halttusen mukaan kyse on  sopivan kirjan ja lukijan sattumanvaraisesta, onnellisesta kohtaamisesta.

Avainasema on aikuisilla. He toimivat esimerkkeinä kirjojen ystävistä. Aikuisten tehtävä on osoittaa kiinnostusta lukemista kohtaan ja tarjota lapsille heitä mahdollisesti kiinnostavia kirjoja. Äänikirjatkin voivat toimia porttina tarinoiden maailmaan, jos lukeminen tuottaa vaikeuksia.

Vinkkejä tutuille lapsille sopivista kirjoista kannattaa kysellä vaikkapa kirjaston henkilökunnalta.

Ylipäänsä aikuisilla on valtaa vaikuttaa siihen, että kirjoja on helposti saatavilla. Voi puolustaa lähi- ja koulukirjastoja. Joku saattaa innostua vaikkapa lukumummoksi tai -vaariksi ryhtymisestä.

Kamppanjoitakin lukemisen puolesta käydään jatkuvasti. Viimeisin lienee opetusministeriön juuri käynnistämä kansallinen lukutaitofoorumi.

joulupöytä.png

Kirjastot tekevät paljon työtä lukemisen kipinän sytyttämiseksi. Kuva Kemin kirjastosta.

Lue ääneen!

Lukemaan innostaminen on Heikkilä-Halttusen mukaan ennen kaikkea kotien tehtävä. Jo vauva iloitsee hyräilystä, tarinoinnista ja loruttelusta.

Ääneen lukemisella on yhtä suotuisia vaikutuksia lapseen kuin sillä, että hän lukisi itse. Sitä paitsi ääneen lukien ja luetusta keskustellen saa ihan erityistä tietoa (omasta) lapsesta.

Myös päiväkoti ja koulu voivat vaikuttaa vahvasti lukuinnon syttymiseen. Ääneen lukemisesta nauttivat yläkoulunkin oppilaat.

Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan myönteistäkin suuntausta lukuinnossa on havaittu. Vuoden 2015 tutkimuksessa joka neljäs 7–16-vuotias ilmoitti lukevansa enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

”Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan”, kiteyttää lukemisen ilon Anne Leinonen teoksessaan Kirjanoita (2017). ”Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus samassa paketissa.”

nukkekaappi.png

Lukemalla pääsee pois omasta arjesta toiseen maailmaan – niin kuin vaikka nukkekaappiin. Tämä yksilö on esillä Kemin historiallisessa museossa.

 

Mila

Turun kirjamessuilla Nuorisokirjailijoiden osastolla oli viime viikolla esillä kuvia kirjailijoiden sielunmaisemista.

Omat kuvani näyttivät varsin samanlaisilta kuin muidenkin: luonto auttaa kosketuksiin sielun kanssa.

suomitieX

Toki tunnistan sielunpaikkoja ja -seutuja ympäri maailmaa, mutta vaitelias kylätie on arjessani useimmiten läsnä. Se tarjoaa kävelyretken ajan hiljaisuutta, palautumista, ajatusten selkeytymistä ja uusia ideoita. Hiljainen maalaiskylä auttaa havainnoimaan maailmasta voimaa tuovia yksityiskohtia.

lokkilampi

Lokakuinen lampi Orimattilassa.

Taas pimenevät illat auttavat nekin yhteyteen sisimpien ajatusten ja tunteiden kanssa.

Myös kirja on kylätien kaltainen hiljaisuuden paikka ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. Sen kanssa voi keskustella. Parhaimmillaan lukiessaan löytää itsestään ja maailmasta jotakin uutta. Sivuilla, kirjan rivien välissä on tilaa omaehtoiseen ajatteluun, keskittymiseen ja asioiden yhdistelyyn.

Missä on sinun sielunmaisemasi?

 

Mila

Lehdessä kriitikko moitti aikuistenkirjaa vertaamalla sitä nuortenkirjaan: ”muistuttaa mustavalkoisuudessaan nuortenkirjaa”.

Minusta niillä, jotka heittelevät tällaista kirja-arvosteluihin, tulisi olla parempi tuntemus kirjallisuuden eri lajeista. Miten kannustamme lapsia ja nuoria lukemaan, jos kuitenkin pidämme heille suunnattuja teoksia jotenkin aikuisten kirjoja yksioikoisempina tai vähempiarvoisina?

Tasaisesti kuulen (hyväntahtoisia) kyselyjä siitä, miksi kirjoitan sekä lapsille, nuorille että aikuisille.

Minulle se on rikkaus ja etuoikeus. Koen, että olen nimenomaan saanut kirjoittaa eri-ikäisille.

Minua kiinnostaa koko ihminen, kaikissa ikävaiheissa. En tahdo liikaa lokeroida lukijoita. Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Aikuisten kirjat sen sijaan saattavat olla lapsille himpun verran liian pitkäpiimäisiä tai muuten sopimattomia.

Joskus ihmisten rivien välistä paistaa käsitys, että aikuistenkirjaa on varmasti lastenkirjaa haastavampi tehdä.

Mutta koettakaapa kirjoittaa koukuttava, lapsia ja nuoria innostava kirja, jossa on ihmeen tuntua. Sellainen, joka saisi lapset hetkeksi sysäämään syrjään virtuaalipelit.

Ei ole ihan helppo homma.

Mikä saa sitten yrittämään? Ehkä se on se ihmeellinen kirjojen valo, joka väritti lapsuuttani.

Se taikapiiri, jonka sisällä oli turvallista olla niin kuin tai leikissä.

Seikkailujen ja ajatusten sävyt. Ne, joissa ei ole mitään mustavalkoista.

 

Mila

Näyttökuva 2017-4-4 kello 9.52.55.png

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunnradalle lähti.

Saisi taivaalla uida ja kelliä

ja ajaa yön karusellia.

 

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunradalle lähti.

Olla kuun puutarhassa kukassa

ja kaikilta huolilta hukassa.

 

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunradalle lähti.

Tehdä taivaalla huimia lentoja

ja täyttää toiveita pieniä, hentoja.

 

Tässä rakastuneen Kiiltomadon laulu kuvittaja Karoliina Pertamon ja minun ”Kettu ja värit” -kuvakirjassamme. Juuri ilmestynyt kirja sai alkunsa siitä, kun kirjoitin samannimisen tanssisadun Lahteen vuoden 2016 suomalais-ugrilaisten kielten maailmankonferenssiin. Tarina kertoo revontulten synnystä.

 

Kettu_cover5_resized.jpg

 

Mila

Palasin juuri Italiasta, jossa reissasimme akselilla Rooma, Castiglion Fiorentino, Cortona, Siena, Arezzo ja Firenze.

Matkalta tarttui mieleen paljon kiehtovia yksityiskohtia, jotka varmasti hautuvat osaseksi jotakin tulevaa kirjaa. Poikkesin myös kirjakaupoissa ja kirjastossa – sekä toimivassa että museoidussa kirjastohuoneessa.

Kirjat vaikuttivat olevan hieman edullisempia kuin Suomessa. Kirjakauppoja tuli vastaan ilahduttavasti. Oli myös kokonaan lapsille omistettuja kirjamyymälöitä. Lelukauppojen valikoimiin kuului usein myös lastenkirjoja. Marketeista ja huoltoasemiltakin luettavaa löytyi. Tässä muutama kuva.

 

biblioteca

Toscanalaisen pikkukylän Castiglion Fiorentinon kirjaston ovi oli vaikuttava.

vanhakirja

Castiglion Fiorentinon kirjastossa oli tunnelmallinen vanhojen kirjojen osasto. Uusia kirjoja ei ehkä ollut valikoimissa vastaavia määriä.

 

kirjastossa1

Cortonalaisessa museossa oli kirjastohuone, joka hyllyjen yläpuolisine muotokuvineen oli kuin ”Salaisesta kirjastostani”. Hmm…

ikkunasta

Kävin Roomassa Keats–Shelley museossa. Brittiläinen runoilija John Keats saapui Roomaan pahasti tuberkuloosista sairaana marraskuussa vuonna 1820. Hänen huoneensa ikkunasta näkyivät Espanjalaiset portaat. Näkymä oli sairaalle runoilijalle jatkuva ilonaihe: hän katseli suihkulähdettä, taiteilijoiden malleja, jotka lepäsivät portailla, satunnaisia vuohilaumoja sekä muun muassa mosaiikin tekijöiden, kaivertajien ja kuvanveistäjien pajoja. Keats kuoli vain 25-vuotiaana tässä huoneessa 23.2. 1821.

arezzo

Kaunis lasten- ja nuortenkirjojen kauppa Arezzossa, Toscanassa.

20170727_154049

Tässä lastenkirjahyllyssä kirjojen esillepanoon oli panostettu.

kuvakirja

Ostin itselleni Andrea Camillerin kuvakirjan ”Magarìa”. Kauniin kuvituksen on tehnyt Giulua Orecchia. Opettelin lisää italiaa lukemalla tarinaa. Kirja kertoo muun muassa siitä, miksi valas laulaa.

doris

Kirjakaupan pussi siteeraa Doris Lessingiä. Suomennokseni: ”Ajattele sopimattomasti, jos haluat, mutta joka tapauksessa ajattele omalla päälläsi.”

huoltis

”Libri novità, per viaggiare anche con la mente.” Huoltoasema mainosti kirjavalikoimaansa: ”Uusia kirjoja, jotta voit matkustaa myös mielessäsi.” Vähän kiinnostaisi tuo kirja ”Il bosco di Mila”, ”Milan metsä”. Millainenhan se olisi?

 

Osallistuin menneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Se pidettiin tällä kertaa ihan synnyinsairaalani vieressä, Lahden keskustassa, kauniissa jugendlinnamaisessa kansanopistossa.

kansanopisto.png

Ja miksipä en olisi tullut paikalle, kun kerran kotikonnuillani järjestettiin yksi Euroopan vanhimmista (ja varmasti myös kiinnostavimmista) kirjallisuustapahtumista.

Kokoukseen osallistui kuutisenkymmentä kirjailijaa. Vieraita oli neljästätoista eri maasta: kaukaisimmat olivat matkustaneet Lahteen aina Nicaraguasta ja Japanista saakka.

Alkukesän aurinkoinen Lahti näytti kokoustajille kauneimpia kasvojaan.

Tunnelma oli välitön ja rento. Ensimmäisenä iltana pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma –jalkapallo-ottelu Mukkulan kartanon puistossa. Minäkin pelasin parhaani mukaan Suomen joukkueessa. Hauska ottelu päättyi muun maailman voittoon (4-3).

kohtipeliä.png

Minä ja Anna Maria Mäki olimme Suomen kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueen naisvahvistuksia.

vesijärvi.png

Jalkapallo-ottelun jälkeen saunottiin, ja moni kävi sinertyvässä illassa pulahtamassa Vesijärvessä.

 

Kulkureittejä hiljennetyn luokse

Puheenvuoroissaan kirjailijavieraat ottivat esiin ajankohtaisia aiheita kuten ydinvoiman, pakolaiset ja nationalismin nousun. Tietysti puhuttiin myös kirjallisuuden merkityksestä ja sen synnyttämisestä.

kokousta.png

Riitta Jalonen kuvaili alustuksessaan ihmisten sisällä olevaa jokea, jossa kirjoittamaton odottaa esiin nostamistaan kuin kivi. ”Kirjaa ei voi suorittaa”, Jalonen painotti.

”Meihin kertynyt aineisto tulee kyllä käyttöön aikanaan. Sitä ei voi pakottaa esille, ja sen tähden kirjoilla ei voi olla ennalta suunniteltua aikataulua, vaan ne tulevat kirjoitetuiksi, kun aika on.”

Olen samaa mieltä – kirjoja ei tehdä liukuhihnalla.

Riitta Jalonen puhui paitsi ajan, myös hiljaisuuden merkityksestä kirjailijan työssä: ”Hiljaisuus ja keskittyminen ovat kirjailijan kulkureittejä hiljennetyn luo.”

 

Maagisia hetkiä

Oli taianomaista kuulla kansainvälisten vieraiden lukevan proosaansa ja runojaan alkukielellä. Säkeitä oli myös suomennettu, mikä oli herkullista. Monen vieraan kokoelman olisin halunnut lukea kokonaan.

Kolmen päivän aikana imin itseeni ajatuksia ja sanoja. Kotiin viemisiksi jäi paljon sulateltavaa.

salainenpuutarha.png

Lahden kansanopiston salaisessa puutarhassa, kukkivien syreenien ja omenapuiden alla kirjailijat eri maista löysivät kollegoistaan juttuseuraa.

Yksi kokouksen kysymyksistä oli, kantaako kuiskaus kauemmas kuin huuto. Näiden päivien jälkeen taidan uskoa entistäkin enemmän kirjan kuiskausvoimaan.

Tästä festivaalista jäi niin hyvä muisto, että haluaisin osallistua siihen seuraavalla kerralla uudestaan. Ja suosittelen Lahtea muillekin – niin kirjallisuuden ammattilaisille kuin muullekin yleisölle. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidetään taas kahden vuoden päästä.

mukkulantammet.png

Mukkulan tammet ovat nähneet kirjailijakokousvieraita ympäri maailmaa aina vuodesta 1963 lähtien. Joukossa on myös kahdeksan sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Mila

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Kevät, avarat tuulet. Ne saavat unelmoimaan matkoista, vaikkapa residenssistä.

Kirjailijoille on tarjolla residenssipaikkoja, joissa on hyvä irtaantua arjen kuvioista ja terästää aistejaan vieraassa ympäristössä.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista lähtee residenssiin, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta aistejaan voi yrittää herätellä muutenkin.

Tärkeää on tietysti olla läsnä siinä, missä on. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, uskallusta.

Aistit aukeavat myös eri tavalla, kun vaihtaa kirjoittamispaikkaa. Silloin aistii uusia ääniä, tuoksuja, ympäristö herää eloon tuoreella tavalla. Olen alkanut välillä lähteä kotoa muualle kirjoittamaan, esimerkiksi kirjastoon.

lahdenkirjasto

Lahden kaupunginkirjasto.

Kirjastossa voi vaikkapa ottaa hyllystä kirjan ja antaa satunnaisen lauseen johdattaa eteenpäin tarinassa.

Kotona kesken työpäivän nousen välillä ylös, laitan musiikin soimaan ja tanssin. Kirjoittaminen ei ole erillistä ruumiista. Pitkään jatkuessaan koneella istuminen kuihduttaa havaintokykyä.

Somenkin käytön vähentäminen tuntuu olevan kirjoitustyölle hyväksi. Kun irtaantuu ruutujen otteesta, voi helpommin pysähtyä maailman äärelle. Jatkuvassa somevirrassa uidessa muut helposti määrittelevät maailman ja sen, miten se pitäisi nähdä.

Kirjoittaminen on pienten, merkityksellisten hetkien ylös kirjaamista. Ja kun kaikessa rauhassa katsoo, kaikki on ihmeellistä.

Kaikessa on tarinan alku.

 

Mila

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Paljon onnea Elina Rouhiaisell…
milateras artikkeliin Miten ei sanotaan?
Leena artikkeliin Miten ei sanotaan?
Magdalena Hai artikkeliin Miten ei sanotaan?
Raili Mikkanen artikkeliin Miten ei sanotaan?

Arkistot