You are currently browsing milateras’s articles.
Kirsti Kurosen kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama Kerro minulle kaunis sana -kuvakirja (Karisto) on valittu Runeberg Junior -ehdokkaaksi.
Raati luonnehtii teosta näin: ”Kerro minulle kaunis sana on monitahoinen ja monitasoinen kertomus, siitä miten sanat voivat pelastaa. Kirsti Kurosen kirjan lapsi pakenee kodin ikäviä sanoja löytääkseen uusia, kauniimpia. Karoliina Pertamon kuvituksessa kirjaimet leijuvat kuin lumihiutaleet. Nekin innostavat lukijaa keksimään omia sanoja.”
Muut ehdokkaat ovat:
Henrika Andersson & Christel Rönns: Nagu-nalle och kastasdjuren (Förlaget)
Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnéa och vännerna (Förlaget)
Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Katoava muumio (Karisto)
Lena Frölander-Ulf: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget)
Malin Klingenberg & Sanna Mander: Fisens liv / Pierun elämää (S&S)
Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava)
Jukka-Pekka Palviainen & Christel Rönns: Allu ja outo Uolevi (WSOY)
Veera Salmi & Matti Pikkujämsä: Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Otava)
Annika Sandelin & Karoliina Pertamo: Om jag fötts till groda (Förlaget)
Runberg Junior -palkinto myönnetään lastenkirjalle, jonka kohderyhmänä ovat 6–9-vuotiaat lukijat. Esiraati valitsi 10 ehdokasta. Voittajan saavat valita porvoolaiset lapset. Runeberg Junior -palkinto on Porvoon kaupungin ja KSF Media / Sanomalehti Östnylandin yhteinen 10 000 euron suuruinen lastenkirjallisuuspalkinto.
Myös Raili Mikkasen tuore Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi) on myös herättänyt raadeissa ihastusta; se on valittu ehdolle Savonia-kirjallisuuspalkinnolle.
Raati perustelee valintaa näin: ”Mikkanen tarjoaa aivan uudenlaisen, virkistävän näkökulman kansalliskirjailijamme Minna Canthin elämään. Minnan toiseksi vanhin tytär Elli valottaa, minkälaista oli elää koko yhteiskuntaa ravisuttavan kirjailijan lapsena. Canthin lapset saivat kokea äitinsä radikaalien mielipiteiden aiheuttaman tyrmistyksen ja vihapuheet myös itseään kohtaan. Toisaalta taas kodin edistysmielinen ilmapiiri loi elämälle innoittavan kasvualustan.”
Yhteensä kuusi kaunokirjallista teosta on ehdolla Kuopion kaupungin jakaman Savonia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ehdokkaana on toinenkin 175-vuotisjuhlavuottaan viettävää Minna Canthia käsittelevä teos, Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos). Ilahduttavasti mukana on Raili Mikkasen teoksen lisäksi toinenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuteen lukeutuva teos, Jukka Itkosen Koira nimeltä Mutsi (Lasten Keskus), jonka on kuvittanut Virpi Penna.
Palkinnon saaja julkistetaan 9. joulukuuta.
Muutama päivä sitten Kuvittajat ry aiheellisesti huomautti, että palkintoehdokkuuksia uutisoidessa tulisi ehdottamasti mainita myös kirjan kuvittajan nimi.
Lämpimät onnitteluhalaukset sekä Kirstille että Railille!
Mila
Suomen Kirjailijaliitto jakoi eilisessä kevätkokouksessaan vuotuiset tunnustuspalkintonsa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnustuspalkinnon sai ihana grafomaanikkomme Raili Mikkanen.
Eikä syyttä: hänen hieno ja monipuolinen tuotantonsa käsittää yli 60 teosta. Palkinnon perusteluissa ilahduttavat erityisesti nämä lauseet: ”Kirjailijakollegana Mikkanen on keskusteleva ja aina valmis auttamaan, hän kysyy tavattaessa, mitä kuuluu, ja haluaa aidosti kuulla vastauksen. Mikkasen läsnäolo on huumorintajuista ja muita kannattelevaa. Hän jakaa kokemuksiaan kirjailijan työstä myös rehellisinä ja viisaan huumorin sävyttäminä blogiteksteinä.”
Kirjailijakollegojen tuki ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan auttaa merkittävästi jaksamaan yksinäisessä ja monella tavalla haastavassa työssä.
Liiton toisen tunnustuspalkinnon sai tänä vuonna Sirkka Turkka.
Raportoi Mila
Naurua ja liikutuksen kyyneleitä: Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Suvi Oinonen (vas.) ja puheenjohtaja Sirpa Kähkönen luovuttivat Railille Tirlittanin.
Sanoissa on voimaa – kuten jo Kirstin ja Karoliina Pertamon tuoreessa Kerro minulle kaunis sana –kirjassa nähdään.
Sattumalta myös minun ja Terese Bastin vasta ilmestyneessä kuvakirjassa Hirvivaarin ihmeellinen löytö (Karisto, 2019) käsitellään sanojen vaikutusta – hieman eri kantilta tosin.
Hirvivaarin tarinan kirjoitin alun perin kouluissa luettavaksi saduksi muutaman vuoden takaiseen Hyvien sanojen viikko -tempaukseen.
Terese Bast tavoitti Hirvivaarin olemuksen hyvin hellänhumoristisella piirustusotteellaan.
Hirvivaarin tarina sijoittuu huhtikuuhun ja heräävään metsään. Terese Bastin iloiset värit toivatkin minulle kevään luonnosta puskevien leskenlehtien ja krookusten kanssa.
Lempeää ja värikästä pääsiäistä sekä kevättä!
Mila
Terveisiä Edinburghista! Vanhassa, salaperäisessä kaupungissa, Harry Potter-sarjan syntysijoilla, oli hauska jäljittää noitakirjoihin johtaneita maisemia, yksityiskohtia ja tunnelmia.
Matkustimme Lontoon kautta Edinburghiin sen jälkeen, kun olin lukenut tyttärilleni Potter-kirjat ääneen.
Victoria Street Edinburghin vanhassa kaupungissa on toiminut inspiraation lähteenä Viistokujalle.
Tässä kuva Viistokujalta Lontoon Harry Potter -studioilta:
Kukkulalla sijaitseva Edinburghin vanha linna inspiroi Rowlingia kuvittelemaan Tylypahkan koulun. Myös hieman synkän näköinen, kivinen George Heriotin yksityiskoulu (jota Rowlingin lapsetkin aikoinaan kävivät) on lainannut jotakin ulkomuodostaan Tylypahkalle. Niin kuin monet muutkin kaupungin ikivanhat rakennukset.
Greyfriarsin hautausmaalla Edinburghissa kuulemma kummittelee enemmän kuin millään toisella kirkkomaalla koko Britanniassa. Paikka tosiaan ruokkii mielikuvitusta satoja vuosia vanhoine hautoineen, patsaineen ja mausoleumeineen.
Yllä olevassa kuvassa näkyvä Thomas Riddellin hauta on Potter-fanien pyhiinvaelluspaikka varsinkin halloweenina, jolloin he järjestävät siellä kaksintaisteluita. Tom Riddlen (suomeksi Tom Valedron eli lordi Voldemortin) nimen Rowling on kehitellyt tästä haudasta. Professori MacGarmivan englanninkielisen sukunimen McGonagall kirjailija puolestaan bongasi erään runoilijan haudalta samaiselta kirkkomaalta.
Runoilijan laatta näkyy alla olevassa kuvassa.
”The Elephant House” -niminen kahvila mainostaa ikkunassaan olevansa Harry Potter-kirjojen syntypaikka. Rowling kirjoitti sielläkin kirjojaan. Isoista ikkunoista näkyy muun muassa Greyfriarsin hautausmaalle.
Tässä Spoon Cafe -nimisessä kuppilassa Rowling kirjoitti Pottereiden aivan ensimmäisiä lukuja.
Tuolloin Nicolson-nimisen kahvilan omisti hänen sisarensa mies, joka tarjosi pienen lapsensa kanssa liikkuneelle Rowlingille ilmaista kahvia ja pysyvän kirjoituspaikan ikkunan vieressä. Tässäkin kahvilassa on isot, luonnonvaloa tulvivat ikkunat, joista näkyy vanhan Edinburghin mystisiä kivirakennuksia.
Menestynyt Rowling viimeisteli sarjansa upeassa viiden tähden Balmoral-hotellissa. Saatuaan sarjansa päätökseen kirjailija kuulemma otti minibaarista sampanjan ja kulautti sen saman tien loppuun. Moni muukin olisi varmasti tehnyt samoin!
Rowling on painanut kädenjälkensä kivilaattaan Edinburghissa.
Vaikka ei olisi aiemmin ollut kiinnostunut Pottereista tai fantasiakirjallisuudesta, Edinburghin kaltaisessa tarinoita täynnä olevassa kaupungissa niistä on helppo innostua.
Mila
Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto 2017) on saanut Punni-kunniamaininnan.
Palkintoraadin perustelut: ”Pönttö on Kirsti Kurosen toinen säeromaani. Säeromaanin muoto on kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa uusi ja kiinnostava. Maailmalla suosittu laji on meillä vielä harvinainen ja tuntematon. Se tarjoaa monia mahdollisuuksia houkutella nuoria kirjallisuuden parin. Kertova, helposti lähestyttävä kerronta tarjoaa lukuelämyksen. Tarinaan haluaa tarttua uudelleen eikä se tyhjene yhdellä lukukerralla. Kirja on kaunis, koskettava ja samaistuttava.
Vasta täysi-ikäiseksi tullut Luna pohtii asioita ja kokemuksia, jotka ovat monen mielessä, kun pitäisi päättää minne jatkaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mikä omassa elämässä on tärkeää ja keihin voi luottaa. Säeromaanin muoto ei ole itsetarkoitus, vaan se on kertojansa näköinen ja palvelee päähenkilönsä tarinaa. Lunasta on kerrottava juuri näin.”
Punni-kirjallisuuspalkinnon saivat Riina Katajavuori ja Salla Savolainen teoksesta Mennään jo naapuriin (Tammi 2017). Palkinnon arvo on 4000 €.
Palkintoraadin mukaan Mennään jo naapuriin tutustuttaa lukijan 18 Suomeen eri syistä muuttaneeseen ja pääkaupunkiseudulle kotiutuneeseen perheeseen. Se on ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo että ihmisillä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia. Mennään jo naapuriin kertoo tämän päivän Suomesta.
Lisäksi jaettiin kaksi kunniamainintaa. Kirstin teoksen lisäksi sellaisen sai Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin kirja Zoo! Viraalit nerot (Otava 2017).
Lämpimät onnittelut, grafomaanikko-Kirsti! Pönttö on hieno ja inspiroiva teos – se vapauttaa nuorille ja lapsille kertomisen muotoja. (Kuva: Sirja Kunelius)
Mila
– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?
– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?
– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?
– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?
– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?
– Tuletko…
– Ai palkkiota? Ööö…
On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan – vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.
Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.
Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.
Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.
Mila
Grafomaanikko Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto) on valittu Topelius-ehdokkaaksi.
Raadin perustelut:
”Kauniisti kirjoitettu säeromaani kuvaa nuoren tytön äänellä kokemuksia aikuiseksi kasvamisesta. Teos käsittelee herkkävireisesti seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, eikä Kuronen kaihda vaikeitakaan teemoja. Pönttö maalaa kuvia sanoin: samastuttavia ja lähelle tulevia. Säkeiden väliin jää tilaa myös lukijalle ja hänen omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen.”
Muut Topelius-ehdokkaat:
Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva (WSOY)
Arja Puikkonen & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, Väki 1 (Tammi)
Tuuli Vuorma: Caapparin kääty, Roistoakatemia 1 (Kvaliti)
Arvid Lydecken -ehdokkaat:
Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)
Karin Erlandsson: Pärfiskaren. Helmenkalastaja. (S&S)
Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)
Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)
Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)
Luettavana satoja kirjoja
Raatiin kuuluivat tänä vuonna erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT Myry Voipio.
Tänä vuonna Topelius- ja Lydecken-raati sai luettavakseen satoja kirjoja. Ehdokkaita kummassakin kategoriassa on viisi.
– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja.
Raatityössä otetaan huomioon monia asioita. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.
Vuoden Topelius-ehdokkaissa näkyy esimerkiksi vaikeiden aiheiden ennakkoluuloton käsittely osana sekä realistista perinnettä että fantasiakirjallisuutta. Lydecken-ehdokkaat puolestaan puhuvat paljon ystävyyden, rakkauden ja mielikuvituksen tärkeydestä osana elämää. Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkineensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.
”Kuka löytää kirjan ilman vinkkiä?”
Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta uutisoidaan Topelius- ja Lydecken-raadin mukaan turhan vähän: – Vuoden suurin huomio kohdistuu yleensä lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaisiin, vaikka vuosittain julkaistaan paljon huikean hyviä ja tärkeitä aiheita käsitteleviä teoksia. Tieto näistä kirjoista olisi ensiarvoisen tärkeää niin lasten ja nuorten vanhemmille kuin heidän kanssaan työtä tekeville. Kuka löytää uuden kirjan ilman tietoa tai vinkkiä, jos ei jo valmiiksi seuraa alaa?
Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.
Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita.
Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry. Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Lydecken ansiokkaalle lastenkirjalle.
Palkintojen saajat julkistetaan 12.1. 2018.
Grafomania onnittelee kaikkia ehdokkaita –
erityislämmin onnenhalaus Kirstille!
Mila
– Me ainakin luetaan. Ja meidän kaverit. Joka päivä.
Näin teinitytöt vastasivat eräälle nuorten lukemisen vähyyttä päivittelevälle naiselle.
Kouluvierailuilla iso osa käsistä nousee pystyyn, kun kysyn, ketkä lukevat kirjoja.
Lapset ja nuoret kertovat, kuinka lukeminen auttaa heitä rauhoittumaan ja pääsemään pois arjesta. Joku on aina innostunut myös kirjoittamisesta ja saattaa kertoa, kuinka lukeminen kannustaa häntä eteenpäin omassa kirjoittamisessa.
Media toitottaa toistuvasti, kuinka nuoret eivät lue. Mutta kyllä lukijoita on. Kaipaisikin julkisuuteen enemmän tarinoita lukemisesta – kertomuksia kirjoista nauttivista, kaiken ikäisistä ihmisistä.
Onnellisia kohtaamisia
Olin tällä viikolla esiintymässä Kemissä lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarissa. Samassa tapahtumassa tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen puhui lukemaan innostamisesta.
Kuinka lukuinto sitten syttyy? Heikkilä-Halttusen mukaan kyse on sopivan kirjan ja lukijan sattumanvaraisesta, onnellisesta kohtaamisesta.
Avainasema on aikuisilla. He toimivat esimerkkeinä kirjojen ystävistä. Aikuisten tehtävä on osoittaa kiinnostusta lukemista kohtaan ja tarjota lapsille heitä mahdollisesti kiinnostavia kirjoja. Äänikirjatkin voivat toimia porttina tarinoiden maailmaan, jos lukeminen tuottaa vaikeuksia.
Vinkkejä tutuille lapsille sopivista kirjoista kannattaa kysellä vaikkapa kirjaston henkilökunnalta.
Ylipäänsä aikuisilla on valtaa vaikuttaa siihen, että kirjoja on helposti saatavilla. Voi puolustaa lähi- ja koulukirjastoja. Joku saattaa innostua vaikkapa lukumummoksi tai -vaariksi ryhtymisestä.
Kamppanjoitakin lukemisen puolesta käydään jatkuvasti. Viimeisin lienee opetusministeriön juuri käynnistämä kansallinen lukutaitofoorumi.
Kirjastot tekevät paljon työtä lukemisen kipinän sytyttämiseksi. Kuva Kemin kirjastosta.
Lue ääneen!
Lukemaan innostaminen on Heikkilä-Halttusen mukaan ennen kaikkea kotien tehtävä. Jo vauva iloitsee hyräilystä, tarinoinnista ja loruttelusta.
Ääneen lukemisella on yhtä suotuisia vaikutuksia lapseen kuin sillä, että hän lukisi itse. Sitä paitsi ääneen lukien ja luetusta keskustellen saa ihan erityistä tietoa (omasta) lapsesta.
Myös päiväkoti ja koulu voivat vaikuttaa vahvasti lukuinnon syttymiseen. Ääneen lukemisesta nauttivat yläkoulunkin oppilaat.
Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan myönteistäkin suuntausta lukuinnossa on havaittu. Vuoden 2015 tutkimuksessa joka neljäs 7–16-vuotias ilmoitti lukevansa enemmän kuin vuotta aikaisemmin.
”Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan”, kiteyttää lukemisen ilon Anne Leinonen teoksessaan Kirjanoita (2017). ”Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus samassa paketissa.”
Lukemalla pääsee pois omasta arjesta toiseen maailmaan – niin kuin vaikka nukkekaappiin. Tämä yksilö on esillä Kemin historiallisessa museossa.
Mila
Turun kirjamessuilla Nuorisokirjailijoiden osastolla oli viime viikolla esillä kuvia kirjailijoiden sielunmaisemista.
Omat kuvani näyttivät varsin samanlaisilta kuin muidenkin: luonto auttaa kosketuksiin sielun kanssa.
Toki tunnistan sielunpaikkoja ja -seutuja ympäri maailmaa, mutta vaitelias kylätie on arjessani useimmiten läsnä. Se tarjoaa kävelyretken ajan hiljaisuutta, palautumista, ajatusten selkeytymistä ja uusia ideoita. Hiljainen maalaiskylä auttaa havainnoimaan maailmasta voimaa tuovia yksityiskohtia.
Lokakuinen lampi Orimattilassa.
Taas pimenevät illat auttavat nekin yhteyteen sisimpien ajatusten ja tunteiden kanssa.
Myös kirja on kylätien kaltainen hiljaisuuden paikka ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. Sen kanssa voi keskustella. Parhaimmillaan lukiessaan löytää itsestään ja maailmasta jotakin uutta. Sivuilla, kirjan rivien välissä on tilaa omaehtoiseen ajatteluun, keskittymiseen ja asioiden yhdistelyyn.
Missä on sinun sielunmaisemasi?
Mila
Lehdessä kriitikko moitti aikuistenkirjaa vertaamalla sitä nuortenkirjaan: ”muistuttaa mustavalkoisuudessaan nuortenkirjaa”.
Minusta niillä, jotka heittelevät tällaista kirja-arvosteluihin, tulisi olla parempi tuntemus kirjallisuuden eri lajeista. Miten kannustamme lapsia ja nuoria lukemaan, jos kuitenkin pidämme heille suunnattuja teoksia jotenkin aikuisten kirjoja yksioikoisempina tai vähempiarvoisina?
Tasaisesti kuulen (hyväntahtoisia) kyselyjä siitä, miksi kirjoitan sekä lapsille, nuorille että aikuisille.
Minulle se on rikkaus ja etuoikeus. Koen, että olen nimenomaan saanut kirjoittaa eri-ikäisille.
Minua kiinnostaa koko ihminen, kaikissa ikävaiheissa. En tahdo liikaa lokeroida lukijoita. Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Aikuisten kirjat sen sijaan saattavat olla lapsille himpun verran liian pitkäpiimäisiä tai muuten sopimattomia.
Joskus ihmisten rivien välistä paistaa käsitys, että aikuistenkirjaa on varmasti lastenkirjaa haastavampi tehdä.
Mutta koettakaapa kirjoittaa koukuttava, lapsia ja nuoria innostava kirja, jossa on ihmeen tuntua. Sellainen, joka saisi lapset hetkeksi sysäämään syrjään virtuaalipelit.
Ei ole ihan helppo homma.
Mikä saa sitten yrittämään? Ehkä se on se ihmeellinen kirjojen valo, joka väritti lapsuuttani.
Se taikapiiri, jonka sisällä oli turvallista olla niin kuin tai leikissä.
Seikkailujen ja ajatusten sävyt. Ne, joissa ei ole mitään mustavalkoista.
Mila
Grafomania 
Uusimmat kommentit