You are currently browsing milateras’s articles.

Turun kirjamessuilla Nuorisokirjailijoiden osastolla oli viime viikolla esillä kuvia kirjailijoiden sielunmaisemista.

Omat kuvani näyttivät varsin samanlaisilta kuin muidenkin: luonto auttaa kosketuksiin sielun kanssa.

suomitieX

Toki tunnistan sielunpaikkoja ja -seutuja ympäri maailmaa, mutta vaitelias kylätie on arjessani useimmiten läsnä. Se tarjoaa kävelyretken ajan hiljaisuutta, palautumista, ajatusten selkeytymistä ja uusia ideoita. Hiljainen maalaiskylä auttaa havainnoimaan maailmasta voimaa tuovia yksityiskohtia.

lokkilampi

Lokakuinen lampi Orimattilassa.

Taas pimenevät illat auttavat nekin yhteyteen sisimpien ajatusten ja tunteiden kanssa.

Myös kirja on kylätien kaltainen hiljaisuuden paikka ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. Sen kanssa voi keskustella. Parhaimmillaan lukiessaan löytää itsestään ja maailmasta jotakin uutta. Sivuilla, kirjan rivien välissä on tilaa omaehtoiseen ajatteluun, keskittymiseen ja asioiden yhdistelyyn.

Missä on sinun sielunmaisemasi?

 

Mila

Mainokset

Lehdessä kriitikko moitti aikuistenkirjaa vertaamalla sitä nuortenkirjaan: ”muistuttaa mustavalkoisuudessaan nuortenkirjaa”.

Minusta niillä, jotka heittelevät tällaista kirja-arvosteluihin, tulisi olla parempi tuntemus kirjallisuuden eri lajeista. Miten kannustamme lapsia ja nuoria lukemaan, jos kuitenkin pidämme heille suunnattuja teoksia jotenkin aikuisten kirjoja yksioikoisempina tai vähempiarvoisina?

Tasaisesti kuulen (hyväntahtoisia) kyselyjä siitä, miksi kirjoitan sekä lapsille, nuorille että aikuisille.

Minulle se on rikkaus ja etuoikeus. Koen, että olen nimenomaan saanut kirjoittaa eri-ikäisille.

Minua kiinnostaa koko ihminen, kaikissa ikävaiheissa. En tahdo liikaa lokeroida lukijoita. Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Aikuisten kirjat sen sijaan saattavat olla lapsille himpun verran liian pitkäpiimäisiä tai muuten sopimattomia.

Joskus ihmisten rivien välistä paistaa käsitys, että aikuistenkirjaa on varmasti lastenkirjaa haastavampi tehdä.

Mutta koettakaapa kirjoittaa koukuttava, lapsia ja nuoria innostava kirja, jossa on ihmeen tuntua. Sellainen, joka saisi lapset hetkeksi sysäämään syrjään virtuaalipelit.

Ei ole ihan helppo homma.

Mikä saa sitten yrittämään? Ehkä se on se ihmeellinen kirjojen valo, joka väritti lapsuuttani.

Se taikapiiri, jonka sisällä oli turvallista olla niin kuin tai leikissä.

Seikkailujen ja ajatusten sävyt. Ne, joissa ei ole mitään mustavalkoista.

 

Mila

Näyttökuva 2017-4-4 kello 9.52.55.png

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunnradalle lähti.

Saisi taivaalla uida ja kelliä

ja ajaa yön karusellia.

 

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunradalle lähti.

Olla kuun puutarhassa kukassa

ja kaikilta huolilta hukassa.

 

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunradalle lähti.

Tehdä taivaalla huimia lentoja

ja täyttää toiveita pieniä, hentoja.

 

Tässä rakastuneen Kiiltomadon laulu kuvittaja Karoliina Pertamon ja minun ”Kettu ja värit” -kuvakirjassamme. Juuri ilmestynyt kirja sai alkunsa siitä, kun kirjoitin samannimisen tanssisadun Lahteen vuoden 2016 suomalais-ugrilaisten kielten maailmankonferenssiin. Tarina kertoo revontulten synnystä.

 

Kettu_cover5_resized.jpg

 

Mila

Palasin juuri Italiasta, jossa reissasimme akselilla Rooma, Castiglion Fiorentino, Cortona, Siena, Arezzo ja Firenze.

Matkalta tarttui mieleen paljon kiehtovia yksityiskohtia, jotka varmasti hautuvat osaseksi jotakin tulevaa kirjaa. Poikkesin myös kirjakaupoissa ja kirjastossa – sekä toimivassa että museoidussa kirjastohuoneessa.

Kirjat vaikuttivat olevan hieman edullisempia kuin Suomessa. Kirjakauppoja tuli vastaan ilahduttavasti. Oli myös kokonaan lapsille omistettuja kirjamyymälöitä. Lelukauppojen valikoimiin kuului usein myös lastenkirjoja. Marketeista ja huoltoasemiltakin luettavaa löytyi. Tässä muutama kuva.

 

biblioteca

Toscanalaisen pikkukylän Castiglion Fiorentinon kirjaston ovi oli vaikuttava.

vanhakirja

Castiglion Fiorentinon kirjastossa oli tunnelmallinen vanhojen kirjojen osasto. Uusia kirjoja ei ehkä ollut valikoimissa vastaavia määriä.

 

kirjastossa1

Cortonalaisessa museossa oli kirjastohuone, joka hyllyjen yläpuolisine muotokuvineen oli kuin ”Salaisesta kirjastostani”. Hmm…

ikkunasta

Kävin Roomassa Keats–Shelley museossa. Brittiläinen runoilija John Keats saapui Roomaan pahasti tuberkuloosista sairaana marraskuussa vuonna 1820. Hänen huoneensa ikkunasta näkyivät Espanjalaiset portaat. Näkymä oli sairaalle runoilijalle jatkuva ilonaihe: hän katseli suihkulähdettä, taiteilijoiden malleja, jotka lepäsivät portailla, satunnaisia vuohilaumoja sekä muun muassa mosaiikin tekijöiden, kaivertajien ja kuvanveistäjien pajoja. Keats kuoli vain 25-vuotiaana tässä huoneessa 23.2. 1821.

arezzo

Kaunis lasten- ja nuortenkirjojen kauppa Arezzossa, Toscanassa.

20170727_154049

Tässä lastenkirjahyllyssä kirjojen esillepanoon oli panostettu.

kuvakirja

Ostin itselleni Andrea Camillerin kuvakirjan ”Magarìa”. Kauniin kuvituksen on tehnyt Giulua Orecchia. Opettelin lisää italiaa lukemalla tarinaa. Kirja kertoo muun muassa siitä, miksi valas laulaa.

doris

Kirjakaupan pussi siteeraa Doris Lessingiä. Suomennokseni: ”Ajattele sopimattomasti, jos haluat, mutta joka tapauksessa ajattele omalla päälläsi.”

huoltis

”Libri novità, per viaggiare anche con la mente.” Huoltoasema mainosti kirjavalikoimaansa: ”Uusia kirjoja, jotta voit matkustaa myös mielessäsi.” Vähän kiinnostaisi tuo kirja ”Il bosco di Mila”, ”Milan metsä”. Millainenhan se olisi?

 

Osallistuin menneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Se pidettiin tällä kertaa ihan synnyinsairaalani vieressä, Lahden keskustassa, kauniissa jugendlinnamaisessa kansanopistossa.

kansanopisto.png

Ja miksipä en olisi tullut paikalle, kun kerran kotikonnuillani järjestettiin yksi Euroopan vanhimmista (ja varmasti myös kiinnostavimmista) kirjallisuustapahtumista.

Kokoukseen osallistui kuutisenkymmentä kirjailijaa. Vieraita oli neljästätoista eri maasta: kaukaisimmat olivat matkustaneet Lahteen aina Nicaraguasta ja Japanista saakka.

Alkukesän aurinkoinen Lahti näytti kokoustajille kauneimpia kasvojaan.

Tunnelma oli välitön ja rento. Ensimmäisenä iltana pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma –jalkapallo-ottelu Mukkulan kartanon puistossa. Minäkin pelasin parhaani mukaan Suomen joukkueessa. Hauska ottelu päättyi muun maailman voittoon (4-3).

kohtipeliä.png

Minä ja Anna Maria Mäki olimme Suomen kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueen naisvahvistuksia.

vesijärvi.png

Jalkapallo-ottelun jälkeen saunottiin, ja moni kävi sinertyvässä illassa pulahtamassa Vesijärvessä.

 

Kulkureittejä hiljennetyn luokse

Puheenvuoroissaan kirjailijavieraat ottivat esiin ajankohtaisia aiheita kuten ydinvoiman, pakolaiset ja nationalismin nousun. Tietysti puhuttiin myös kirjallisuuden merkityksestä ja sen synnyttämisestä.

kokousta.png

Riitta Jalonen kuvaili alustuksessaan ihmisten sisällä olevaa jokea, jossa kirjoittamaton odottaa esiin nostamistaan kuin kivi. ”Kirjaa ei voi suorittaa”, Jalonen painotti.

”Meihin kertynyt aineisto tulee kyllä käyttöön aikanaan. Sitä ei voi pakottaa esille, ja sen tähden kirjoilla ei voi olla ennalta suunniteltua aikataulua, vaan ne tulevat kirjoitetuiksi, kun aika on.”

Olen samaa mieltä – kirjoja ei tehdä liukuhihnalla.

Riitta Jalonen puhui paitsi ajan, myös hiljaisuuden merkityksestä kirjailijan työssä: ”Hiljaisuus ja keskittyminen ovat kirjailijan kulkureittejä hiljennetyn luo.”

 

Maagisia hetkiä

Oli taianomaista kuulla kansainvälisten vieraiden lukevan proosaansa ja runojaan alkukielellä. Säkeitä oli myös suomennettu, mikä oli herkullista. Monen vieraan kokoelman olisin halunnut lukea kokonaan.

Kolmen päivän aikana imin itseeni ajatuksia ja sanoja. Kotiin viemisiksi jäi paljon sulateltavaa.

salainenpuutarha.png

Lahden kansanopiston salaisessa puutarhassa, kukkivien syreenien ja omenapuiden alla kirjailijat eri maista löysivät kollegoistaan juttuseuraa.

Yksi kokouksen kysymyksistä oli, kantaako kuiskaus kauemmas kuin huuto. Näiden päivien jälkeen taidan uskoa entistäkin enemmän kirjan kuiskausvoimaan.

Tästä festivaalista jäi niin hyvä muisto, että haluaisin osallistua siihen seuraavalla kerralla uudestaan. Ja suosittelen Lahtea muillekin – niin kirjallisuuden ammattilaisille kuin muullekin yleisölle. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidetään taas kahden vuoden päästä.

mukkulantammet.png

Mukkulan tammet ovat nähneet kirjailijakokousvieraita ympäri maailmaa aina vuodesta 1963 lähtien. Joukossa on myös kahdeksan sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Mila

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Kevät, avarat tuulet. Ne saavat unelmoimaan matkoista, vaikkapa residenssistä.

Kirjailijoille on tarjolla residenssipaikkoja, joissa on hyvä irtaantua arjen kuvioista ja terästää aistejaan vieraassa ympäristössä.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista lähtee residenssiin, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta aistejaan voi yrittää herätellä muutenkin.

Tärkeää on tietysti olla läsnä siinä, missä on. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, uskallusta.

Aistit aukeavat myös eri tavalla, kun vaihtaa kirjoittamispaikkaa. Silloin aistii uusia ääniä, tuoksuja, ympäristö herää eloon tuoreella tavalla. Olen alkanut välillä lähteä kotoa muualle kirjoittamaan, esimerkiksi kirjastoon.

lahdenkirjasto

Lahden kaupunginkirjasto.

Kirjastossa voi vaikkapa ottaa hyllystä kirjan ja antaa satunnaisen lauseen johdattaa eteenpäin tarinassa.

Kotona kesken työpäivän nousen välillä ylös, laitan musiikin soimaan ja tanssin. Kirjoittaminen ei ole erillistä ruumiista. Pitkään jatkuessaan koneella istuminen kuihduttaa havaintokykyä.

Somenkin käytön vähentäminen tuntuu olevan kirjoitustyölle hyväksi. Kun irtaantuu ruutujen otteesta, voi helpommin pysähtyä maailman äärelle. Jatkuvassa somevirrassa uidessa muut helposti määrittelevät maailman ja sen, miten se pitäisi nähdä.

Kirjoittaminen on pienten, merkityksellisten hetkien ylös kirjaamista. Ja kun kaikessa rauhassa katsoo, kaikki on ihmeellistä.

Kaikessa on tarinan alku.

 

Mila

Helene Schjerfbeckistä kertova romaanini ”Jäljet” on juuri ilmestynyt.

Kirja sai alkunsa, kun kävin Schjerfbeckin 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa syksyllä 2012. Näyttely oli niin syvästi vaikuttava kokemus, että oli lähdettävä taiteilijan jalanjäljille etsimään ihmistä ja elämänfilosofiaa maalausten takaa.

Tässä muutama kuva reissuiltani, jotka ovat jo vuosia suuntautuneet Helenen osoittamaan suuntaan.

montmartreg

Helene opiskeli 1880-luvulla Pariisissa. Pariisin Montmartren kujilla pääsi vielä hyvin 1800-luvun Pariisin tunnelmaan.

julian-hotelli-taasgHelene työskenteli nuorena myös Bretagnessa kuten monet muutkin nuoret taiteilijat ympäri maailmaa. Pont-Avenissa hän majoittui tässä rakennuksessa, jonka nimi oli tuolloin Hôtel des Voyageurs.

eteenpa%cc%88ingBois d’Amour Pont-Avenissa. Näillä metsäkujilla Helene varmasti kuljeskeli salaperäisen englantilaisen kihlattunsa kanssa. Kirjailija kävi tunnelmoimassa.

mastot-avenila-sa%cc%88vytettywgovi-teoksen-interio%cc%88o%cc%88righelenen-ja%cc%88ljilla%cc%88g

Tunnetun ”Ovi”-teoksensa Helene maalasi Pont-Avenissa Tremalon kappelissa. Paikka ja villi oven alta esiin kurkottuva valo olivat vielä samanlaiset kuin ne ovat maalauksessa vuodelta 1884. Vierailu kappelissa tuntui huimalta aikamatkalta.

biitsia%cc%88g

Helene maalasi myös Cornwallissa St Ivesissä 1880-luvun lopulla. Paikan kauneus ja valo herättivät hänen maalaushalunsa ja hän pääsi hyvään työvireeseen kihlauksen purkautumisen aiheuttaman surun jälkeen. Täällä hän maalasi muun muassa yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Toipilas” vuonna 1888.

kaduilla-ela%cc%88ma%cc%88gbellair-terraceeng

Pieniltä kujilta etsin Helenen osoitteita. Niitä löytyikin. Täällä Bellair Terracen suunnalla Helene asui Maria Wiikin kanssa. Wiik maalasi St Ivesissä ehkä tunnetuimman teoksensa ”Maailmalle” 1889.

helenenpuut

Helene asui Tammisaaressa vuodesta 1925 lähtien. Hän rakasti puita ja maalasikin niitä.

helene-ja-milag

Täällä Kalatorin laidalla Helene asui jonkin aikaa vuokralla.

helenen-kanssag

Yksi Schjerfbeck–muistomerkki on Tammisaaressa paikalla, jossa Helene asui entisessä Juslinin talossa.

grand-hotelg

Kävin syksyllä Tukholmassa kirjailijavierailulla. Samalla oli hyvä tilaisuus käydä tunnelmoimassa Saltsjöbadenissa, jonka kylpylähotellissa Helene vietti kaksi viimeistä vuottaan. Paikkakunta on nykyään TV:stä tuttu Solsidan, mutta sen yksinäisyydessä syntyivät Helenen viimeiset, paljaan puhuttelevat omakuvat.

Matka Helenen jäljissä antoi minulle valtavan paljon. Muita matkoja aiheeseen tein muun muassa tutustumalla Helenen tauluihin, lukemalla hänen kirjeitään ja hänen taiteestaan tehtyä tutkimuskirjallisuutta.

Häivähdyksiä tästä kaikesta löytynee kirjastani.

.kansiellinen

Mila

Uusi romaanini odottaa painamistaan, syntymistään maaliskuussa.

Luopumisen tuskaa ja mahdollisia tyhjyyden tunteita ehkäisee se, että kun yksi kirja on valmis, uusia tekstejä on jo tekeillä.

En putoa ihan tyhjään paperiin.

Uuden kirjan ilmestyttyä olen jo henkisesti lähtenyt toisiin maisemiin. Seuduille, joista en halua liikaa puhua, jotta mikään heikostikaan häämöttävä polku ei katoaisi.

Vain perheeni tietää suurin piirtein missä päiväni vietän – olenko maan päällä vai jossakin muualla. Seurassani saattaa olla edesmennyt taiteilija tai vaikkapa joukko jonkin sortin lohikäärmeitä.

Työskentelen yksin aina siihen saakka, kunnes näytän ensimmäisen version kustannustoimittajalle.

Jotkut kirjailijat kuulemma pyytävät deadlinea kustantamosta. Minä haluan sellaisen vain hätätapauksessa. Tahdon kirjoittaa rauhassa, ja kaikenlaiset rajapyykit takaraivossa ahdistavat. Jokainen kirja ansaitsee sen, että se saa oman aikansa – tarvitsi se sitten vuoden tai useamman.

Keskeneräisten tarinoiden lisäksi minulla on vielä unelmia. Kirjoja, jotka vielä joskus kirjoittanen, mutta joista minulla ei vielä ole kuin heikkoja aavistuksia.

Nuo kirjat välähtävät lauseissa, joita kuulen ja luen. Kuvissa, joita näen. Keräilen näitä välähdyksiä kuin kiviä ja simpukankuoria reissuilta.

Kaikki on vielä mahdollista.

Kirjoitatko sinä monta kässäriä yhtä aikaa?

Näytätkö töitäsi mielelläsi muille keskeneräisinä? Kuinka salaisessa maailmassa elät?

Mila

hellukansi

Tämä kirja ei ole enää mikään salaisuus, vaan tulossa kohta maailmaan. Kannen on loihtinut Tuija Kuusela.

Vuosi alkaa olla lopuillaan. Takanani on ahkera vuosi kirjojen ja muidenkin tekstien äärellä. Talvipäivänseisaus kietoo meidät tummaan täkkiinsä – ja hellästi muistuttaa, että on aika rauhoittua.

Joulussa parasta on juuri paastoaminen kiireestä, pysähtyminen hiljaisten asioiden äärelle.

Lapsenakin joulun tuntu syntyi usein seisahtumisesta ja ihmettelystä. Kuten siitä, kun kävin illalla salaa halaamassa joulukuusta. Sain puun tuoksua kasvoilleni ja tunsin koko ruumiissani joulun taian.

Muistan myös huiman musteensinisen tähtitaivaan katselun ja paperinvalkoisen lumen nirskahtelun jalkojen alla.

Tältä joululta toivon ainakin rauhallisia hetkiä kirjojen parissa. Ajan hidastamista kirjojen taajuudelle ja rytmiin.

Lasten, jouluisten laulujen ja vaikkapa korttienkin avulla kokee välähdyksiä satujen maailmasta.

Se tuntuu siltä kuin tulisi kotiin, lapsuuteen.

 

lukutonttu

(Kuvassa tonttu lukee Tuula Korolaisen kokoelmaa Kuono kohti joulua, 2006.)

 

Hannele Huovi on yksi lempirunoilijoistani. Lainaankin tähän yhden säkeistön Huovin runosta Joululaulu (Matka joulun taloon, 2001):

 

Tänään taivas säihkyy mustaa tulta,

pimeä päätä kietoilee.

Pieni tähti puhkoo taivaankannen –

niin pientä on lämpö,

niin pientä on valo.

 

Pieniä, suloisia jouluhetkiä kaikille Grafomanian lukijoille!

Mila

takkatonttu

 

*

Kiitos Mila kauniista ja tunnelmallisesta joulutervehdyksestä. Tähtitaivaat ja lumen narskahtelu nostavat hellän kaipauksen lapsuuteen, kun lunta oli kaulaan, hiippalakit vilahtelivat ikkunan takana ja kuusessa lepattivat aidot kynttilät. Nuo muistot voi aina kaivaa esiin, varsinkin näin vesikelijouluina – ja nopeasti sitä huomaakin olevansa tulvillaan jouluonnea.

Toivotan kaikille hyrisevää, kehräävää joulumieltä!

Kirsti

Pihakurre marraskuun lumisateessa.

Pihakurre marraskuun hiutaleissa.

 

 

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot