You are currently browsing minnaeveliina’s articles.

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

dav

-Minna

Mainokset

Olen ollut yksin kotona neljä päivää. Perheeni on muualla ja olen keskittynyt kirjoittamaan ja olemaan omassa rytmissäni. Se on harvinaista ja ihanaa, kuin pieni residenssijakso.

Olen päivien aikana lukenut paljon, kirjoittanut, katsellut hyviä tv-sarjoja, kävellyt huoneissa edestakaisin ja puhunut ääneen henkilöhahmoilleni. Siinä olohuoneen lattiaa astellessani on sivusilmääni osunut jokin määrittelemätön pieni palanen, mutta olen kävellyt sen ohi ja yli kumartumatta katsomaan, mikä se on. Aina kun se osui silmiini, mietin onko se muovinkappale, ehkä osa jotain lapseni lelua, mutta vain sekunnin ajan, sitten unohdin sen, ei se ole mitään. Tänään vihdoin nostin sen käteeni.

Se on langanpätkä. Tietysti.

Olen etsinyt toisen romaanini käsikirjoitukselle punaista lankaa – tai edes langanpätkiä – oikeaa kokonaisuutta kohti jo tovin. Kolme ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Olen palastellut, kirjoittanut, pyyhkinyt, kulkenut edestakaisin tiedostossa ja paennut toiseen tiedostoon, kirjoihin, muihin töihin ja puheisiin. Tekstimassa kasvaa ja vähenee vuorotellen, henkilöhahmot lihovat ja alku vaihtuu lopuksi, loppu tarinan keskikohdaksi. Mistä tässä on kyse, miksi minun täytyy kirjoittaa neljättäsataa sivua sanoja, että alan päästä tarinaan kiinni, minä kiukuttelen ja sitten taas istun ja kirjoitan.

Vanha suomalainen ennustusleikki mankara lupasi uudenvuoden juhlissa vuoden 2018 tuovan minulle makeaa elämää, matkan ja punaisen langan.

Eniten olen odottanut tuota punaista lankaa. Että löytyisi lopulta se jokin, jota pitkin kulkea, jota seurata. Ei tarvitsisi hortoilla aina hämärässä ja kirjoittaa vielä viidettä ja kuudetta versiota tarinasta ja kipuilla epävarmuuksiensa kanssa vuositolkulla.

Viime ajat olen myös yhä enemmän miettinyt hyväksymistä. Entä jos punaista lankaa ei tarvitsisikaan olla? Jos olenkin ajautunut henkilöhahmojeni tavoin ehjän kertomuksen pakkomielteeseen enkä osaa hyväksyä tarinan fragmentaarisuutta, enkä osaa löytää oikeaa muotoa, joka onkin ajassa hapuileva, epätäydellinen ja epävarma. Selitän itselleni omaa epävarmuuttani kuten henkilöhahmotkin. Jos antaisikin olla, kirjoittaisi vain tarinaa vastaan?

Lattialla pyörinyt langanpätkä ei ole sentään punainen, vaan valkoinen. Eikä se ole edes suora, vaan viehkosti kiharalla. Toisinaan tarinamme punainen lanka ei ole punainen laisinkaan, vaan jotain toista väriä, eikä suoraviivainen, tai niin pitkä, kuin toivoisimme. Se johdattaa meitä johonkin suuntaan, mutta sen jälkeen meidän on löydettävä tie itse.

Romaanimuoto on vaivalloinen, hidas ja vellova. Romaanimitta vaatii kirjoittajaltaan kykyä kuunnella, kykyä malttaa viipyä tarinan äärellä. Se tahtoo istumista, uudelleenkirjoittamista, pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Kaikki prosessin vaiheet vaativat ehkä eniten juuri kärsivällisyyttä.

Minä taas olen eniten kärsimätön, epävarma ja impulsiivinen.

Luulen, että juuri sen vuoksi minun on ylipäänsä kirjoitettava ja kirjoitettava juuri romaaneja, pitkää proosaa. Opittava sietämään ja hyväksymään. Tarina ei tule valmiiksi. Ei sen tarvitsekaan, sellaista elämä on. Ei sitä punaista lankaa ole eikä tule. On vain kuljettava, ja huomattava pätkät siellä täällä, ja poimittava olennaisimmat niistä mukaan.

Minna

Arkistot

Mainokset