Elämänvalheita ja totuuksia, jotka kaipaavat vaihtamista

 

Asioita joita teen etten kirjoittaisi:

täytän kalenterini muilla töillä ja luottamustehtävillä, sitten huokailen ja olen marttyyri

siivoan, pyykkään, järjestelen

sovittelen vaatteita

menen kävelylle

suunnittelen monimutkaisia ruokalajeja

selaan somea

kirjoittelen kavereille

kuljen huoneesta toiseen muka jokin tärkeä ajatus mielessäni

riitelen puolison kanssa ja saan itseni tunnekuohuun joka estää kirjoittamisen.

Tällaisia asioita, muun muassa.

Viime aikoina olen pohtinut elämänvalheita. Niitä totuuksina pitämiämme ajatuksia ja uskomuksia, joita kerromme itsellemme itsestämme ja omasta elämästämme. En tarkoita välttämättä tiedostettuja, elämäntarinaamme liittyviä kohtauksia ja kappaleita, vaan jossain syvällä piileviä muttakun-syitä, jotka estävät meitä tekemästä asioita.

Havahduin omaan elämänvalheeseeni viime kesän kynnyksellä, kun pakkasin muuttokuormaa. Lapseni huoneen kaapin perältä löysin pahvilaatikon, jonne olin säilönyt kymmenen vuoden takaisia kurssimateriaaleja kirjallisuuden opinnoistani. Suoritin tuolloin 5 opintopisteen kirjallisuusterapia-kurssia. Teoriamuistiinpanojen seasta, ruutupaperin alanurkasta löysin seuraavan tekstin:

Rakastan kirjoittamista, mutta minulla ei ole sille koskaan tarpeeksi aikaa.

Rakastan kirjoittamista, mutta minulle ei ole sille koskaan tarpeeksi aikaa. Ja tämän olin kirjoittanut kymmenen vuotta sitten opiskelijana, sanataiteen tuntiopettajana, koiran omistajana, yksinasuvana nuorena naisena, joka haaveili kirjailijuudesta.
Nyt olin 35-vuotias lähes täysipäiväisesti työssäkäyvä perheenäiti, esikoiskirjailija ja valmistunut maisteri. Eikä minulla edelleenkään ollut tarpeeksi aikaa kirjoittamiselle, asialle jota edelleen rakastin ja jota olisin kaikista mieluiten halunnut tehdä.

Siinä hetkessä jokin liikahti paikoiltaan, tai ehkä sittenkin paikoilleen. Oma elämänvalheeni paljastui. Ymmärsin, että olin koko ajan syyttänyt ulkoisia olosuhteita, vaikka olin itse tehnyt joka ikisen valintani. On kovin helppoa ajatella, että en voi, koska. Ja vaalia sitä itselleen rakasta asiaa jossain kaiken sen muun tekemisen alla. Ajatella sitten kun. En ajattele, että olin kulkenut väärään suuntaan, olinhan innostunut vaihtelevista työtehtävistäni ja opiskellut itselleni omalta tuntuvan tutkinnon ja saanut kehittyä sanataiteen ohjaajana, kirjoittajana ja ennen kaikkea ihmisenä noiden vuosien aikana. Ajattelen, että teemme kussakin hetkessä siihen kohtaan oikeat, tai ainakin riittävän oikeat valinnat. Mutta miksi ihmeessä en ollut valinnut kirjoittamista ennen muita asioita, jos kerran se oli minulle niin tärkeää? Mitkä omat totuuteni kaipasivat nyt vaihtamista?

Ymmärsin, että minua pelotti. Olin aina uskonut olevani rohkea heittäytyjä ja reippaasti kokeileva tyyppi. Olin kokenut elämässäni asioita laidasta laitaan ja tunsin että turhat pelot eivät enää hallinneet elämääni tai valintojani millään tavalla. Mutta olin väärässä. Pelkäsin ihan hirvittävästi. Pelkäsin mitä tapahtuu, jos valitsenkin kirjoittamisen. Mitä tapahtuu jos minulla olisikin aikaa? Jos vain kirjoitan ja alan uskoa siihen että minusta on tähän.
Ehkä huomaan, etten sittenkään osaa.
Ehkä sanat eivät enää tulekaan.
Ehkä tekstejäni ei haluta julkaista.
Mitä oikein kuvittelen, että minullako olisi oikeus elää sitä elämää, jota ihan oikeasti haluan?

Tällaisia ajatuksia huomasin ajatelleeni, ja ajattelen vieläkin. Mutta nyt minä kuuntelin niitä ja päätin valita toisin. Jos en kokeile, en koskaan saa tietää. Mikä määrä ulkoista validointia riittää kirjoittajalle? Positiivinen palaute, onnistumisen kokemukset? Tarpeeksi julkaisuja? Kirjailijaliiton jäsenyys tai muu virallinen yhteisö? Apuraha? Kun ajattelin asioita, joita minulla jo oli, ymmärsin että ainoa estäjä tielläni olin minä itse.

Kirjoittamisen hidastajat ovat yhä olemassa. Pyykkikone laulaa, lumettoman tammikuun heikko valo houkuttelee kävelylle. Kirjoitan nyt blogitekstiä enkä romaanikäsikirjoitusta, menen siihen sitten lenkin jälkeen. Mutta kirjoitan yhtä kaikki ja rakastan tätä arkea. Minä olen valinnut tämän elämän ja nämä asiat.

Tämä on minun.

t. Minna

Advertisement

”Ei voi kirjoittaa tyhjiössä”

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

-Minna

Punaisesta langasta

Olen ollut yksin kotona neljä päivää. Perheeni on muualla ja olen keskittynyt kirjoittamaan ja olemaan omassa rytmissäni. Se on harvinaista ja ihanaa, kuin pieni residenssijakso.

Olen päivien aikana lukenut paljon, kirjoittanut, katsellut hyviä tv-sarjoja, kävellyt huoneissa edestakaisin ja puhunut ääneen henkilöhahmoilleni. Siinä olohuoneen lattiaa astellessani on sivusilmääni osunut jokin määrittelemätön pieni palanen, mutta olen kävellyt sen ohi ja yli kumartumatta katsomaan, mikä se on. Aina kun se osui silmiini, mietin onko se muovinkappale, ehkä osa jotain lapseni lelua, mutta vain sekunnin ajan, sitten unohdin sen, ei se ole mitään. Tänään vihdoin nostin sen käteeni.

Se on langanpätkä. Tietysti.

Olen etsinyt toisen romaanini käsikirjoitukselle punaista lankaa – tai edes langanpätkiä – oikeaa kokonaisuutta kohti jo tovin. Kolme ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Olen palastellut, kirjoittanut, pyyhkinyt, kulkenut edestakaisin tiedostossa ja paennut toiseen tiedostoon, kirjoihin, muihin töihin ja puheisiin. Tekstimassa kasvaa ja vähenee vuorotellen, henkilöhahmot lihovat ja alku vaihtuu lopuksi, loppu tarinan keskikohdaksi. Mistä tässä on kyse, miksi minun täytyy kirjoittaa neljättäsataa sivua sanoja, että alan päästä tarinaan kiinni, minä kiukuttelen ja sitten taas istun ja kirjoitan.

Vanha suomalainen ennustusleikki mankara lupasi uudenvuoden juhlissa vuoden 2018 tuovan minulle makeaa elämää, matkan ja punaisen langan.

Eniten olen odottanut tuota punaista lankaa. Että löytyisi lopulta se jokin, jota pitkin kulkea, jota seurata. Ei tarvitsisi hortoilla aina hämärässä ja kirjoittaa vielä viidettä ja kuudetta versiota tarinasta ja kipuilla epävarmuuksiensa kanssa vuositolkulla.

Viime ajat olen myös yhä enemmän miettinyt hyväksymistä. Entä jos punaista lankaa ei tarvitsisikaan olla? Jos olenkin ajautunut henkilöhahmojeni tavoin ehjän kertomuksen pakkomielteeseen enkä osaa hyväksyä tarinan fragmentaarisuutta, enkä osaa löytää oikeaa muotoa, joka onkin ajassa hapuileva, epätäydellinen ja epävarma. Selitän itselleni omaa epävarmuuttani kuten henkilöhahmotkin. Jos antaisikin olla, kirjoittaisi vain tarinaa vastaan?

Lattialla pyörinyt langanpätkä ei ole sentään punainen, vaan valkoinen. Eikä se ole edes suora, vaan viehkosti kiharalla. Toisinaan tarinamme punainen lanka ei ole punainen laisinkaan, vaan jotain toista väriä, eikä suoraviivainen, tai niin pitkä, kuin toivoisimme. Se johdattaa meitä johonkin suuntaan, mutta sen jälkeen meidän on löydettävä tie itse.

Romaanimuoto on vaivalloinen, hidas ja vellova. Romaanimitta vaatii kirjoittajaltaan kykyä kuunnella, kykyä malttaa viipyä tarinan äärellä. Se tahtoo istumista, uudelleenkirjoittamista, pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Kaikki prosessin vaiheet vaativat ehkä eniten juuri kärsivällisyyttä.

Minä taas olen eniten kärsimätön, epävarma ja impulsiivinen.

Luulen, että juuri sen vuoksi minun on ylipäänsä kirjoitettava ja kirjoitettava juuri romaaneja, pitkää proosaa. Opittava sietämään ja hyväksymään. Tarina ei tule valmiiksi. Ei sen tarvitsekaan, sellaista elämä on. Ei sitä punaista lankaa ole eikä tule. On vain kuljettava, ja huomattava pätkät siellä täällä, ja poimittava olennaisimmat niistä mukaan.

Minna