You are currently browsing Päivi L’s articles.

Kirsti kirjoitti eilen ajan hallinnasta. Miten tärkeä aihe! Olen joutunut ja joudun jatkuvasti painimaan sen kanssa, kuinka ehtiä kaiken, johon olen lupautunut tai sitoutunut.

Laiska töitään luettelee, joten en ryhdy kirjaamaan tähän kaikkia niitä hommia, joita paiskon joko peheen elättämiseen, kirjallisiin ambitioihin tai oman osaamisen kehittämiseen liittyen. Totean vain, että niitä on kertynyt niin paljon, että jostain on tingittävä.

Pidän siis velvollisuuksieni joulunalun siivouksen, laitan pois sellaiset jutut, joihin ei tällä hetkellä riitä aikaa. Olen pistänyt asioita mielessäni tärkeysjärjestykseen ja sillä perusteella päätynyt luopumaan paikastani Grafomania-kirjailijana. Tuntuu tosi kurjalta, tänne on ollut kiva kirjoittaa ja kaipaan todella paljon kirjallista vertaistukea ja yhteisöllisyyttä. Mutta pääsenhän toki edelleen seuraamaan ja kommentoimaan kirjoituksia täällä. Aina kun siihen jää aikaa.

Jos minulle tulee jotain tosi tähdellistä kirjoitettavaa, niin julkaisen sen sitten omassa blogissani, joka on ollutkin aika tavalla telakalla viime ajat.

Siskoni aina sanoo: ”Jos et aio viettää joulua kaapissa, älä siivoa kaappeja jouluksi.” Hyvä neuvo. En siivoa kaappeja, vaan luovun liioista velvollisuuksista ja taistelen sitten kohti joulurauhaa suorittamalla rästitehtäviä yhden kerrallaan. (Sisko itse asiassa siivoaa jouluksi kaikki kaapit, hän on se järjestelmällinen meistä.)

Päätän siis täällä tähän, hei hei!

Päivi L

Lupauduin joskus Grafomanian kirjoittajaksi. Sen jälkeen en tehnytkään oikeastaan mitään – siis täällä Grafomaniassa – enkä myöskään kotiblogissani A Writer´s Blogissa. Miksen? Olenko ollut laiskana? Ilmeisesti sitäkin, mutta keskeisimpänä (teko?)syynä pidän kuitenkin muita töitä.

Sain olla nelisen vuotta lähestulkoon vapaana kirjailijana. Se oli hienoa aikaa, toiveiden toteutumaa. Osan aikaa kirjoitin apurahalla, osan aikaa poltin aiemmassa elämässä pahan päivän varalle kerättyjä pennosia. Olen kuitenkin perheellinen ihminen, ja perheelliset ihmiset ovat vastuussa myös muusta kuin omasta syömisestään. Puolisoni käy töissä ja saa säännöllistä palkkatuloa, mikä on ollut eräänlainen perälauta ja turva, jonka varassa olen saattanut kirjoittaa. Mutta puolisoni ei tietenkään ole mesenaattini eikä hänen sitä tule ollakaan. Haluan olla yhteisvastussa perheen taloudesta, en taiteilijanvapaudesta nauttiva muun perheen kiviriippa,  joka vie enemmän kuin tuo.

Siksi olen nyt noin puolentoista vuoden käynyt päivätöissä noin neljänä päivänä viikossa. On mukavaa, kun tietää, että tiettynä päivänä tilillä on tietty summa rahaa. On kivaa, kun voi hankkia lapsille jotain muutakin kuin sen ihan välttämättömän. Ja onhan meillä yhteistä velkaakin kuitattavaksi ihan riittävästi.

”Vapaana” kirjailijanakin tein toki kirjoittamisen ohella kaikenlaista pientä keikkaa. Kirjailijavierailut olivat mukavaa vaihtelua kirjoittamiseen ja toivat tervetullutta taloudellista turvaa ainakin silloin tällöin. Melkein kaikki kirjoittajat opettavat kirjoittamista – minäkin. Monet kirjoittavat lehtiin. Mutta vakkaripäivätyöhön lupautuminen oli iso askel. Kun on osa työyhteisöä (ja vaikkei olekaan kuin määräaikainen osa-aikatyöntekijä), luopuu myös suuresta osasta niin sanottua taiteilijan vapautta. Oma luova kirjoittaminen on se, joka joutuu väistämään työelämän kiireitä ja deadlineja.

Kirjailijan leipä on yleensä pieninä palasina maailmalla. Minulla se koostuu ennakoista, myyntipalkkioista, apurahoista, lainauskorvauksista ja näistä ”kunnon töistä”. Tuntuu, ettei ikinä ole hyvin. Kun tekee palkkatyötä, haluaisi kirjoittaa enemmän. Kun kirjoittaa, tuntuu, että rasittaa muuta perhettä taloudellisesti. Ja koska haluan ehdottomasti kirjoittaa, minun on mahdotonta työskennellä täysiaikaisesti. Määrä- ja osa-aikaisena työntekijänä eläkekertymäni on naurettavan pieni ja koska työskentelen opetusalalla, tarvitsen koulujen loma-ajaksi muuta rahoitusta, so. apurahan. Minulle myönnettävät apurahat ovat pieniä, ja niistä ei sitten kerry eläkettä. Ja niin edespäin.

Onneksi kirjoittaminen on ihaninta mahdollista työtä. Ei kai tässä muuten olisi mitään järkeä.

 

Päivi L.

Ensiksi pahoitteluni, että uusi grafomaanikko on kaikkea muuta kuin maanisesti kirjoittanut postauksia. Tämän on ensimmäiseni tällä foorumilla.

Sitten alibi: olen ollut kiireinen. Olen tehnyt tärkeitä töitä, siis kirjoittanut, ohjannut kirjoittamista ja opettanut suomen kieltä. Viimeksi mainittua tehtävää pidän näistä kaikista tärkeimpänä tehtävänäni, Työskentelen tämän kevään s2-opettajana eli opetan suomea toisena tai vieraana kielenä. Oppilaani ovat alakouluikäisiä. En ole varmaan koskaan nauttinut mistään työstä niin paljoin kuin tästä. Tai tietysti toisinaan kirjoittamisesta.

Oppilaideni kielitaito vaihtelee lähes äidinkielisen tasoisesta hyvin auttavaan. Tunteja per oppilas on yhdestä kolmeen viikossa. On sanomattakin selvää, että se on liian vähän.

Toki nämä lapset oppivat kieltä muuallakin kuin s2-tunneilla. He oppivat sitä kaikilla muilla tunneillaan, välitunneilla ja toivottavasti myös koulun ulkopuolella. Aina suomea äidinkielenään puhuvia ystäviä ei ole. Ehkä sinä voisit ryhtyä sellaiseksi?

Suomea oppii valtavan hyvin muyös lukemalla. Tarvitaan vain sopivia kirjoja. Kielen ei tarvitse olla yksinkertaista ja latteaa se ei saa missään tapauksessa olla. Silti olisi hyvä, että kirjaa kykenisi lukemaan, vaikkei vielä hallitsisi lauseenvastikkeita, sisäkkäisiä lauserakenteita ja kovinkaan monia deskriptiivisiä sanoja.

Meille suomea äidinkielenä puhuville vaikkapa jolkottelu, lörpöttely, tuuppaaminen, lällättäminen ja hönkiminen ovat tuttua kauraa. Oppitunneilla vaihdan sujuvasti taululle piirtelevästä Kylli-tädistä eloisaksi miimikoksi selventääkseni, mitä vastaantulevilla oudoilla ilmauksilla tarkoitetaan. Tällä viikolla pohdimme esimerkiksi älykkään ja ovelan eroa Jänis Vemmelsäären tarinoiden avulla. Kuitenkin, kun kieltä vielä heikosti hallitseva lapsi lukee yksin tai kieltä vieläkin taitamattomamman vanhemman kanssa, liian monet värikkäät termit ja verbit voivat tappaa lukuinnon.

Annoin viime viikolla yhdelle oppilaalleni lahjaksi kirjani Tsemppiä, Venla! Tyttö alkoi lukea takakantta innokkaasti. Ensimmäinen sana, jonka merkityksen hän joutui kysymään minulta, oli ”ilo”.

Muutkin kuin maahanmuuttajat kaipaavat selkeäkielistä luettavaa. Moni meistä kärsii lukemisen tai hahmottamisen erityisvaikeuksista. Selkosuomeksi kirjoitettuja kirjoja tarvitsevat ihmiset ovat kaikki erilaisia. Heitä on esikoululaisesta vanhuksiin, kaikille ei siis voi lyödä käteen lastenkirjaa. Myös kulttuuritausta voi vaikuttaa siihen, minkälaisista asioista toivoo saavansa lukea.

Rakkaat ihmiset: kirjoittakaa kirjoja selkosuomella! Niiden kielen tulisi olla suhteellisen yksinkertaista ja kielelliseten rakenteiden selkeitä. Hyvä kuvitus tukee ymmärrettävyyttä, mutta tärkeintä on kuitenkin vetävä, mielenkiintoinen tarina. Sellaisia peräänkuulutan! Kirjoittakaan lukemaan opetteleville, nuorille, ruuhkavuosissa painiville, Suomeen tutustuville, kotimaataan kaipaaville… Kirjoittakaa hyviä kirjoja!

Tiedän, että tämä tulee melko myöhään, muttei toivottavasti liian myöhään:

Lisätietoa selkokirjallisuuden valtiontuesta, haku päättyy 31.3.

Arkistot