You are currently browsing Raili’s articles.

Oikeastaan on aika hassua, joskin kivaa, että kun eläimet vetäytyvät koloihinsa, linnut auraavat lämpöön, me kirjailijat lähdemme kaikkein vilkkaimmin ulos koloistamme. Kirjat ovat ilmestyneet, on kirjamessujen ja kirjailijavierailujen aika. Tällä viikolla olin Järvenpään kirjastossa ja ilahduin kuulijoiden määrästä. Keskusteluakin syntyi. Jännitin etukäteen, sillä kun Hiljan jälkeen on ilmestynyt jo Sirkka ja olen sukeltanut seuraavaan, pelkäsin, etten muista mitään kaikesta siitä valtavasta tietomäärästä, johon Hiljankin taustoiksi kaivauduin. Sieltä ne kuitenkin kumpusivat tiiviin kertauksen jälkeen. Puhun Hiljasta niin kovin mielelläni, sillä enhän minäkään hänestä etukäteen tiennyt oikeastaan yhtään mitään, mutta työn mukana tutustuint todella  valtavasti aikaan saaneenseen naiseen.

Messuillut olen Turussa, niin kuin kerroinkin, Helsingissä en esiinny, mutta tietenkin siellä käyn. Tietokirjailijoilla on lauantaina aamuseminaari, ja sen jälkeen tutustun messujen antiin.

Tosin, se on myönnettävä, sekoan aina vähän messuilla. Päätän tehdä sitä ja tätä, käydä kuulemassa heitä ja heitä, tutustumassa tähän ja tähän osastoon. MUTTA messuhulina saa minut aina sekoamaan aikeistani. Kun lopulta lievästi näännyksissä raahustan kotiin, huomaan, etten ole toteuttanut aikeistani montakaan.

Jos siis näette minut, nykäiskää hihasta tai jakun/puseron liepeestä tai mistä vain. Toivon tapaavani mahdollisimman monta tuttua tai tuntematonta. Tapaamisista saa aina jotain. Ne muistaa jälkeenpäin hulinankin keskeltä.

Tässä viikonvaihteessa olen tarkastanut seuraavaksi ilmestyvän kirjani taittoa. Lastenkirja tulee ensi vuoden puolella Minervalta ja siinä on minulle uusi kuvittaja Sirkku Linnea, elävien ja varmasti lapsille perille menevien kuvien taitava tekijä.

Juuri nyt lensi ikkunani ohi iso parvi entiedämitä lintuja. Kun näkee vain mustan silhuetin, tietää kyllä että noin voisivat lentää ainakin ne ja ne, mutta ei voi mitenkään varmistaa, mitkä siellä todella juuri nyt muodostavat lentokuviotaan. Tunnen aika paljon lintuja, mutta olen silti täysi amatööri siinä lajissa. Isäni taisi tuntea kaikki Suomen linnut, ainakin hänen veljensä tunsi joka ikisen. Äiti opetti luonnonoppia, mutta hävisi isälle huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Niitä kuitenkin tarkkailtiin ja niistä puhuttiin koko perheen kesken. Se on rikkaus, mistä olen vanhemmilleni kiitollinen.

Ylipäänsä opin kotona tarkkailemaan luontoa kaiken aikaa. Mieheni on syntyperäinen stadilainen. Kun minä ajan autoa, ja hän istuu vieressä, minä olen se, joka huudahtelee: Katso, hiiri/kana/jokinhaukka, sejase lintu. Tien varresta näen eläimet, niin elävät kuin kuolleet. – No, ihan varmasti en kaikkia, mutta aika monia kuitenkin. Hän ei ole koskaan huomannut ensimmäisenä yhtään eläintä. – Ja hei! juuri nyt on koko taivaan peittävien harmaiden pilvien joukossa yksi pieni vaaleanpunainen, toivon pilvi.

WP_20150619_22_32_17_Pro__highres (1)

Tämän jälkeen olikin syytä liittää mukaan oma sielunmaisemani, joista Mila puhui tuossa aiemmin. Voisiko tuo suomalaisempi olla. Se on näkymä mökiltämme, jossa jo koululaisina opimme juuri tuota luonnon tarkkailua.

Kaunista, luonnollista syksyä itse kullekin!

Mainokset

Mila kirjoitti aiheesta, joka on ja pysyy ja toistuu aina yhtä ärsyttävänä. Lasten- ja nuortenkirjallisuus määritellään johonkin kehnompaan luokkaan kuin aikuisille suunnatut kirjat. Sinne vain vasikka-aitaukseen, hus! Olen joskus miettinyt, eivätkö määrittelijät ole lapsena lukeneet lainkaan. Eivätkö he muista, miten riemukasta oli lukea, oikein kunnolla uppoutua ja eläytyä lukemaansa, unohtaa koko muu maailma? Eivätkö he muista lapsia olleensakaan? Ainakaan he eivät ole koskaan kirjoittaneet lapsille ja nuorille.

Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on hyviä ja huonoja, vieläpä niin, että kirja voi olla toisen mielestä hyvä ja toisen huono. Mutta milloin olet nähnyt jonkun sanovan tuosta vain ohimennen koko aikuisille suunnatun kirjallisuuden olevan vaikkapa mustavalkoista, tai mistä kaikesta lasten- ja nuotenkirjallisuutta milloinkin syytetäänkään? Aika ikävältä näytti myös vastikään julkaistu uutinen kirjallisuutemme kääntämisestä muille kielille. Eniten käännettyjä nuortekirjoja ei edes mainittu. Grrr!

Sama ilmiö on nähtävissä selkokirjallisuudessa. Sitä ei alkuun pidetty oikein kirjallisuutenakaan, eikä varmaan aina vieläkään. Tietenkin sen ongelmana on, ettei se saa olla vaikeaselkoista, mutta osaava voi silti kirjoittaa aivan elävää kirjallisuutta. Se vasta taitoa vaatiikin. Kauniita, tunnelmallisia runojakin sillä on jo ilmestynyt.

Jokainen selkokirjan kirjoittanut tai edes sitä yrittänyt tietää kaiken lisäksi, että sitä ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa. Tarvitsijoiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Jokaisella täytyy olla oikeus lukemiseen ja esimerkiksi kotouttamisessa sillä on tärkeä osuutensa.

Kuvaamataiteiden eri lajeissa on jo kauan hyväksytty kaikki sen eri muodot. Ehkä jonain päivänä kirjallisuudessakin.

Raili

On se vaan suuri. Sain nauttia tekemisen iloa, tosin välillä hampaat vähän irvessä, kuukausia yhteen menoon. Silloin en juuri lue muuta kuin asiaan liittyviä tekstejä. Muiden romaanit saavat jäädä, vaikka miten tekisi mieli edes vähän kurkistaa. En niinkään pelkää saavani tyylitartuntaa, mutta ajattelemisen aihettahan kirjat aina antavat, joskus niinkin paljon, että oma kirjoittaminen häiriintyy pahasti. Kun sattui vielä olemaan kiire, en uskaltanut ottaa riskiä.

Nyt olenkin sitten likipitäen rellestänyt kaiken rästiin jääneen parissa: sienestänyt, marjastanut, kuivattannut, hillonnut ja lukenut. Lukenut joka päivä pitkän tovin. Ja nauttinut. Hyvää on tehnyt.

Onhan tuota jatkunut jo kolmisen viikkoa, mutta nyt alkaa tuntua vahvasti siltä, että voisin varovasti alkaa kurkistella töiden suuntaan. Ei kuitenkaan niin vahvasti, etteikö lukea vielä voisi. Ja vähän sienestää. Tänään on jo pakko ajella mökille tarkastamaan sienitilanne. Nousevatko niemellemme tänä vuonna männyn tuoksuvalmuskat eli japanilaisten suuresti himoitsemat matsutaket. Ne ovat vähän oikullisia, mutta niin hyviä, että niillä on varaa oikutteluun. Odotteluhan vain lisää riemua, kun niitä aina välillä on enemmänkin.

On täällä ennenkin keskusteltu aiheesta luetko muiden kirjoja silloin, kun kirjoitat omaasi, mutta olisi kiva kuulla taas toisten kokemuksia. Eivätkös nämä kirjoihin ja lukemiseen liittyvät keskustelut ole aika samanlaisia vuodesta toiseen, niin kuin ovat musiikkiin, kuvaamataiteisiin, teatteriin ja vaikka lastenkasvatukseenkin liittyvät.

Miten voi säilytttää  Niin kuin muuten tämäkin aihe:

Kirjassa on monia kiinnostavia ohjeita, joita tekisi mieli kokeilla. Esimerkiksi sitä, missä jokaista naista kehotetaan ottamaan kerran viikossa joutopäivä, jolloin vain maataan sängyssä tai lojutaan sohvalla verhot himmentämässä liikaa valoa. Palvelija (puoliso?) tuokoon kevyttä ruokaa ja hedelmiä muutaman kerran päivän mittaan. Mieto viini on sallittua. Kaunistaa, lupaa kirja.

Miten mahtaisi onnistua?

Oli minun vuoroni kirjoittaa tänne viime viikolla, mutta kirjoitinko muka. Olen ihan yksinkertaisesti keskittynyt niin käsikirjoitukseeni, että en ole katsonut edes päivyriä, johon olen huolellisesti merkinnyt vuoroni. Sen verran sentään pidin aikataulusta huolta, että olin Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa juuri silloin kun pitikin eli lauantaina. Mutta täällä en kertaakaan, anteeksi!

Ensi maanantaina käsikirjoituksen on oltava valmis, joten olen tehnyt pitkiä päiviä sen kimpussa. Se on silloin valmis, pakko sen on olla! Alan olla jo suht rauhallisella mielellä ehtimisen suhteen. Eipä ole pitkään aikaan ollutkaan tällaista deadline-uhkaa. Kun oikein mietin, luulen sellaisen olleen viimeksi joskus pitkiä tv-käsikirjoituksia tehdessäni.

Pahin tilanne tv-käsikirjoituksen kanssa taisi olla yhtenä talvena ja keväänä, kun olin lupautunut tekemään 17-osaisen kesäsarjan sillä ehdolla, että saan kirjoittajakaverin. Olin jo aloittanut työt, kun minulle selvisi, että sellaista ei ollutkaan tulossa vastoin lupausta. Ohjaajia sen sijaan oli kolme, mikä ei yhtään helpottanut tilannetta. – Huh, ne ajat ovat onneksi ohi.

En siis ole ollenkaan kiroillut viileää alkukesää, sen sijaan luotan siihen, että tämän kuun puolivälissä alkaa ihka oikea kesä. Silloin nautin. Mökillä tietysti kera kuikkien. Sinnekään en ole ehtinyt kuin muutaman kerran vilahtamaan. Tällaisina hetkinä olen myös erityisen kiitollinen pikku koirakaveristani, joka pakottaa minut tunnin lenkille joka päivä.

Tämmöisessä kiiretilanteessa on hyvät ja huonot puolensa. Kun nyt teen elämäkertaa, aikajana pysyy aika hyvin hyppysissä, samoin ihmisten tekemiset, vaikka on niitä silti tarkastettava melko usein. Muuttujia, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja, on paljon. Huono puoli taas on liika istuminen samassa asennossa koneen ääressä ja öiset valvomiset ja pohtimiset. Kiihkeä naputtaminen tosin kuuluu usein muutenkin kirjoitustyöhön niinä kausina, kun henki on oikein päällä. Tuttua varmaan useimmille?

Siispä jatkan ja toivotan hyvää kesää, joka alkaa jo vajaan parin viikon kuluttua!

Täällä taas istuskelen epämukavasti huonolla tuolilla kirjoittamassa, kirjoituslomalla ulkomailla. Tämän tosin jo tiedän tullessani: kaikkea ei voi saada. Kirjoitusrauha täällä sentään on, se pääasia. Poissa silmistä, poissa mielestä, siis ne päivittäiset kotitekemiset ja huolet, asiat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin muistutella syyttävästi, mitä oikeastaan pitäisi olla tekemässä. Kun kumminkin haluaisin vain keskittyä kirjoittamiseen.

Jos joku tietää sellaisen edullisen hotellin jossain kaukana kotoa, siis koko kotomaasta, jossa kirjoittajan ergonomia on kohdillaan, kertokaa. Kiitollisena vastaanottaisin tiedon, ehkä se auttaisi muutamaa muutakin.

Helsingissä on yhdeksän astetta lämpöä, täällä juuri nyt 22 enemmän. Läähättelin päivälenkin, mutta muuten istun hotellin aulassa varjossa. Vuokrasin pyörän huimalla 24 eurolla viikoksi, sillä täällä Kosilla on loistavat pyörätiet. Tänään oli kuitenkin liian kuumaa siihen, olisi pitänyt pystyä polkemaan varjossa.

Kaiken tuon narinan jälkeen on sentään kiva tunnustaa, että kirjoittaminen on sujunut. Täällä Hiljan, painossa olevan kirjan puolesta jännittäminen on vähän unohtunut, ja Sirkka saa ansaitsemansa jakamattoman huomioni.

Sirkka on tosiasiassa hyvin kiinnostavaa ja monipuolista elämää elänyt nainen, jota kohtalo on heitellyt sinne ja tänne. Pidän hänestä kovasti. Silti olen luvannut itselleni, että en enää koskaan ota tilaustyötä, jollaista en ole ennen tehnytkään. Kun kirjan päähenkilö lukee itse kirjan aikanaan, se asettaa pikku yksityiskohdille turhan paljon vaatimuksia.

Onneksi Sirkka perheineen on paljon lukeneita, kirjoja rakastavia ihmisiä, joten olen sopinut, että he hyväksyvät kirjailijan vapauteni. Saan kuvitella juuri sellaisia kohtauksia,  kuin mielessäni muodostuu. En olisi tähän lähtenytkään, ellei tuttu Sirkan tunteva kustannustoimittaja olisi sitä pyytänyt. Miten monella on tämän tapaisia kokemuksia? Miten työ on sujunut? Kertokaa. Tai vaikka ei olisikaan, uskaltaisitteko ruveta tämmöiseen.

Suurin ongelma ainakin minulle tässä on saada kirjaan draaman kaarta. Ei sillä, etteikö Sirkan elämässä draamaa riittäisi, mutta kun tapahtumat tulevat elämässä omaa tahtiaan, joka ei aina sovi kirjan vaatimuksiin. On tehtävä valintoja, karsittava ja korostettava toisia tapahtumia toisten kustannuksella. Sitä täällä nyt pähkäilen.

Huomenna kotiin. Toivottavasti kirjoitusvauhti siellä jatkuu. Kesää, kirjojen ystävät! Ai niin. Luin nyt vasta niin hillittömän hauskan kirjan, että lämmin kesäkirjasuositus. Tai mikävaan kirja, se on niin mainio: Torgny Lindgrenin Akvaviitti. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta tämä osui nyt jotenkin juuri oikeaan hetkeenkin. Harmi, ettei niitä enää tule, jos ei jokin vielä postuumisti.

Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.

Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.

Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.

Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.

Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.

Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.

Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!

WP_20170425_19_25_17_Pro

Raili

 

Kevät heittelee säätä ees taas. En oikeastaan tiedä, miten paljon sää ja ilmanpaineen vaihtelut todella vaikuttavat ihmisiin tiedostamatta, mutta omat paineeni ovat vaihdelleet viime aikoina melko rajusti. Välillä kaipaan myyrän kynsiä kaivautuakseni syvyyksiin, välillä kuumailmapalloa noustakseni korkeuksiin. Enkä oikeastaan tarvitse kumpiakaan, minähän olen milloin siellä milloin täällä.

Korkeuden vaihtelujen lomassa ja kainalossa kirjoitan. Tekstissä ei silti saisi näkyä kovin suuria paine-eroja. Juuri nyt tilanne on aika hyvä. Taidan oleskella maan pinnalla.

Jos olen oikein tulkinnut kollegoiden kirjoituksia, tämä on tuttua suurimmalle osalle meistä. Vai onko? Onko oikeasti sellaisia, jotka istuvat päättäväisesti koneen ääreen jokseenkin samoihin aikoihin päivästä toiseen ja saavat aikaan juuri sen määrän tekstiä kuin aikoivat. Onko? Kertokaa!

Tässä terveiset ikkunakavereiltani. Huomatkaa myös kuollut kärpänen ruutujen välissä. Tai mistä sitä tietää, vaikka heräisi kohtapuoliin pörisemään. Jospa se vain talvilepäilee.

Voikaa siis hyvin, missä sitten juuri nyt olettekin!

WP_20170321_15_11_08_Pro

on Ystävänpäivä. Mutta ystävät ovat onneksi ympäri vuoden ja vuosien. Ne oikeat, tärkeät, korvaamattomat.

Muistan joskus nuorempana, kalliiden ulkomaanpuhelujen aikana ihmetelleeni naista, joka kertoi kerran kuussa puhuvansa toisessa maassa asuvan ystävättärensä kanssa parin tunnin puhelun, noin parin viikon ruokarahojen verran minun budjetissani. Hän sanoi, ettei muuten käytä paljoakaan rahaa juhlimiseen eikä käy ravintoloissa, joten tämä on hänen kuukauden hyvä hetkensä. Voi puhua aivan kaikesta, purkaa hyvät ja pahat asiansa ihmiselle, johon luottaa täysin, joka ymmärtää.

Siinä kai ne ystävän tärkeimmät ominaisuudet tulivatkin.

Ystävyydestä on kirjoitettu lukuisia romaaneja, varsinkin ystävistä, jotka pettävät. Petoksista pahimpia taitavat olla ne kaksinkertaiset, kun vaimo tai mies häipyy ystävän matkaan.

(Tässä ajatukseni nyrjähti täysin vakavaan asiaan kuulumattomasti yhteen ystävääni, jolla oli tapana sanoa miehestään: ”Jos tuon joku vie, niin vieköön, mutta se on sitten pidettävä ainakin puoli vuotta.”)

Ystävänpäivää juhlistaa tänään ensimmäinen todellinen kevätsää. Mieleni on ollut aika matalalla, mutta aurinko auttaa. Nautitaan tästä ja jokaisesta rakkaasta ystävästämme!

Viikko lähes lopussa. Tunnustan pari kertaa muistaneeni tämän kirjoitusvuoroni, mutta kun… Lupasin itselleni, etten viime maanantaista lähtien edes vahingossa ajattele mitään muuta kuin kässäriä. Ja niin se on mennyt. Tai ainakin jokseenkin niin.

Ihmettelen sitä, miten kirjailijan hommaa aloitellessani kirjoitin olohuoneessa kolmilapsisen perheen ja yhden koiran suihkeen keskellä. Nykyisin täytyy vetäytyä täysin omiin oloihinsa saadakseen jotain todella aikaan. Niin tai ehkä ollakseen saavinaan. Olen kieltänyt itseltäni jopa ääneen puhumisen, etten häiriinny äänistä huoneessa. Ei ole tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa mistään, mitä nyt vähän tästä.

Muinaisilta ajoilta on jäänyt syvästi mieleeni viisivuotiaani tuskastunut tokaisu kirjoittavan äidin vieressä: ”Älä sano aina joo, joo, vaan KUUNTELE, mitä minä sanon.” Silloin pisti isosti omaatuntoani, ja kuten huomaat, jäi mieleen.

Miten paljon muuten kirjailijan osaan kuuluu huono omatunto? Moniko teistä on kärsinyt siitä ja miten sen nutistanut? Vai onnistuuko nutistaminen ylimalkaan? Eikö myyttinä kerrota, että jokainen kirjailija on umpi-itsekäs ihminen, jonka kanssa ei pidä ainakaan naimisiin erehtyä. Onko väite semmoinen kuuluisa taivaan tosi?

Nämä nyt puikahtivat mieleeni. Häädän ne pikaisesti tiehensä, sillä edessäni pöydällä lojuvat kässärin tulosteet muka täydellisen viattomina. Kuulen silti selvästi niiden mutinan: ”Älä ajattele siinä joo joo kohta, vaan JATKA TYÖTÄSI, prkl!

Historiallisia kirjoja kirjoittava joutuu kaivamaan tietoja monenlaisista lähteistä. Olen taas ihmetellyt sitä, miten paljon väärää tietoa on esimerkiksi Wikipediassa. Velvollisuuteni olisi epäilemättä korjata vääriksi havaitsemani kohdat, mutta jostain syystä teen niin harvoin. Pitäisi ilmeisesti rohkaistua, sillä siinä  tekisin palveluksen kaikille näitä tietoja tarvitseville. Olen nimittäin huomannut aivan liian monen  uskovan siihen, mitä Wikipedia todistaa.

Tämä osui nyt akuutiksi ongelmaksi, vaikka aikomukseni oli puhua siitä, miten matkailu lisää vierailumaan kulttuurin tuntemusta, eli avartaa se. Olin lukenut Nobel-kirjailija José Saramagon kirjoja useampiakin, tavannutkin hänet Tammen kirjailijatilaisuudessa Saramagon vieraillessa Suomessa ja saanut nimikirjoituksen kirjaani kuten asiaan kuuluu. Pidän hänen päättömistä tai ehkä pitäisi sanoa korrektisti päättymättömistä lauseistaan.

Ennen tänne tuloani tutkailin, olenko lukenut muuta. Kyllä, Fernando Pessoan runot olivat tuttuja, tai osa niistä ainakin, jos en nyt koko tuotantoa tunnekaan. Niistäkin pidän. Hetkien vaellus osui käteeni jo kauan sitten ja viimeksi löysin hänen runojaan Pentti Saaritsan kokoamasta kirjasta Salaperäinen seurue, johon Saaritsa on kerännyt mieleensä jääneitä suomennoksiaan.

Siinäpä ne sitten melkein olivatkin. Olen päättänyt tukkia tätä aukkoa tietämyksessäni ja tutustua lisää täkäläisiin kirjailijoihin. On siihen syynsäkin. Nimittäin DNA:ni mitokondrio kertoo äitilinjani vaeltaneen Välimeren rantaa pitkin Portugaliin ja sieltä Euroopan halki Suomeen. Paikallisiin on ilmeisesti vähän sekaannuttu, koska mitokondrioon on tullut pieni muutos. Ilmankos aikoinaan ensimmäisen kerran tänne tullessani tunsin jollain oudolla tavalla löytäneeni näin kaukaa maan, jossa ihmiset vaikuttivat oudosti tutuilta. Silloin en vielä tiennyt DNA:n osuutta asiaan.

Säät ovat suosineet edelleen ja pikkukoiran kanssa aamuiset lenki on voitu tehdä joka aamu hyvässä säässä. Käymme päivällä tietysti toisenkin tunnin lenkin rannalla ja molemmilla Frit saa juosta vapaana. Kyllä se juokseekin. Tänään kansa leikki kesää ja otti aurinkoa uimapuvuissa tai ainakin ilman paitaa.

Kirjoittamisolosuhteita sen sijaan en ole saanut parannettua, joten selkäsärkyä riittää aamusta iltaan. MUTTA jos on valoa ja lämpöä, ei kannata ruikuttaa, äskeinen oli siis raportointia.

Tässä vielä kuva tältä aamulta. Ei tungosta lenkkipolulla.

wp_20161128_09_03_46_pro-2

 

 

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot