You are currently browsing Raili’s articles.

Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.

Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.

Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.

Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.

Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.

Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.

Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!

WP_20170425_19_25_17_Pro

Raili

 

Kevät heittelee säätä ees taas. En oikeastaan tiedä, miten paljon sää ja ilmanpaineen vaihtelut todella vaikuttavat ihmisiin tiedostamatta, mutta omat paineeni ovat vaihdelleet viime aikoina melko rajusti. Välillä kaipaan myyrän kynsiä kaivautuakseni syvyyksiin, välillä kuumailmapalloa noustakseni korkeuksiin. Enkä oikeastaan tarvitse kumpiakaan, minähän olen milloin siellä milloin täällä.

Korkeuden vaihtelujen lomassa ja kainalossa kirjoitan. Tekstissä ei silti saisi näkyä kovin suuria paine-eroja. Juuri nyt tilanne on aika hyvä. Taidan oleskella maan pinnalla.

Jos olen oikein tulkinnut kollegoiden kirjoituksia, tämä on tuttua suurimmalle osalle meistä. Vai onko? Onko oikeasti sellaisia, jotka istuvat päättäväisesti koneen ääreen jokseenkin samoihin aikoihin päivästä toiseen ja saavat aikaan juuri sen määrän tekstiä kuin aikoivat. Onko? Kertokaa!

Tässä terveiset ikkunakavereiltani. Huomatkaa myös kuollut kärpänen ruutujen välissä. Tai mistä sitä tietää, vaikka heräisi kohtapuoliin pörisemään. Jospa se vain talvilepäilee.

Voikaa siis hyvin, missä sitten juuri nyt olettekin!

WP_20170321_15_11_08_Pro

on Ystävänpäivä. Mutta ystävät ovat onneksi ympäri vuoden ja vuosien. Ne oikeat, tärkeät, korvaamattomat.

Muistan joskus nuorempana, kalliiden ulkomaanpuhelujen aikana ihmetelleeni naista, joka kertoi kerran kuussa puhuvansa toisessa maassa asuvan ystävättärensä kanssa parin tunnin puhelun, noin parin viikon ruokarahojen verran minun budjetissani. Hän sanoi, ettei muuten käytä paljoakaan rahaa juhlimiseen eikä käy ravintoloissa, joten tämä on hänen kuukauden hyvä hetkensä. Voi puhua aivan kaikesta, purkaa hyvät ja pahat asiansa ihmiselle, johon luottaa täysin, joka ymmärtää.

Siinä kai ne ystävän tärkeimmät ominaisuudet tulivatkin.

Ystävyydestä on kirjoitettu lukuisia romaaneja, varsinkin ystävistä, jotka pettävät. Petoksista pahimpia taitavat olla ne kaksinkertaiset, kun vaimo tai mies häipyy ystävän matkaan.

(Tässä ajatukseni nyrjähti täysin vakavaan asiaan kuulumattomasti yhteen ystävääni, jolla oli tapana sanoa miehestään: ”Jos tuon joku vie, niin vieköön, mutta se on sitten pidettävä ainakin puoli vuotta.”)

Ystävänpäivää juhlistaa tänään ensimmäinen todellinen kevätsää. Mieleni on ollut aika matalalla, mutta aurinko auttaa. Nautitaan tästä ja jokaisesta rakkaasta ystävästämme!

Viikko lähes lopussa. Tunnustan pari kertaa muistaneeni tämän kirjoitusvuoroni, mutta kun… Lupasin itselleni, etten viime maanantaista lähtien edes vahingossa ajattele mitään muuta kuin kässäriä. Ja niin se on mennyt. Tai ainakin jokseenkin niin.

Ihmettelen sitä, miten kirjailijan hommaa aloitellessani kirjoitin olohuoneessa kolmilapsisen perheen ja yhden koiran suihkeen keskellä. Nykyisin täytyy vetäytyä täysin omiin oloihinsa saadakseen jotain todella aikaan. Niin tai ehkä ollakseen saavinaan. Olen kieltänyt itseltäni jopa ääneen puhumisen, etten häiriinny äänistä huoneessa. Ei ole tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa mistään, mitä nyt vähän tästä.

Muinaisilta ajoilta on jäänyt syvästi mieleeni viisivuotiaani tuskastunut tokaisu kirjoittavan äidin vieressä: ”Älä sano aina joo, joo, vaan KUUNTELE, mitä minä sanon.” Silloin pisti isosti omaatuntoani, ja kuten huomaat, jäi mieleen.

Miten paljon muuten kirjailijan osaan kuuluu huono omatunto? Moniko teistä on kärsinyt siitä ja miten sen nutistanut? Vai onnistuuko nutistaminen ylimalkaan? Eikö myyttinä kerrota, että jokainen kirjailija on umpi-itsekäs ihminen, jonka kanssa ei pidä ainakaan naimisiin erehtyä. Onko väite semmoinen kuuluisa taivaan tosi?

Nämä nyt puikahtivat mieleeni. Häädän ne pikaisesti tiehensä, sillä edessäni pöydällä lojuvat kässärin tulosteet muka täydellisen viattomina. Kuulen silti selvästi niiden mutinan: ”Älä ajattele siinä joo joo kohta, vaan JATKA TYÖTÄSI, prkl!

Historiallisia kirjoja kirjoittava joutuu kaivamaan tietoja monenlaisista lähteistä. Olen taas ihmetellyt sitä, miten paljon väärää tietoa on esimerkiksi Wikipediassa. Velvollisuuteni olisi epäilemättä korjata vääriksi havaitsemani kohdat, mutta jostain syystä teen niin harvoin. Pitäisi ilmeisesti rohkaistua, sillä siinä  tekisin palveluksen kaikille näitä tietoja tarvitseville. Olen nimittäin huomannut aivan liian monen  uskovan siihen, mitä Wikipedia todistaa.

Tämä osui nyt akuutiksi ongelmaksi, vaikka aikomukseni oli puhua siitä, miten matkailu lisää vierailumaan kulttuurin tuntemusta, eli avartaa se. Olin lukenut Nobel-kirjailija José Saramagon kirjoja useampiakin, tavannutkin hänet Tammen kirjailijatilaisuudessa Saramagon vieraillessa Suomessa ja saanut nimikirjoituksen kirjaani kuten asiaan kuuluu. Pidän hänen päättömistä tai ehkä pitäisi sanoa korrektisti päättymättömistä lauseistaan.

Ennen tänne tuloani tutkailin, olenko lukenut muuta. Kyllä, Fernando Pessoan runot olivat tuttuja, tai osa niistä ainakin, jos en nyt koko tuotantoa tunnekaan. Niistäkin pidän. Hetkien vaellus osui käteeni jo kauan sitten ja viimeksi löysin hänen runojaan Pentti Saaritsan kokoamasta kirjasta Salaperäinen seurue, johon Saaritsa on kerännyt mieleensä jääneitä suomennoksiaan.

Siinäpä ne sitten melkein olivatkin. Olen päättänyt tukkia tätä aukkoa tietämyksessäni ja tutustua lisää täkäläisiin kirjailijoihin. On siihen syynsäkin. Nimittäin DNA:ni mitokondrio kertoo äitilinjani vaeltaneen Välimeren rantaa pitkin Portugaliin ja sieltä Euroopan halki Suomeen. Paikallisiin on ilmeisesti vähän sekaannuttu, koska mitokondrioon on tullut pieni muutos. Ilmankos aikoinaan ensimmäisen kerran tänne tullessani tunsin jollain oudolla tavalla löytäneeni näin kaukaa maan, jossa ihmiset vaikuttivat oudosti tutuilta. Silloin en vielä tiennyt DNA:n osuutta asiaan.

Säät ovat suosineet edelleen ja pikkukoiran kanssa aamuiset lenki on voitu tehdä joka aamu hyvässä säässä. Käymme päivällä tietysti toisenkin tunnin lenkin rannalla ja molemmilla Frit saa juosta vapaana. Kyllä se juokseekin. Tänään kansa leikki kesää ja otti aurinkoa uimapuvuissa tai ainakin ilman paitaa.

Kirjoittamisolosuhteita sen sijaan en ole saanut parannettua, joten selkäsärkyä riittää aamusta iltaan. MUTTA jos on valoa ja lämpöä, ei kannata ruikuttaa, äskeinen oli siis raportointia.

Tässä vielä kuva tältä aamulta. Ei tungosta lenkkipolulla.

wp_20161128_09_03_46_pro-2

 

 

Sanoilla on ilahduttavan paljon merkityksiä, jotka eivät oikeastaan näy itse sanasta. Kirjamessut tuovat mieleen melkoisen kuhinan kirjojen, niiden kirjoittajien,kuvittajien, kustantajien, myyjien ja harrastajien seurassa, messuaminen taas ainakin minulle pönäkän julistamisen, vieläpä niin, että siihen ei kohteella ole paljon sanomista, kunhan kiltisti kuuntelee. Tottahan kirjamessuissakin noita piirteitä on, mutta silti niihin liittyy myös lukijan osallistuminen ihan vapaaehtoisesti ja riemumielin. Myös me kirjoittajat olemme siellä mukana vahvasti uteliaina ja innostuneina lukijoina.

Grafomanian kirjoittajista esiintymässä tällä kertaa ovat:

Mila Teräs perjantaina 28.10. klo 15.30 Magia-lavalla yhdessä kuvittaja Ilona Partasen kanssa lukemassa kuvakirjaansa Aurinkolinnut

Jyri Paretskoi lauantaina 29.10. klo 10.30 Takauma-lavalla Pääosassa mopojat puhuu asiaa mopopojista ja nuorten lukemisesta Tittamari Marttisen haastattelemana

Mila Teräs lauantaina klo 11.30 Magia-lavalla Noitamaisessa lukuhetkessä lukee otteita saturomaanistaan Noitapeili. Esiintymässä myös Siri Kolu, joka lukee kirjaansa No on se nyt kumma, Taika Taksinen

Raili Mikkanen sunnuntaina 30.10. Takauma lavalla Selkeästi kaikille yhdessä Kari Levolan kanssa puhumassa selkokielestä ja sen tarpeesta. Haastattelijana Sari Peltoniemi

Siis kolmena päivänä grafomaanikoita puhumassa lasten-, nuorten- ja kaikkien lukemisesta. Tulkaa kuulemaan, omia mielipiteitäkin saa esittää jos ei nyt ihan päälle huutamalla, ainakin esitysten loppupuolella tai jälkeen.

Helsingin kirjamessuilla on taas ohjelmaa niin että hengästyttää pelkkä ajatteleminen. Aivan varmasti jokaiselle jotain ja vähän enemmänkin.

Nähdään siellä!

Sisareni asuu Bostonin metron ulottuvilla Cambridge MA:ssa. Hän kävelee metrolle usein jo 1600-luvulla perustetun Harvardin yliopiston kampuksen läpi. Cambridgessä asustaa vanha, arvokas kulttuurihenki joka kolkassa, kauniisti kunnostetut talot ovat jopa 1700-luvun puolelta. Sisareni talokin on yli 150-vuotias. Turistin ei tarvitse tehdä oikeastaan juuri muuta kuin kävellä ympäriinsä ja nauttia taloista ja niiden puutarhoista, puiden reunustamien katujen kauneudesta ja vaikkapa villeistä kalkkunoista, joita kipittelee pensastoissa.

Ehdin lukea muutamia The New York Timesin kulttuurisivuja, joissa mm. kirjailijat kertoivat työstään. Palaan vielä näihin, mutta yksi puheenvuoro yllätti erityisesti. Kirjailija Kwame Alexanderinkin se oli yllättänyt. Hän oli kirjoittanut lastenkirjan kahden sammakon vaiheista. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi tulla yhteydenottoja kouluista. Niissä toistui sama kysymys, joka oli jo ensimmäisessä suunnilleen tässä muodossa: ”Koulussamme on sekä valkoisten että mustien lasten ryhmiä. Koska emme tiedä, kummille ryhmille kirjaanne sopii lukea, kysymmekin, kumpia olette ajatellut sammakkojen olevan, valkoisia vai mustia?” – Varmuuden vuoksi olisi siis meidän jokaisen sammakoista tai muista eläimistä kirjoittavan syytä miettiä vastaus näin oleelliseen kysymykseen. Ainahan kirja voidaan julkaista jossain vaiheessa Yhdysvalloissa.

Täällä kotomaassa olen iloinnut ensi vuoden Suuresta lukuseikkailusta. Lukukeskus lähetti taannoin houkuttelevan viestin, jossa kutsuttiin kaikkia mukaan ideoimaan ensi kuun loppuun mennessä. Kirjailijoita siinä ei mainittu, mutta minusta meidän pitäisi ilman muuta myös osallistua, hieroa nystyröitämme oikein kunnolla ja tehdä ehdotuksia. Ne voivat omasta mielestäni olla miten huimia tahansa, ja vaikka ne eivät sellaisenaan toteutuisi, ne saattaisivat silti antaa vinkkejä suunnittelijoille.

Juttelin superaktiivisen tietokirjailijan, lasten- ja nuortenkirjakriitikon Ismo Loivamaan kanssa, ja hänellä oli jo monta hienoa ideaa mietittynä. Niistä voi ottaa vinkkiä, joten hänen luvallaan kirjaan niitä tähän:

Pakolaislapsille kirja käteen, kuten Ruotsissa jo annetaan. Siellä on käännetty Astrid Lindgreniä ja Gunilla Bergströmiä arabiaksi. Meilläkin on juuri nyt meneillään Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin ideoima  Toiveretki-suomalaisarabialainen näyttely, jossa on mukana mm. Marja-Liisa Tiaisen arabiaksi käännetty kirja.

Kouluhallitus/OPM voisi kouluttaa ensi vuonna muutaman somalin kirjavinkkariksi. Lukeminen mukaan kototuttamiseen!

Kotimaisia lstenkirjahahmoja maitotölkkien kylkeen sekä postimerkkisarja tunnetuista lastenkirjojen sankareista.

Huolehditaan, että lapsilla on Suomessakin oikeus lastenlehtiin. Me kirjailijat voimme muistuttaa, innostaa ja ehdotella lehtiä kirjastoihin.

Nuo olivat siis Ismon ehdotuksia. Itse olen nyt jo niin monia vuosia ollut mukana selkokirjatyöryhmässä, että olen vakuuttunut selkokirjojen tarpeellisuudesta. Muutamana viime vuonna hyvien kirjoittajien määrä on jo ilahduttavasti noussut, osaavia aktiivisia kustantajiakin on muutama, mutta suuri yleisö ei tiedä vielä selkokirjoista riittävästi. Selkokirjojen tarvitsijoita on todellisuudessa paljon enemmän kuin niitä lukevia. Osaksi Suurta lukuseikkailua toivoisin näidenkin aioiden esiin tuomisen. Heikosta lukijasta voisi hyvinkin kasvattaa hyvän lukijan, jos hän aloittaessaan löytäisi vetäviä kirjoja, joiden lukeminen ei olisi liian vaikeaa.

Siispä, huhuu kollegat! Miettikäämme, tehkäämme ehdotuksia, olkaamme aktiivisia! Eikä tämä toivomus suinkaan koske vain kirjailijoita, Lukukeskuskin houkuttelee mukaan kaikkia lasten parissa toimivia tahoja. Tehdään ensi vuodesta tosiaan Suuri lukuseikkailu!

Olen ollut jo erinäisiä vuosia mukana Lyhdyn valtuuskunnan toiminnassa. Toissapäiväinen kokous oli uuden kaksivuotisen kauden ensimmäinen. Lyhty ei vaivaa meitä liioilla kokouksilla, vain kaksi varsinaista vuodessa, mutta sen lisäksi on tarpeen mukaan päättäjätapaamisia erilaisilla kokoonpanoilla.

Ja mikä tämä Lyhty sitten on? Se on luovan työn tekijöiden ja yrittäjien yhteenliittymä, jonka tehtävä on luovan alan toimintaedellytysten puolustaminen tekijänoikeuden näkökulmasta. Ei siis mikään pikkuinen eikä aivan helppokaan tehtävä.

Uhkaavan näköisestä tehtävästään huolimatta Lyhdyn kokoukset ilahduttavat joka kerta. On varsin terveellistä kuunnella kaikkien eri luovien alojen tekijänoikeus- ja toimeentulohuolia, saada kokonaiskuvaa, sillä yleensähän näkee vain ne omansa.

Tarkoitus ei silti missään nimessä ole istua valittamassa ja yrittämässä lyödä toiset alat omilla vaivoillaan, vaan löytää tapoja kertoa julkisuudessa tai kasvokkain asioistamme niille, jotka työmme tuloksia käyttävät sekä niille, jotka niistä päättävät.

Tekijänoikeusbarometrilla mitataan yleisön käsityksiä tekijänoikeuksien tarpeellisuudesta tekijöille. Niinä vuosina, jotka olen ollut mukana, barometri on liikkunut selvästi myönteiseen suuntaan. Viimeisin on juuri valmistunut ja varmaan kohta julkisuudessa. Lyhdyllä on nettisivut, joista löytyvät mm. annetut lausunnot. Ne ovat juuri nyt uudistumisessa, mutta käykää ihmeessä lukemassa niitä aina välillä.

Yhden ainoan kerran olen tullut tapaamisesta päätäni pyöritellen. Piraattipuolueen edustajien vakaat käsitykset tekijänoikeuksien tarpeettomuudesta eivät hätkähtäneet tippaakaan meidän todisteluistamme. Miten oikeastaan olisivat voineetkaan, koko puoluehan pohjaa tietämättömyydelle. Oli silti valaisevaa käydä sekin keskustelu.

Ja ettei koko tämänkertaiseni olisi pelkkää tiukkaa asiaa, pakko vähän taivastella omasta puolestani. Juuri näinä päivinä tulee täyteen 40 vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Kalpeat naamat ei ole aiheeltaan hiukkaakaan vanhentunut, ikävä kyllä, sillä se käsittelee kiusaamista, isommat pienten kimpussa. Eikä ole vanhentunut liioin muisto siitä, miltä tuntui hakea ensimmäinen oma kirja ruokatunnilla Otavalta. Ei siinä iltapäivällä työpaikalla oikein pystynyt työhön keskittymään. Siitä tämä alkoi.

Kirstin rakkaus pisteeseen viehätti. Tolkun välimerkkihän se onkin, antaa lukijalle luvan hengittää syvään. Pilkku lupaa vain pikku hengähdyksen.

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kukapa vanhoja muistaa, ei kukaan ainakaan toisen ihmisen vanhoja juttuja. Kun itse en näköjään kokemuksestani toivu, puhun siitä taas.

Äänitarkkailijakurssilla Yleisradiossa kuuntelimme Aldous Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta tehdyn kuunnelman. Puheesta oli poistettu kaikki pisteet ja pilkut, siis leikattu pois hengitykset ja hengähdykset. Se oli jollain tavalla jopa pelottavaa ja ainakin hyvin väsyttävää kuunneltavaa. Silloin huomasin toista kuunnellessani hengittäväni samaan tahtiin. Kun kuunnelman henkilöt eivät hengittäneet ollenkaan, olin moneen kertaan tukehtumaisillani. Ainakin melkein.

Huxleyn dystopia on toki itsessäänkin pelottava. Sen yhteiskunnassa jokaiselle määrätään paikkansa jo munasoluina, ja kasvatetaan sen mukaisesti. Ihmiset ovat onnellisia, vaikkakin likipitäen robotteja. Onnellisuus taataan jokapäiväisellä Soma-annoksella. Kirjasta otettiin muutama vuosi sitten ties miten mones uusintapainos, joten saatavilla on, jos et ole sitä jo lukenut. 1930-luvulla kirjoitettu Uljas uusi maailma on antanut paljon vielä nykyiselle dystopia-aallollekin.

En koskaan ole kaivannut pisteetöntä enkä pilkutonta maailmaa, mutta joskus vaikeimpina hetkinä ehkä Somaa. Toistaiseksi olen sentään selvinnyt ilman rauhoittavia. Ehkä mukana siinä on ollut myös pelko. Jos lääkkeet laimentavat tunteita, ne laimentavat elämää. Kyky tuntea on ihmisen suurimpia rikkauksia.

Eikä se kyky ole vain ihmisten oikeus, vaikka pitkään on haluttu niin uskoa. Mitä paremmiksi tutkimusmenetelmät ja -laitteet ovat tulleet, sitä useammalle eläimelle, jopa onkimadolle, on löytynyt kyky tuntea, vaikka mato ja kala eivät huutamaan kykenekään.

Näin outoja teitä olen päässyt kesäiseen lempilauseeseeni: Onkiminen on eläinrääkkäystä! M.O.T.

 

Dagens Nyheterissä oli maaliskuussa parikin ajatteluttavaa kirjoitusta. Otan ensin sen, josta pitäisi ehdottomasti ottaa mallia ja tehdä samoin.

Ruotsissa kirjailijat Gunilla Bergström ja Annika Lindgren sekä kuvittaja Maarit Törnqvist ovat ajaneet läpi mainion ideansa. Bergströmin Hyvää yötä Mikko Mallikas ja Astrid Lindgrenin Päivärinne -kirjoja jaetaan turvakodeissa maahanmuuttajalapsille arabiaksi käännettyinä kaikkiaan 30 000 kappaletta.

Maarit Törnqvist oli vierailemassa maahanmuuttajien vastaanottokodissa ja näytti siellä lapsille ruotsalaisia kirjoa. Lapset katselivat, osoittelivat kuvia, mutta vasta kun hän näytti itse kuvittamansa arabiankielisen Päivärinne-kirjan, innostuivat sekä lapset että aikuiset.

Täytyy tosiaan nolona myöntää, että ennen tämän artikkelin lukemista, en ole tullut ajatelleeksi, miten paljon erilaisten kirjoitustapojen tosiaan täytyy vaikuttaa maahanmuuttajaperheiden lukemisharrastukseen. En liioin tiedä, miten monet niistä, joita me luulemme lukutaidottomiksi, tosiasiassa ovat vain hämmentyneet kirjaimistostamme ja lukusuunnasta.

Aina ollessani maassa, missä kirjaimisto on erilainen kuin meillä, ajattelen sitä, miltä tuntuisi olla lukutaidoton. Minusta se on terveellinen kokemus välillä. Silti en ole tullut ajatelleeksi, että varsin monet maahanmuuttajat joutuvat vieraan kielen lisäksi opettelemaan kirjoittamisenkin uudelleen. Miten tärkeää heille olisi ikävissään ja onnettomina edes hetkeksi voida paeta omalla kielellä kirjoitettujen kirjojen maailmaan. Kunpa tämän voisi toteuttaa meilläkin tulossa olevana Kirjaseikkailu-vuonna.

Toinen ajatuksia herättänyt aihe oli Lotta Olssonin kirjoitus, joka oli reippaasti otsikoitu: Ehkä on tullut aika ajaa alas nuorisokirjallisuus. Noin Ruotsissa, mutta täällä meillähän tilanne näyttää aika lailla toiselta. On meilläkin sekä lasten- että nuortenkirjojen myynti vähentynyt, mutta toisaalta niin on vähentynyt myös kirjamyynti kokonaisuudessaan. Eikä milloinkaan ennen suomalaisia nuortenkirjoja ole viety ulkomaille niin kuin nyt. Salla Simukan Lumikit ovat varmasti ylittäneet hurjimmatkin kuvitelmamme, ja on käännöksiä toki tehty monilta muiltakin.

Lukemisen väheneminen on yhteinen huolemme, mutta ainakin minä uskon edelleen lukeviin lapsiin ja nuoriin. Kirjat pitävät puolensa, vaikka tekniikka voi ennen pitkää muuttua paljonkin. En siis ottaisi edes vakavaksi keskusteluaiheeksi nuortenkirjojen alasajoa. Vai oletko eri mieltä?

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot