You are currently browsing Raili’s articles.
Viime viikolla tein ehdottomasti epätieteellisen, täysin subjektiivisen ja aivan riittämättömällä otannalla toteutetun kokeen. Näin se meni:
Kolme kirjailijaa oli kertonut pystyvänsä irrottautumaan arjestaan ja keskittymään loistavasti työhönsä Tallinnan lautoilla. Näin helsinkiläisenä oli helppoa kokeilla menetelmää itsekin, eivätkä lipun hinnat ainakaan näin talvella pahemmin köyhdytä.
Harmillista kyllä aikatauluissa ei ollut yhteyttä, jolla olisi voinut vain mennä ja tulla poistumatta laivasta. Mutta toisaalta, Tallinna on aina yhtä mukava nähdä, joten en antanut sen liikaa häiritä koettani. Toinen harmillisuus olivat koko ajan nopeammiksi muuttuvat yhteydet. Matka kesti kumpaankin suuntaan vain kaksi tuntia. Perillä piti viipyä matkojen verran, siis neljä tuntia.
Läppärini on olevinaan keveä, mutta kyllä se vaan olkapäillä painoi, sillä neljä tuntia sen oli tietysti oltava mukana. Tämä oli suurin hankaluus. Tosin tallustelin aika suoraan pieneen ravintolaan, missä söin hyvin ja edullisesti. Laivamatkoja en halunnut käyttää muuhun kuin työntekoon.
Totta se muuten oli. Ympärillä olevat matkustajat olivat vain vaimea taustahäly, eivätkä he tosiasiassa mitenkään hälyisiä olleetkaan. Jäiden kirjoma meri sopi hyvin tuijoteltavaksi mietintätuokioina, ja vaikka ergonomia ei ollut paras mahdollinen, ei se mahdotonkaan ollut. Pystyin keskittymään ja työskentelemään. En muistanut yks kaks mitään häiritsevää, jonka oli unohtanut ja vaatisi heti tekemistä, olin irti tästä pahuksen häiriköivästä arjestani.
Teen tämän toistekin, kun arkimitta alkaa olla tapissaan. Ihmisten joukossa olemisessa on sellainenkin hauska puoli, että tajuaa hyvin olevansa vain yksi isosta joukosta. Ei yhtään sen tärkeämpi kuin ympärillä olijat. Oma työkin on vain yksi toisten seassa. Vaikka nyt niin hirveän tärkeää kuin kirjoittamista onkin! En kuitenkaan kanna mukana tätä pöytäläppäriä vaan tabletin. Vähän heikompi kirjoitusalustana mutta keveämpi olkapäillä.
Koe onnistui riittävän hyvin. Kokeile, jos et usko!
Raili
Tosiasiassa en tiedä, onko ollut myös radiohiljaisuus, mutta ainakin aikamoinen lehdistöhiljaisuus on vallinnut. Lehdet kirjoittavat huolestuneita lausuntoja lasten lukuharrastuksesta, mutta kun vanhimmat lastenkirjapalkinnot jaetaan, paikalla ei ainakaan ollut yhtään tv-kameraa, eikä toistaiseksi liioin ole näkynyt montakaan lehtijuttua. Jos olen väärässä, mitä toivoisin enemmän kuin hartaasti, kertokaa ja korjatkaa.
Hesarissa oli kulttuurisivulla maininta, sellainen kikkelin pituinen pätkä. Tuo on siis vanha toimittajien käyttämä mitta, josta pitäisi kai täsmentää, että pituus on lainattu nimenomaan pieneltä pojalta. Toivoahan voi, että tulossa on vielä kunnon kirja-arvioiden kanssa kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Kyllä ne sen ansaitsisivat, niin kirjat kuin tekijätkin. Leena Parkkisen kirjoittama ja Jussi Karjalaisen kuvittama Pikkuveli ja mainio harharetki on menossa. Kivalta tuntuu. Sekä Elina että Leena pitivät palkintojenjakotilaisuudessa hyvät, oivaltavat ja hauskat kiitospuheet.
Vanha virsihän tämä taas on, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. En olen tippaakaan pessimistinen luonne, tässä ei vain optimismini ole auttanut vähääkään. Surullista.
Mutta ettei tässä nyt vallan ikäviin tunnelmiin upottaisi, iloisiakin uutisia on tullut. Kirjamyynti on viime vuonna noussut, luin jostain. Toivottavasti se pitää paikkansa. Ainakin sähköisten kirjojen myynnin kasvu on ollut huomattava, äänikirjojen vielä paljon enemmän kuin e-kirjojen.
Vanhaa kunnon painettua kirjaa on tietysti mukavaa pidellä kädessä ja lukea, mutta luen itse aika paljon e-kirjoja niiden helppouden vuoksi. Pieneen olkalaukkuun mahtuu e-kirjojen lukulaite vaivattomasti, mutta painettu kirja on toinen juttu, varsinkin kun kirjat paksunemistaan paksunevat. Kuka jaksaa kantaa mukanaan 800-sivuista kirjaa vaikkapa metrolukemisena? Myös matkoilla e-kirja on mainio. Ei siis väliä, minkä teknisen muodon luettavalleen valitsee, kunhan lukee.
Viime aikoina on käyty paljon keskustelua siitä, kenen historiaa tämän Suomen satavuotisjuhlinnan merkeissä oikein on kerrottu. Lähinnä miesten, niinhän se on. Ikään kuin meillä tosiaan vain miehet olisivat olleet tekemässä ja päättämässä yhteisistä asioistamme. Naisemme, nuo maailman ensimmäiset eduskunnassa, aloittivat siellä kuitenkin jo 10 vuotta ennen itsenäisyytemme alkamista. Naiset ja miehet yhdessä ovat rakentaneet Suomeamme maaksi, mikä se nyt satavuotiaana on.
Turhan usein nostetaan tasa-arvosta puhuttaessa esiin vain se, että meillä naiset saivat äänioikeuden kolmansina maailmassa. Meillä nimittäin naiset myös käyttivät sitä niin, että heti sen saatuaan naiset myös äänestivät naisia. Australiassa niin olisi voinut tapahtua jo ennen meitä, mutta tosiasiassa ensimmäiset naiset pääsivät siellä päättämään vasta 1950-luvulla.
Puhisin asiasta jo 70-luvulta, mutta vasta 1990 ilmestyi ensimmäinen nuorille suunnattu tunnetuista naisistamme kertova historiallinen romaani nuoresta Ida Aalbergista, Teatteriin! Sen jälkeen olen kertonut nuorille Miina Sillanpäästä (Karhun kumarrus), Aurora Karamzinista (Aurora, keisarinnan hovineito), Aino Kallaksesta (Ei ole minulle suvannot) ja Katri Valasta (Runokirje). Lisäksi on kahdeksan naisen tarinaa selkokirjassa Suomalaisia suurnaisia. Viimeisimpäni, aikuisille suunnattu, on Hilja Pärssisestä (Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä).
Väitän siis kovasti yrittäneeni nostaa esiin naisia, jotka sen ovat ehdottomasti ansainneet. Hyvin jäi mieleeni sekin, että sain pontevasti perustella selkokirjani nimeksi Suomalaisia suurnaisia sarjaan, jossa jo oli kirja Suomalaisia suurmiehiä.
Onneksi en ole ainoa, joka on kirjoittanut naisistamme niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hyviä, tärkeitä kirjoja on monta, viimeisimpiä niistä grafomaanikkomme Mila Teräksen ihana kirja Jäljet, joka kertoo Helene Schjerbbeckistä.
Olen hurjan iloinen siitä, että tämä historiamme vääristymästä on nyt puhuttanut näinkin paljon. Joskus olen uskaltautunut hetkeksi kuvittelemaan, minkälainen maamme olisi, jos naiset eivät olisi ottaneet osaa päätöksentekoon. Kauan sitä ei kuitenkaan jaksa miettiä, ja onneksi niin ei ole. Kunhan nyt emme vain unohda koko asiaa tähän vuoteen.
Kirjoittamisiin ja vallankin lukemisiin näin joulun aikoihin! Toivon kaikille monia kovia paketteja pukin konttiin ja kontista!
Olen viikon sisällä ollut kertomassa Hiljasta kahdessa paikassa. Voi tosiaan sanoa, että kokemukset olivat täysin päinvastaisia, aivan laidasta laitaan. Tänään olen iloinen ja tyytyväinen, viime lauantaina väsynyt ja vihainen.
Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa hyvin järjestetyssä tilaisuudessa hyvän haastattelijan ja toisen haastateltavan kanssa. Haastattelijana oli Jussi Särkelä ja toisena vastaajana tämän päivän toimiva nainen, Pilvi Torsti. Emme keskustelleet kysymyksistä etukäteen, joten mennessä jopa vähän jännitti. Ja ilmeisesti juuri sen takia, ettei ennakkokeskustelua käyty, siitä tuli elävä tilaisuus, johon myös kuulijamme ottivat mukavasti osaa.
Pilvi Torsti on valtiotieteiden tohtori ja opiskellut poliittista historiaa. Itse olen maisteri samasta tiedekunnasta. Oli mielenkiintoista pohtia yhdessä naisten toimintaa tasa-arvon puolesta silloin ja nyt. Hyvin aiheeseen perehtynyt miespuolinen haastattelijamme antoi keskusteluun oman vahvan lisänsä.
Enemmän tällaista.
Jäin oikein miettimään, miksi esimerkiksi kouluvierailuilla lapset haastattelevat niin harvoin. Muutaman kerran niin on käynyt omalla kohdallani, ja ne keskustelut ovat jääneet mieleen kivoina poikkeuksina yksinpuhelujen joukossa. Vierailija tietäisi jo mennessään, että asiaan valmistautunut haastattelija kysyy muitakin kysymyksiä kuin yleensä tehdään: Miten paljon saat rahaa, Mikä on paksuin kirjasi, Onko kivaa olla kirjailija jne. Kerran Sodankylässä viidesluokkalainen tyttö teki niin yllättäviä kysymyksiä, että meillä kaikilla oli tosi hauskaa, ja koko pieni koulu ekasta kuudenteen luokkaan oli innolla mukana.
Mutta nyt, heti tänään lähden pitkälle matkalle. Kestoa on kaksi viikkoa ja sinä aikana saatan väsähtää välillä pahemman kerran. En muista, milloin viimeksi olen vaeltanut vuoristoisessa maastossa kahdeksan tuntia yhteen menoon, nyt pitäisi selvitä siitä. Ainakin odotan matkalta täydellistä arkihuolien unohtamista ja ideoiden villiä pulpahtelua.
Katsotaan. Jos minusta ei tämän jälkeen mitään kuulu, en selvinnyt.
Raili
Oikeastaan on aika hassua, joskin kivaa, että kun eläimet vetäytyvät koloihinsa, linnut auraavat lämpöön, me kirjailijat lähdemme kaikkein vilkkaimmin ulos koloistamme. Kirjat ovat ilmestyneet, on kirjamessujen ja kirjailijavierailujen aika. Tällä viikolla olin Järvenpään kirjastossa ja ilahduin kuulijoiden määrästä. Keskusteluakin syntyi. Jännitin etukäteen, sillä kun Hiljan jälkeen on ilmestynyt jo Sirkka ja olen sukeltanut seuraavaan, pelkäsin, etten muista mitään kaikesta siitä valtavasta tietomäärästä, johon Hiljankin taustoiksi kaivauduin. Sieltä ne kuitenkin kumpusivat tiiviin kertauksen jälkeen. Puhun Hiljasta niin kovin mielelläni, sillä enhän minäkään hänestä etukäteen tiennyt oikeastaan yhtään mitään, mutta työn mukana tutustuin todella valtavasti aikaan saaneenseen naiseen.
Messuillut olen Turussa, niin kuin kerroinkin, Helsingissä en esiinny, mutta tietenkin siellä käyn. Tietokirjailijoilla on lauantaina aamuseminaari, ja sen jälkeen tutustun messujen antiin.
Tosin, se on myönnettävä, sekoan aina vähän messuilla. Päätän tehdä sitä ja tätä, käydä kuulemassa heitä ja heitä, tutustumassa tähän ja tähän osastoon. MUTTA messuhulina saa minut aina sekoamaan aikeistani. Kun lopulta lievästi näännyksissä raahustan kotiin, huomaan, etten ole toteuttanut aikeistani montakaan.
Jos siis näette minut, nykäiskää hihasta tai jakun/puseron liepeestä tai mistä vain. Toivon tapaavani mahdollisimman monta tuttua tai tuntematonta. Tapaamisista saa aina jotain. Ne muistaa jälkeenpäin hulinankin keskeltä.
Tässä viikonvaihteessa olen tarkastanut seuraavaksi ilmestyvän kirjani taittoa. Lastenkirja tulee ensi vuoden puolella Minervalta ja siinä on minulle uusi kuvittaja Sirkku Linnea, elävien ja varmasti lapsille perille menevien kuvien taitava tekijä.
Juuri nyt lensi ikkunani ohi iso parvi entiedämitä lintuja. Kun näkee vain mustan silhuetin, tietää kyllä että noin voisivat lentää ainakin ne ja ne, mutta ei voi mitenkään varmistaa, mitkä siellä todella juuri nyt muodostavat lentokuviotaan. Tunnen aika paljon lintuja, mutta olen silti täysi amatööri siinä lajissa. Isäni taisi tuntea kaikki Suomen linnut, ainakin hänen veljensä tunsi joka ikisen. Äiti opetti luonnonoppia, mutta hävisi isälle huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Niitä kuitenkin tarkkailtiin ja niistä puhuttiin koko perheen kesken. Se on rikkaus, mistä olen vanhemmilleni kiitollinen.
Ylipäänsä opin kotona tarkkailemaan luontoa kaiken aikaa. Mieheni on syntyperäinen stadilainen. Kun minä ajan autoa, ja hän istuu vieressä, minä olen se, joka huudahtelee: Katso, hiiri/kana/jokinhaukka, sejase lintu. Tien varresta näen eläimet, niin elävät kuin kuolleet. – No, ihan varmasti en kaikkia, mutta aika monia kuitenkin. Hän ei ole koskaan huomannut ensimmäisenä yhtään eläintä. – Ja hei! juuri nyt on koko taivaan peittävien harmaiden pilvien joukossa yksi pieni vaaleanpunainen, toivon pilvi.
Tämän jälkeen olikin syytä liittää mukaan oma sielunmaisemani, joista Mila puhui tuossa aiemmin. Voisiko tuo suomalaisempi olla. Se on näkymä mökiltämme, jossa jo koululaisina opimme juuri tuota luonnon tarkkailua.
Kaunista, luonnollista syksyä itse kullekin!
Raili
Mila kirjoitti aiheesta, joka on ja pysyy ja toistuu aina yhtä ärsyttävänä. Lasten- ja nuortenkirjallisuus määritellään johonkin kehnompaan luokkaan kuin aikuisille suunnatut kirjat. Sinne vain vasikka-aitaukseen, hus! Olen joskus miettinyt, eivätkö määrittelijät ole lapsena lukeneet lainkaan. Eivätkö he muista, miten riemukasta oli lukea, oikein kunnolla uppoutua ja eläytyä lukemaansa, unohtaa koko muu maailma? Eivätkö he muista lapsia olleensakaan? Ainakaan he eivät ole koskaan kirjoittaneet lapsille ja nuorille.
Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on hyviä ja huonoja, vieläpä niin, että kirja voi olla toisen mielestä hyvä ja toisen huono. Mutta milloin olet nähnyt jonkun sanovan tuosta vain ohimennen koko aikuisille suunnatun kirjallisuuden olevan vaikkapa mustavalkoista, tai mistä kaikesta lasten- ja nuotenkirjallisuutta milloinkin syytetäänkään? Aika ikävältä näytti myös vastikään julkaistu uutinen kirjallisuutemme kääntämisestä muille kielille. Eniten käännettyjä nuortekirjoja ei edes mainittu. Grrr!
Sama ilmiö on nähtävissä selkokirjallisuudessa. Sitä ei alkuun pidetty oikein kirjallisuutenakaan, eikä varmaan aina vieläkään. Tietenkin sen ongelmana on, ettei se saa olla vaikeaselkoista, mutta osaava voi silti kirjoittaa aivan elävää kirjallisuutta. Se vasta taitoa vaatiikin. Kauniita, tunnelmallisia runojakin sillä on jo ilmestynyt.
Jokainen selkokirjan kirjoittanut tai edes sitä yrittänyt tietää kaiken lisäksi, että sitä ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa. Tarvitsijoiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Jokaisella täytyy olla oikeus lukemiseen ja esimerkiksi kotouttamisessa sillä on tärkeä osuutensa.
Kuvaamataiteiden eri lajeissa on jo kauan hyväksytty kaikki sen eri muodot. Ehkä jonain päivänä kirjallisuudessakin.
Raili
On se vaan suuri. Sain nauttia tekemisen iloa, tosin välillä hampaat vähän irvessä, kuukausia yhteen menoon. Silloin en juuri lue muuta kuin asiaan liittyviä tekstejä. Muiden romaanit saavat jäädä, vaikka miten tekisi mieli edes vähän kurkistaa. En niinkään pelkää saavani tyylitartuntaa, mutta ajattelemisen aihettahan kirjat aina antavat, joskus niinkin paljon, että oma kirjoittaminen häiriintyy pahasti. Kun sattui vielä olemaan kiire, en uskaltanut ottaa riskiä.
Nyt olenkin sitten likipitäen rellestänyt kaiken rästiin jääneen parissa: sienestänyt, marjastanut, kuivattannut, hillonnut ja lukenut. Lukenut joka päivä pitkän tovin. Ja nauttinut. Hyvää on tehnyt.
Onhan tuota jatkunut jo kolmisen viikkoa, mutta nyt alkaa tuntua vahvasti siltä, että voisin varovasti alkaa kurkistella töiden suuntaan. Ei kuitenkaan niin vahvasti, etteikö lukea vielä voisi. Ja vähän sienestää. Tänään on jo pakko ajella mökille tarkastamaan sienitilanne. Nousevatko niemellemme tänä vuonna männyn tuoksuvalmuskat eli japanilaisten suuresti himoitsemat matsutaket. Ne ovat vähän oikullisia, mutta niin hyviä, että niillä on varaa oikutteluun. Odotteluhan vain lisää riemua, kun niitä aina välillä on enemmänkin.
On täällä ennenkin keskusteltu aiheesta luetko muiden kirjoja silloin, kun kirjoitat omaasi, mutta olisi kiva kuulla taas toisten kokemuksia. Eivätkös nämä kirjoihin ja lukemiseen liittyvät keskustelut ole aika samanlaisia vuodesta toiseen, niin kuin ovat musiikkiin, kuvaamataiteisiin, teatteriin ja vaikka lastenkasvatukseenkin liittyvät.
Niin kuin muuten tämäkin aihe:
Kirjassa on monia kiinnostavia ohjeita, joita tekisi mieli kokeilla. Esimerkiksi sitä, missä jokaista naista kehotetaan ottamaan kerran viikossa joutopäivä, jolloin vain maataan sängyssä tai lojutaan sohvalla verhot himmentämässä liikaa valoa. Palvelija (puoliso?) tuokoon kevyttä ruokaa ja hedelmiä muutaman kerran päivän mittaan. Mieto viini on sallittua. Kaunistaa, lupaa kirja.
Miten mahtaisi onnistua?
Oli minun vuoroni kirjoittaa tänne viime viikolla, mutta kirjoitinko muka. Olen ihan yksinkertaisesti keskittynyt niin käsikirjoitukseeni, että en ole katsonut edes päivyriä, johon olen huolellisesti merkinnyt vuoroni. Sen verran sentään pidin aikataulusta huolta, että olin Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa juuri silloin kun pitikin eli lauantaina. Mutta täällä en kertaakaan, anteeksi!
Ensi maanantaina käsikirjoituksen on oltava valmis, joten olen tehnyt pitkiä päiviä sen kimpussa. Se on silloin valmis, pakko sen on olla! Alan olla jo suht rauhallisella mielellä ehtimisen suhteen. Eipä ole pitkään aikaan ollutkaan tällaista deadline-uhkaa. Kun oikein mietin, luulen sellaisen olleen viimeksi joskus pitkiä tv-käsikirjoituksia tehdessäni.
Pahin tilanne tv-käsikirjoituksen kanssa taisi olla yhtenä talvena ja keväänä, kun olin lupautunut tekemään 17-osaisen kesäsarjan sillä ehdolla, että saan kirjoittajakaverin. Olin jo aloittanut työt, kun minulle selvisi, että sellaista ei ollutkaan tulossa vastoin lupausta. Ohjaajia sen sijaan oli kolme, mikä ei yhtään helpottanut tilannetta. – Huh, ne ajat ovat onneksi ohi.
En siis ole ollenkaan kiroillut viileää alkukesää, sen sijaan luotan siihen, että tämän kuun puolivälissä alkaa ihka oikea kesä. Silloin nautin. Mökillä tietysti kera kuikkien. Sinnekään en ole ehtinyt kuin muutaman kerran vilahtamaan. Tällaisina hetkinä olen myös erityisen kiitollinen pikku koirakaveristani, joka pakottaa minut tunnin lenkille joka päivä.
Tämmöisessä kiiretilanteessa on hyvät ja huonot puolensa. Kun nyt teen elämäkertaa, aikajana pysyy aika hyvin hyppysissä, samoin ihmisten tekemiset, vaikka on niitä silti tarkastettava melko usein. Muuttujia, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja, on paljon. Huono puoli taas on liika istuminen samassa asennossa koneen ääressä ja öiset valvomiset ja pohtimiset. Kiihkeä naputtaminen tosin kuuluu usein muutenkin kirjoitustyöhön niinä kausina, kun henki on oikein päällä. Tuttua varmaan useimmille?
Siispä jatkan ja toivotan hyvää kesää, joka alkaa jo vajaan parin viikon kuluttua!
Täällä taas istuskelen epämukavasti huonolla tuolilla kirjoittamassa, kirjoituslomalla ulkomailla. Tämän tosin jo tiedän tullessani: kaikkea ei voi saada. Kirjoitusrauha täällä sentään on, se pääasia. Poissa silmistä, poissa mielestä, siis ne päivittäiset kotitekemiset ja huolet, asiat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin muistutella syyttävästi, mitä oikeastaan pitäisi olla tekemässä. Kun kumminkin haluaisin vain keskittyä kirjoittamiseen.
Jos joku tietää sellaisen edullisen hotellin jossain kaukana kotoa, siis koko kotomaasta, jossa kirjoittajan ergonomia on kohdillaan, kertokaa. Kiitollisena vastaanottaisin tiedon, ehkä se auttaisi muutamaa muutakin.
Helsingissä on yhdeksän astetta lämpöä, täällä juuri nyt 22 enemmän. Läähättelin päivälenkin, mutta muuten istun hotellin aulassa varjossa. Vuokrasin pyörän huimalla 24 eurolla viikoksi, sillä täällä Kosilla on loistavat pyörätiet. Tänään oli kuitenkin liian kuumaa siihen, olisi pitänyt pystyä polkemaan varjossa.
Kaiken tuon narinan jälkeen on sentään kiva tunnustaa, että kirjoittaminen on sujunut. Täällä Hiljan, painossa olevan kirjan puolesta jännittäminen on vähän unohtunut, ja Sirkka saa ansaitsemansa jakamattoman huomioni.
Sirkka on tosiasiassa hyvin kiinnostavaa ja monipuolista elämää elänyt nainen, jota kohtalo on heitellyt sinne ja tänne. Pidän hänestä kovasti. Silti olen luvannut itselleni, että en enää koskaan ota tilaustyötä, jollaista en ole ennen tehnytkään. Kun kirjan päähenkilö lukee itse kirjan aikanaan, se asettaa pikku yksityiskohdille turhan paljon vaatimuksia.
Onneksi Sirkka perheineen on paljon lukeneita, kirjoja rakastavia ihmisiä, joten olen sopinut, että he hyväksyvät kirjailijan vapauteni. Saan kuvitella juuri sellaisia kohtauksia, kuin mielessäni muodostuu. En olisi tähän lähtenytkään, ellei tuttu Sirkan tunteva kustannustoimittaja olisi sitä pyytänyt. Miten monella on tämän tapaisia kokemuksia? Miten työ on sujunut? Kertokaa. Tai vaikka ei olisikaan, uskaltaisitteko ruveta tämmöiseen.
Suurin ongelma ainakin minulle tässä on saada kirjaan draaman kaarta. Ei sillä, etteikö Sirkan elämässä draamaa riittäisi, mutta kun tapahtumat tulevat elämässä omaa tahtiaan, joka ei aina sovi kirjan vaatimuksiin. On tehtävä valintoja, karsittava ja korostettava toisia tapahtumia toisten kustannuksella. Sitä täällä nyt pähkäilen.
Huomenna kotiin. Toivottavasti kirjoitusvauhti siellä jatkuu. Kesää, kirjojen ystävät! Ai niin. Luin nyt vasta niin hillittömän hauskan kirjan, että lämmin kesäkirjasuositus. Tai mikävaan kirja, se on niin mainio: Torgny Lindgrenin Akvaviitti. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta tämä osui nyt jotenkin juuri oikeaan hetkeenkin. Harmi, ettei niitä enää tule, jos ei jokin vielä postuumisti.
Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.
Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.
Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.
Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.
Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.
Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.
Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!
Raili
Grafomania 
Uusimmat kommentit