You are currently browsing Salla’s articles.

Sain ennen joulua luettua helmikuussa ilmestyvän Musta kuin eebenpuun oikovedokset läpi ja tehtyä viimeiset korjaukset. Kirja lähti minun käsistäni palatakseen niihin seuraavan kerran valmiina, kansissa. Tämänhetkisen tilanteeni tekee poikkeukselliseksi se, etten ole vielä kirjoittamassa uutta kirjaa. En edes hahmottelemassa, ideoimassa, keräämässä materiaalia. Aloin muistella, milloin minulla olisi viimeksi ollut samanlainen tilanne. Täytyy palata niinkin kauas kuin esikoiskirjan ilmestymiseen. Esikoisen ilmestyessä 2002 minulla ei ollut vielä uutta romaania työn alla. Toinen kirjani, Minuuttivalssi, ilmestyikin vasta vuonna 2004.

Sen jälkeen tahti oli pitkään kirja/vuosi: 2005, 2006, 2007, 2008… Vuonna 2009 kirjoja ilmestyi puolitoista, kun oman nuortenromaanini lisäksi maailman näki yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoitettu nuorten lyhytproosakokoelma Luokkakuva. 2010 olikin sitten omien kirjojen suhteen välivuosi. Vuosina 2007–2011 ilmestyi lisäksi kymmenen suomentamaani teosta, näistä kuusi kohtuullisen pitkiä ja suuritöisiä.

Kova tahti, joku voisi sanoa. Minulle varsin normaali. Sellainen tahti, jossa tuntui, että luovuuden malja ehti täyttyä hyvin kirjojen välillä. Malja sai tulla piripintaan ja olla jo vuotamaisillaan yli. Tuli kirjoittamisen sisäinen paine ja pakko.

Järjettömäksi tahti muuttui siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Jäljellä-kirjaa, joka sitten laajeni kirjapariksi Jäljellä ja Toisaalla, jotka ilmestyivät molemmat vuonna 2012. Jäljellä maaliskuussa ja Toisaalla muistaakseni syyskuussa. Helmikuussa 2013 ilmestyi Punainen kuin veri. Valkea kuin lumi elokuussa 2013. Musta kuin eebenpuu ilmestyy siis helmikuussa 2014. Viisi kirjaa puolen vuoden välein. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten voi suositella sellaista tahtia kenellekään.

Aikataulu oli sovittu täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Oli selvää, että tiiviisti toisiinsa liittyvien kirjaparin kirjojen piti tietenkin ilmestyä samana vuonna. Samoin oli selvää, että Lumikki-trilogian kirjojen oli mielekästä ilmestyä tiiviissä tahdissa. Olin itse täydestä sydämestäni aikataulun kannalla. Voi sanoa, että tiesin, mihin olin ryhtymässä. Enkä sittenkään tiennyt.

Mitä viisi kirjaa puolen vuoden välein tarkoittaa aivan konkreettisesti luovan kirjoitustyön ja luovan prosessin kannalta? Se tarkoittaa sitä, että kun kirja ilmestyy, ei ole varaa hetkeäkään hengähtää. Ei voi pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan. Ei voi vähän salaa hyristä itsekseen uuden idean kanssa, viettää sen kera kuherruskuukautta. Kun kirja ilmestyy, seuraavan kirjan kirjoitustyön on jo oltava pitkällä ja deadlinet kolkuttavat ovella. Ei ole aikaa antaa maljan täyttyä. On luotettava siihen, että maljasta riittää vielä tähän kirjaan. Ja sitten vielä tähän seuraavaan. Ja seuraavaan.

Kun samaan aikaan elättää itseään tv-käsikirjoittajana, pyörittää nuorten kirjallisuuslehden kaikkia käytännönasioita ja kiertää Suomea puhumassa koululaisille kirjailijantyöstä, ei ole kai ihme, että voimat loppuvat. Monet olivat viime vuoden aikana huolissaan jaksamisestani. En osannut ottaa huolta todesta. Olisi pitänyt. Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamisen ja Lukufiiliksen toimitussihteerinä työskentelyn lopetin molemmat vasta nyt vuodenvaihteessa. En hetkeäkään liian aikaisin.

Kun yön nukkumiseen tarkoitetuista tunneista alkaa säännöllisesti käyttää osan työhön, kun kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, pystyykö mihinkään suuntaan antamaan parastaan, kun terveys alkaa reistailla, kun romaaninsa ehtii lukea alusta loppuun saakka ensimmäisen kerran vasta vedosvaiheessa, tekee liikaa. Olen ymmärtänyt sen nyt.

Henkisestä jaksamisesta luovassa työssä puhutaan mielestäni liian vähän. Oman jaksamisensa rajojen määritteleminen on hyvin vaikeaa monestakin syystä. Tiedämme kaikki, että luovalla alalla on yleensä pakko tehdä paljon töitä ihan jo tullakseen toimeen. Lisäksi työt ovat innostavia, mielenkiintoisia – ja haluttuja. Tiedän olevani äärimmäisen, äärimmäisen etuoikeutettu monessa mielessä. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen todella halunnut. On tuntunut kiittämättömältä kieltäytyä. Ja luulen, että luovan ihmisen aivoille ”kyllä” on aina luontevampi sana kuin ”ei”. Luovat aivot kaipaavat töitä, haasteita, uusia oivalluksia ja mahdollisuutta oppia. On liki mahdoton nähdä ja tuntea, milloin liika on liikaa.

Ja kuitenkin juuri luovassa työssä pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus palautua, mahdollisuus antaa itsensä täyttyä uusista ajatuksista ja ideoista. Uskon siihen, että yksi luovuuden edellytys on tylsistyminen. Tai ainakin se, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa harhailla. Pitäisi olla aikaa pysähtyä hetkiin, tehdä asioita, jotka eivät ole hyödyllisiä ja välttämättömiä ja tuottavia. Ehtiä nähdä iltataivaan kaikki värisävyt. Maistaa kahvin jokainen aromi. Nähdä puiden oksien muodostama verkosto, josta alkaa äkkiä huomata yllättäviä kuvioita.

Luovan työn tekijällä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta instrumenttia kuin itsensä. Kirjoittaessani kaikki teksti kulkee minun kauttani. Olen ajatellut jokaisen sanan. Vaikka käyttäisin kuinka paljon lähdemateriaalia, kaikki tiedoston merkit tulevat kuitenkin minusta. Siksi itsestään ja henkisestä jaksamisestaan on aivan yhtä tärkeä pitää huolta kuin fyysisestäkin.

Minua ei ahdista lainkaan ajatus siitä, että helmikuussa, kirjan ilmestyessä, minulla ei luultavasti ole merkkiäkään kirjoitettuna uuden kirjan tiedostoon. Ei ole välttämättä vielä koko tiedostoa. Maljastani riitti tässä vaiheessa tämän urakan saattamiseen loppuun. Nyt on aika antaa maljan taas täyttyä.

Miten te muut pidätte huolta omasta henkisestä jaksamisestanne luovassa työssä?

Salla

Omasta, juuri ilmestyneestä kirjasta puhuminen on yleensä ensimmäisillä kerroilla vähän hämmentävää, kiehtovaa ja hauskaakin. Alkuun voi olla vaikea keksiä, mitä kaikkea kirjasta olisi syytä sanoa. Vähitellen sanat ja ilmaisut löytyvät, sisällöstä onnistuu tekemään jonkinlaisia tiivistyksiä ja ehkä onnistuu jopa nostamaan esiin sellaisia seikkoja, jotka saavat mahdolliset lukijat kiinnostumaan kirjasta.

Jos kirjastaan pääsee puhumaan moneen kertaan, se voi kuitenkin alkaa puuduttaa. Huomaa toistavansa samoja virkkeitä aivan samoin painotuksin. On vaikea keksiä enää mitään uutta, löytää sellaista kulmaa, josta ei olisi jo teosta lähestynyt.

Niinpä ne kerrat, kun saan kuulla jonkun toisen puhuvan kirjastani ja esittelevän tai vinkkaavan sitä, ovat hienoja ja syvästi ilahduttavia. Toisen ihmisen katse kirjaan on erilainen, eri tavalla innostava. Samoin tuntuu innostavalta puhua itse jonkun toisen kirjasta tai vinkata sitä. Hyvää ja hienoa kirjaa on silkka ilo hehkuttaa.

Olen tehnyt tavallisten kirjailijavierailujen lisäksi jonkin verran kirjavinkkausta (seuraavan kerran huomenna 16.11. Sastamalassa Kirjaset-tapahtumassa: http://www.kirjaset.fi/ohjelmalava/) ja huomannut nauttivani siitä suuresti. Siksi lähdin mielelläni mukaan myös Kirjavinkkariyhdistyksen kirjavinkkausviikoille (12. – 26.11.2013), jossa tänä vuonna teemana ovat kirjavinkkausvideot. Vinkkivideoita ovat olleet tekemässä niin kirjailijat kuin kirjavinkkaritkin. Kaikki tähän mennessä julkaistut videot löytyvät yhdistyksen Youtube-kanavalta ja loputkin tulevat sinne nähtäviksi:

https://www.youtube.com/user/kirjavinkkarit

Oman vinkkivideoni tein kanssagrafomaanikko Sirin tämän syksyn nuorten aikuisten romaanista Pelko ihmisessä (Otava 2013). Se näyttää tältä:

Aiomme testata myös käytännössä, miten toisen kirjasta puhuminen ja sen esittely toimii. Tervetuloa Keravan kirjastoon kuulemaan keskiviikkona 27.11.2013 klo 18:

”Kirjailijat Siri Kolu ja Salla Simukka käyvät kiinni käsitteeseen ”nuorten aikuisten kirjallisuus” Keravan kirjaston Pentinkulma-salissa keskiviikkona 27.11. klo 18. He kysyvät, hahmottelevat ja haastavat pohtimaan, mistä ilmiössä on oikeastaan kyse meillä ja maailmalla.

Salla esittelee Sirin tuoreen teoksen Pelko ihmisessä (Otava 2013) ja Siri Sallan Lumikki-trilogian toisen osan Valkea kuin lumi (Tammi 2013). Kirjailijat keskustelevat teosten teemoista, rakenteesta, kielestä ja tyylistä, sekä siitä, millä tavalla ne näyttäytyvät juuri nuorten aikuisten kirjallisuutena. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.”

Puhutaan yhä enemmän ja useammin toistemme kirjoista. Se on monesti antoisampaa kuin omasta kirjasta puhuminen.

Salla

Osallistuin pohjoismaiseen lasten- ja nuortenkirjaseminaariin Oslossa 29.-30.10.2013. Seminaarin järjesti Norjan Barnebokinstituttet juhlistamaan ensimmäistä kertaa jaettua Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkintoa. Kokoan tähän vähän hajahuomioita muutamista seminaarissa käydyistä keskusteluista.

Lasten- ja nuortenkirjakritiikin tila ja haasteet Pohjoismaissa

– Paneelikeskustelussa olivat lisäkseni mukana Dagny Kristjansdottir Islannin yliopistosta, Anita Brask Rasmussen Dagbladet Informationen -lehdestä ja Cathrine Krøger Dagbladet -lehdestä.

– Paneelikeskustelussa kävi ilmi, että Pohjoismaista lasten- ja nuortenkirjakritiikin tilanne on todennäköisesti heikoin Suomessa ja Islannissa. Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa lasten- ja nuortenkirjojen arviot, kirjoista kirjoitetut jutut ja kirjallisuuskeskustelu ovat aivan eri tavalla arvossa.

– Norjalaisista ja tanskalaisista lehdistä kuului ilahduttavia ja innostavia kommentteja siitä, kuinka hyvin ja kiinnostavasti kirjoitetut artikkelit lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostavat myös aivan selvästi ja tilastoidusti lukijoita. Ne eivät siis ole mitään ”kulttuurihyväntekeväisyyttä” vaan omillaan seisovaa, mielenkiintoista journalismia.

– Yhä enemmän voisi kirjoittaa ikä- ja genrerajat ylittäviä kirjallisuusjuttuja, jos vaikkapa jotkin aiheet, teemat tai kielen tai tyylin seikat nousevat ajankohtaisesti esiin yhtä aikaa lasten- ja aikuistenkirjallisuudessa.

– Rönsyilevää keskustelua käytiin aiheesta: ”Kuka kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä ja kenelle?” Kritiikin, kirja-arvioiden, kirjavinkkien ja kirjabloggausten monimuotoisuus nähtiin tietenkin rikkautena, mutta samalla pelättiin sitä, että jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden käsittely siirtyy yhä enemmän nettiin ja vain kirjabloggareiden tai lasten ja nuorten itsensä kirjoittamien arvioiden varaan, menetetään ammattitaitoinen ja kirjallisuutta kontekstualisoiva keskustelu. Toisaalta esitettiin myös huoli siitä, kirjoittaako perehtynyt kirjallisuusväki kritiikkejä ja juttuja käytännössä vain toisilleen.

Vakiintuneet ja uudet ilmaisutavat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

– Tässä keskustelussa panelistit pitivät hyvinkin erilliset ja erilaiset alustukset aiheesta hyvin eri näkökulmista. Olen poiminut huomioita kahdesta alustuksesta:

– Tukholman yliopiston Magnus Öhr oli poiminut viime vuosien ruotsalaisista nuortenkirjoista kaksi vakiintunutta ilmaisutapaa ja kaksi uutta ilmiötä. Vakiintuneiksi hän nosti englannin kielen käytön ja anglismit teksteissä ja viittaukset siihen, miten jokin kohtaus, tilanne, tunnelma tai asia on kuin elokuvasta tai tv-sarjasta (toisinaan nimellä mainiten, toisinaan yleisemmin). Kirjoissa käytetään myös toisinaan kerrontaa, joka on lainannut rytminsä, tyylinsä ja jopa sanastonsa suoraan elokuvakäsikirjoituksista. Uusina ilmiöinä hän mainitsi ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden tavan viitata kollegoidensa kirjoihin ristiin rastiin ja päähenkilöiden metapohdinnan siitä, miksi heidän elämänsä ei ole kuin nuortenkirjoissa ja pitäisikö sen olla.

– Norjalaisen Samlaget-kustantamon Ragnfrid Trohaug puhui digitaalisesta kirjallisuudesta ja ennen kaikkea lasten digikirjoista ja appseista. Hänen mukaansa paperikirja on pian heikoilla mutta tarina on vahvoilla. Aiemmin digitaaliset tarinat olivat lähinnä ”käännöksiä” kuvakirjoista, joihin oli vain lisätty joitakin elementtejä, mutta nykyään yhä suositumpia ovat tarinat, jotka on tehty suoraan digitaaliseen muotoon ja jotka hyödyntävät kerronnassa välineen mahdollisuuksia. Tämä muuttaa väistämättä tapoja kertoa tarinoita ja luoda maailmoita.

Seminaarin aikana kuultiin myös innostavat ja innostuneet esittelyt kaikista palkintoehdokaskirjoista ja katsauksia eri maiden lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeihin. Seminaarin lopuksi avattiin Barnebokinstituttetin netissä oleva näyttely ”Å gi barn stemme” (”Antaa lapsille ääni”):

http://utstillinger.barnebokinstituttet.no/

Kaiken kaikkiaan seminaarista jäi sellainen tunnelma, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys ja arvostus vaatii ylpeyttä, innostusta ja tahtoa. On meistä kaikista kiinni, että olemme hienosta kirjallisuudestamme ylpeitä, otamme sen tosissaan, käymme siitä oikeaa kirjallisuuskeskustelua emmekä peittele innostustamme. Ja jos haluamme joidenkin asioiden tapahtuvan, meidän täytyy tahtoa niitä ja pyrkiä aktiivisesti niitä kohti. Vain vuosien tahto ja työ ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi sen, että Pohjoismaiden neuvoston ensimmäinen lasten- ja nuortenkirjapalkinto jaettiin tänä vuonna.

Seminaariraportin kirjoitti: Salla

Lensin tiistaina 29.10.2013 samalla koneella Osloon Seita Vuorelan ja Jani Ikosen kanssa. He olivat matkalla Pohjoismaiden neuvoston palkintogaalaan, jonne oli kutsuttu kaikki ehdokaskirjojen tekijät. Itse olin menossa kaksipäiväiseen, pohjoismaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaariin, joka järjestettiin juhlistamaan ja kunnioittamaan historian ensimmäistä Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkintoa (seminaarin annista lisää seuraavassa postauksessa lähipäivinä).

Lennon jälkeen istuimme puolisen tuntia lentokentän kahvilassa odottelemassa keskustaan menevää junaa. Aurinko paistoi. Olimme kaikki hyvällä tuulella. Toivoin koko sydämestäni istuvani palkinnon tulevien voittajien kanssa. Ja toiveeni toteutui.

Grafomania hurraa riemukkaasti ja ylpeästi Karikon voiton johdosta! Sain seminaarissa kuulla esittelyt kaikista 14 ehdokaskirjasta. Karikko on taiteellisesti ja sisällöllisesti todella kovan ja kunnianhimoisen kirjajoukon ykkönen. Se on upea saavutus hienolle kirjalle tekijöineen.

Palkintolautakunnan perustelut:

”Kirjailija kertoo rajoja rikkovan ja mosaiikin lailla rakentuvan veljessaagan, joka ravistelee ja koskettaa lukijaa aina viimeiseen riviin saakka. Kansanusko, mytologia ja satuperinne nivoutuvat omaleimaisesti yhteen tässä vahvasti symbolisessa romaanissa, joka kuvaa surua ja nuoren ihmisen etsiskelyä lapsuuden ja aikuisuuden, maan ja veden, unen ja todellisuuden sekä elämän ja kuoleman välimaastossa. Kuvittajan mustavalkoiset kuvat yhdistelevät runollista grafiikkaa ja valokuvatekniikkaa tavalla, joka entisestään laajentaa suggestiivista kokonaisvaikutelmaa.”

Lisätietoa Pohjoismaiden neuvoston sivuilta:

http://www.norden.org/fi/pohjoismaiden-neuvosto/pohjoismaiden-neuvoston-palkinnot/nordisk-raads-boerne-og-ungdomslitteraturpris/pohjoismaiden-neuvoston-lasten-ja-nuortenkirjallisuuspalkinnon-saaja-2013

Onnea vielä kerran, Karikko, Seita ja Jani!

Palkinnosta raportoi: Salla

Grafomanian kirjoittajia on Helsingin kirjamessuilla seuraavan ohjelman mukaan:

To 24.10.

Klo 15.30, Robustoksen osasto, Kirsti Kuronen: Ammeiden aika, Robustos
Klo 16.30, Louhi, Kirsti Kuronen: 4 x 100, Karisto

Pe 25.10.

Klo 10.30, Louhi, Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3), Karisto
Klo 10.30, Otavan osasto, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Otava
Klo 12, Louhi, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Otava
Klo 12.30, Tarinalaakso, Anneli Kanto: Veera Virtanen ja esikoulu, Karisto
Klo 14.00, Tarinalaakso, Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Otava
Klo 14.30, Tarinalaakso, Kirsti Kuronen: Kuituset ja äidin kirje, Karisto
Klo 15.30, Robustoksen osasto, Kirsti Kuronen: Ammeiden aika, Robustos
Klo 16.00 Louhi, Salla Simukka: Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi, Tammi
Klo 16.30 Bonnierin osasto, Salla Simukka: Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi, Tammi

Su 27.10.

Klo 11.00, Katri Vala, Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, Karisto

Tulkaa ihmeessä kuuntelemaan ja jututtamaan. Messuilla nähdään!

Siri Kolun Me Rosvoloiden ranskannos Les Filouttinen (kääntäjä Alexandre André, graafinen ulkoasu Tuuli Juusela, kustantamo Didier Jeunesse) on ehdolla ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon Le Prix Livrentêten saajaksi kategoriassa 11-13-vuotiaiden romaanit. Le Prix Livrentête on vuonna 2000 perustettu kirjallisuuspalkinto, jonka jakaa l’Union Nationale Culture et Bibliothèques Pour Tous (CBPT) ja jonka voittajat päättää lapsista ja nuorista koostuva lukijaraati. Kymmenettuhannet lapset ja nuoret lukevat kategorioiden viisi ehdokaskirjaa ja äänestävät niistä parasta. Voittajat julkistetaan toukokuussa 2014.

Palkintokategorioita on seitsemän kuvakirjoista nuortenromaaneihin (mukana myös kaksi kategoriaa sarjakuville). Täältä löytyy koko palkintoehdokaslista:

http://www.cbpt35.fr/_docs/let_list_2014.pdf

Täällä ranskantaitoisille vielä lisää tietoa palkinnosta:

http://www.hebdodesnotes.com/virtuelle.php/page/les-prix-livrentete-cbpt

Les Filouttinen on ollut myös monien kirjabloggaajien suosiossa. Tässä pari linkkiä ranskankielisiin blogiarvioihin:

http://melimelodelivres.blogspot.ru/2013/07/les-filouttinen.html

http://butinerdelivresenlivres.blogspot.ru/2013/06/les-filouttinen.html

http://www.petitesmadeleines.fr/archive/2013/06/17/les-filouttinen-de-siri-kolu.html

Grafomania onnittelee säihkyvän säkenöivästi Siriä ja Rosvoloita/Filouttisia!

Kuva: Mirva Kakko / Otava

Palkintoehdokkuudesta uutisoi: Salla

Lasten kirjapöllö -ehdokkaat vuonna 2013 ovat:

Hannele Huovi: Maailman paras napa. Kuvittanut Kristiina Louhi. Tammi 2005.

Jukka Itkonen: Sorsa norsun räätälinä. Kuvittanut Christel Rönns. Otava 2008.

Tuula Kallioniemi: Kaveria ei jätetä, Pikku Nalle. Kuvittanut Christel Rönns. Otava 2005.

Tänä vuonna palkinto jaetaan satukirjalle, joka on vähintään viisi vuotta vanha ja erityisen kiehtova.

Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi kirjailija Paula Havaste.

Kolmen ehdokkaan joukosta voittajan valitsee hyvä haltija 4.10. Turun kirjamessuilla. Hyväksi haltijaksi on tänä vuonna valittu Alivaltiosihteerinä tunnettu Pasi Heikura.

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita kirjailijoita ja tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville.

redViimeistään nyt Lumikki-trilogian myötä olen huomannut yhä selvemmin olevani visuaalinen kirjoittaja. Koko trilogiahan sai alkunsa saksalaisessa kirjakaupassa, jossa sain vision jännityskirjasta nimeltä ”Rot wie Blut”. Kirja siis ikään kuin ilmestyi silmieni eteen aivan konkreettisena esineenä. Tiesin, että minun on kirjoitettava se. Nimi toki suomentui mielessäni saman tien: Punainen kuin veri. (Välihuomio: En osaa vielä edes kuvitella, miltä tuntuu sitten aikanaan, kun näen saksannoksen…)

Kun ensimmäisen kirjan tarina alkoi hahmottua mielessäni, sekin sai alkunsa kuvasta: Viidensadan euron seteleitä roikkumassa narulla kuivumassa. Päänsisäistä kuvaa katsoessani tiesin, että setelit oli pesty verestä. Kuva oli niin voimakas, että minun täytyi rakentaa juonta siten, että päätyisin tuohon kuvaan. Myöhemmin oivalsin, että olin alitajuisesti varastanut tilanteen Bound-elokuvasta, mutta sillä ei ollut väliä. Näinhän me kirjailijat toimimme eli keräämme päämme lipastonlaatikoihin erilaisia kuvia, hetkiä, sanoja, tunnelmia, jotka pulpahtavat tekstiin, kun on niiden aika. Sitä paitsi Bound on loistava elokuva. Jos voin tehdä sille pienen kumarruksen Punaisessa, se on minulle vain ilo ja kunnia.

Visuaalisuus kirjoittajana tarkoittaa minulle juuri sitä, että vahvat kuvat, värit ja sävyt ohjaavat kirjoittamistani. En ole ylenpalttinen tai järin yksityiskohtainen kuvailija. Luotan mieluummin siihen, että visuaalisesti virittynyt lukija voi maalata eteensä itse haluamansa kuvat sanojeni pohjalta. Uskon että yksi vahvasti kuvaileva lause on enemmän kuin kymmenen kevyempää.

Klassisten satujen käyttäminen viittauksina ja assosiaatioina kiehtoo minua osin juuri siksi, että ne kantavat sisällään voimakasta ja runsasta kuvastoa. Yksi nimi (”Ruusunen”, ”Saapasjalkakissa”, ”Pieni merenneito”) laukaisee yleensä mielikuvien vyöryn. Minusta on kiinnostavaa olla osaltani mukana vuosisataisessa, jopa vuosituhantisessa tarinaperinteessä, joka piirtää eteen linnoja ja ruusuja ja veripisaroita ja lasiarkkuja ja veitsenteriä ja merenalaisia maailmoja.

Käytän visuaalisuutta ja kuvia myös tietoisesti inspiraatiomielessä. Netin tarjoama mahdollisuus päästä näkemään niin uutta kuin vanhaakin kuva- ja valokuvataidetta on huikea. Kuvat vaikuttavat minuun. Ne sysäävät ajatukset eteenpäin, näyttävät uusia kulmia ja mahdollisuuksia. Ne virittävät tunnelmia.

Kun katson elämääni taaksepäin, näen, että kuvat ja teksti ovat aina kulkeneet minulla rinnakkain. Lapsena olin tarinoita kehittelevä visualisti. Ainoan lapsen suosikkileikkeihini kuului mielikuvittelu, jota harrastin piirtäessäni. Tein kuvan ja samalla kerroin itselleni mielessäni tarinaa siitä. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa tarinoitani paperillekin. Nykyään ehdin yhä harvemmin piirtää itse, joten nautin muiden tekemistä kuvista ja saan niistä iloa ja voimaa.

Mitä visuaalisuus merkitsee teille kirjoittajina tai lukijoina?

Salla

Mikä ihmeen kysymys tuo nyt on? ”Miten kirjoitat?” No, istun tietokoneen ääreen ja alan naputtaa. Niin yksinkertaista se on. Vai onko?

Olen huomannut vuosien kuluessa yhä vahvemmin, että kirjoitan ajattelemalla. Olen sanonut joskus puoliksi leikilläni, että kirjoitan ensimmäisen romaaniversion päässäni, mutta siinä taitaa olla totta jopa enemmän kuin toinen puoli. En osaa kirjoittaa, jos en tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Rakennan juonta, henkilöitä, kirjan rakennetta ja tunnelmaa pitkälti ajatuksissani, ennen kuin konkreettisesti kirjoitan yhtään sanaa. Annan kirjan ensin tulla minuun. Täytyn siitä. Sitten ryhdyn kirjoittamaan sitä itsestäni ulos.

Tänä kesänä olen kokenut metodini tavallista vahvemmin. Viimeksi kuluneet kaksi viikkoa olen uinut romaania, pyöräillyt romaania, kävellyt romaania, istunut auringossa silmät auki tai kiinni romaania, uneksinut romaania. En ole tänä aikana avannutkaan tekstitiedostoa. Olen avannut ainoastaan mustan muistikirjan, johon olen raapustellut avainsanoja, hahmotellut lukujen ja niiden tapahtumien järjestystä, kirjoittanut katkelmia, jotka ovat ajatuksissani muotoutuneet jo lauseiksi, sanoiksi saakka.

(Aivan samaa ajatuksissa kirjoittamista teen paljon lyhyempien ja arkisempienkin tekstien kanssa, kuten tekstiviestien, sähköpostien, FB-päivitysten, blogikirjoitusten… Muokkaan ja stilisoin päässäni. Jaan kappaleiksi. Vaihdan sanojen järjestystä.)

Tietenkään tätä ei voi jatkaa loputtomiin. Loistavinkaan romaani ei ole oikeasti olemassa, jos se on vain päässäni. Ja vasta kirjoittaminen näyttää, toimivatko kaikki ideat ja ajatukset, millaisiksi tunnelmat lopulta muodostuvat, mihin järjestykseen sanat viimein asettuvat. Hienoinkin ajatusrakennelma voi hajota osiin tai osoittautua liian huteraksi, kun sitä ryhtyy kirjoittamaan. Dialogi ei kuulostakaan hyvältä. Minulle ajatuksissa tehty työvaihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä, enkä usko, että tapani lähestyä kirjoittamista ja romaanin tekemistä tulee koskaan muuttumaan.

Miten sinä kirjoitat?

Salla

Kirjan kirjoitusprosessin viimeisistä vaiheista puhutaan yleensä irti päästämisenä, vähän haikeanakin maailmalle lähettämisenä, helpotuksena. Vähemmän puhutaan viimeisten vaiheiden kauhusta. Tyynenä tai tyyneyttä teeskennellen voi sanoi: Nyt se on valmis. Se ei muutu enää paremmaksi. En voi enää tehdä sille mitään. Samat lauseet voi myös huutaa päänsä sisällä kauhuissaan: Nyt se on valmis! Se ei muutu enää paremmaksi! En voi enää tehdä sille mitään!

Facebook on tarjonnut mahdollisuuden päästä näkemään vilauksen myös kollegojen kauhusta. Milloin paskatekstikeiju on käynyt yön aikana muuttamassa aiemmin täysin kelvollisen tekstin silkaksi sonnaksi, milloin olkapäällä istuu kiusaaja, joka kuiskuttelee korvaan epävarmuutta ruokkivia sanoja. Osa vannoo, ettei ikinä enää kirjoita mitään, ei ainakaan romaania, ei ainakaan tällaista, ei koskaan tällä aikataululla. Muiden kirjailijoiden kauhun näkeminen on tietysti myös helpottavaa: En ole ajatuksineni yksin.

Kauhu nousee osin siitä, ettei kirjan vastaanotosta voi vielä tietää mitään. Vaikka kirjan olisi lukenut jo useampi ihminen (kustannustoimittaja, muu kustantamon väki, luottolukija/t, puoliso…), heidän palautteensa ja kommenttinsa eivät mitenkään voi antaa kokonaiskuvaa tai varmuutta. Kirjan viimeisissä vaiheissa kyky nähdä tekstin kokonaisuus hämärtyy. Mieli askartelee pienissä yksityiskohdissa, joilla ei välttämättä ole tuon taivaallista merkitystä. Tai sitten kokonaisuudesta näkeekin äkkiä jotain, mitä ei ole nähnyt aiemmin – vain tajutakseen, ettei ole enää aikaa tai mahdollisuutta tehdä isoja muutoksia.

Kauhu on myös häpeää ja noloutta: Enkö todella pystynyt parempaan? Tässäkö on se, mihin juuri nyt kykenin? Mitä jos kirjan ilmestyttyä kaikki ovatkin sitä mieltä, ettei keisarilla todellakaan ole vaatteita? Ei mikään ihme, että monet kollegat kertovat klassisista alasti julkisella paikalla -painajaisista tai (kuten itselläni) unista, joissa paljastuu, ettei olekaan suorittanut lukiota loppuun vaan kursseista puuttuu vielä suuri osa.

Vaikka kirjailija ei ole teoksensa vaan paljon, paljon muutakin, jokainen kirja on kuitenkin eräänlainen summaus ja tiivistys siitä kaikesta kirjallisesta osaamisesta, joka hänellä, minulla, meillä on sillä hetkellä (ainakin siihen genreen liittyen). Ja vaikka pitää erottaa kirja ja kirjailijan persoona, emme voi kirjoittaa mitenkään muuten kuin itsemme kautta. Jokainen kirjan sana on kulkenut meidän ajatustemme, kokemustemme, tietämyksemme ja tunteidemme läpi.

Voin rehellisesti tunnustaa kadehtivani niitä kollegoja, jotka pystyvät päästämään kirjan käsistään maailmalle vailla kauhua. Itse en ole vielä tähän päivään mennessä siihen kertaakaan kyennyt.

Kertokaa muut omista kauhunhetkistänne kirjaprosessin aikana. Kauhu on miellyttävän kevyt aihe näin alkukesään.

Salla

Arkistot