You are currently browsing Sari’s articles.
Vielä muutama hyvin pieni ja yksinkertainen ajatus sarjoista, baijista ja sanataiteesta ylipäätään.
En rupea luettelemaan sarjojen ansioita ja hyviä puolia, eikä muittenkaan enää tarvitse. Ne ovat oikein hyvin tiedossa täällä Grafomaniassa. En myöskään keksi mitään perustelua sille ajatukselle, että yksittäisteos olisi automaattisesti parempi ja arvokkaampi kuin sarjan osa. (Tosin en ole ihan varma, onko kukaan tällaista koskaan väittänytkään.)
Se lienee kuitenkin selvä, että yksittäiskirja ja sarjan osa ovat ainakin jossain määrin erilaisia kirjallisuuden muotoja. Sarjassa muodostuu – luonnollisesti – pitempi kaari kuin yksittäiskirjassa. Yksittäiskirjaan on saatava koko juttu kerralla, sillä sitä kirjoittava tietää, että poikaa ja paluuta ei tule. Sarjan osa voi olla itsenäinen ja toimia omillaan, ja usein näin onkin, mutta yhtä kaikki sarjan maailma täydentyy osa osalta.
Yksittäiskirja on uusi tuttavuus. Sitä on tietysti myös sarjan ensimmäinen osa, mutta yksittäiskirjalla ei ole mahdollisuutta kehittäytyä. Enkä nyt sisällytä uutuuteen arvolatausta, sillä tuttuus voi olla yhtä arvokasta. Puhun eroista.
Monimuotoisuus on tärkeää. Ajatellaan vaikka baijia, kiinanjokidelfiiniä, joka on ilmeisesti hävinnyt sukupuuttoon. Ennen se valteli Jangtse-joessa ja pärjäsi hyvin vaikka oli melkein sokea. Sitä kutsuttiin Jangtsen jumalattareksi, vaan eipä ollut sille sijaa ihmisen maailmassa. Kyllähän sitä ilmankin tulee toimeen, mutta minusta maailma ilman kiinanjokidelfiiniä on huonolaatuinen.
Lanu-kirja on mielestäni – kai kaikkien meidän mielestä – sanataideteos, oli se sarjaa tai ei. Se ei ole pelkästään keino vaikeitten aiheitten käsittelyyn, ei mikään opetuspaketti eikä vain viihdeväline, vaan ensisijaisesti taideteos niin kuin kaikki kaunokirjat. Siksikin on tärkeää, että lanu-kirjallisuus säilyttää monimuotoisuutensa. Että on sarjaa ja yksittäiskirjaa, on novellia, runoa ja draamaa, fantasiaa ja realismia.
Sarjoittuminen näyttää olevan sellainen ilmiö, joka vain laajenee. Miten se vaikuttaa koko lanu-kirjallisuuteen ja sen monimuotoisuuteen? Ei kai se voi olla jotenkin vaikuttamatta, että yhä useammat kirjoittavat yhä enemmän sarjoja? Jos lanu-kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot eivät kysyisi näitä kysymyksiä eivätkä kiinnittäisi tilanteeseen huomiota, he olisivat minun mielestäni yhtä sokeita kuin baijit silloin, kun niitä vielä oli.
Tämä on viimeinen blogaukseni Grafomaniassa. Grafomaanikkona on ollut mukavaa ja jännittävää, mutta alan jo vähäsen haiskahtaa kuin Amaryllixin kalat ikään. Lämpimästi tervetuloa, tuoreet ja hyväntuoksuiset voimat!
Minua pyydettiin kirjoittamaan nuortennovelli yhteispohjoismaiseen antologiaan. Aiheena on rakkaus, ja novelleja hiotaan seminaarissa Färsaarilla, kerrottiin kustantamosta. Vastasinko kyllä? Kiljuinko ehkä puhelimeen? Juoksinko heti kertomaan kaikille?
Seuraavaksi hankin Sankarimatkailijan oppaan Färsaarille (Like, 2006). Tulisinhan viettämään siellä melkein kolme päivää – ja arvatenkin ankarissa kokousolosuhteissa. Färsaari-opas on kiinnostavaa luettavaa, vaikkei edes olisi matkaan lähdössä.
Opin esimerkiksi sen, että färsaarelaiset metsästävät tarmokkaasti kaikkea, mitä vain saavat hollille. Minua ei erityisesti ilahduttanut vaikkapa tieto siitä, miten innokkaasti färiläiset teurastavat pallopäävalaita. Ovathan he tietysti joutuneet selviämään karummissa oloissa kuin suomalainen vegetaari, eikä vihanneksia ole aina edes ollut saatavilla. Silti alkoi vähän ahdistaa. Ilmoitin matkakumppaneilleni Tertulle, Sannalle ja Karille, että valasta en sitten syö. Sain heti tukea Karilta: “En minäkään! En ainakaan kokonaan.”
Vágarin lentokentälle laskeuduimme lumimyräkän ravistelemina. Onneksi olin sittenkin ottanut ylleni toppatakin, vaikka tiesin, että Färsaarten talvi on leuto (Golf-virran ansiosta). Vierailuviikonloppunamme se olikin hetkittäin leuto, mutta toisina hetkinä kaikkea muuta. Paikallisesta aurauskalustosta sain vaatimattoman vaikutelman.
Pidimme seminaaria Norðurlandahúsiðissa eli Pohjolatalossa, joka oli oikein ylevä, mutta myös mukava kokoustamisrakennus. Talo oli upeasti suunniteltu valoisaksi, avaraksi ja yllättäväksikin; hienoin yksityiskohta oli färsaarelainen ruohokatto. (Miten ruohokattoja mahdetaan huoltaa, mietimme, mutta emme tulleet kysyneeksi.)
Päivät kuluivat rattoisassa neuvonpidossa pohjoismaiden sisarten ja veljien kanssa. Meille tarjottiin myös muutama luento ja henkilökohtaistakin ohjausta. Iltaisin meitä sitten kestittiin: ensin Tórshavnin pormestari ja sitten paikallinen kirjapaino. Valasta ei tarjottu, enkä muutenkaan voi valittaa tarjoilusta taikka ohjelmasta. Skandinaaviystävät ovat muuten varsin innokkaita puhujia ja laulajia, kun meihin suomalaisiin vertaa. Oli ikimuistoisen hienoa kuulla runoja, lauluja ja joikuja kollegoitten esittäminä.
Kokouskieleksi muodostui sekaskandinavia englannilla höystettynä. Täytyy myöntää, että varsinkin tanska on hetkittäin melko työlästä ymmärtää, joten jotkut lausumat jäivät hämäriksi. Silloin tällöin täytyi pyytää tarkennusta englanniksi, mutta kieli ei missään tapauksessa ollut mikään ongelma. Kommunikointi sujui hyvässä hengessä, ja sikäli voinkin lämpimästi suositella kaikille yhteispohjoismaisia seminaareja.
Novellimateriaalimme oli iloisen kirjavaa. Joku kirjoittajista ei ollut ikinä kirjoittanut novellia; joku ei ollut ikinä kirjoittanut nuorille. Toisaalta joukossa oli pitkän linjan osaajia, kuten oma Kari Levolamme tai vaikkapa saamelainen Kirsti Paltto. Jotkut olivat kirjoittaneet viiltäviä tragedioita ja jotkut taas halunneet kirjoittaa kevyesti ja iloisesti. Monet novelleista kytkeytyivät kiehtovasti kirjoittajan omaan kulttuuriin ja kotimaahan.
Uskallan väittää, että tällainen pohjoismainen yhteistyö (mukana myös Färsaaret, Grönlanti ja Saamenmaa) edistää kansojen välistä ymmärtämystä varsin konkreettisesti. Ensin eri maiden kirjailijat ja kustantajat etsivät yhteisen väylän ja näkemyksen, sitten paketti saatetaan lukijoitten ulottuville kaikissa Pohjoismaissa. Sitten sopii suomalaisnuorenkin tutustua vaikka siihen, miten Nuukissa pannaan jalalla koreasti (breakdancea) tai miten islantilainen stalkeri toimii – ja tietenkin myös siihen, miten samankaltaisiksi jälleen osoittaudumme eksoottisista erityispiirteistämme huolimatta.
—————–
Färsaarten tapaamisesta on jo reilusti aikaa. Nyt pitelen käsissäni tapaamisen hedelmää, kirjaa nimeltä Rakastaa, ei rakasta. Tiedän, että kaverit ympäri Pohjolaa pitelevät omia kappaleitaan ja tärisevät tykönään niin kuin minäkin. Mitä kirjastamme mahdetaan ajatella?
*Otsikko on säälittävä mukaelma Terhi Rannelan matkailuaiheisen nuortenkirjasarjan nimistä.
Leikittelen joskus ajatuksella, että suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat olisivat jääkiekkojoukkue. Koska tämä on minun ajatusleikkini, saan tietysti päättää, ketkä kulloinkin ovat suosiossa. Jonkun uusin kirja on niin hieno, että peliaikaa tulee heti ja paljon. On mahtavaa katsoa hänen sulavaa hokkarityöskentelyään ja loistavia syöttöjään. Toisen kirja taas on tällä kertaa ollut sellainen, että passitan hänet vaihtopenkkiin. Kuka on luotettava puolustaja? Kuka saa jatkuvasti jäähyjä? (Itse olen mielikuvissani vuoroin joukkueen luottopelaaja ja vuoroin kaukana koko joukkueesta kisaamassa pitäjänmestaruudesta.)
Tällainen ajatusleikki on tietysti melko älytön – ja samalla oudon terapeuttinen. On mukavaa kuvitella, että kirjailijat ovat joukkue, jolla on yhteinen tavoite. On hauskaa analysoida heidän töitään rentoutuneesti ja täysin itsekkäästi. Kyllä siihen sekaan aina ripsahtaa ihan oikeaakin pohdintaa.
Olen miettinnyt myös sitä, mikä olisi Suomen varsinainen dreamteam. Kokoonpanoon vaikuttaa paljon se, annetaanko kuolleitten pelata. En rupea esittelemään muodostamaani joukkuetta, koska se on intiimi asia, mutta aloin pyöritellä toistakin ajatusleikkiä:
Vuosittain jaetaan useita palkintoja ja prenikoita lasten- ja nuortenkirjoille sekä –kirjailijoille. Entä jos pieni summa suunnattaisiin näitten hienojen kirjojen ulkomaanmarkkinointiin? Toki tällaista työtä jo tehdään esim. IBBYssä, FILIssä ja kustantamoissa, mutta mitä jos vuosittain lähtisi Suomesta joukkue käännösnäytteineen ja muine markkinointimateriaaleineen vaikkapa Bolognan lastenkirjamessuille? Tai Göteborgin messuille tai mihin tahansa maailmannäyttelyyn? (Jos koko joukkue tulisi liian kalliiksi, niin lähettäisiin sitten vain maalivahti ja parhaat hyökkääjät.) Tarkoitan siis joukkuetta, johon kuuluisi suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, ei niinkään kustantamoväkeä. Mukaan laitettaisiin tietysti valmentaja, joku kelpo asiantuntija, joka voisi kertoa ulkomaalaisille suomalaisen lastenkirjallisuuden erityisyydestä.
Näen kyllä itsekin, että päiväunelmassani on heikot kohtansa. Sopii kehitellä eteenpäin ja sopii kehitellä aivan toisia ideoita. Suomalaisesta kirjallisuudesta ollaan kyllä kiinnostuneita esim. Saksassa. Meidän pitäisi vain päästä sinne vielä laajemmalla rintamalla samoin kuin vaikkapa naapurimaihimme. Ja miksei meillä lueta esim. norjalaisia ja islantilaisia lasten- ja nuortenkirjoja? Miten olisi säännöllinen kirjailija- ja käännösvaihto? Kirjallisuus avartaa siinä missä matkailukin!
Suomen joukkue kamppailee joka tapauksessa maailmanmestaruudesta, eihän siitä liene epäilystä. Voin jo nähdä bileet kaupunkien suihkulähteillä, kun joukkue palaa Bolognasta suurmenestyjänä.
Useimmat meistä sanovat pitävänsä korkeatasoisesta kirjallisuudesta. Hyvin harvojen kuulee hakeutuvan huonojen kirjojen pariin.
Korkeatasoinen kirjallisuus on “hyvin kirjoitettua”, toteamme. Se on erinomainen puoltolause kirjalle kuin kirjalle, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Me voimme kiittää kirjan tyyliä, omaperäisyyttä, mieleenpainuvuutta, muodon ja sisällön upeaa liittoa. Miksi jotkut toiset tyypit sitten mainitsevat ne samat asiat väärien kirjojen yhdeydessä – sellaisten, jotka ovat meidän mielestämme latteita, kömpelöitä, nuhruisia?
Kuinka monta kertaa olemmekaan innosta väristen tarttuneet toisten tyyppien kehumiin kirjoihin. Toiset tyypit ovat fiksuja ihmisiä; heidän sanaansa ei ole syytä epäillä. Joskus sana onkin pitänyt, mutta lukuisia ovat olleet myös pettymykset. Luultavasti myös toiset tyypit ovat pettyneet meidän suosittelemiimme kirjoihin.
Ei tietenkään ole mikään uutinen, että kirjallisuuskokemus on subjektiivinen asia. Se ei tee kirjakritiikkejä turhiksi tai edes epäilyttäviksi. Kriitikko – ammattilainen tai kuka tahansa lukija – ei väitäkään esittävänsä absoluuttista totuutta. Mutta mistä kirjoissa oikein pidetään? Siis siinä pisteessä, kun kaikki sanahelinä kirjallisista ansioista unohdetaan ja pohditaan, miksi juuri tämä kirja kaikista hyvistä kirjoista on se, joka on minulle tärkeä?
Ehkä pidän kirjasta, koska se hoitaa kipuani. Ehkä pidän kirjasta, koska se loksahtaa yhteen omien palikoitteni kanssa. Ehkä pidän siitä siksi, että se antaa minun levätä huomassaan. Ehkä siinä on jotain tuttua ja rakasta niin kuin maalauksessa, jonka nurmikko näyttää ihan samalta kuin lapsuuteni nurmikko. Ja ehkä tällaisia seikkoja ei juurikaan tiedosteta. Silloinkin kun tiedostetaan, puhutaan ehkä mieluummin kirjailijan poikkeuksellisesta taitavuudesta kuin lukijan omasta elämyksestä.
On hivenen noloa havaita nauttivansa kovasti kirjasta, jossa havaitsee sellaisia asioita, jotka toisen kirjan kohdalla voisi rennon objektiivisesti tuomita vakaviksi rikkeiksi. Esim. “Tässä kirjassa kyllä jaaritellaan enemmän kuin suomalaisena lakonistilukijana soisin, mutta ei se mitään: saanpahan sitten nauttia kirjasta pitempään.” Jostain se tenho kuitenkin rakentuu. Joillakin lihaksilla kirjoittaja on lumonnut lukijansa ja tehnyt orjakseen niin, että pienet lipsumiset tuntuvat yhdentekeviltä.
Asiaa on varmasti tutkittukin, mutta olisi mukava kuulla lisää itsekeskeisiä näkemyksiä. Mikä tekee kirjasta sinulle tärkeän?
Vietin lauantain Suomen Nuorisokirjalijoitten mainiossa seminaarissa, jossa käsiteltiin hyvin mielenkiintoisia aiheita: kirjojen kansia ja kirjailijan asemaa sosiaalisessa mediassa. Varsinkin viime mainittua jäin miettimään vielä tykönäni. Erityisesti Facebook pohditutti.
Monet olettavat, että Facebook (jatkossa FB) on hirvittävä aikarosvo. Jos sinne sortuu, työt kärsivät, harrastukset hiipuvat ja ulkoilmasta tulee vieras elementti. Aivan varmasti FB syökin monen käyttäjänsä aikaa ja energiaa kohtuuttomasti. Toisaalta on monia ihmisiä – näihin lukeutuu suurin osa FB-tutuistani – jotka käyttävät Naamakirjaa siten ja silloin, kuin heille sopii. Yleensä on kyse lyhyistä tuokioista työn lomassa. Heille FB ei ole salaperäinen demoni, joka kaappaa kitaansa ikiajoiksi, vaan mukava ja kätevä väline, jonka käytöstä päätetään ihan itse järkevästi eikä merkillisen FB-huurun vallassa.
Usein nousee esille sekin ajatus, että FB vieraannuttaa todellisista ihmisistä, oikeista kontakteista. Kun tapaa ystäviään Naamakirjassa, ei heitä tarvitse tavata kasvoikkain. Tämä ei ole tuulesta temmattu käsitys, ja itsekin olen nauranut mustaa naurua viestittäessäni ystävälle: “Halaisin sinua, mutta FB:n halaussovellus on jumissa.” Toisaalta sitten tämä ystäväni sattuu asumaan satojen kilometrien päässä, joten en olisi voinut halata häntä oikeasti juuri sillä hetkellä, vaikka kuinka olisin halunnut.
Omalla kohdallani väittäisin, että FB on lisännyt konkreettisia kontaktejani eikä vähentänyt niitä. Kun olen tutustunut vaikkapa muutamaan Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneen FB:ssa, on kynnys yhdistyksen kokouksiin ja muihin tapahtumiin madaltunut. (Varsinkin, kun yhdistys toimii myös FB:ssa ja muistuttaa minua toiminnastaan kutsuin ja ilmoituksin.) Selkeästi FB on myös syventänyt joitakin ihmissuhteitani. Tulee pidettyä yhteyttä ihmisiin, joita muuten tapaisin pari kertaa vuodessa. Eikö se ole sosiaalisuutta?
Sanotaan, että FB on täynnä turhaa tietoa ja joutavaa pölinää. Sekin on aivan totta, ja siinähän FB muistuttaa vahvasti oikeaa elämää. On sellaisia päiviä, joina avaan FB:n oven ja huomaan, että tuttavat pelaavat pelejä, tekevät hupsuja testejä ja kertovat juovansa kahvia, eikä itselläni ole senkään vertaa sanottavaa. Silloin laitan oven takaisin kiinni ja teen jotain muuta.
Sitten on sellaisia päiviä, joina joku kaipaa lohdutusta, toinen julkaisee kuvia matkaltaan, kolmas lähettää kutsun keikalleen ja yksi fanittamistani ryhmistä esittelee vanhoja valokuvia Amerikan intiaaneista. Minullakin on pieni juttu kerrottavana. Eniten pidän niistä hetkistä, joina keskustelu lehahtaa erityisen kukkeaksi, kun tuttavien kesken kirjoitellaan. Se on hauskaa, virkistävää ja verbaalista.
En lainkaan kuvittele, etteikö FB:n käyttöön liittyisi paljon riskejä ja ongelmia, mutta en myöskään osaa ajatella, että se olisi länsimaisen vieraantuneisuuden mustin alttari. Toki on mahdollista ja suorastaan helppoa elää ilman FB:tä. Itse taas olen päättänyt elää ilman makkaraa, kynsilakkaa ja iltapäivälehtiä, eikä tee tiukkaakaan.
Joka tapauksessa on mielestäni hupsua väittää, että kirjailijan TÄYTYY olla Facebookissa esim. markkinoinnin tai verkostoitumisen nimissä tai varsinkaan siksi, että siellä ovat kaikki muutkin. Miksi pitäisi, jos ei kiinnosta tai jos FB vain ei tunnu omalta jutulta? Jos taas joku siellä on, niin älköön häntä tutkimatta tuomittako vieraantuneeksi ja laiskanpulskeaksi joukkusieluksi.
(“Telo Ruotsissa” on ehdotus uudeksi, toiminnalliseksi tositv-sarjaksi. Se syntyi eräässä FB-keskustelussa, joka alkoi Talo Ranskassa –sarjasta.)
Kun kirjailijasta tulee kirjailija, hän usein olettaa että kirjailijan työhön liittyy seuraava etu: saa olla paljon hiljaa itsekseen, koska kirjoittamisen ideanahan on kirjoittaa eikä puhua. Ainakaan ei tarvitse esiintyä.
Tämä oletus revitään haikeaksi silpuksi nopeasti. Ennen kuin kirjailija huomaakaan, löytää hän itsensä messuilta, markkinointikiertueilta ja ties mistä puhujapöntöistä. Jos hän on nuortenkirjailija, niin hän tulee todennäköisesti tekemään kouluvierailuja eli “kirjaesittelyitä”, kuten koululaiset tapaavat sanoa. Niistä on kirjoitettu Grafomaniassa monta kertaa ja aina positiiviseen sävyyn. Jos kerran pitää puhua, niin mieluiten koululaisille.
Palasin juuri kokonaiselta koulukiertueelta, jossa käytiin kaikissa Haapaveden alakouluissa ja yläkoulussa. Kiertueeseen osallistui kuusi Suomen Nuorisokirjailijat ry:n edustajaa. Tällaisella rundilla esiinnytään pareittain. Jokaisen parin tuottama kemiallinen reaktio on erilainen, mikä tuo esiintymiseen ihan omanlaisensa vireen. Haluankin nyt esitellä kiertuekumppanini nimenomaan esiintyjinä.
Elisabet Aho on rauhallinen ja lämmin puhuja. Hän ei tönäise esiintyjätoveria alas kateederilta, vaan täyttää paikkansa asiallisesti ja pätevästi. Kirsti Kuronen esiintyy avoinna ja luottavaisena. Jos yleisö ei näytä lämpenevän (yläkouluissa sellaista joskus sattuu), niin Kirsti ei anna sen sotkea kuviotaan, vaan painaa eteenpäin kuin myönteinen siili varvikossa. Jukka Laajarinteellä on aina taskun pohjalla yllätyksiä tai merkillisiä ajatuksia, joilla kuulijoitten mielenkiinto herää kuin itsestään ja seuraa nöyrästi Jukan talutusnuorassa niin pitkään, kuin hän sattuu haluamaan. Päivi Lukkarila puhuu teräviä ja hauskoja. Hän elehtii epäsuomalaisen vilkkaasti – jos pyydätte Päivin kirjailijavieraaksi, saatte samalla myös kuvaelmia monista jännittävistä aiheista. Tuula Sandström on kirjaesittelijänä konkari, muttei suinkaan rutiinien vanki. Kokemus näkyy esim. siinä, että Tuula osaa arvioida yleisön laadun ja vireystilan salamannopeasti ja kykenee sitten toimimaan sen mukaan.
Voisin listata vielä paljon lisää oivallisia esiintyjiä sen perusteella, mitä olen viime vuosina päässyt näkemään ja kuulemaan. Nuortenkirjailjat näyttävät harvoin olevan itsekseen mutisevia mörököllejä. (Toisaalta olen sitä mieltä, että kirjailijalla, kuten tetysti kaikilla muillakin, on myös oikeus olla itsekseen mutiseva mörökölli toisinaan tai vaikka aina. Perustehtävähän on kuitenkin kirjoittaminen eikä stand up -komiikka.)
Vielä yksi asia on pakko mainita. Usemmiten kouluvierailut järjestää kirjasto. Se on kirjailijan kannalta hyvin tärkeä asia, sillä kirjastoväki hallitsee sekä henkiset että käytännölliset asiat. Kirjastontädit saavat kirjailijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ihmeelliseksi. Lisäksi he huolehtivat itseään säästämättä siitä, että kirjailja siirtyy etapista toiseen, tulee ruokituksi ja majoittuu miellyttävästi. Terveisiä siis – tällä kertaa – Sari Seitajärvelle Haapaveden kirjastoon!
Päätimme ottaa kissanpennun. Pentu itse ei päätöksestä innostunut. Se halusi pysyä kotinavetassa ja vastusti pyydystäjäänsä raivoisasti. Lopulta emäntä (verissään) antoi meille kissapussin ja arveli, että pohjimmiltaan tämä eläin on varmaan ihan kiltti.
Kotona tämä eläin pesiytyi huonekalujen alle. Päätimme antaa sen olla siellä vaikka koko ikänsä – miltä alkoikin vähitellen vaikuttaa – jos se niin haluaisi. Houkuttelimme sitä kuitenkin herkkupaloilla, ja päivien mittaan se tuli yhä lähemmäksi.
Yhtenä päivänä pentu suostui tulemaan hetkeksi syliini. Se mahtui kämmeneni alle. Sitten se sulki silmänsä ja alkoi kehrätä. Se kehräys järisti maailmaani, enkä ikinä unohda sitä tunnetta: ystävyytemme oli alkanut.
Siitä tuli luja ystävyys, joka kesti pitkään. Nyt Jaffan kuolemasta on jo vuosia, mutta minun on sitä vieläkin riipivä ikävä.
Eilen vietettiin kansainvälistä eläinlääkäripäivää. YleX-kanavalla kerättiin tarinoita hetkistä, joina eläin on tehnyt vaikutuksen. Ajattelin varastaa idean, niin kuin sukkelilla kirjailijoilla tunnetusti on tapana. Eläimistä on kirjoitettu valtavasti, mutta kirjoitettaisiinko vielä vähän lisää?
Kouluvierailuista on Grafomaniassa kirjoitettu ennenkin, mutta edellisen itkupostauksen jälkeen on hyvä taas muistaa tätäkin puolta.
Vietin viime viikolla Seinäjoella kolme päivää. Päivisin tapasin tokaluokkalaisia ja iltaisin saarnasin fantasiasta.
Tällä reissulla tunsin itseni Barack Obamaksi. KAIKKI olivat kiinnostuneita kirjoistani, kotieläimistäni, laukustani ja siitä, mitä suustani kulloinkin tulvahti. Yleisö otti minut vastaan vilpittömällä innolla silmät loistaen ja antoi ymmärtää, että vierailuni oli merkittävä tähtihetki.
Minua kuljetettiin autolla paikasta toiseen, syötettiin herkuilla, yövytettiin hotellissa, haastateltiin televisioon ja vieläpä varustettiin pienillä lahjoilla. Sain puhua niin paljon itsestäni ja tuotteistani, että ego turposi vähintään Grönlannin kokoiseksi. Alkoi tuntua vahvasti siltä, että minulla olisi hyvät mahdollisuudet seuraavaksi presidentiksi. Tai ehkä sittenkin keisarinnaksi.
Ja koska olen fantasian ylipapitar, lastenkirjallisuuden kuningatar ja nuortenkirjojen Abraham Lincoln, saan lähettää terveisiä. Lähetän niitä Seinäjoen tokaluokkalaisille, heidän opettajilleen ja ihanille kirjastolaisille. Jos minulle joskus vielä tulee aliarvostettu olo, kiidän taas luoksenne pariksi päiväksi.
Lueskelin joululomalla Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava, 2007). Minusta se oli hyvä kirja: sitä luki ilokseen ja surukseen. Ilahduin kirjailijan ideasta laittaa Kuolema tarinan kertojaksi ja erityisesti pidin Kuoleman tavasta kertoa tämä tarina. Kuolema on malttamaton ja haluaa alleviivata, tarkentaa, osoittaa (luisella) sormellaan yhksityiskohtia.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksaan. Päähenkilö on Liesel-tyttö, joka varastaa kirjoja aina sopivan tilaisuuden tullen.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole kirjoittaa arvostelua, vaan kertoa siitä, miten menin pilaamaan iloni lukemalla muitten arvosteluja Kirjavarkaasta. Kirjaa on kyllä kiitelty, mutta kovasti on myös kannettu huolta sen naiiviudesta ja viihteellisyydestä. Sillä ei ikään kuin ole tarpeeksi painoarvoa, koska kirjoittajan ote on kiusallisella tavalla kummallinen ja leikkisä, mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen ja leikkisä hipoakseen käsittämättömyyttä (mikä tietenkin kohottaisi kirjan taiteellista arvoa).
Useampikin arvostelija on löytänyt parahultaisen astalon Kirjavarkaan lyömiseksi. Se on sellainen nuija, jolla voi kirjallisuuskeskustelussa kumauttaa teokselta arvon parkettiin yhdellä huitaisulla. Kirjavaras on näes nuortenkirjamainen teos.
Tutkaisin pikaisesti, millaisia luonnehdintoja nuortenkirjamaisuuteen noin ylipäätään liittyy. Ei siihen yleensä liity mitään luonnehdintoja, se on määritelmä sinänsä. Siksi se onkin niin näppärä kritiikkiväline. Minäkin huomasin olevani loukkaantunut Kirjavarkaan puolesta, kun sitä kuvailtiin nuortenkirjamaiseksi.
Melkein poikkeuksetta nuortenkirjamaisuus näyttää tarkoittavan jotakin negatiivista silloin, kun puhutaan aikuistenkirjasta. Selvähän se. Nuortenkirjassa nuortenkirjamaisuus taas on kohdallaan, jopa toivottavaa. Selvähän sekin. Nuortenkirja on siis ihan luontojaan jonkinlaista melkein kirjallisuutta. Sillä on paikkansa, kun kasvatetaan lukijoita kirjallisuudelle.
Kestämätöntä tässä on se, että minä, niin kuin Grafomaniassa muutkin, teen nuortenkirjoja työkseni. Pitäisikö minun ymmärtää ja myöntää, että ihan tieten tahtoen ja tarkoituksella kirjoitan heppoisia kertomuksia, joissa on epäuskottava juoni, mustavalkoinen maailmankuva ja ohuita henkilöitä? Että nuortenkirjamaisesti kirjoittaakseni lasken rimaa niin älyllisesti kuin taiteellisestikin, jotta voisin tavoittaa nuorison, tuon luiskaotsaisen kansanosan? (Ikävämpäähän olisi myöntää olevansa ajattelultaan ja kirjoittamistaidoiltaan tosiaan niin nuortenkirjamainen, kuin mitä tuotanto osoittaa.)
No juu. Tiedänhän minä, että nuortenkirja on yleensä erilainen kuin aikuistenkirja ja lastenkirja on erilainen kuin vanhustenkirja. Mutta mikä tekee nuortenkirjamaisuudesta jotakin niin noloa, että sillä voi käden käänteessä lynkata aikuistenkirjan? Kertokaa minulle nopeasti. Muuten ruikutan tästä asiasta maailman tappiin, rupean päätoimiseksi marttyyriksi ja alan kirjoittaa pulujenkirjoja.
Grafomania 
Uusimmat kommentit