You are currently browsing sirikolu’s articles.

Ihanaa tapaninpäivää. 🙂 Olen viihtynyt useamman kirjan parissa ja syönyt pipareita järkyttäviä määriä. Omalta osaltani pyhät on pian vietetty ja vähitellen, luonnostellen aloitan kevään suururakan.

Kirjakori viettää juhlavuottaan Kirjakori Specialin muodossa, joka summaa samaan esitykseensä vuosien 2000-2013 parhaat kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat.  Minun hurja tehtäväni on sanoa jotain juuri nuortenkirjoista. Lausun jotain erityisesti nuorten äänestä nuortenkirjassa, identiteetistä ja yhteiskunnasta, mutta näkökulma on vielä terävöitymättä.

Olen raakkausurakan alkupäässä. Palkintolistaukset eivät kerro kaikkea. Eivätkä kehuvat kritiikitkään.  En luota myöskään hakusanakoneisiin.

Pidän tehtävää niin mahdottomana ja tärkeänä, että joukkoistan tämän urakan. 🙂
Kertokaa te, millaisia nuortenkirja-aarteita löydätte 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmeneltä, leipurin tusinasta sen alkuvuosia?
Millaiset teokset ovat teitä pysäyttäneet ja puhuttaneet? Minkä äärellä olette tekijöinä tai lukijoina vaikuttuneet?

Mitä itse nostaisitte koriin?

Toivon jokaiselle Grafomanian lukijalle lukurauhaa ja lepposia lomapäiviä ja uutta intoa ja tarinoiden kutkutusta vuodelle 2014. 🙂

Siri

Mainokset

Simone-myrsky jäi kesyksi eikä kolistellut ainakaan Rekolan kattopeltejä, mutta minä huomasin valvovani ja miettiväni myrskyisästi asiaa, joka on odotellut itseään melkein vuoden. Ja nyt kun en saa unta vaan jännitän huomista ja ensimmäisen Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon jakoa (valvokaa kanssani, 30.10. TV 5 klo 22:30), ehdin pohtia ideaa seuraavankin yön.
Olisikohan Suomi valmis omaan Lasten Laureateen?

Children´s Laureate on  lasten- ja nuortenkirjallisuudessa meritoitunut henkilö (kirjailija tai kuvittaja) , joka työskentelee kirjallisuuden ja lukemisen eteen kaksi vuotta. Hän tekee toimintasuunnitelman, johon linjaa itselleen tärkeitä projekteja ja kohderyhmiä. Hän toimii kirjallisuuden sidosvapaana puolestapuhujana, on valtiolla töissä ja nauttii myös tehtävässään sen prestiisiä.  Hän on toimikautensa ajan Suomen lasten- ja nuortenkirjallisuuden ulkoministeri, jonka tehtävänä on viedä sanaa kirjallisuudestamme maailmalle.

Viime vuonna Lontoon IBBYn (International Board on Books for Young People) maailmankongressissa esiteltiin huolella kolmen taiteilijan voimin Englannin Children´s Laureatejen toimintaa. Kuulimme ja näimme otteita mm. Julia Donaldsonin (2011-2013), Anthony Brownen (2009-2011) töistä.

Jokainen taiteilija oli tehnyt kaksivuotiskaudesta omannäköisensä. Satujen matalan kynnyksen elävöittämisprojekti, kuurojen lasten kirjallisuusprojekti, kahden maan välinen sadutusprojekti, kirjallisuuskasvatusta, kirjallisuuden eläväksi tekoa.

Kyse ei siis ole taiteilijaprofessuurin kaltaisesta tehtävästä, jossa päätehtävä on toteuttaa omaa taiteellista suunnitelmaa vaan pikemminkin työpaikasta, johon nimitetty taiteilija käyttää taiteellista viisauttaan, näkemystään ja intohimoa lasten- ja nuortenkirjallisuuskentän kehittymiseen. Toimii sen palveluksessa.

Aika vaatisi lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolestapuhujaa. Jyrisijää. Houkuttelijaa. Sheherazadea, jopa. Jotakuta, jolla olisi tila ja kyky ja velvollisuuskin sanoa.

Olen kaipailut Laureatea pitkien kirjamessurupeamien aikana.  Kuka jyrähtäisi puolestamme, ettei Turun lastenkirjailijoita ja pieniä lukija-kokijoita voi sulkea takimmaiseen, jääkylmään halliin. Children´s Laureate.

Kuka pitäisi huolta siitä, että Helsingin messuilla myös 0-12-vuotiaille kirjoittavat lastenkirjailijat saisivat tulla haastatelluksi osana virallista lavaohjelmaa. Ja mikä tärkeintä, välittää myös arvosanomaa: puhua lapsille suunnatun kirjallisuuden taiteellisista sisällöistä: teemoista, rytmistä, tyylistä ja rakenteista?  Children´s Laureate!

Nyt kommentointia ja asianhoitoa tekevät kirjailijat itse (mistä iso kiitos!), mutta kirjasyksyn aikana lastenkirjallisuuden Kari/Carita Grandia on tullut ikävä.

Rahoituksen löytyminen tällaiselle tehtävälle ei ole tässä taloustilanteessa nopea eikä kuopaton tie. Englannin mallissakin mukana on ministeriötä ja ison kaupallisen kirjakaupan merkittävä tuki. Tällainen vaatii neuvottelua, tunnustelua ja paljon tahtotilaisia ihmisiä.

Laureate-mallissa hienoa on se, ettei se olisi kestoltaan rajattu projekti, jonka tarkoitus on luoda nopeita, mitattavia ihmeitä, vaan pysyvä toimintamalli, joka muuttaisi suomalaista kulttuuriympäristöä pysyvästi lastenkulttuurimyönteisempään suuntaan kaksivuotiskausi kerrallaan. Ja juuri sellaista tarvitsisimme nyt enemmän kuin koskaan.

Saahan sitä nyt taiteilijana edes vähän unelmoida.
Kun Ruotsissakin on jo oma Children´s Laureate.

Minä katson Oslon PN-palkintogaalaa huomenna ja ajattelen sitä intensiivisesti: ehkä meilläkin, joku päivä…

haaveksii
Siri

Englannin komeat Laureate-sivut ja tietoa uusimmasta Children´s Laureatesta Malorie Blackmanista ja tehtävän aiemmista haltijoista:
http://www.childrenslaureate.org.uk

Googlaamalla sanan löytyy paljon nettiosumia Laureatejen toiminnasta ympäri maailmaa.

Palasin opettajanvirkaani 1.10.2012.
Irtisanouduin samana iltapäivänä.
Tarkalleen noin viikko sitten oppilaitokseni päätti lopettaa sen kulttuurin koulutusohjelman, jossa opetin. Tämä hajotti koko työyhteisön ja laittoi pisteen yhdelle koulutustarinalle.

Olen ollut vuoden freelancer. Tämä on taitolistaus siitä, mitä on vuodessa tapahtunut.

 Olen keikkatyöläinen. Nyt en puhu kirjoituspäivistä, vaan niistä toisista päivistä, joilla rahoitetaan kirjoituspäivien hiljaisuutta. Olen reittioppaan paras ystävä. Saan sieltä taottua vain kaksi vaihtoa sisältävät liikenneyhteydet mihin tahansa. Osaan seurata pysäkkikarttaa puolinukuksissakin. Löydän aina tien pääväylälle. Osaan spurtit pysäkeille ja asemille. Osaan seurata ihmisiä sillä katseella, että ”noi on varmaan menossa junalle, koska niillä on tuo askel”.

Olen kaksiosaista päivää tekevä keikkatyöläinen. Koulukeikat alakouluissa ovat pääsääntöisesti ennen yhtä iltapäivällä. Aikuisille suunnatut kulttuuririennot alkavat kuudelta. Olen oppinut tappamaan väliin jääviä tunteja kirjoittamalla nettikahviloissa ja kirjastoissa, minulla on suosikkilukupulpetteja ja suosikkikahviloita, joissa on ilmainen santsikuppi tai säälivät tarjoilijat, jotka eivät ala heti huitoa pois, kun kahvi on juotu.

Olen oppinut vaihtamaan vaatteita kauppojen sovituskopeissa.
Iltatilaisuuksien glamour on sitä, että ottaa valesovitettavan vaatteen, vie sen koppiin ja vaihtaa iltamekot päälle.

Olen oppinut, että edustuskenkien lisäksi otetaan ratikkaanjuoksukengät.

Olen oppinut, missä lähijunien tieosuuksilla voi rajata huulet niin että rajausta voi nauramatta katsella. (Ei rajauksia Ilmalaan mennessä, ystävät!)

Olen oppinut pitämään mukana järkyttävää määrää käsikauppalääkkeitä imeskeltävistä Codesaneista nenäsumutteeseen asti. Kannan mukanani termosmukia, johon otan kahvia aina jos saa. Jos vaihtaa liikennevälinettä Kilossa aamuseitsemältä, on sieltä turha toivoa täydennystä.

Olen nöyrtynyt ostamaan Martan, pyörillä kulkevan kassin, jossa koulukeikkojen kirjat saa kuljetettua kätevimmin. Marttani on iloisen neonpilkullinen, ettei se sotkeudu opettajanhuoneissa oleviin pyörillä kulkeviin kasseihin. Kevyt sisätyö, oletko varma?
Olen sitä mieltä, että reppu täynnä nenäliinoja, muistikirjoja, pinnejä, vaihtopaitoja ja reumavillasta kudottuja kynsikkäitä on ihan normaali käsilaukku.

Olen oppinut, että monen tätä vuosia tehneen mielestä nämä ovat ihan normaaleja juttuja.
Se että olemme kirjallisuuden pölynimurikauppiaita ilman pölynimuria ja monesti ilman sitä autoakin, jossa näytteet matkaisivat kätevästi.

Rakastan tätä työtä.
Mutta en voi olla purskahtamatta nauruun, kun sovimme kirjailijakaverin kanssa lounastreffejä ja paikan valintaan vaikuttaa eniten se, missä on paras pukukoppi vaihtaa vaatteita ennen seuraavaa kulttuuritilaisuutta. 

Entä jos tämänkertainen Grafomanian lehti olisi ystäväkirja, johon voisi kerätä lausumuksia, kysymyksiä tai huomioita kulttuurikriitikoille.

Minulla olisi tällaisille kysymyksille suoraa käyttöä. Joudun itse pohtimaan kysymystä, mitä olen aina halunnut kysyä kulttuurikriitikoilta. Mutta koska kysymys on jälleen kerran erinomaisen hyvä, näen viisaimmaksi joukkoistaa sen.

Mitä TE olette aina halunneet kulttuurikriitikoilta kysyä?

Kysymyksen lyhyet taustat (jonka voi ilolla skipata):
Kulttuurikriitikoiden kysymyskartelli on osa Luetko sinä -kampanjan tulevan syksyn painatetta. Luetko sinä -kampanja lähtee syksyllä kolmanteen kampanjavuoteensa. Kampanja tähtää yläkoulun kahdeksasluokkalaisten lukemiseen innostamiseen ja pyrkii synnyttämään luokassa kirjallisuuskeskustelua. Kirjallisuuskeskusteluun kannustetaan kirjallisuuskritiikin keinoin. Kaikki kampanjaan osallistuvat koulut lukevat yhteisen kampajatekstin, purkavat ja analysoivat sitä harjoittein ja lopuksi kirjoittavat siitä kirja-arvion. Kirja-arvioilla voi osallistua ensin alueelliseen ja siitä edetä valtakunnalliseen kilpailuun, jossa voittajat palkitaan.

Kampanjassa on ollut mukana parisenkymmentä alueellista sanomalehteä. 2011 lehdissä julkaistiin minun ja  2012 Vilja-Tuulia Huotarisen pieni jatkokertomus (tai kolmeosainen novelli. ) Tulevana syksynä kampanjakirjailijana on Christel Rönns. Mukana olevat sanomalehdet julkaisevat myös kampanjatekstistä tehdyn alueellisen voittaja-arvion.

Luetko sinä juhlii kolmen vuoden taivaltaan painatteella, josta löytyvät minun ja Vilja-Tuulian kysymykset kulttuurikriitikoille. Pidän haastetta hienona ja hien nostattavana. Itse katson, että kirjallisuuskeskustelua käydään tässä maassa vielä melko hennosti ja vähän, osin katveessa ja kanveesissa, toisten varpaiden päälle astumista peläten.

Palataan takaisin ystäväkirjaan: mikä kysymys on se, jonka itse naputtelisitte, jos mitä tahansa kerran saisi?

Siri

PS: Ehkä ihan reiluuttamme meidän pitäisi avata dialogin toinen puoli johonkin myöhempään blogaukseen: mitä olette aina halunneet kirjailjalta kysyä/ tai jopa: mihin haluaisitte kirjailijan haastaa. (Hei te kriitikot, kirjabloggarit, libristit, kirjavinkkarit ja muuten vain kirjallisuuden äärelle eksyneet.) Mutta se on eri blogikirjoitus se.

Hyvää Lukuviikon keskiviikkoa, tätä kirjoille ja lukemiselle omistettua teemaviikkoa.

Lukukeskus on julkaissut materiaalin ”10 faktaa lukemisesta”, joka tiivistää nopeasti hallittavaan muotoon keskeisen tiedon PISA-tutkimuksen ja alakoulun lukemisen taitoja mittaavan PIRLS-tutkimusten tuloksista. Kohta 6 puhuu siitä, miten suomalaisten poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen lukemisesta. 

Lukuviikon sisältöjä valmistellessani sain Anu Laitilalta, Lukukeskuksen silloiselta toiminnanjohtajalta (nyt perhevapaalla) hienon pohdintatehtävän: 
miten puhua lukemisesta mopopojille?

Oma vastausaikani loppui kesken, mutta annan kysymyksen teille eteenpäin, niin hieno se on. 

Tähän asti pääsin itse, ja tämän takia loppui aika: lukemisen hienoudesta ja tärkeydestä puhutaan monesti lukemisesta käsin. Lukemisesta myös useimmiten puhuvat ne, joille lukeminen on elämässä tärkeää tai jopa itseisarvo, osa hyvää elämää.  Millaisilla argumenteilla houkutella lukemaan ne, joille lukeminen on vierasta, omituista, tarpeetontakin?

Kirjoitin Anua varten pinon argumentteja tarinasta ja empatiasta ja ihmismielestä, hyvin syttyneitä pieniä puolustuspuheentynkiä. Keitin kahvia ja tajusin, etten ollut päässyt Hyvän Lukijan Linnakkeestani vielä yhtään minnekään. Jopa ykkösargumenttini, empatia, kyky asettua toisen asemaan, jonka lukeminen meille mahdollistaa, alkoi kuulostaa sanalta, jota mopopojat hylkivät. Kirjalliselta. 

Purin argumenttipakkia pidemmälle ja tajusin, että omien perusteluideni ongelma oli se, että niiden taustalla oli tietynlainen käsitys lukemisesta. 

Muistan, miten hämmentynyt olin, kun luokkatoverini, esitystaiteilija Julius Elo puhui Teatterikorkeakoulussa laiskan, kursorisen, huolimattoman, selailevan lukemisen puolesta. Alusta loppuun lukeminen oli hänelle vain yksi tapa. Kirjan avaaminen sieltä täältä, makupalan ottaminen ja pakeneminen sen kanssa maailmaan on toinen tapa.  

Entä tarinan kaaren hahmotus, minä paruin. (Ja kyllä, PISAn mukaan se äärimmäisen tärkeä pitkän fiktiotekstin lukeminen, joka kehittää lukemista enemmän.)
Entä kirjoittajan miettimä dramaturgia?

Vastahuutoja:
entä se lukijan oma dramaturgia, johon tämä tekstistä nokkaistu palanen sopii? Jossa hän ehkä yhdistää sen muihin tekstipalasiin, tekee niistä itselleen tärkeän sitaattien verkon. Tällainen liittävä ja leikkivä tapa lukea on yhtä mahdollinen kuin oma tarinakeskeinen tapani.

Mitä, jos lukija kirjoittaa tekstin päälle Della Pollockin tyyliin, tekee performatiivista kirjoittamista, jota Della esittelee artikkelissa Performing writing? Jossa teksti on aina vain lähtöteksti, alkuteksti, alusta, jonka päälle luonnostellaan omaa ajatusta. Tällainen lukemis-kirjoittaminen on ajattelua dialogisesti – miksi se on huonompi kuin oma alusta loppuun -lukemisen ideaalini?

Totesin, että jos oikeasti haluan puhua lukemisesta mopopojille,  minulla on lukemisen lähestymistavoissa paljon purettavaa. Minun pitää altistaa muutokselle myös itseni. Minun on katsottava kriittisesti tai ainakin tutkien sitä, miten kirjoista puhutaan. Itse en voisi elää ilman kirjoja. Mutta jos joku on päättänyt niin tehdä, pitää minun löytää muu argumentti kuin sanoa, että minun tapani elää on hänen tapaansa parempi. 

Miten puhua mopopojille lukemisesta?
Kertokaa te? 

Siri

On taas aamu. Kuljen aamun ensimmäisessä lähijunassa, jossa matkaavat Vantaan haalarijengi ja kirjailijavieraat. Yhtään kuulemistani keskusteluista en ymmärrä, koska en tunne kieltä. Mukanani on mukillinen kahvia, repullinen kirjoja ja valkoinen sateenvarjo. Jossakin vaiheessa syksyn kiireisintä sadekautta siitä tuli kirjailijavierailujen symboli: olen sitten se punatukkainen nainen, jolla on valkoinen sateenvarjo. Sateenvarjo suojaa tihkulta ja toimii lähitaisteluaseena tyhjillä asemilla, jotka ovat kukonlaulun aikaan pelottavan autiot.

Tuijotan reittiopasta. Juna + bussi + bussi on aivan normaali keino päästä lähikeikalle. Kaukokeikalla vaihtaisin junaa Pasilassa nopeampaan junaan. Kirjailijavieraasta tulee reittioppaiden ja Eniron karttojen suuri ystävä. Kolmen liikennevälineen aamuina on hyvä printata myös koulurakennuksen kuva. Tuntemattomassa ja tiheässä lähiössä, keskellä rakennustyömaita tai metsän reunassa sijaitsevaa koulua ei  kiireessä tunnista helposti. Ja jos yksikään liikennevälineistä on myöhässä, ei erehtymisiin ole varaa.

Sivuovi on yleensä se, joka on auki. Ehkä. Tai sitten soitetaan summeria, jos sellainen on tai se toimii. Sieltä tulee vahtimestari. Ehkä. Lopusta huolehtii rutiini. Lapset neuvovat opettajanhuoneeseen. Se on se, josta kaukaa jo käytävälle kuuluu kopiokoneen louskutus.

”Oletko sijainen?” kysyy tyhjän opettajanhuoneen ainoa opettaja. ”En”, sanon. ”Olen kirjailijavieras.”

Mikä meitä siis erottaa, minua ja sijaista?
Olemme molemmat luokassa lyhytaikaisesti toimivia henkilöitä, jotka suoritamme opetuksen kaltaisia tehtäviä. Miksi minun keikkapalkkioni on Lukukeskuksen suosituksen mukainen eikä sijaisen tuntipalkka?

Tätä on kysytty minulta ja parilta muultakin kollegalta, ja huomaan, että vastausluonnokset ovat joka kerta varsin vaikeita.  Mikä kirjailijavierailussa maksaa?

Vastausluonnos 1:
hinnoittelu perustuu työaikaani. Se on korvaus koko siitä ajasta siirtymisineen, jonka olen pois varsinaisen työni, kirjailijantyön äärestä.

Vastausluonnos 2:
hinnoittelu perustuu asiantuntijuuteeni.

Vastausluonnos 3:
kolmen vartin oppitunti ei ole normaaliopetusta, siihen ei nykäistä valmista materiaalia, kuten sijaiselle (toivottavasti). Kirjailijatuokio on kirjailijantyön, kirjallisuuden, luovan kirjoittamisen tai luovien työtapojen oppimistihentymä, jonka jokainen kirjailija laatii tavallaan ja persoonallisuutensa mukaan.

Vastausluonnos 4:

kirjailijavierailulla on paitsi opettaja, myös opetettava aineksensa. Puhuu itsestään, omasta työstään. Joutuu siis prosessoimaan itsensä metatavalla, joka vaatii toisenlaista suhdetta opetuksen valmisteluun kuin muissa asiantuntijatehtävissä.

Vastausluonnos 5:

Tätä itse ajattelen, kun pyydän Lukukeskuksen taksaa.
Kirjailijavierailuun kohdistuu odotuksia.
Joko kirjaan, kirjailijan henkilöön tai kirjailijaunelmaan liittyviä odotuksia.

Kun olen väsynyt ja pakkaan kahvikuppiani ja valkoista sateenvarjoani, ajattelen tätä: kirjailijavieras pitää käsissään jonkun kirjoittamisesta haaveksivan oppilaan unelmaa. En eettisistä syistä voi olla keikalla väsynyt, kiukkuinen tai poissaoleva, jos voin sen vain jollain estää.

Unelman vaaliminen on vastuutyötä, josta pitää saada asiallinen hinta.


Kertokaa te? Mikä kirjailijavierailuissa maksaa?
Mitä kirjailijakohtaamiselta toivoisitte, mikä on vastinetta rahalle?

Siri

Olen päättänyt tehdä tänä vuonna uudenvuodenlupauksia. Muuten en niistä perusta, mutta ajattelin rajoittaa lupaukset tänä vuonna vain kirjoittamiseen ja kirjailijaelämään liityviksi.

1) annan itselleni aikaa levätä ja aikaa lomaan.
Osaan kirjoittaa koko ajan ja jatkuvasti. Kenenkään ei kannattaisi kirjoittaa koko ajan. Teksti saa happea kun se lepää ja virheet (erityisesti ison rakenteen virheet) näkee selkeämmin. Pitää antaa tilaa luovalle joutilaisuudelle, vaikka se on todella vaikeata.

2) anon apurahoja ajoissa

Tämän nappasin Annelin kommentista jossain menneenä vuonna. Ei enää viimeisen postipäivän paniikkeja. Heti haun tultua auki laatukupillinen kahvia ja nautiskeleva ja  ajateltu työsuunnitelman kirjoittaminen. Tästä syntyvä lepo koko lopun hakuajan ajaksi on aikuisuutta ja ammatillisuutta. Haluan kokea sen.

3) organisoin työkoneeni

Olisiko niin vaikeaa saada läppärille ja pöytäkoneelle identtinen kansiojärjestelmä (myös Documents-kansioon). Olisiko aika opetella se ITunesin kotijako niin että saisin kirjoja varten kootut soundtrackit molemmille koneille. Kuulostaa tekniseltä, mutta haluan poistaa kaikki tekosyyt hyvän työskentelyvireen tieltä. Kun olen oma esimieheni, ei ole ketään toista, jota järjestelyistä voisi syyttää. Työvälineistä huolenpito on itsensä arvostamista.

4) seikkailen kirjoittamalla/kirjoitan seikkailemalla

Hankin syntymäpäivälahjaksi itselleni hyvän kevyen läppärin, jotta voin ottaa sen reppuun ja kirjoittaa missä vain. Missä vain on ollut syksyn 2012 noin kymmenen kilometrin säteellä kotoa. Asun pääradan varressa. Voisin ostaa menon Kouvolaan ja kirjoittaa siellä. Voisin hankkiutua Porvooseen ja kokeilla, miten lause sujuu siellä. On ajateltava paremmin ja altistettava itsensä.

5) uskaltaudun

Olen ujo lähtemään tilaisuuksiin. Tarvitsen kirjallisuuskeskustelua. Haluan kastautua sosiaalisiin tilanteisiin, joista saan ajatuksia ja virtaa. Ensi vuonna uskaltaudun lähtemään Prosakiin  ja runoklubille. Uskaltaudun ja otan mukaan jonkun toisen tai kolmannenkin, joka ei yksin uskalla.

6) paneudun lukemaani

Käsieni kautta on kulkenut paljon tekstiä 2012. Lupaan paneutua lukemaani paremmin, tarkemmin, keskittyneemmin. Lupaan lohkoa riittävästi aikaa omalta kirjoittamiselta, että toisen luomaan maailmaan ehtisi solahtaa paremmin. Olen saanut niin paljon hyvää omilta mentoreiltani ja kanssakirjailijoiltani – niin hienoja opetuksia havainnosta, kielestä ja rakenteesta, että on aika maksaa niitä lahjoja eteenpäin.

7) tuen ystäviäni kirjallisten unelmien toteuttamisessa

ovat ne sitten uuden lajityypin tai uuden äänen löytämistä tai ensimmäisen käsikirjoituksen julkaisukuntoon saattamista. Lupaan, että ystävieni kanssa vaalin sitä unelmaa, jonka kirjoittaminen vaatii, että sen ääressä jaksaa tehdä kaikki ne työtunnit. Unelman puolella olo ei ole aina isoja eleitä tai rummun paukuttamista. Se on oikeanlaista läsnäoloa juuri oikealla hetkellä. Siihen koetan altistua, avautua. Olla läsnä.

Millaisia kirjallisia lupauksia te teette vuodelle 2013?

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2013 muille grafomaanikoille ja kaikille blogin lukijoille!

Olen ollut vapaa kirjailija 1.10. 2012 alkaen.

Päätös syntyi yllättäen. Lokakuun ensimmäisenä aamuna, töihin mennessäni,  en vielä tiennyt lähteväni. En ollut päättänyt. Toki puhunut mieheni öisin uuvuksiin ja puntaroinut vaihtoehtoja.  En ollut ajatellut, että minä olen se, jolla on rohkeutta lähteä.

Olen elänyt kirjoittamalla ja sitä opettamalla viimeiset kymmenen vuotta. Siitä huolimatta vapaan kirjailijan arki on tuottanut monta yllätystä.

Tässä lista asioita, jotka ovat yllättäneet minua:

1) Yhteisön tarve.

Olen kateellinen töissä käyvien ihmisten me-puheelle. ”Meillä”, ”meidän puljussa”, ”meidän osasto”. Vaikka se puhe olisi minkä kaltaista tahansa, ihastelen niitäkin, jotka haukkuvat työpaikkojaan.

Ymmärrän nyt, miksi kotona onnellisesti kirjoittaneet kirjailijat hankkivat työhuoneen tai perustavat osuuskunnan tai taidekommuunin. Ollakseen edes jossakin kohti päivää vähän ”me”.

2) töiden paljous

Freenä ei sanota ei ihan keveään. Se näkyy juuri nyt. Olin ajatellut itselleni pitkiä laiskoja aamuja ja kirjoittamisviikkoja, mutta juuri nyt suhaan enemmän kuin pitkään aikaan. Ei:tä sanovia kirjailijaystäviäni ihailen ja pidän viisaana. Ei:n sanominen on vaikeaa. Entä jos päivänä, jonka haluaa rauhoittaa vain kirjoittamiselle, teksti ei juoksekaan? Ajatteleeko silloin syyllisesti, että ihan hyvin tähän olisi mahtunut kirjastovierailu….

Tässä uskon, että kyse on vuosikellosta: loka-marraskuu on kouluvierailuiden, messujen ja erilaisten kirjallisuuskalaasien tihentymää. Jos olisin hypännyt virkabussista maalis-huhtikuussa, olisin voinut rauhassa hämmästellä aamulintuja kahvikuppi kädessä.

3) verotuksen vaikeus

Tähänkin mennessä verotus on ollut helvettiä. Nyt se vasta jännäksi menee. On luettava päätökset rivi riviltä, ettei apurahaosuuksista ole vähennetty tulonhankkimisvähennyksiä, on seurattava, onko jokainen pieni palkanliru ilmestynyt eteenpäin.

Ja miksi, oi miksi verohallinnon kirjeet ovat niin myrkyllisen virkakielisiksi muotoiltuja? Soitin saamastani kirjeestä Kirjailijaliiton juristille täysin varmana siitä, että minut halutaan haastaa oikeuteen. ”Joo ei, toi on toi niiden vakiosanamuoto.” Rosiskutsuksi ymmärtämäni kirje tarkoitti, että minulla on 3 päivää oikaista verotusta tai jos en halua sitä silloin tehdä, saan tehdä sen vielä viisi vuotta sen jälkeen….

 Voisiko joku kirjailija alkaa opettaa myös Verohallinnolle kirjoittamista?

4) eläkkeitten ihmemaa

Tarvitseeko edes sanoa…. En edelleenkään uskalla lausua yhtään kirjanyhdistelmää (MYEL, YEL, MELA) ilman lievää hien kutinaa niskassa. Mielikuvani on se, että jokaisen kulman takana vaanii jokin instanssi, jolle olen unohtanut ilmoittaa olemassaolostani.

5) Hinnoittelun vaikeus

Olen vannonut itselleni, että teen harkitun hinnaston, jonka voin napsauttaa dokumenteista auki, jos joku soittaa ja tarjoaa keikkaa. Rahasta puhuminen on vaikeaa. Oman osaamisen hinnoitteluun pitää opetella. On eri asia hinnoitella itseään virkatyön ohella keveään kuin hinnoitella niin, että sillä taksalla ostaisi leivän päälle myös ne juustot.

Pitäisi myös opetella haistamaan ilmaiseksi tyrkytetyt työt. ”Tämähän on näkyvyyttä.” ”Tästä ala saa paljon julkisuutta. ” ”Mielelläsihän sinä puhut juuri lastenkirjallisuudesta.”

Usein juuri nämä ilmaiset työt ovat niitä työläimpiä, taustatyötä vaativimpia, kirjoitustyötä katkaisevimpia.

Niitä pitää laittaa kahteen koriin: siihen, jossa lukee VAPAAEHTOISTYÖ, tärkeät edistettävät asiat, joiden puolesta saa ja pitää puhua vaikka ilmaiseksi. Toisessa korissa lukee OMAN AMMATIN HARRASTAMINEN (=KIELLETTYÄ): vienkö joltakulta toiselta palkkatyön, jos suostun ilmaiseksi? Luonko toimintamallin, jossa sanon, että me kirjailijat tulemme pullapalkalla ihan mihin vaan? Hinnoittelenko koko alan osaamista alas omalla vaatimattomuudellani?

Hyvin harvoin, tässä tunnustan, tästä keikkojen kahteen koriin lajittelusta tulee puhuttua ääneen. Se on sitä kirjailijana toimimisen tabualuetta. Jos kerran olen vapaa ammatinharjoittaja, kai nyt osaan sentään ammattiani harjoittaa, tiedän, mikä on olennaista ja mikä ei…

6) ENNAKKOSUUNNITTELU VAILLA PAINEITA = PAINETTA

Olen oppinut kuljettamaan taiteellista työtä elämän tauoissa ja hengähdyspaikoissa. Kun vauva nukkuu. Kun taapero katsoo Pikku Kakkosta. Kun opettajalla on pitkä kesäloma.

On eri asia suunnitella niin, että taiteellinen suunnittelu on päälause. Kun arjen tulisi täyttyä erilaisista kirjoitusprojekteista, joilla on kaikilla oma rytminsä, aikajänteensä, huipentumansa, deadlinensa.

Rakastan kaavioita ja häkkyröitä. Tämä on alue, jossa haluan olla hyvä. Toistaiseksi opettelen tätäkin. Nyt saa. Nyt saisi. Jos ei vain olisi niin paljon kaikkea, jota saisi….

7) KIRJOITTAVIEN KANSSAIHMISTEN TUKI

Tämä on kohdista ehkä tärkein ja syy koko seitsemän kohdan listaan. Olen ollut järkyttynyt ja liikuttunut siitä, miten paljon tukea olen saanut sille, että loikkasin vapauteen.

Olen saanut kuulla hienoja vapautumistarinoita ja hypyistä tyhjään.

Olen kuullut unelmista, joita free-hyppyä ennen on ajateltu ja arjesta, joka on ollut joko ihan sitä unelmaa tai ihan toisenlaista kuin on ajatellut.

Kertokaa te.

 Oletko itse suunnitellut freeksi ryhtymistä/ oletko free?

Millaista on se vapaus, jossa nyt elät tai mistä haaveilet?

Millaisia eloonjäämistaitoja free tarvitsee pysyäkseen vapaana?

Yksi oma uudenvuodenlupaukseni oli lähteä taas vaeltamaan Julia Cameronin matkassa. Tällä kertaa lähden matkasauvoineni kohti 12 viikkoa kirjasta Walking in This World. (Itse kutsun tätä nyt aamusivuillani maailmassa matkaamiseksi.)

Tulin Naamakirjan puolella luvanneeksi, että voisin jakaa joitakin terveisiä näiltä 12 viikolta, vaikka pienenkin. Moni tuntee Cameronin 2 ensimmäistä kirjaa, Tie luovuuteen ja Kultasuoni, mutta nämä vielä suomentamattomat ovat jääneet vieraammiksi.

En usko eteneväni viikko viikolta, vaan jään viikkotehtäviin ja teemoihin aina siksi aikaa, kun se on välttämätöntä ja huomaan sen vievän minua eteenpäin. Kun käännän uuden viikon, summaan siitä tänne terveisiä: se tekee kuitenkin 12 päivitystä tältä matkalta.

Kaikille Cameron ei toimi. Tätä matkapäiväkirjan kaltaista raapusteluani ei suin surminkaan siis pidä pitää minään aivopesuna: teidänkin pitäisi.  Cameronissa on paljon kriittisesti tarkasteltavaa (ei vähiten hänen suhtautumisessaan parisuhteisiin ja lapsiin, joita kirjoittajalla voi olla ”liian paljon”), mutta itselläni Cameronin tehtävät ovat saaneet liikkeelle paljon ajatuksia ja uudenlaisia lähestymistapoja luovaan työhön.

Tässä on viikon 1 pohtimispähkinä:  tekemättömyys ja  tekeminen vain

Viikolla yksi minuun osuu Cameronin sanapari, jonka avulla koetetaan järkyttää ikuisen suunnittelun voimaa. Ajatus osuu minuun syvään. Rakastan suunnittelua! Kotini on täynnä juonikarttoja, sankarin myyttisiä matkoja, want-need-pareja, teemapyramideja, intensiteetti-vuoristokarttoja. Nykyvuosina projektimuistikirjani täyttyvät enemmän erilaisten rakenteiden pyörittelyjen ja muistiinmerkitsemisen graafeista tai piirroksista kuin varsinaisesta tekstistä.

Cameron haluaa haastaa vain-tekemään. (Just do it, kyllä, valitettavasti, brändätty lause.) Rakenne  voi antaa itsensä myös siinä kirjoittamisen prosessin aikana, kirjoittamisen aikana löytyneet tavat sanoa voivat olla hyvin toisenlaiset kuin ne prosessikirjoihin tarkkaan piirustellut. Kalamies, joka tahtoo kalalle, menee kalalle, eikä suunnittele täydellisiä kalareissujaan, nautinto syntyy kalastamisesta itsestään ja siinä hetkessä olemisesta, paikan vaihtamisesta, mato-ongen vaihtamisesta virveliin.

Cameron puhuu myös ei-tekemisen puolesta. Siitä, miten asioiden hauduttaminen suunnittelematta tekee hyvää. Miten voisi vain kävellä. Vain kuunnella musiikkia ja antaa mielen leijailla. Ja sitten jossakin vaiheessa oma joutilaisuus alkaa kantaa hedelmää ja kesken leivonnan tai viikkauksen ajatus on tullut alitajunnassa valmiiksi ja se on rynnättävä kirjoittamaan muistiin. Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!

En usko että Cameronin epistola viikolla 1 on olla suunnittelun vastainen. Sillä on oma kohtansa prosessissa. Mutta suunnittelun ei tarvitsisi olla aina kaikkialla. Joutilaisuuden olen opetellut joskus aikaisemmin. Itselleni tuo vain-tekeminen voisi tehdä hyvää. Sukeltaa vieraaseen veteen ja vain uida. Katsoa siinä veden keskellä, mihin on oikein tullut hypättyä.
Mikä on oma suhteenne suunnitteluun? 

Oletteko suunnittelijoita, vain-tekijöitä vai saneleeko jokainen prosessi omanlaisensa työtavat?

Noin tarkalleen vuosi sitten minulla oli salaisuus, josta en saanut kertoa kuin puolisolleni. Kävin selaamassa kavereiden päivityksiä ja koetin puolikkaista äänenpainoista päätellä, kenet tapaisin seuraavana päivänä Finlandia Junior-palkinnon ehdokkaiden julkistajaisissa.

Seurasin kirjaveikkauksia ja keskusteluja ja eläydyin kovasti Hesarin esikoiskirjakilpailuun, jossa myös oli ehdolla läheisiä ystäviä.  Ihmisten suhteita ehdokkuuteen oli monenlaisia: osa sanoi ehdokkuuden olevan tunnustus omasta työstä, osa puhui asiasta onnenkantamoisena, muutamalle lyhytlistalla olo oli jännitysgrilli, josta pääsisi pois vasta, kun palkinto ratkeaisi, normaali elämä ja kyky paneutua uuteen kirjoitustyöhön palautuisivat vasta sen jälkeen.

Oma grillini alkoi kivasti. Kättelin kaikki ehdokkaat.
Poseerasin kuvissa, vaikka en todella ole filmikärpänen.
Keksin nokkelan onelinerin kirjan merkityksestä ja kurkkasin kirjani takaa teeveespotissa, koska niin piti.

Hulluinta kaikista oli, että tein viime syksynä  Julia Cameronin Tie Luovuuteen –kirjaa toista kertaa läpi. Olin kokenut sen välttämättömäksi päästäkseni eteenpäin. Olin juuttunut viikkoon 8: Vahvuuden elpyminen. Viikkotehtävät ilkkuivat minua, käskivät minua unelmoimaan asioita viiden vuoden päähän, vuoden päähän ja viikon päähän.  Taoin läksyjen vastauksia tekstiksi koko ehdokkuuden ajan. Olin huono. Koin häpeää ja riemua, vuorotellen. Jonkunlainen aallonharja tai –pohja käytiin siinä vaiheessa, kun  kuulin Varman Huhun perjantaina, että voittaja tietää jo.  Kun minulle soitettiin tiistaina, ajattelin sen olevan pila.

En ehkä ollut tarpeeksi valmistautunut kaikkeen siihen hälinään ja hulinaan, siihen isoon koneistoon, joka näillä palkinnoilla on. Olenkin sanonut, että palkinto ja tämä vuosi on ollut huvipuistomatka, välillä on siepannut mahasta, on nähnyt nopealla vauhdilla paljon maisemia, pari karmaisevaa kertaa on tullut heitetyksi vaunun laitaa vasten, kun vaunu kiipeää vinosti uutta ylämäkeä… Olen myös saanut toteuttaa monta unelmaa. Monta niistäkin, joita kirjasin Cameron-vihkooni. Siitä on syntynyt suunnaton kiitollisuus.

Huomenna aamupäivällä on uusien ehdokkaiden vuoro. Olisin halunnut olla siellä, taputtamassa nämä kirjailijat lavalle, sanomassa jokaiselle onnea henkilökohtaisesti.  Olen kuitenkin muualla työn ääressä, suurella Pohjanmaalla, koulu- ja kirjastokeikalla.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mieleni kulkisi silti huomiseen ja näihin muutamaan, joilla tänä iltana vielä hetken se suuri salaisuus…

Uusimmat kommentit

Päivi Hannele Lappal… artikkeliin Asennevammaisuudesta
kirsti k artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Seppo artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Raili artikkeliin Punaisesta langasta
minnaeveliina artikkeliin Punaisesta langasta

Arkistot

Mainokset