You are currently browsing Terhi’s articles.

Lounais-Suomen Kirjailijoiden jakamasta Anni Polva -tunnustuspalkinnosta kilpailee tänä vuonna viisi kirjailijaa ja kirjaa.

Ehdokkaina ovat J.S. Meresmaan Mifongin perintö (Karisto), Timo Parvelan Ella ja kaverit menevät metsään (Tammi), Veera Salmen Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja (Otava), Mila Teräksen Telma ja Kuiskausten koulu (Otava) ja Netta Walldénin Ruben ja Ratikkaralli (WSOY).

Anni Polva -tunnustuspalkinto jaetaan joka toinen vuosi parhaalle lasten- tai nuorten sarjakirjalle. Voittaja julkistetaan Turun pääkirjaston tilaisuudessa 3. joulukuuta kello 13.

Raadin mukaan tarjonta oli laadukasta ja runsasta. Raati halusi tänä vuonna nostaa esiin sarjakirjojen monipuolisuutta.

Varsinaisessa raadissa istuivat Roope Lipasti ja Pirjo-Riitta Tähti-Wahl Lounais-Suomen Kirjailijoista, äidinkielen opettaja Anja Viranko sekä koululainen Vilma Meriö. Ulkojäsenenä raadin työhön osallistui myös koululainen Olga Lipasti.

Ensimmäinen Anni Polva -palkinto jaettiin vuonna 2007 ja sen sai Jukka Parkkinen. Vuonna 2011 palkinnon sai Anneli Kanto Huippuvalmentaja-teoksesta tai tarkemmin Futistyttö-sarjasta (Karisto).

J.S. Meresmaan teos kuuluu Mifonki-sarjaan, Parvelan Ella-kirjoihin, Salmen Puluboi-kirjoihin, Teräksen Telma-sarjaan ja Walldénin Ruben-sarjaan.

Grafomania onnittelee lämpimästi kaikkia ehdokkaita!

Tämä uutinen on poimittu Kaupunkimedia Aamusten nettisivuilta.

Kun viime keväänä selailin kustantajien katalogeja, yksi teos nousi ylitse muiden, yhdestä kirjasta tuli minulle syksyn 2013 odotetuin kirja.

Puhun lempikirjailijani Jung Changin teoksesta Kiinan viimeinen keisarinna (Otava).

Järkytyin ja lumouduin leskikeisarinna Cixin armottomasta persoonasta muutaman vuoden takaisella Pekingin-matkallani. Kävelin Kielletyssä kaupungissa Cixin jalanjäljillä; Kesäpalatsissa ihailin ja kauhistelin naisen suuruudenhulluutta.

Tarjosin matkan jälkeen Cixistä lehtijuttua vähän sinne ja tänne, mutta toimituspäälliköt eivät olleet kanssani samalla aaltopituudella. Toivottavasti suomalaismedia hoksaa kirjoittaa keisarinnasta kirjan ilmestymisen myötä.

Ostin kirjan vihdoin ja viimein Helsingin kirjamessuilta, mutta en missään tapauksessa aio lukea sitä vielä. Ehei! Opus on niin herkku, että säästän sen joululomalle takkatulikirjaksi.

Cixi oli ”vaatimaton” nainen. Yhdellä aterialla hänellä saattoi olla 150 ruokalajia, joista suurin osa kannettiin syömättöminä pois. Kerrotaan myös, että hänen jäämistössään oli yli 3000 laatikollista ”arkikoruja”.

Cixistä kerrotaan paljon tarinoita; julmia ja verisiäkin. Yhtä kaikki, hän on kiistatta yksi Kiinan historian voimakkaimmista naisista. Odotan innolla, millaisen kirjan Jung Chang on hänestä rakentanut.

Uskallanko jo nyt kysyä, mitä kirjaa Sinä säästät ehkäpä joululomaa varten?

Kirjoittaja: Terhi Rannela

Grafomania on niiiin iloinen voidessaan jakaa kaksi näin hyvää uutista:

Seinäjokelainen Marja-Leena Mäkelä saa tänä vuonna Suomen nuorisokirjailijat ry:n Pääskynen-palkinnon.

Palkinto jaetaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden eteen tehdystä ansioituneesta työstä yksityiselle henkilölle tai yhteisölle.

Kirjastonhoitajana toiminut Mäkelä on monipuolinen lasten ja nuorten lukemisharrastuksen edistäjä. Palkinto jaettiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013.

Lukuvinkki: Marlee on hiljattain aloittanut blogin Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä.

Tuula Kallioniemen Kaveria ei jätetä, pikku nalle -teokselle Lastenkirjapöllö-palkinto

Alivaltiosihteerinä tunnettu Pasi Heikura valitsi vuoden 2013 Lastenkirjapöllöksi Tuula Kallioniemen kirjoittaman ja Christel Rönnsin kuvittaman teoksen Kaveria ei jätetä, pikku nalle.

Ote perusteluista:

Tuula Kallioniemi kuvaa Roope-pojan pärekorillisen kokoisen nallekokoelman pehmolelujen luonteet hienovaraisen tarkasti. Nallejoukko muodostaa kirjan mittaan yhteisön, jonka ryhmädynamiikan kehittymistä Kallioniemi seuraa tarkkanäköisesti ja oivaltavasti, kiteyttää Pasi Heikura valintaansa.

Christel Rönnsin kuvitus antaa Kallioniemen tekstille herkän ja kolmiulotteisen hahmon. Koska kirjan vaiheista suuri osa tapahtuu Roopen mielikuvituksessa, Rönns antaa tilaa myös lukijan mielikuvitukselle eikä sorru liikaan alleviivaukseen.

Kirjakauppasäätiö ja Kirjavälitys palkitsevat Kirjapöllöllä vähintään viisi vuotta sitten ilmestyneen ja erityisen kiehtovan lastenkirjan. Palkinto jaettiin Turun Kirjamessuilla 4.10.2013.

Tuulan kuva: Pekka Holmström

Marleen kuva: allekirjoittanut (jos muistini pelaa oikein) 

Grafomania päivittää 7.10.2013:

Tuula Kallioniemelle myös Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinto!

Suomen Kirjailijaliiton kollegiaaliset, koko kirjallisesta urasta myönnettävät palkinnot jaettiin Turun Kirjamessuilla 6.10.2013. Kirjailijaliiton 10 000 euron suuruinen tunnustuspalkinto jaettiin tänä vuonna Olli Jaloselle ja 5 000 euron suuruinen Tirlittan-palkinto Tuula Kallioniemelle.

Tuula Kallioniemen tinkimätön, omaperäinen tyyli ja vankkumaton ahkeruus ovat taanneet hänelle aseman yhtenä Suomen merkittävimmistä lasten- ja nuortenkirjailijoista. Kallioniemi tunnetaan vetävänä tarinankertojana sekä tilannekomiikan ja verbaalihuumorin taitajana. Hän ymmärtää lapsilukijaa ainutlaatuisella herkkyydellä ja käsittelee ajankohtaisia aiheita tarkkasilmäisesti. Kallioniemi on julkaissut liki sata kirjaa lapsille ja nuorille.
Kirjailijaliiton tunnustuspalkintoa on jaettu vuodesta 1949 ja Tirlittan-palkintoa vuodesta 1993 asti.

Lisää uutisesta ja palkittujen kuva.

Hehkuttakaamme kilvan Marleeta ja Tuulaa kommenttilaatikossa! Grafomania onnittelee lämpimästi myös Olli Jalosta! Takana on hieno, hieno kirjamessuviikonloppu!

Terhi

 

IMG_2785

**

 

Kuvan lisäsi Kirsti.

”Miksi pojat eivät lue?”

Nuorille kirjoittava kohtaa usein tämän kysymyksen.

Ensinnäkin: ei yleistetä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan kouluja kiertäessäni olen tavannut paljon myös lukevia poikia. Heitä on. Tietysti on. Mutta ymmärrän kysymyksen. On olemassa (äänekäs) poikien joukko, jonka mielestä mikään ei ole niin turhaa kuin kirjojen lukeminen.

Tutkija Kati Kauravaara on tehnyt väitöskirjan vähän liikkuvien ammattikoululaispoikien elämästä. Nuorukaisille liikkumattomuus ei ole häpeän aihe. Lenkkien ja punttien nostelun sijaan he viettävät aikaansa ystävien kanssa, autoilevat, istuvat ruudun äärellä, juovat ja polttavat. Kun jalkapalloilija saa endorfiininsa pelistä, nämä amispojat saavat myönteiset kokemuksensa ystäväpiiristään.

Haastatellut pojat vannovat hetkessä elämiseen, kiireettömyyteen, vapaa-ajan runsauteen ja mahdollisimman vähällä pääsemiseen.

Tähän pysähdyin:

Vähäinen liikkuminen ei ole kiinni vain nuoren miehen omasta valinnasta. Väitöskirjan mukaan nuorukaiset ovat omaksuneet yhteiskuntaluokkansa elämäntavan. Pienituloiset, vähänkoulutetut työläiset liikkuvat Suomessa tilastollisesti vähiten.

Korvasin sanan ”liikkuminen” sanalla ”lukeminen”:

Kun lukeminen ei ole yhteisössä arvostettua, on itsestään selvää lukea vähän. Lukemattomuus on normi, jota pitää noudattaa, jos mielii kuulua porukkaan. Nuoren miehen lapsuudenkodissa ei ole kannustettu lukemiseen, eikä kukaan kaverikaan harrasta lukemista. Jos nuorukainen haluaa mukautua yhteisöönsä, hän jättää kirjat sikseen. Kirjoista innostuminen voisi aiheuttaa naljailua tai jopa joukon ulkopuolelle sulkemista.

Jatkan sanaleikkiäni ja siteeraan Kauravaaraa:

”Väitän, että jos tutkimukseni nuori harrastaisi lukemista, hän joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin poika, joka hyvän itsetuntonsa ansiosta kykeni ajamaan Fiatilla, vaikka automerkki ei ole kaveripiirissä arvostettu: hänet kyseenalaistettaisiin, ja hän tulisi tietoiseksi valintansa aiheuttamasta ristiriidasta. Hyvän itsetunnon lisäksi hän tarvitsisi vankat perusteet valinnalleen sekä jatkuvan piikittelyn ja ryhmäpaineen sietokykyä.”

Kuka 18-vuotias uskaltaisi asettua poikkiteloin kaveripiirinsä eteen Dostojevskin tai Jari Tervon takia? Kenellä olisi rohkeutta vaihtaa perjantaipullo yksinäiseen kirjanlukutuokioon?

Yhtäkkiä aloin nähdä takapenkin kädet puuskassa istuvat pojat toisin.

 Terhi Rannela

Tämä kolumni on julkaistu Kalevassa 26.9.2013.

Punaisten kyynelten talo on omistettu

Chan Kim Srunille, Phnom Penhin paljasjalkaisille katulapsille ja Hannalle, matkasiskolleni.

Annelin ja minun yhteisteos, Kuparisaari-trilogian päättävä Kapinallinen on omistettu

Degerbyn Leenalle ja Lorukujan Tuulalle

*

Vuosi vuodelta omistuskirjoituksista tulee minulle entistä tärkeämpiä.

Punaisten kyynelten taloa kirjoittaessani ajattelin konkreettisesti romaanini keskushenkilön esikuvaa, punakhmer-johtajan vaimo Chan Kim Srunia, mietin, miltä hänestä tuntuisi, jos hän tietäisi minusta. Kädestä, jonka ojennan hänelle toisesta maasta ja toisesta ajasta.

Suru sydämessäni muistelin Phnom Penhin kaduilla tapaamiani kerjääviä pikkulapsia, jotka riemastuivat puoliksi juodusta vesipullosta. Ja ajattelin tietysti Hannaa, matkasiskoani, jonka kanssa olemme kokeneet paljon yhteisillä matkoillamme Pekingistä Senegaliin.

*

Degerbyn Leena ja Lorukujan Tuula? Trilogian aikana heistä kasvoi kannustavimmat luottolukijamme. Omistus oli itsestään selvää.

*

Minulle omistuskirjoitus määrittää oikeastaan teoksen sävyn. Tiedän heti tarinaan sukeltaessani, kenelle sanani omistan, ketä sillä kertaa sydämessäni kuljetan. Suurimpaan osaan kirjoistani on painettu omistuskirjoitus ja jokaisella omistuksella on tarinansa, tietenkin on.

Viime syksynä ilmestyneen tarinakokoelmani Yhden promillen juttuja omistin

Kaikille niille, joilla on rohkeutta vastustaa ryhmäpainetta.

Kirjoitusta siteerattiin yllättävän paljon ja se toimi keskustelun herättäjänä monilla keikoillani.

*

Tänä syksynä vastaan on tullut eräs riemastuttava omistuskirjoitus.

Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on nimittäin…

Tämä kirja on omistettu kaikille niille, joille ei ole aikaisemmin omistettu kirjaa.

*

Tämän postauksen julkaistuani kirjoitan omistuksen seuraavaan romaaniini.

*

Mikä on Sinun suhteesi omistuskirjoituksiin?

Nyt olen kirjoittanut painetuista omistuksista, kirjailijan terveisistä, mutta aivan oma lukunsa ovat ne terveiset, joita kirjoitamme vaikkapa joululahjakirjoihin. Kirjoitatko omistuksia lahjakirjoihin? Millaiset omistukset ovat jääneet mieleesi?

… onnistuinko laatimaan iltapäivälehtimäisen otsikon?

Niin.

Viime vuosina olen havahtunut siihen. Onnistuneen kirjoituspäivän ehdottomasti tärkein edellytys on UNI.

Joskus itsestäänselvyydet pitää sanoa ääneen.

Jos en pysy vuorokausirytmissäni ja saa kylliksi unta, pääni on täysin käyttökelvoton seuraavana päivänä. Puuromaisilla aivoilla voi kirjoittaa mekaanisia lehtitöitä tai editoida romaania (ei herkkua sekään), mutta uuden luomiseen niistä ei ole.

Ja se on turhauttavaa!

Minulla on ollut tällä viikolla kosolti kirjoitusaikaa. Olen iltaisin ”unohtunut” koneelle tai katsonut seuraavaan historialliseen romaaniini liittyviä dokumentteja aavistuksen liian myöhään. Tarinasta innostuneena olen listannut ranskalaisia viivoja seuraavalle aamulle. Olen etsinyt muutamia käyttökelpoisia sanataideharjoituksia, joiden avulla pääsen loikkaamaan muutaman syvän rotkon yli.

Jään oikein odottamaan seuraavaa aamua: ihana päästä taas kirjoittamaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat…

Mutta heräänkin kerrostalomme patteriremontin järkyttävään kolinaan pari tuntia liian aikaisin. Tuntuu kuin työmies seisoisi metrin päässä, vaikka hän on toisessa asunnossa. On noustava, vaikka tiedänkin jo, että kirjoittamisen ilo on poissa.

Unen merkityksestä on kirjoitettu paljon. Sen sijaan, että itse referoisin, linkitän tähän Tiede-lehden jutun 8 syytä nukkua.

Mitkä ovat Sinulle tärkeimmät kirjoittamisen edellytykset? Mitä teet niinä päivinä, kun pääsi on pelkkää puuroa?

Hyvää yötä! 

Karisto Oy julistaa kirjoituskilpailun, jossa etsitään 8—12-vuotiaille tarkoitetun romaanisarjan aloitusosaa. Kilpailun aiheena on ”Perhe on paras”.

Haemme elämänmakuisia tarinoita, joista löytyy arkipäivän iloja ja suruja, mutta kenties myös kommelluksia, jännitystä, seikkailua ja huulenheittoa. Tyyli ja tunnelma on vapaa, mutta tekstin tulee imaista lukija mukaansa ensi riveistä alkaen.

Käsikirjoituksen voi lähettää paperitulosteena 28.2.2014 mennessä osoitteeseen Karisto Oy / PL 102 / 13101 Hämeenlinna. Kuoreen on merkittävä tunnus ”Kirjoituskilpailu”. Mukaan liitetään käsikirjoituksen lisäksi suljettu kirjekuori, jonka päällä lukee osallistujan nimimerkki ja jonka sisällä on osallistujan nimi ja yhteystiedot. Käsikirjoituksia ei palauteta.

Kilpailuun voivat osallistua sekä ennen julkaisseet kirjailijat että ensikertalaiset. Kilpailuteksteille ei määritellä minimi- tai maksimimittaa, mutta useimmissa lastenromaaneissa on ainakin 80 000 merkkiä (välilyönteineen). Toivomme, että käsikirjoituksessa on sivunumerot ja tekstin fonttikoko on ainakin 12 pistettä. Saatteeksi käsikirjoitukseen on hyvä liittää lyhyt tiivistelmä tarinan sisällöstä ja ajatuksia sarjan jatkosta.

Kustantamon edustajat valitsevat loppusuoralle viisi käsikirjoitusta. Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä valitsee finalistien joukosta kilpailun voittajan, joka palkitaan 3 000 euron stipendillä. Lisäksi Kariston säätiö palkitsee kaksi käsikirjoitusta 1 000 euron stipendeillä. Voittajateos julkistetaan valmiina kirjana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014 palkintojenjaon yhteydessä. Lisätietoja kilpailusta antaa kustannustoimittaja Sirja Kunelius, puh. 03-6315 202, sirja.kunelius@karisto.fi.

Seinäjokelainen Marja-Leena Mäkelä on ”suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäitee”, kutsumuskirjastonhoitaja ja sanataideohjaaja. Hän on opettanut kirjavinkkausta kirjastolaisille ja opettajille parinkymmenen vuoden ajan, kehittänyt lasten kirjaseikkailutoimintaa, toiminut kriitikkona ja pakinoitsijana ja julkaissut itsekin kirjoja. Hän on ollut mukana sekä Topelius- että Finlandia Junior –palkintoraadeissa ja saanut lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 2000.  

Anneli Kanto ja Terhi Rannela pohtivat yhteiskirjoittamista Kuparisaari-trilogian valmistuttua. 

Anneli: ”Yhteiskirjoittamisessa on koko ajan ollut jonkinlainen huviretkellä olemisen fiilinki. Mistähän sekin tulee? Ehkä siitä, että olen ollut iloisesti ja tietoisesti vierailla vesillä. Olemme kirjoittaneet – tai luulleet kirjoittavamme – fantasiaa, joka on kummallekin vieras genre.

Olemme kirjoittaneet yhdessä, joka sekin on normikirjoittamisesta poikkeava ja työmäärää keventävä juttu. Olemme kirjoittaneet reippaasti juonivetoista, rivakkaa ja käänteikästä tarinaa, mikä on tuonut kirjoittamiseen eväsretken tunnelmaa. Millainen tuntu sinulla on ollut?”

Terhi: ”On ollut tuntu, että nyt teen jotakin omasta (soolo)kirjoittamisestani poikkeavaa, uutta, virkistävää. Turun kirjamessuilla puhuttiin viime syksynä sivupoluista. Kuparisaari on ollut sivupolku, jonne en olisi yksin rohjennut poiketa. Trilogian edetessä polusta on myös tullut aika synkkä ja vaarallinen; hyvä, että olemme olleet rytinöitten keskellä kaksin. Nyt kun Amayan tarina on valmis, suussani on pihlajanmarjaleivosten maku. Hyvä mieli, haikeakin. Minusta saamme olla ylpeitä trilogiastamme. Millaisia ajatuksia Sinulla heräsi nyt taittovedoksia lukiessa?”

Anneli: ”Uutta, virkistävää, sivupolku – sama kokemus. Minusta tuntuu, että kirjalliselle ammattitaidolleni yhteiskirjoittaminen on antanut jotakin. Ainakin olen lopultakin oivaltanut, että oma tapani kirjoittaa ei ole ainoa toimiva. Yhdessä kirjoittaessa oppii myös jotakin kirjoittajakaverin ajatusprosesseista. Se on on ollut avartavaa. Taittovedoksia lukiessa tuli hiukan haikea olo: siinä se nyt on, valmis, pois annettava.

Ja trilogia! Aloittaessamme emme todellakaan suunnitelleet kolmea kirjaa. Olen tyytyväinen Amayan tarinaan. Minusta tuntuu, että olemme saaneet sanotuksi jotain yhteiskuntien kehityksestä. Oli myös hauskaa kirjoittaa monentyylistä tekstiä. Pidin päiväkirjanotteista, raporteista ja kirjeistä. Niissä oli mahdollisuus kirjoittaa monen minäkertojan näkökulmasta ja samalla rivien välissä paljastaa kirjoittajan minäkuvaa. Suosikkini kirjeiden kirjoittajana oli matroona Krasimira. Mitä sinä ajattelet trilogian tekstien moniäänisyydestä?”

 

Terhi: ”Tämä on ehdottomasti ollut kiitollinen oppimisprosessi. Taskuihini on tarttunut monta dramaturgista niksiä, kiitos Annelin. Harvan oman kirjani kohdalla olen pohtinut kirjoittamisen olemusta tällä tavalla. En vie itseäni teelle parin viikon välein, piirtele juonikuvioita ja pohdiskele henkilöhahmojen syventämistä näin intensiivisesti. Neljä silmää panee myös kahta huomattavasti paremmin merkille juonen sudenkuopat. 

Kuparisaari on näennäisen humoristisesta otteestaan huolimatta purevan yhteiskunnallinen. Olemme hakeneet vaikutteita aina Pohjois-Korean, Kiinan ja kaatuneen Romanian diktatuureista asti. Jäänkin kaipaamaan pestiäni työryhmämme ns. ”diktaattoriasiantuntijana”. Tällä hetkellä kahlaan Hitler-elämäkertaa. 

Moniäänisyydestä? Kuolemattomimmat säkeet löytyvät mielestäni Snezanan nerokkaasta pikku kirjasesta – josta en vielä uskalla kamalasti juonipaljastaa. Klassikkoainesta! 

Jatkatko fantasian parissa nyt omin päin vai jääkö laji trilogian mittaiseksi kokeiluksi?”

 

Anneli: ”Toistaiseksi fantasia saa jäädä, mutta parempi kun ei koskaan sano ei koskaan. Suunnitelmissani on seuraavaksi historiallinen romaani, joka vie koko aivokapasiteetin ja ainakin vuoden. Olisi kuitenkin mukava jatkaa juustokakkuperinnettä. Vaikka kirjoitammekin kumpikin omaa tekstiämme, olisi kiva tavata ja puhua kirjoittamisesta, tekstin edistymisestä tai takkuamisesta. Kirjoittamisen prosessista puhuminen on ollut yksi yhteiskirjoittamisen hienoimpia puolia.”

Terhi: ”Se tässä onkin huvittavaa, että olemme taas samassa kirjoitusvaiheessa ja genressä! Viimeistelen juuri ensimmäistä historiallista romaaniani aikuislukijoille – ja kesällä aloitan toista. Kuparisaari-juustokakkutreffimme muuttuvatkin nyt historiallisen romaanin olemuksen pohdinnaksi ja varmaankin eräänlaiseksi työnohjaukseksi. Odotan jo innolla, milloin pääsisin hehkuttamaan sinulle lähdemateriaaliani…”

Kuparisaari-trilogian päätösosa Kapinallinen ilmestyy heinäkuussa.

Kansikuvat: Anu Sallinen

Posti toi ihanan kirjalämpimäisen. Se on esineenäkin kaunis ja kutsuva; odottaa vain nojatuolia ja teepannua!

Kiitos Ismo Loivamaalle, kustannustoimittaja Katja Jalkaselle  ja Avaimelle kevään hauskimmasta kirjoitustehtävästä. Oli hykerryttävää puhaltaa pölyjä lukemiseen liittyvistä muistoista.

Ismo Loivamaan toimittamassa teoksessa tunnetut lasten- ja nuorten kirjailijat kertovat siitä maagisesta hetkestä, kun he oppivat lukemaan – ja ennen kaikkea siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kirjailijat muistelevat lapsuutensa tärkeitä kirjoja – ikivihreitä klassikoita ja sarjakirjoja. Pääsemme lukijoina lähelle kirjailijoiden lapsuuden maailmaa: rakkaimpia lukuelämyksiä ja salaisia lukunurkkauksia. Entä millaisia muistoja liittyy kirjastoon ja kirjakauppaan?

Miten minusta tuli lukija -kirjan kertojat ovat syntyneet 1930–1980-luvuilla. Antologian henkilökohtaiset ja nostalgiset tarinat houkuttelevat muistelemaan, vertailemaan kokemuksia ja – nauttimaan taas lastenkirjoista.

Kirjailijat ovat: Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

***

Jatketaan keskustelua täällä.

Milloin Sinä opit lukemaan?

Millaisia kirjastomuistoja Sinulla on? Tai kirjakauppamuistoja? 

Mitkä ovat lapsuutesi ja teini-ikäsi merkittäviä kirjoja? 

Pelkäsikö joku muukin Noidan käsikirjaa kuin minä? (tai siis: pelkääkö)

Entäpä rankka huume- ja rock-kuvaus Nancy?

Yläasteella Deborah Spungenin Nancy oli minulle kuin potku palleaan. Jotkut asiat eivät muutu: viimeksi eilen keskustelin vantaalaisten kasiluokkalaisten kanssa Nancyn vaikutuksesta.

Grafomania muistaa aina onnitella palkittuja kirjailijoita, mutta kirja ei kuitenkaan koskaan synny yksin.

Tärkeät taustajoukot jäävät liian usein vähälle huomiolle.

Siksi olikin ilahduttavaa lukea uutinen:

Ansioituneen kustannustoimittajan Alvar Renqvist -palkinnon on saanut kustannuspäällikkö Katriina Kauppila.

Kauppila aloitti työnsä kustannustoimittajana Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla vuonna 1993. Palkitsemisperusteluissa Kauppilaa kiitetään huippuammattilaiseksi, jonka osaaminen on syvällistä, monipuolista ja jatkuvasti kehittyvää. Hän on kotonaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaikilla eri osa-alueilla, ja hänen työssään on nuoren lukijan näkökulma aina aidosti mukana.

Tekijät kiittävät hänen tapaansa antaa rehellistä palautetta, tukea, avata solmuja ja rohkaista eteenpäin vaikeinakin hetkinä. Hän on myös pidetty työtoveri, jonka mielipiteitä kuunnellaan ja osaamista arvostetaan laajalti.

Suomen Kirjasäätiö perusti vuonna 1998 Alvar Renqvist -palkinnon tunnustukseksi ansioituneelle kustannustoimittajalle. Palkinto jaettiin nyt 16. kerran, ja sen arvo on 3000 euroa.

Tänä vuonna palkintolautakunnan jäseninä toimivat kustannusjohtaja Minna Castrén, kustantaja Niko Aula ja kustantaja Aleksi Siltala.

***

Minulla on ollut ilo saada tehdä kaikki Otavalta ilmestyneet nuortenkirjani Katin kanssa. Voisin listata roppakaupalla hyviä kustannustoimittajan ominaisuuksia. Yksi tärkeimmistä on kannustava. Kustannustoimittaja uskoo, kun kroonisesti epävarmalta kirjailijalta loppuu usko.

En koskaan unohda sitä, mitä Kati sanoi minulle Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjaa toimitettaessa:

– Suomalaiset tytöt menettäisivät paljon, jos sinä et kirjoittaisi heille.

Tätä lausetta kannan mukanani.

Aurinkoiset onnittelut, Kati! 

Terhi

Arkistot