You are currently browsing the category archive for the ‘Kolumnit’ category.

Anneli:

Kirjoittaminen on yksinäistä, me huokaamme (itsesäälisesti ja vain hiukkasen suuria kärsimyksiämme korostaen). Totta toinen puoli, mutta vain toinen. Ypöyksinäinen ei tarvitse olla.

Kun kirjailija kirjoittaa, tapahtumassa on vain kirjoittaja, kone ja kirjoittajan mieli. Kirjoittamisen ydintä ei voi delegoida eikä tehdä ryhmässä. Se on todellakin yksinäistä.

Jouko Turkka sanoi: Kaikki haluais sen menestyksen, mutta kukaan ei haluais tehdä sitä työtä. Käsikirjoitusguru Michael Hauge kirjoittaa: Monet meistä toivovat kirjoittaneensa käsikirjoituksen, mutta tärkeää on, haluatko kirjoittaa sen.

Pitää tehdä se työ. Itse ja yksin. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Carveria, kuten tiedätte. Romaanin, novellikokoelman tai runojen kirjoittaminen on niin vaativa ja raskas työ, että kaikki vetoapu on tervetullutta. Vetoapu on mahdollinen ja yksinkertainen asia: se tarkoittaa myötätuntoista ja ystävällistä kanssakulkijaa. Esimerkiksi juustokakkutreffimme ovat vetoapua. Puhumme kirjoittamisesta, mutta vain sen verran, ettei tarinasta pihise räjähdysvoima ulos. Enimmäkseen puhumme kirjoittamisesta, siitä kuinka sujuu tai ei suju, emme varsinaisesta käsikirjoituksesta. Kuuntelemme toisiamme. On tärkeää saada puhua jollekulle, joka kuuntelee.

Kirjoittamisprosessi on herkkä. On syytä olla tarkka, kenen kanssa prosessin tai varsinkin tekstin jakaa. Myötätunto, asiantuntemus ja tuki ovat avainsanat. Väärään aikaan heitetty epäilys, vähättely, peitelty ilkeys tai myrkyllinen kommentti tekevät pahaa jälkeä ja voivat luhistaa motivaation ja työtarmon. Mielenkiintoista, että veteraaniurheilija Lätsä-Pekka Päivärinta puhui televisiossa lähes näillä sanoilla urheiluvalmentajan tarpeellisuudesta. Valmentajaa tarvitaan kannustamaan, katsomaan suoritusta ulkoapäin ja vahvistamaan urheilijan luottamusta itseensä.

Tällä viikolla ajoin toiselle puolelle maata tapaamaan myötätuntoista, asiantuntevaa valmentajaa. Tankkasin voimia, uskoa tekemiseeni ja varmuutta siitä, että olen oikeassa suunnassa. Henkinen olalletaputus auttaa ja kirkastaa silmät. Vetoavusta saa olla kiitollinen.

Tällä kertaa juustokakkutreffeillä keskusteltiin Pär Lagerkvistista, Eeva Kilvestä ja brittiläisen hienostorouvan varhaisesta Suomen-matkasta.

Tällä kertaa juustokakkutreffeillä keskusteltiin Pär Lagerkvistista, Eeva Kilvestä ja brittiläisen hienostorouvan varhaisesta Suomen-matkasta.

Terhi:

Viikko alkaa mukavasti, kun huomaa kalenterissa perjantain kohdalla merkinnän: juustokakkutreffit.

Tällä kertaa seuraamme liittyi myös ihana kollegamme Johanna Hulkko. Olin pyytänyt Johannaa tuomaan mukanaan inspiroivan kirjan – sellaisen, joka juuri nyt vaikuttaa häneen kirjoittajana.

Anneli yllätti ja toi mukanaan Pär Lagerkvistin teoksen Barabbas vieläpä på svenska, Johanna kertoi hauskoja anekdootteja kahden brittirouvan varhaisesta matkakirjasta Matkalla Suomessa 1896 ja minulla oli mukanani äänikirjaversio Eeva Kilven lapsuuden talvisotamuistoista.

Teimme viisi lyhyttä (4-5 min.) kirjoitusharjoitusta. Samaa kohtausta, vaihtaen välillä tyyliä (”Kirjoita runsaasti adjektiiveja”, ”Kirjoita seuraavan viiden minuutin aikana vain yksi pitkä lause”, ”Kirjoita lista”…).

Juustokakkutreffit ovat tärkeät. Erityisen tärkeää on sopia jokaisella tapaamiskerralla seuraava tapaamisaika: kiinnitymme viikkoihin ja kuukausiin. On motivoivaa kirjoittaa ja edistää tekstiä, kun pian taas siitä voi keskustella.

Anneli kirjoitti vetoavusta. Ilahduin, kun kannustava kustannustoimittajani kysyi tällä viikolla, onko romaanini kirjoittaminen edennyt niin kuin olen toivonut. On joku, joka on aidosti kiinnostunut. Joku, jonka kanssa tulevaisuudessa siintää hedelmällinen toimitusprosessi. Joku, jolle jakaa (kroonisen) epävarmuutensa.

Tämän kevään aikana olen vahingossa (mikään ei ole sattumaa, romaani on magneetti) tutustunut ihmiseen, joka on aihealueeni asiantuntija. Olen lukenut aiheesta ja ajankuvasta kymmeniä kirjoja, mutta mikään ei voita kävelevää tietosanakirjaa, kasvotusten tapaamisia, keskustelua.

Viime viikolla tein naisen työn, tyhjensin kirjahyllyni, pyyhin pölyt ja järjestelin kaiken uudestaan. Nyt minulla on upea inspiraatiohylly, joka on täynnä sanataideoppaita ja kirjoja kirjoittamisen prosessista – keräilen niitä.

Muutama viikko sitten istuin rakkaan ystäväni ja mentorini Taija Tuomisen kanssa New Yorkissa Strandin, Barnes & Noblen ja Bluestockingsin kirjakauppojen lattialla valtavien kirjaröykkiöiden keskellä (vaikka Barnes & Noblesissa oli erillinen kieltolappu lattialla istumisesta!) ja täytimme matkalaukkumme ”creative writing” -osaston helmillä. Amerikassa myydään paljon ”Kirjoita menestysromaani 30 päivässä” -kuraa, mutta on joukossa ilahduttavia yllätyksiäkin.

Erityisen lääpälläni olen Amy Petersin teokseen (ruskea samettikantinen, kaunis esineenäkin) The Writer’s Devotional – 365 inspirational exercises, ideas, tips & motivations on writing.

”Miksi pojat eivät lue?”

Nuorille kirjoittava kohtaa usein tämän kysymyksen.

Ensinnäkin: ei yleistetä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan kouluja kiertäessäni olen tavannut paljon myös lukevia poikia. Heitä on. Tietysti on. Mutta ymmärrän kysymyksen. On olemassa (äänekäs) poikien joukko, jonka mielestä mikään ei ole niin turhaa kuin kirjojen lukeminen.

Tutkija Kati Kauravaara on tehnyt väitöskirjan vähän liikkuvien ammattikoululaispoikien elämästä. Nuorukaisille liikkumattomuus ei ole häpeän aihe. Lenkkien ja punttien nostelun sijaan he viettävät aikaansa ystävien kanssa, autoilevat, istuvat ruudun äärellä, juovat ja polttavat. Kun jalkapalloilija saa endorfiininsa pelistä, nämä amispojat saavat myönteiset kokemuksensa ystäväpiiristään.

Haastatellut pojat vannovat hetkessä elämiseen, kiireettömyyteen, vapaa-ajan runsauteen ja mahdollisimman vähällä pääsemiseen.

Tähän pysähdyin:

Vähäinen liikkuminen ei ole kiinni vain nuoren miehen omasta valinnasta. Väitöskirjan mukaan nuorukaiset ovat omaksuneet yhteiskuntaluokkansa elämäntavan. Pienituloiset, vähänkoulutetut työläiset liikkuvat Suomessa tilastollisesti vähiten.

Korvasin sanan ”liikkuminen” sanalla ”lukeminen”:

Kun lukeminen ei ole yhteisössä arvostettua, on itsestään selvää lukea vähän. Lukemattomuus on normi, jota pitää noudattaa, jos mielii kuulua porukkaan. Nuoren miehen lapsuudenkodissa ei ole kannustettu lukemiseen, eikä kukaan kaverikaan harrasta lukemista. Jos nuorukainen haluaa mukautua yhteisöönsä, hän jättää kirjat sikseen. Kirjoista innostuminen voisi aiheuttaa naljailua tai jopa joukon ulkopuolelle sulkemista.

Jatkan sanaleikkiäni ja siteeraan Kauravaaraa:

”Väitän, että jos tutkimukseni nuori harrastaisi lukemista, hän joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin poika, joka hyvän itsetuntonsa ansiosta kykeni ajamaan Fiatilla, vaikka automerkki ei ole kaveripiirissä arvostettu: hänet kyseenalaistettaisiin, ja hän tulisi tietoiseksi valintansa aiheuttamasta ristiriidasta. Hyvän itsetunnon lisäksi hän tarvitsisi vankat perusteet valinnalleen sekä jatkuvan piikittelyn ja ryhmäpaineen sietokykyä.”

Kuka 18-vuotias uskaltaisi asettua poikkiteloin kaveripiirinsä eteen Dostojevskin tai Jari Tervon takia? Kenellä olisi rohkeutta vaihtaa perjantaipullo yksinäiseen kirjanlukutuokioon?

Yhtäkkiä aloin nähdä takapenkin kädet puuskassa istuvat pojat toisin.

 Terhi Rannela

Tämä kolumni on julkaistu Kalevassa 26.9.2013.

Hämärä, uupunut marraskuu on kuoleman kuukausi. Suomalaisten kansanuskomusten mukaan ”martaat” ovat kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä.

Tänään pyhäinpäivänä me sytytämme kynttilöitä poisnukkuneiden läheistemme muistoksi. Minäkin sytytän pimenevään iltaan tuohuksen viime vuonna kuolleelle isälleni.

Kriitikko Ismo Loivamaa tekee uudessa Lapsen Maailma -lehdessä kiinnostavan havainnon:

”Kuolema-aihe ylikorostuu uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.”

Jäin pohtimaan ajatusta; onko todella näin?

Haluaisinkin herätellä keskustelua muutamasta asiasta:

* Mitä mieltä olet Loivamaan kommentista? Millä tavalla Sinä olet käsitellyt kuolemaa tuotannossasi?

* Mitkä kuolemaa käsittelevät lasten- ja nuortenkirjat ovat tehneet sinuun erityisen vaikutuksen lapsena ja nuorena ja myöhemmin aikuisena?

Vuosien varrella olen kohdannut monenlaisia toimittajia. Minusta on erityisen kiinnostavaa tarkkailla toimittajien työskentelyä, koska itsekin kirjoitan lehtijuttuja. Toisilta poimin hyviä käytännön vinkkejä, toisten, onneksi hyvin harvan, käytöksestä taas olen tyrmistynyt.

Iloitsen, kun kohtaan toimittajan, joka

* on lukenut kirjani (kaikkea muuta kuin itsestään selvää!) ja joka esittää teräviä, kriittisiäkin kysymyksiä, joita joudun itsekin puntaroimaan. Tällaisen toimittajan kanssa voi päästä hyvin syvälle kirjan maailmaan. Teksti on keskustelun lähtökohta.

* rakastaa työtään (intohimoisesti) ja jonka kanssa kirjoista voisi puhua tuntikausia. Näinä yt-neuvotteluiden kulta-aikoina tämä on aika paljon vaadittu, mutta onneksi ihan kaikki eivät ole vielä leipiintyneet työhönsä. Lisäsin sulut ”intohimoiseen”, sillä tiedän, millaisen paineen alla monet kollegat uurastavat tällä hetkellä isoissa lehtitaloissa.

* ei suhtaudu vanhanaikaisesti kirjallisuuden genreihin – te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan… vaan on avoin ja ennakkoluuloton kohdatessaan haastateltavan.

* Riemuitsen, kun kohtaan toimittajan, joka tuntee koko tuotantoni tai ainakin suuren osan siitä ja pystyy liittämään kirjani osaksi kirjallista traditiota. Tämä on jo hyvin ylellistä ja harvinaista, mutta tätäkin on.

Verenpaineeni taas nousee, kun tapaan toimittajan, joka

* sanoo ”Kyllä mäkin vielä kirjan kirjoitan, mutta en mä mitään nuortenkirjaa kirjoita!” Good for you. Enpä ole tämän henkilön julkaisuun sittemmin törmännyt…

* ei tiedä alastamme mitään, eikä ole vaivautunut edes ottamaan selvää. Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole, mutta kyllä niitä on, kuten: ”Ovatko kaikki suomalaiset nuoret todella tällaisia?” No eivät hyvänen aika ole, mehän puhumme romaanista, yhdestä kaunokirjallisesta tekstistä, FIKTIIVISESTÄ henkilöstä!

* päästelee suustaan sammakoita: ”Hoidetaan tää keikka tosi nopeesti. Kuvaaja ei olisi itse asiassa halunnut tulla, kun sillä on vapaapäivä, mutta muutakaan ei saatu…” ?!

Raapaisin vasta pintaa.

Jatka listaa!

Kustantaja ilmoittaa, että uutta kirjaa on myyty odotettua vähemmän.

(Yllätys yllätys!)

Kirjaa kyllä lainataan kirjastoista kiitettävän paljon, ja arvostelut ovat olleet hyviä, mutta euroja ei näy. Nuortenkirja putoaa lajien väliin: kuinka moni nuori tuhlaa kuukausirahansa kirjakaupassa?

Jälleen kerran – niin kuin joka vuosi – on pakollinen itsetutkiskelun paikka: Mitä kaikkea kirjailija voi itse tehdä edistääkseen kirjansa myyntiä? Miten paljon vastuuta myynnistä voi / pitää sysätä kirjailijan kontolle, miten paljon kustantajan? Pitääkö myyntiä miettiä jo kirjoitusvaiheessa? Olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin? Mitä ja miten?

***

Näin minä olen ”yrittänyt edistää kirjojeni myyntiä” vuodesta 2004 (särkee kyllä omaankin korvaan…):

* olen tehnyt satoja kirjailijavierailuja pitkin poikin Suomea ja ulkomaillakin

* minulla on nettisivut, joita pidän aktiivisesti ajan tasalla ja jonka kautta lukijani saavat yhteyden minuun, lisäksi joillakin kirjoillani on omat teemasivunsa

* yritän pitää hyvää huolta lukijoistani ylläpitämällä molemminpuolista kirjeenvaihtoa

* olen osallistunut kirjojen markkinointiin kustantajan tiedottajan kanssa

* olen useimmiten suostunut lehti/radio/tv-haastatteluihin, kun on kysytty

* olen julkaissut joka vuosi

Mitä VIELÄ voisin tehdä? En keksi. Paitsi tietysti sen itsestään selvän: kirjoittaa parempia kirjoja! Älä kitise, vaan kirjoita!

Tai: myöntää tappioni ja vaihtaa lajia, koska kotimainen nuortenkirja on taloudellinen itsemurha, jos ajattelee myyntiä. Viime aikoina kustantamoiden lasten- ja nuortenkirjaosastoilla on puhuttu hyvin hyvin huolestuneeseen sävyyn nuorten lukuharrastuksen näivettymisestä. Tarvitaanko nuortenkirjaa edes? Millaisessa asussa siitä tulisi houkutteleva? Mutta eikö tämä ole kirjailijalle pikemminkin haaste? (= kyllä, olen vanhanaikainen, naiivi humanisti).

***

Vatvon asiaa yhden päivän, huokaan, poden alemmuutta ja ajattelen näin, niin kuin tähänkin saakka:

Menetän mielenterveyteni, jos ryhdyn aktiivisesti ajattelemaan kirjan myyntiä tai myymättömyyttä, kun avaan aamulla koneeni. Aiheita ja lajia valitessani tai kirjoittaessani en myöskään voi uhrata ajatuksiani myyntiluvuille, sillä laskelmoivuus kirjoittaa itsensä rivien väliin – kyllä lukija huomaa. Kirjoitan intohimosta, rakkaudesta, itselleni tärkeistä aiheista ja toivon, että se resonoi.

Kirjailijaliitossa on tällä hetkellä 639 jäsentä. Aika pieni prosentuaalinen osuus meistä onnistuu myymään niin paljon, ettei kustantajan tarvitse huokaista syvään. Kyllähän me toki haluaisimme myydä enemmän, mutta…

***

… mutta: Miten paljon Sinä ajattelet kirjasi myyntiä? Miten yrität edistää sitä? Vai yritätkö? Viittaatko myynnille kintaalla ja keskityt kirjoittamiseen?

Olen julkaissut kahdeksan kirjaa ja työskennellyt matkan varrella viiden kustannustoimittajan kanssa. Neljän naisen ja yhden miehen, joiden ikäjakauma on karkeasti noin 25–50. Olen kirjoittanut WSOY:lle, Otavalle, Minervalle ja BTJ:lle (nykyiselle Avaimelle).

On ollut virkistävää nähdä erilaisia toimitustapoja; jokaiselta toimittajalta olen oppinut jotakin. Jokainen toimittaja on omalla tavallaan kehittänyt minua kirjoittajana.

Yksi vaanii pilkkuja ja sanajärjestyksiä, toinen kysyy: ”Mitä kirjasi kertoo yhteiskunnastamme juuri nyt?”, kolmas antaa reilun hövelisti kirjalahjoja, neljäs lukee käsikirjoitustani, vaikka olisi 39 asteen kuumeessa (=sitä en sentään toivo!), viidennen kanssa välit tulehtuvat täysin.

Millainen on mielestäni hyvä kustannustoimittaja?

* Ammattimainen ja paljon lukenut, tuntee kirjallisuustraditiota ja löytää kirjalleni siinä paikan (tällainen toimittaja on ylellisyys, mutta juuri nyt minulla on tällainen).

* Asiallinen työkaveri, jonka kanssa on motivoivaa tehdä töitä. Kustannustoimittaja on nimenomaan ihminen, jonka kanssa työskennellään, ei paras ystävä, jolle avaudutaan kaikista henkilökohtaisista asioista. Tärkeimpään kustannustoimittajaan muodostuu tietysti hyvät ja tuttavalliset välit: on kiva tavata kahvikupposen äärellä ja puhua muustakin kuin kirjallisuuden trendeistä tai päähenkilön syventämisestä.

* Kriittinen, tarkka ja täsmällinen, mutta tietää myös, milloin aina niin herkkä kirjailija kaipaa muutamaa kannustuksen sanaa.

* Hyvä organisoimaan työnsä. Kaikillahan meillä on kiire, mutta hyvä kustannustoimittaja kunnioittaa kirjailijaa niin paljon, että lukee käsikirjoituksen säällisessä ajassa (parissa kuukaudessa, ei esimerkiksi puolessa vuodessa niin kuin joskus takavuosina on käynyt) ja vastaa tärkeisiin sähköposteihin tai puhelinsoittoihin. Kyllä kirjailija tietää, ettei hän suinkaan ole ainoa ihminen, jonka kirjoja kyseinen toimittaja lukee.

* Tekee käsikirjoitukseen ehdotuksia, ei tuputa omia mielipiteitään ainoina totuuksina ”Näin sen pitää olla” (tällaiseen ihmiseen en onneksi ole edes törmännyt…).

* Ei lannista kirjailijaa muistuttamalla, miten huonosti tämän kirjat myyvät (Jumalan kiitos, toistaiseksi tällaista kommenttia ei ole sanottu minulle ainakaan ääneen, mutta muutamalta kollegalta olen kuullut päinvastaista…) – tai jos, asian pystyy ehkä kertomaan jotenkin rakentavasti?

Jatka listaa ja kerro omia kokemuksiasi!

Muistatte varmaan, kun Suomen Nuorisokirjailijat ry. lähetti taannoin HS:n mielipidepalstalle vetoomuksen lasten- ja nuortenkirjojen kritiikkien puolesta?

Hämeen Sanomien la- ja nu-kirjallisuuteen erikoistunut toimittaja Marika Riikonen kirjoitti Hämeen taidetoimikunnan kirjallisuuslehti Optimistiin kiinnostavan puheenvuoron kriitikon näkökulmasta. Siteeraan Riikosta:

”Karkeasti voi listata kolme syytä, miksi lehdissä ei tartuta nuorisokirjallisuuteen: ei ole asiantuntemusta, ei ole kiinnostusta, ei ole rahaa.”

”Iso ongelma on asenne, joka johtuu asiantuntemuksen puutteesta. En puhu kaikkien lehtien puolesta, mutta oman kokemukseni mukaan nuorisokirjallisuutta vähätellään tietämättä siitä mitään. Toimituksen sisällä kukaan ei ole välttämättä lukenut nuorisokirjaa oman ahmimisikänsä jälkeen, ja koko kirjallisuudenlaji saatetaan mieltää Neiti Etsiväksi. Mutta eivät lehdet tätä asennetta ole keksineet: minua kehotettiin yliopistossa vaihtamaan graduni aihetta, koska nuorisokirjallisuudesta ei kannata odottaa korkeaa arvosanaa.”

”Jos raha pysyy vähissä, lehtien toimittajille kannattaisi ehkä järjestää alan kursseja. Nuortenkirjoja arvioimaan ryhtyvät toimittajat eivät siten ainakaan tuhlaisi tilaa hämmästelläkseen, että kirjat ovat hyviä. Eräs aloitteleva arvioitsija määritteli kerran koko kirjallisuuslajin yhdellä lauseella: ”syvällisempi kuin nuortenkirjat yleensä.”

Hämeen Sanomat tekee töitä julkaistakseen la- ja nu-kirjakritiikkejä säännöllisesti. Vuodesta 2006 lehti on julkaissut Sieppari-nimistä teemasivua noin puolentoista kuukauden välein.

Kiitos Marikalle ajatuksia herättävästä puheenvuorosta!

Palaamme siis jälleen kerran IKUISUUSONGELMAAN, asennevammaan.

Taistelemmeko todella tuulimyllyjä vastaan vai onko muutosta koskaan odotettavissa?

Mikä yhdistää minua ja Anneli Kantoa?

Monikin asia, mutta päällimmäisenä nyt se, ettemme pidä marraskuusta.

Koko ajatuskin – phyi!

Tänä vuonnapa keksimmekin konstin, jonka avulla emme edes huomaa ankean kuukauden olemassaoloa:

Aiomme nanowrimoilla eli osallistua kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen!

Anneli kirjoittaa kolmannen osan ihanalle Futistyttö-sarjalleen (jonka kursailematon fani olen), minä taas kirjoitan romaania, joka kulkee työnimellä MKK eli tuttavallisesti murheenkryynikäsis. Tiedän jo nyt, että on päiviä, jolloin kadun hullua päähänpistoamme, mutta samalla odotan jo nyt sunnuntaita kutkutuksella…

Yksin en tähän pystyisi. Luotan Annelin tukeen ja kannustukseen.

Kirjoittelemme romaanien etenemisestä tänne Grafomaniaan vuoroviikoin. Minä rustailen mietteitäni myös omilla sivuillani.

Kuulun Pirkkalaiskirjailijoiden edustajana lautakuntaan, joka jakaa kriitikkopalkinto Vaaskivi-plakaatin ensi vuonna. Eilen kävimme kiinnostavaa keskustelua kirjallisuus- ja teatterikritiikin nykytilasta. Tiedätte varmaan, millainen keskustelu oli sävyltään.

Kritiikkien määrä sanomalehdissä on vähentynyt reilusti viimeisen vuoden aikana. Pessimistien mukaan alamäki vain syvenee, optimistit yrittävät olla toiveikkaita.

En nyt jaksa jauhaa aiheesta ”Lasten- ja nuortenkirjat ovat joka tapauksessa kritiikkikatveessa”, vaan minua mietityttää, mikä on riittävästi.

Jos ajatellaan puhtaasti kritiikkien lukumäärää, kuinka monta kritiikkiä / per kirja teoksistanne on julkaistu noin keskimäärin? Nouseeko joku kirja tuotannossanne sellaiseksi, että siitä on kirjoitettu enemmän? Mihin olette pettyneet, mistä ehkä yllättyneet? Milloin kirjailija voi olla tyytyväinen?

Olen kateellinen kaikille teille, joilla on oma yritys ja – miten ylellistä – oma kirjanpitäjä. Minulla ei toistaiseksi ole, ja tiedätte kyllä, mitä se tarkoittaa…

Mikä on friikun kevään kohokohta – vuoden odotetuin päivä?

Veroilmoituksen täyttäminen & siihen liittyvä kuittirumba tietenkin.

Olen saanut nauttia tästä aurinkoisesta kevätpäivästä neljän seinän sisällä palkkakuittien, tositteiden, junalippujen, kymmenien erilaisten lippulappujen ja laskimen seurassa. Viime vuonna minulla oli 24 eri toimeksiantajaa, mikä lisää kivasti byrokratian haastavuustasoa.

Mutta ähäkutti! Olen jo voiton puolelle. Julma lomake luuli olevansa ovelampi, mutta päihitin sen. En 6-0, mutta sinne päin…

Miten on sinun laitasi? Oletko niin onnekas, että sait kuoren postiin jo tällä viikolla, vai nyherrätkö papereiden parissa ensi viikolla?

Arkistot