You are currently browsing the category archive for the ‘Kolumnit’ category.

”Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta runsaasti ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamisesta”, kirjoittaa Claes Andersson hienossa Luova mieli -kirjassaan.

Eilen kirjoituskurssilla listasimme kaikkia niitä tekosyitä, jotka estävät meitä kirjoittamasta. Ja jep jep. Kyllä ammattilainen kirjoittaa joka tapauksessa, mutta uskonpa, että kirjoittamisen vältteleminen on meille kaikille tuttu ilmiö.

Tässä muutamia tekosyitä:

* Olen patalaiska.

* Poikaystäväni häiritsee minua, en pysty keskittymään.

* Pitää pestä pyykkiä.

* Haahuilen päämäärättömästi blogeissa.

* Haluan aakkostaa kirjahyllyn.

* Kirjoittaminen pelottaa. Fiktiivisessä maailmassa seikkaileminen on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta.

* On liian hyvä ilma. Menen mieluummin lenkille.

* Kurja sää. Masentaa.

* Ei huvita.

* Kirjoja ilmestyy joka tapauksessa liikaa. Maapallo pyörii, vaikken kirjoittaisi tänään(kään).

Jatka listaa!

Kirjailijakollega pahoitti mielensä, koska toimittaja siteerasi häntä jutussa väärin. Itse asiassa aivan päinvastaisesti. Mitä ilmeisimmin kirjailija ei ollut ehtinyt lukea haastattelua ennen kuin se oli painettu lehteen.

Kuinka monelle on käynyt näin? Toivottavasti ei kovin monelle…

Muistathan, että Journalistin ohjeissa lukee:

”Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista.  Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.”

Jutun tyyliin ei ole oikeutta puuttua (”Mulla olisi pari otsikkoehdotusta, ja inkustakin voisi saada paremman, ja itse asiassa muuttaisin koko haastattelun rakennetta, korjasin tätä koko iltapäivän…”), mutta mahdolliset asiavirheet on syytä poimia. Se on sekä toimittajan että haastateltavan etu. Oikaisun julkaiseminen on tympeää.

Minulla on tapana luetuttaa omat juttuni haastateltavillani, koska aika ajoin käy niin, että keskustelusta saattaa ymmärtää jotain väärin. Toimittajaparkakin on ihminen. Editointivaiheessa mieleeni myös juolahtaa monesti lisäkysymyksiä. Aikakauslehtityössä luetuttaminen on myös ajankäytöllisesti helpompaa vrt. kiireiset sanomalehtien uutistoimitukset. Jos tulee todella kiire, jutun voi lukea haastateltavalle puhelimitse.

Millaisia haastattelukokemuksia teillä on? Positiivisia ja negatiivisia?

Olen kiertänyt  viime päivinä paikallisissa alakouluissa pitämässä sanataidetunteja. En ole pitänyt oppitunteja peruskouluissa ennen. Oppilaat ovat olleet innostuneita, koska tehtävä (henkilökortti) on mielenkiintoinen. Tuntien jälkeen olen ollut yleensä väsynyt, mutta onnellinen. Oma roolini on ollut alkusysäyksen antaja ja loppukommentoija. Silti olen ottanut itselleni kunnian omassa mielessäni, kun lapset ovat olleet innostuneita ja saaneet hauskoja juttuja aikaan.

Jännä on ollut huomata, että menneisyydestäni lastentarhanopettajana on ollut hyötyä. Hirveästi minua ei ole testattu, mutta olen ottanut aika tiukan linjan. Tiedän, kuinka helposti homma karkaa käsistä. Eilen eräs oppilas kysyikin, missä koulussa olen opettajana. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena.

Vaikka opetuskeikat vievät aikaa kirjoittamiselta, ne myös antavat paljon: Tapaa uusia ihmisiä, saa vaihtelua rutiineihin ja esiintymiskokemusta. Ja kyllä rankan rundin jälkeen osaa myös arvostaa eri tavalla omaa työpöytäänsä ja kirjoittamisaikaa.

Kiitos muuten Markulle, jota sain konsultoida ennen rundia.

Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti – oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!

Olemme eläneet keskellä kummallista, hieman absurdia kirjasyksyä. Kirjojen sisällöt eivät ole juuri tiedotusvälineitä hetkauttaneet, mutta ehdokkuudet ja ilman ehdokkuutta jääneet ovat vieneet sitäkin enemmän palstatilaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuus harvoin aiheuttaa isoja myrskyjä kulttuuritoimitusten vesilaseissa.

Sitäkin suuremmalla syyllä meidän on syytä onnitella Finlandia Junior -voittajaa, pitkän linjan kirjailijaa, monipuolista tekijää Esko-Pekka Tiitistä. Onnea Esko-Pekalle ja Villapäät-romaanille!

Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan ehdotus palkinnon eriyttämisestä on ehdottomasti pohtimisen väärti – ja enemmänkin. On mahdotonta vertailla keskenään lasten kuvakirjoja ja nuortenromaaneja. Alan ihmisille se on ollut selvää koko ajan.

Jokainen meistä varmaan löytää kaikista taidelajeista ainakin jotain, josta pitää. Minä nautin hyvästä kirjasta – jos tarina on hyvä, se antaa paljon anteeksi tekstin taidokkuudessa, ja toisaalta erittäin kauniisti kirjoitettu, mutta juoneltaan keskinkertainen kirja miellyttää myös. Upeinta jos nämä kaksi yhdistyvät, silloin voi jo puhua todella suuresta nautinnosta, Elämyksestä.

Visuaalisella puolella olen vähän moukka. Pidän pääasiassa vain ”perinteisen kauniista” asioista, en oikein osaa katsoa jonkin ulkoisesti rujon kuvataideteoksen syvempiä tasoja (juu, Kiasmassa olen usein ns. hoomoilasena). Valokuvataide aukeaa usein paremmin, mutta joskus sitäkin joutuu joku viisaampi minulle selittämään…

Elokuva sen sijaan yhdistää suht helposti ymmärrettävän tarinankerronnan ja kuvan. Kirjan tapaan elokuva voi olla pysähdyttävä tarinaltaan, ja silti hillitty ilmaisultaan (esim. Tunnit) – tai tarinaltaan perinteinen, jopa kliseinen, mutta tunneilmaisultaan vahva ja upea katsella (Moulin Rouge).

Mutta jos yksi ainoa pitäisi nimetä yli muiden, niin olen oman lajini luopio, ja äänestän musiikkia. Musiikista voi nauttia silmät kiinni, täydellisen rentona, tai metsässä kävellessä, tai ruuhkabussissa (jossa se peittää mukavasti kaikenlaisen möykän), tai autoa ajaessa, missä vaan. Ja varsinkin kirjoittaessa. Musiikki luo mielen kautta aivan omat ihmeelliset maailmansa, jotka ovat luultavasti jokaiselle kuulijalle aivan omanlaisensa. Musiikki voi antaa voiman tunnetta, silloin kun sielu sitä tarvitsee, tai se voi rauhoittaa ja tyynnyttää. Musiikki on ainoa taiteenlaji, jonka parissa olen todella tuntenut, kuinka selkään kasvaa siivet.

Mikä on sinun mieluisin taidemuotosi?

Grafomania onnittelee loistavia Finlandia Junior -ehdokkaita!

Ylen sivuilta lainattua:

Ehdokkaina ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnéas svartaste tanke (Vesta-Linnea mieli mustana), Tuula Kallioniemen Karoliina ja noidutut tossut, Marja-Leena Lempisen Punainen Lumme, Annika Lutherin Brev till världens ände (Kirje maan ääriin), Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Yökyöpelit sekä Esko-Pekka Tiitisen Villapäät.

Ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta Tuula Kallioniemen hurmaavan Karoliina-kirjan. Eskari-ikäisestä Karoliinasta kertova lastenkirja aloittaa kutkuttavan sarjan. Kallioniemen huumori on jälleen kerran elementissään, ja aikuislukijakin huomaa kikattelevansa. Mainiosta kuvituksesta plussaa!

Viikonloppuna luin Marja-Leena Lempisen Punaisen lumpeen, joka on riipaiseva ja koskettava kuvaus 16-vuotiaan Ellan suuresta salaisuudesta.14-vuotiaana Ellalle tapahtui jotakin, jonka ympärille hän on rakentanut suojamuurin. Lempinen kuvaa taitavasti ja herkästi nuoren mielen sairastumista. Sarjassamme erittäin tärkeitä kirjoja.

Seuraavana lukulistallani on Esko-Pekka Tiitisen Villapäät.

Suuri osa meistä suomalaisista on siinä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on aineellisesti kaikkea. Jouluisin tämä korostuu, kun perhettä on väenvängällä lahjottava erilaisin tavaroin, vaikkei kukaan meistä oikeasti tarvitse mitään. Esitänkin nyt blogimme lukijoille sekä grafomaanikoille ekologisen haasteen:

Kirjoita joululahja!

Uskallan paljastaa, että olen kirjoittamassa rakkaille kummipojilleni lahjaksi lastenkirjaa. Kirja on mittatilaustyö pojille, enkä edes aio tarjota sitä kustantajalle. Vanhemmilleni aion kirjoittaa perinpohjaisen matkapäiväkirjan tämän vuoden reissuistani. Elämäni tärkeimmälle ihmiselle aion kirjoittaa kirjeen. Ystävistä en voi puhua, sillä he taitavat lukea tätä blogia… 🙂

Ei sen tarvitse suurta kaunokirjallisuutta olla. Ajatus on tärkein. Tai oikeastaan aika. Että antaa läheiselleen edes pienen hetken elämästään, käyttää aikaa läheisen ajattelemiseen, eikä käy kipaisemassa suklaarasiaa ostarilta työkiireiden keskellä.

Kirjoita runo, aforismi, katkelma päiväkirjaa, novelli, tarina, juttu… ihan mitä vain mieleesi juolahtaa.

Tämä on suoraa jatkoa Annen postaukseen. Olin eilen ihanaisen kollegani Kirsti Kurosen kanssa Vesilahdella niinikään hieman myöhästyneellä, Nuorisokirjailijoiden Sadun päivän keikalla. Vedimme pienellä kyläkoululla kirjallisuusaiheisia tietovisoja ja ällistyimme lasten tietämyksestä! Menomatkalla autossa pähkäilimme, jättäisimmekö vaikeimmat kysymykset pois. Sellaisia olivat muun muassa Louhea koskeva kysymys: miten hyvin alakoululaiset tuntisivat Kalevalaa?

Yllättävän hyvin. Louhi tiedettiin heti ensimmäisen vihjeen perusteella, samoin vastaus lähes jokaiseen muuhunkin kysymykseemme. Monen koululaisen kotoa löytyi Suomen lasten Kalevala, josta kansalliseepoksen hahmot olivat tulleet tutuiksi. Etupenkin pojat tunsivat kaikki sarjakuvasankarit ja ilmoittivatpa lukevansa tuhteja fantasiaromaanejakin.

Kun eskarilainen poika vastasi oikein Veljeni Leijonamieltä koskevaan kysymykseen, olin pudota penkiltä. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat! Juuri nämä ovat niitä kirjailijan työn tähtihetkiä: kirjallisuudella tuntuu oikeasti olevan merkitystä. Kirjojen hahmoista tulee lapsille rakkaita ja tärkeitä. Lapsi ja aikuinen ovat täysin samalla viivalla vaihtaessaan ajatuksia Pupu Tupunasta ja muista suosikkikirjoista.

Eilinen oli muutenkin hauska esimerkki kirjailijan työn moninaisuudesta: aamupäivä kului alakoululaisten seurassa, ilta yliopisto-opiskelijoiden. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta järjesti mainion keskustelutilaisuuden Tamy goes art, johon osallistui lisäkseni Sari Peltoniemi ja Reidar Palmgren (Harria jäätiin kaipaamaan!). Minusta tuntui, että intensiivisen keskustelun aikana päästiin pintaa syvemmälle. Moni asia jäi kuplimaan mieleen; tänään yritän saada niitä paperille.

Kirjoitusiloa itse kunkin kammioon!

Kiitos Miten lastenkirjani ovat syntyneet? -luentosarjan, maanantai-iltoja nykyisin suorastaan odottaa. Eilen saimme Tampereella kuulla Anu Holopaista ja Sari Peltoniemeä.

Anu puhui kiinnostavaa asiaa muun muassa nuorten lukutottumuksista. Nykyisinhän monet aikuislukijat juoksevat pelkästään uutuuksien perässä. Itselläkin on vaikeuksia ehtiä lukea yhtään vanhempaa tuotantoa puhumattakaan klassikoista, kun työn puolesta saa / joutuu ahmimaan vinot pinot uutuuskirjallisuutta. ”Nuoret eivät valitse luettavaa palkintojen tai kirjailijan julkisuusstatuksen perusteella”, Anu havannoi.

Sari sanoi viisaasti, että kirjailijuus pitää ansaita uudestaan kirja kirjalta. Työ on aina aloitettava alusta. Lisäksi hän puhui kauniisti ja ajankohtaisesti sydämen sivistyksen puolesta. Harva nykylastenkirjailija haluaa rautalangasta vääntää opetuksiaan lukijoille. Kirjailija voi kuitenkin välittää hyvinä pitämiään arvoja. Välittää, ei tyrkyttää.

Kirjailijoilta kysyttiin heidän oman tuotantonsa suosikeista. Sari nimesi lempparikseen Kukka Kaalisen pulkassa, Anu esikoisensa Kristallien valtakunnan.

Pystytkö nimeämään oman tuotantosi suosikin?

Arkistot