Grafomania onnittelee kesäisin halauksin kirjailija Johanna Hulkkoa, jolle on myönnetty Laivakello-palkinto.

 

 

Palkintolautakunnan perusteita:

”Laivakello-palkinnon saajan tuotanto pohjaa Geoetsivät-sarjaan, jossa kirjailija on onnistunut tavoittamaan monia lapsia kiinnostavia elementtejä yhdellä kertaa. Geoetsivät-sarja ei olekaan pelkkä fiktiota, vaan se sisältää myös tietoa ja sijoittuu lapsille tuttuihin ympäristöihin. Jännitys, yhdessäolo, erilaiset perheet, ulkoilu sekä tyttöjen ja poikien jutut luovat yhdessä lämminhenkisen ja tiukasti otteessaan pitävän kirjasarjan. – – Yksi kirjallisuuden lukemisen perimmäisistä tarkoituksista on oppia elämästä, saada rakennusaineita elämään. Laivakello-palkinnon saajan Geoetsivät-sarja ohjaa lapsia lempeästi ymmärtämään aikuisuutta, ystävyyttä ja elämää yleensä.”

Laivakello-palkinnon jakavat vuorovuosin Kotkan Pekkas-akatemia ja Rauman Väinö Riikkilä -seura. Palkinto voidaan myöntää joko yksittäisestä teoksesta tai ansiokkaasta urasta. Palkintoa on jaettu kotimaiselle nuortenkirjallisuudelle vuodesta 1996 alkaen.

Johanna, jos luet tämän, käypä kertomassa meille, oletko jo päättänyt, mihin ripustat komean messinkisen laivakellon?

 

Kirsti

Täällä taas istuskelen epämukavasti huonolla tuolilla kirjoittamassa, kirjoituslomalla ulkomailla. Tämän tosin jo tiedän tullessani: kaikkea ei voi saada. Kirjoitusrauha täällä sentään on, se pääasia. Poissa silmistä, poissa mielestä, siis ne päivittäiset kotitekemiset ja huolet, asiat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin muistutella syyttävästi, mitä oikeastaan pitäisi olla tekemässä. Kun kumminkin haluaisin vain keskittyä kirjoittamiseen.

Jos joku tietää sellaisen edullisen hotellin jossain kaukana kotoa, siis koko kotomaasta, jossa kirjoittajan ergonomia on kohdillaan, kertokaa. Kiitollisena vastaanottaisin tiedon, ehkä se auttaisi muutamaa muutakin.

Helsingissä on yhdeksän astetta lämpöä, täällä juuri nyt 22 enemmän. Läähättelin päivälenkin, mutta muuten istun hotellin aulassa varjossa. Vuokrasin pyörän huimalla 24 eurolla viikoksi, sillä täällä Kosilla on loistavat pyörätiet. Tänään oli kuitenkin liian kuumaa siihen, olisi pitänyt pystyä polkemaan varjossa.

Kaiken tuon narinan jälkeen on sentään kiva tunnustaa, että kirjoittaminen on sujunut. Täällä Hiljan, painossa olevan kirjan puolesta jännittäminen on vähän unohtunut, ja Sirkka saa ansaitsemansa jakamattoman huomioni.

Sirkka on tosiasiassa hyvin kiinnostavaa ja monipuolista elämää elänyt nainen, jota kohtalo on heitellyt sinne ja tänne. Pidän hänestä kovasti. Silti olen luvannut itselleni, että en enää koskaan ota tilaustyötä, jollaista en ole ennen tehnytkään. Kun kirjan päähenkilö lukee itse kirjan aikanaan, se asettaa pikku yksityiskohdille turhan paljon vaatimuksia.

Onneksi Sirkka perheineen on paljon lukeneita, kirjoja rakastavia ihmisiä, joten olen sopinut, että he hyväksyvät kirjailijan vapauteni. Saan kuvitella juuri sellaisia kohtauksia,  kuin mielessäni muodostuu. En olisi tähän lähtenytkään, ellei tuttu Sirkan tunteva kustannustoimittaja olisi sitä pyytänyt. Miten monella on tämän tapaisia kokemuksia? Miten työ on sujunut? Kertokaa. Tai vaikka ei olisikaan, uskaltaisitteko ruveta tämmöiseen.

Suurin ongelma ainakin minulle tässä on saada kirjaan draaman kaarta. Ei sillä, etteikö Sirkan elämässä draamaa riittäisi, mutta kun tapahtumat tulevat elämässä omaa tahtiaan, joka ei aina sovi kirjan vaatimuksiin. On tehtävä valintoja, karsittava ja korostettava toisia tapahtumia toisten kustannuksella. Sitä täällä nyt pähkäilen.

Huomenna kotiin. Toivottavasti kirjoitusvauhti siellä jatkuu. Kesää, kirjojen ystävät! Ai niin. Luin nyt vasta niin hillittömän hauskan kirjan, että lämmin kesäkirjasuositus. Tai mikävaan kirja, se on niin mainio: Torgny Lindgrenin Akvaviitti. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta tämä osui nyt jotenkin juuri oikeaan hetkeenkin. Harmi, ettei niitä enää tule, jos ei jokin vielä postuumisti.

 

Kaikki on hieman mahtipontinen sana, mutta tässä tapauksessa kaikki tarkoittaa minun rakkauttani kirjoittamiseen.

Minulle luettiin paljon, kun olin lapsi. Iltasadut olivat meillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus sain kuulla äitini itse sepittämiä tarinoita, välillä loruja ja riimittelyitä, välillä lauluja. Kotona oli paljon kirjoja, myös lastenkirjoja, joiden kuvat kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat tutustumaan jo ennen lukutaitoa. Minä janosin tarinoita, satuja ja seikkailuja. Ne jäivät elämään mielikuvitukseeni, siirtyivät leikkeihin ja puheisiin, askarruttivat ja keskusteluttivat. Opin paljon, tärkeimpänä ihmettelemisen taidon.

Olin lapsena sarjakuvien suurkuluttaja. Ensin Maailman vahvin Nalle, sitten Nakke Nakuttaja, Aku Ankka, Tarzan, Mustanaamio, Karvinen, Lucky Luke, Hämähäkkimies, … Kuvat tukivat lukemista ja tarinoita, kiihdyttivät mielikuvitusta, antoivat ideoita leikkeihin ja uutta ajateltavaa. Paha sai palkkansa, sankari suudelman ja karvinen lasagnensa.

Yläasteella opettelin soittamaan kitaraa. Pian teinkin jo biisejä ja niihin sanoituksia. Siitä se ajatus sitten lähti: huomasin, että kirjoittaminen on mahtava tapa ilmaista itseään. Se sopi minulle. Pieneen tilaan mahtui suuria tarinoita ja tunteita, myös rivien välit ja kirjoittamatta jätetyt kohdat tulivat tutuiksi, samoin monitulkinnallisuus, arvoituksellisuus, erilaiset tyylikeinot, asettelu, rytmi, kirjoittamisen palo.

Ja nyt olen tässä. Kirjoitan monenlaisia tekstejä, opin ja kehityn edelleen, nautin kirjoittamisesta. Mutta oikeastaan ei ole olennaista, mitä olen nyt – tärkeämpää on se, mistä kaikki alkoi. Vaikka en nyt aikuisena mitään kirjoittaisikaan, tiedän, että varhaiset lukukokemukset ovat hyödyttäneet minua suuresti elämässäni, sain hyvän alun.

Luulen, että yritän vielä jonain päivänä kirjoittaa lastenkirjan. Sellaisen, jonka joku muistaisi vielä aikuisenakin olleen hänen suosikkikirjansa pienenä. Minun suosikkikirjojani olivat Lurppu ja Tilli Mössönpoika.

.

.

.

Tämä oli tällä haavaa minun viimeinen kirjoitukseni Grafomaniassa. Kiitos, että sain olla mukana. Hyvää kevättä ja kesää kaikille grafomaanikoille ja lukijoille. Tai niin kuin Henri nuortenkirjassani päätti omat päiväkirjamerkintänsä: Rauhaa ja rakkautta maailma. Molempia tarvitaan.

 

Jyri

 

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Olen pienestä saakka toivonut osaavani lentää. Lapsena yritin askarrella itselleni siipiä lakanoista ja harjanvarsista. Toisinaan korkeilla paikoilla iskee hullu ajatus, että osaan lentää ilman siipiäkin: jos levitän kädet ja ponnistan, lähden liitoon.

Ristisorsa.

Lapintiira.

Merihanhet.

Kalalokki.

Merikotka.

Kyhmyjoutsenet.

Ristisorsat, taas.

Meriharakka.

Isokoskelot.

Luultavasti sitkeä lentohaaveeni on syy siihen, että viehätyn linnuista loputtomiin, en väsy niiden seuraamiseen ja ihmettelemiseen.

Kaikki kirjani ovat täynnä siivekkäitä. Jo ekoissa Vileissä niitä vilisee: Vili mittaa lintujen pakoetäisyyksiä, kiikaroi saaristossa ja tekee Aadaan lähtemättömän vaikutuksen viemällä tytön katsomaan jättimäisiä merikotkia Pyhäjärven jäälle. Linnut kiinnostavat myös Kuitusen kaksosia: poikien rannassa pesii laulujoutsenpari, Konsta ja Karoliina (terveisiä Tuulalle). Puhumattakaan runokirjoista, joiden sivuilla sulat suhisevat. En viljele lintuja tarkoituksella, ne liitävät kirjoituksiini varkain, lupaa kysymättä.

Onko teillä muilla jotain, mikä kulkee mukana teoksesta toiseen?

Kirsti

Lennot kuvattu Vänössä 2.-6.5.2017.

Helsingin Sanomissa oli 30.4. 2017 Jukka Vuorion kirjoittama juttu Lempi ja taiat kuuluivat talonpoikaisvappuun.

Turkulainen folkloristi John Björkman tuntee suomalaisen talonpoikaiskulttuurin vapun viettoa satojen vuosien taakse. Entisajan ihmiset viettivät vappua, mutta nykyistä juhlaa se muistutti vain etäisesti. Talonpojilla ei ollut tippaleipiä, munkkeja eikä ylioppilaslakkeja. Sima on vanha juoma, mutta sen liittyminen vappuun on nuori ilmiö. Nykyiset perinteet ovat Björkmanin mukaan akateemisen ja porvarillisen väestönosan perinteitä ja kotoisin Ruotsista.

Vappu on saanut nimensä 700-luvulla Saksassa eläneen abbedissa Valburgin mukaan, mutta vappuun ajoittuvia kevään juhlia on Suiomessa vietetty jo ennen kristinuskon saapumista. Entisajan suomalaiset viettivät samana ajankohtana ukonvakkoja eli Ukko-nimiselle ylijumalalle suunnattuja pitoja. Ukko antoi sateen, jonka turvin ruis ja ohra kasvoivat.Karkeloita vietettiin jopa juhannukseen asti.

Mikael Agricolakin mainitsee kirjoituksissaan ukonvakat. Kun kevätkylvö tehtiin, tuotiin ukonvakka ja silloin kaikki juopuivat naisia myöten ja paljon häpeää tehtiin. Björkmanin mukaan tämä viittasi siihen, että juhlatunnelma on ollut sukupuolisesti vapautuneempaa.

Lempi ja parinhaku ovat kuuluneet vapunviettoon jo satoja vuosia sitten. Björkman kertoo: ”Nuorten seurustelu oli hyvin parinhakutavoitteista. Ennen se oli organisoidumpaa, eli oli tietyt leikit, joiden varjolla pääsi valvotusti esimerkiksi koskettamaan toista sukupuolta. Nuoret kokoontuivat kylän lähimetsään, jossa he olivat poissa vanhempien valvovan silmän alta.”

Mynämäen rovasti Antti Lizelius on 1700-luvulla kuvannut ”suomalaisten epäjumalallisten juhlien” viettoa. Hänen mukaan ihmiset kokoontuivat kedolle syömään, juomaan ja laulamaan. ”Jossakin vaiheessa juhlimista nuoriso juoksenteli lehdoissa, Lizeliuksen mukaan pakanallisen hekuman vallassa.”

Taiatkin kuuluivat juhliin. Björkmanin mukaan eräs tunnettu vapputaika oli, että talon emäntä meni navetan oven päälle hajareisin, kun lehmät päästettiin ulos. ”Näin emännän jalkojen välistä tuli lehmiin suojelevaa voimaa.”
Useimmat taiat liittyivät karjaan.
Noidatkin kuuluivat entisajan ihmisten maailmankuvaan. Saksassa vapun on uskottu olevan noitien aktiivisinta aikaa, ja Suomessa noidat liikkuivat erityisesti pääsiäisenä. ”Noidaksi on voitu katsoa etenkin köyhiä, yksin syrjässä asuvia naisia, toisaalta myös maatalojen emännät ovat voineet esimerkiksi katsoa pahalla silmällä naapuria, mikä on aiheuttanut huonoa onnea.”

Valitsin tähän muutamia vappuun, kevääseen ja tähän kirjoitukseeni löysästi liittyviä runoja, jotka koskettivat minua nyt. Ensimmäinen on murteellinen tosi tarina noin viidentoista vuoden takaa kokoelmastani Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, 2005).

Vappu

Iso ryhymä jätti tulemata, siittäkös riemu repes! Me marssittiin kajulle ja huuvettiin: Hei, meitä sorretaan! Me pysähyttiin oven etteen petonimyllyn tykö, nostettiin kokislaseja ja karijastiin: Runikan kommunistit! Sitte me vierailtiin vielä salisa. Siirsin kukkapuskan pianon päälle ja pimputtelin ku Pill Evans. Sää teit sallaatinkeristä tissit ja päästit tukkas vappaaksi. Mää kuulutin: Vetlaana ejustaa uuenlaista, ulijasta mallityyppiä, 182 senttiä ja painua 97 kilua. Ainua asiakas hymmyili, me hirnuttiin ku kossit.

Divarista löysin Gustaf Frödingin runokokoelman Värmlannin lauluja (WSOY, 1952). Se sisältää runoja kaikista Frödingin kokoelmista. ”Se antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua Ruotsin lyriikan suureen mestariin, kitaran ja harmonikan laulajaan, mutta myös syvästi inhimilliseen kärsijään ja unennäkijään” , takakannen sanoin.

Runoilija Wennerbom

Puisto kukkii, suvi henkii siellä,
runoilija Wennerbom hän tiellä
vaivaistalosta käy pulloineen
luovien ja hoippuin verkalleen,
ryyppii harvakseen,
myhäilee ja haastaa ilomiellä.

Mettisparvi kiertää puiston kuusta,
toukat nurinniskoin syöksyy puusta,
luonto kukoistaa, on poutasää,
ilma tuoksuillansa päihdyttää
– nurmikolle jää
Wennerbom ja maistaa pullon suusta.

Linnut mieltä vailla ilakoivat,
ruohikossa sirkkain sitrat soivat,
Wennerbom hän surren kuulee sen
kurjuutensa maljaa maistellen,
juo kuin hevonen,
päivänsäteet pulloon kipunoivat.

Pullolleen hän solkkaa: ”Veikko kulta,
viina kirkas lietsoo nerontulta,
lohdun suo se, vaikka toiveet vei;
nuoruus haihtui, eikä palaa, ei,
malja sille, hei!
Näin jos jatkuu, järjen vie se multa.

Oli haave mulla, toivon luoma,
kunnes voiman, uskon vei tää juoma,
viisitoista vuotta elin näin,
onni jätti, hunningolle jäin
kaiken menettäin,
Webberbom on päissään, pullokuoma!”

Ja hän nukkuu onnellista unta,
kastanjoista sataa kukkaslunta,
lehvät seuloo kultaa auringon
ylle runoilijaraunion,
pullo tyhjä on,
sillä häärii pieni luomakunta.

Murhe, soima sydämen sai laata,
tunnontuskat eivät jäytää saata,
niin hän nukkuu mielin autuain
maille nuoruusunten vaeltain.
Hyvää unta vain-
suloista on runoniekkain maata.

(suom. Yrjö Jylhä)

Kokoelma Rakkaus ei koskaan lepää (Tammi, 2001), sisältää rakkausrunoja antiikin Kreikasta ja Roomasta noin tuhannen vuoden ajalta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Asklepiades kirjoitti:

Säästät neitsyyttäsi?
Mitä varten?
Tyttö hei
ei tuonelasta
löydy rakastajaa.

Lemmen ilot
ovat eläviä varten
toisella puolen
olemme luita ja tuhkaa.

Laulu ilman hengelle ( Otava, 1977) sisältää valikoiman eskimorunoja. Kirjan runoista Suuri meri löytyy Jukka Linkolan ja Eija Ahvon hienolta levyltä Kuinka myöhään valvoo blues. Nyt kuitenkin

Laulu keväälle

Tein matkan kajakillani
ja menin maihin.
Osuin lumikinokselle,
joka juuri oli alkanut sulaa.
Ja minä tiesin,
että oli kevät:
me olimme selviytyneet talven yli!
Ja minä pelkäsin,
että olin liian heikko,
liian heikko
kestämään tuota kaikkea kauneutta!

Ryokan, japanilainen zen-munkki ja runoilija (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Tämä seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija saa kunnian päättää sikermäni.

Tuuli on raikas,
kuutamo on kirkas- hei!
tule, tanssitaan
koko yö aamuun asti,
jääköön hyvästi vanhuus!

(Ryokan: Suuri hupsu, Basam Books, 200, suomentanut Kai Nieminen)

Kevään valoa, siipien suihketta
t. Heikki

Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.

Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.

Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.

Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.

Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.

Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.

Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!

WP_20170425_19_25_17_Pro

Raili

 

Lukutila on  uusi kirjallisuustapahtuma, joka järjestetään ensimmäisen kerran nyt tulevana viikonloppuna (28.-29.4.2017) Jyväskylässä.

Kannattaa tsekata tuosta linkistä (yllä) ohjelma, josta löytyy jokaiselle jotain.

Allekirjoittaneen voi tavata Veturitalleilla perjantaina klo 13 – 14.30. Luvassa ainakin keskustelua nuorten lukemisesta kokoonpanolla Salusjärvi, Parvela, Paretskoi, Suoniemi.

Jyri

 

Kevät, avarat tuulet. Ne saavat unelmoimaan matkoista, vaikkapa residenssistä.

Kirjailijoille on tarjolla residenssipaikkoja, joissa on hyvä irtaantua arjen kuvioista ja terästää aistejaan vieraassa ympäristössä.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista lähtee residenssiin, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta aistejaan voi yrittää herätellä muutenkin.

Tärkeää on tietysti olla läsnä siinä, missä on. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, uskallusta.

Aistit aukeavat myös eri tavalla, kun vaihtaa kirjoittamispaikkaa. Silloin aistii uusia ääniä, tuoksuja, ympäristö herää eloon tuoreella tavalla. Olen alkanut välillä lähteä kotoa muualle kirjoittamaan, esimerkiksi kirjastoon.

lahdenkirjasto

Lahden kaupunginkirjasto.

Kirjastossa voi vaikkapa ottaa hyllystä kirjan ja antaa satunnaisen lauseen johdattaa eteenpäin tarinassa.

Kotona kesken työpäivän nousen välillä ylös, laitan musiikin soimaan ja tanssin. Kirjoittaminen ei ole erillistä ruumiista. Pitkään jatkuessaan koneella istuminen kuihduttaa havaintokykyä.

Somenkin käytön vähentäminen tuntuu olevan kirjoitustyölle hyväksi. Kun irtaantuu ruutujen otteesta, voi helpommin pysähtyä maailman äärelle. Jatkuvassa somevirrassa uidessa muut helposti määrittelevät maailman ja sen, miten se pitäisi nähdä.

Kirjoittaminen on pienten, merkityksellisten hetkien ylös kirjaamista. Ja kun kaikessa rauhassa katsoo, kaikki on ihmeellistä.

Kaikessa on tarinan alku.

 

Mila

Vilja-Tuulia sen keksi! Puhua kirjoittamisesta, puhua, puhua kaikki mitä mieleen pulpahtaa. Katsokaapa, miten maagisesti hän sen tekee.

*

Kuiskaillen, pohtien, pysähdellen. Lähellä. Kuin istuisin Vilja-Tuulian vieressä keskustelemassa aiheesta, joka ei tyhjene koskaan. Josta vain toinen kirjoittaja voi haltioitua samalla voimalla. (Eikä huulipunaakaan voi sivuuttaa.)

Pidän Vilja-Tuulian tyylistä yhtä paljon kuin uusimman kirjani päähenkilö Luna. Vilja-Tuulia on Lunan ystävä.

VILJA-TUULIAN KANSSA

tietää heti oikeat sanat.

Kerran sain lainaksi Vilja-Tuulian

pinkin lentokoneen, ja kaupan päälle

lentämisen pikakurssin

(…)

Mitä vielä, kaikki on kaukana mutta

näkee silmät, saa sanoista selvän,

haistaa omenasampoon

ja tuntee ihokarvojen rytmin.

(…)

Seuraavalla kerralla saan kokeilla

kuumailmapalloa, se on ruudullinen

ja odottaa lentäjää Vilja-Tuulian

ilmapalloaitassa

Näin kirjassa Pönttö. Lunalla on toki muitakin ystäviä: Tove, Monika, Linn ja Katri. Jokaisen kanssa Luna viettää tuokion.

*

Kollega Ansu kuvasi pöntöt Savitaipaleella ja kirjoitti: ”Ihana kirja, nuoruuden energiaa ja pohdintaa myös keski-ikäiselle tädille.” Kiitos!

*

Nyt kun uutukainen on siivillään, tämä tyttö levittää omatkin siipensä ja suuntaa 2942 kilometriä etelään, nettiyhteyksien ja muiden epäolennaisten ulottumattomiin. Voikaa hyvin, aistikaa, rakastakaa, kirjoittakaa, puhukaa kirjoittamisesta – tehkää mitä eniten janoatte!

Kirsti

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Löytö
annelitre artikkeliin Lauri Pohjanpään eläinrunoja
kirsti k artikkeliin Italia kirjailijan silmin
Arja Palonen artikkeliin Lempeä rauha
heikkiniska artikkeliin Kesäonni on..

Arkistot