Kouluvierailuilla oppilaat kyselevät paljon. Se on kivaa. Tässä malliksi muutama usein toistuva kysymys. Vastaan nyt lyhyesti, tilanteen ollessa päällä rönsyän.

Oletko rikas?

Olen, mieleltäni, sopukoita myöten. Jos raharikkaaksi haluaa, kannattaa katsella muuta ammattia.

Mikä on parasta kirjailijan työssä?

Päivien omarytmisyys. Vapaus. Ilo ja leikki. Mahdollisuus kirjoittaa haavet todeksi. Alastomuus.

Mikä on kamalinta kirjailijan työssä?

Alastomuus. Kässärin antaminen painoon ja kaikkien luettavaksi.

Lempikirjailijasi?

Tove Jansson.

Herkkuruokasi?

Äidin kuhakeitto.

Tunnetko julkkiksia?

Joo, paljon. Kallioniemen Tuulan, Simukan Sallan, Parvelan Timon, Nopolan Sinikan ja Tiinan…

Mistä löydät aiheet?

Läheltä. Olen utelias ja ihmettelen paljon.

Kuka kirjan henkilö tahtoisit olla?

Nils Holgersson.

Mihin aikaan päivästä kirjoitat?

Aamuisin, kun on silta auki unimaailmaan.

Tykkäisin lukea kirjoja mutten ehdi, kun on niin paljon muuta kiinnostavaa. Osaatko neuvoa?

Kokeile vaikka sammuttaa kaikki yhteydenpitolaitteet tuntia ennen nukkumaan menoa, tartu kirjaan ja sukella tarinaan. Lukeva ihminen on vahvoilla elämässä.

*

Oho, aika samantyyppisiä vastauksia antaa armas kollegani Vili Voipio teoksessaan Vili Voipio kyhää ja kynäilee (Karisto 2014).

*

*

Olisi mukava kuulla sinun vastauksiasi näihin kysymyksiin. Jos ehdit, kerro mitä mietit!

Kirsti

 

Mainokset

Lystisaaren kesä (Schildts & Söderströms) on seitsemäs lastenkirjani. Kirjan kuvat voi myös värittää. Se ilmestyi jo kesäkuussa 2017. Tehkäämme piristävä nojatuolimatka tuolle ihanalle saarelle keskellä talvea.

Pääosissa ovat Siiri ja Ville, jotka saapuvat Lystisaareen viettämään kesää mummon ja vaarin kanssa.Saaressa asuu metsän eläimiä, keijuja, haltija ja peikko, tarujen yksisarvinenkin vilahtaa runossa juhannusyönä. Lasten vanhemmat tulevat saarelle hieman myöhemmin.

Kirja alkaa keväästä. Maistiaisiksi runo

Tervetuloa Lystisaareen

Mummo on hilpeällä päällä,
lunta enää siellä täällä,
jäälyhtykin suli, kevät tuli,
vihreys tuli!

Vapaana välkkyy meri,
ilmassa satojen siipien läpse,
muuttolinnut.
Muuttolinnut!

Sulokasta suhinaa,
korkeata kirkunaa,
viserrystä, vihlontaa,
liverrystä ja laulua.

Soi saari, soi,
kaikki tänne, hoi!


Heti kirjan alussa tapaamme siilin, joka herää pitkästä horroksestaan. Siilin poika myy kevään kunniaksi ilmapalloja, loppu tietenkin on tragikoominen. Ketuilla on kemut, kun poikasia on viisi. Oravillakin on syytä juhlaan, kun Kurre-poika valmistuu kokiksi. Ruokaa on tarjolla yllin kyllin molemmissa juhlissa. Tietysti Lystisaaren ihmisetkin ymmärtävät herkkujen päälle. Ihmekös tuo, kun olin kokkina lähes 30 vuotta!

Päästän vauhdikkaat huiskuhännät telmimään:

Oravahippaa

Hilipata hei,
hilipata hei,
oravat leikki
hilpeinä hippaa.

Villisti vinhaan,
vikkelin kintuin
kipin kapin!
Rits, rats ja rits,
oksa katkes,
housut ratkes.

Mukkelis makkelis
oravat lensi.
Isä torui laumaa:
hui, hui, hyi, hyi!
Nauruun suli,
mukaan tuli.
Hilipata hei,
hilipata hei,
leikki jatkui
vikkelin kintuin.

Rits, rats ja rits,
isän housut ratkes.
*

Lapset touhuavat reippaina. Ville tarjoaa hauellekin makoisaa mansikkaa. Siiri löytää simpukasta punaisen helmen, vai onkohan totuus muuta? Vanhan ajan kauppaleikkikin sopii hieman nostalgiseen kirjaan.

Loistokaupat

Ville näyttää keppejä:
Ostan kaksi merirosvon miekkaa.
Siiri sanoo:
Maksu on kilo kultahiekkaa.

Ville näyttää vanhaa varista:
Tuosta papukaijasta
alkaa värit karista!
Ville taskujaan sorkki,
löytyi pullonkorkki:
Tässä linnusta lantti.

Siiri näyttää lyhtyä.
Ville sanoo: Se on taikalamppu,
henki vain on lomalla,
saat laitteen setelillä somalla.

Siiri näyttää marjaheinää.
Ville sanoo: Se on timanttikoru.
Saat sen eurolla, ei tule poru.
*

Leikkisyys ja kujeilu ulottuvat lapsista oraviin ja siilimummoon asti. Sen huvitus on voikukan hahtuvien puhaltelu.
Ilon lisäksi kirjassa on toki haikeutta ja suruakin. Rannan kätköistä löytyy huilua soittava näkki, poskillaan pisara hopeaa. Ehkäpä yksisarvinen ja peikkokin kaipaavat ystäviä. Peikko kohtaa onnekseen metsässä Villen, josta saa hyvän kaverin. Vaari, entinen merikarhu, salaa kai runoilijasielu tuntee myös kaipuuta:

Koti-ikävä

Vaari, vanha merimies
telttailee metsässä.
Hän kaivaa reppuaan,
nukahtaa meren huminaan
simpukka korvallaan.
*

Kirjan yksi monitulkinnaisimmista runoista lienee

Saaren hevoset

Saaren niityllä on
hevonen, suuri ja musta,
sitä vanhus silittää.

Lahden poukamassa on
poni, pieni ja punainen,
sillä lapsi ratsastaa.

Meren pohjassa on
hevonen, pieni ja keltainen,
sitä kutsun iltaisin.
*

Yhdessä touhuamista ja yhteisöllisyyttä riittää. Kalasoppaa on tekemässä koko suku. Vaari tarinoi Ryskemeren hirviöstä ja laivan salaperäisestä kaunottaresta, isä ompelee vaatteita lapsille ja mummolle, Siiri nukuttaa nukkea ja laulaa sille kehtolaulua.


Pari epäsovinnaista romanssiakin kirjasta löytyy, kuten jo aikoinaan kokoelmassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, 2008). Lystisaaren kesässä hiiri kosii pöllöä, kihlamaljatkin juodaan. Toisessa hiirirunossa kissa hoivaa sateessa kastunutta hiirtä.

Syksy ja talvikin tulevat väistämättä. Yhdellä aukeamalla tapaamme lepakon, mörön ja haamun. Pimeyden huippu lienee kellarissa salmiakkia syövä mörkö. Majakassa puolestaan yökin on kirkas aamu, siellä asuu pimeää pelkäävä haamu.
Saaren syksyssäkin on oma kauneutensa:

Saaren syksy

Hiirilapset
lennättävät leijaa.
Äiti teki ne lehdistä.

Kettu teki pihlajnamarjoista
helmitaulun.
Opetti lapset laskemaan
suitsait sukkelaan.
Punavihreä kaulaliina
tuulessa lepattaa.

Peikko, saderipsi, tuumaili:
Kuka puiden lehdet maalasi,
sieniä metsään ripotti?

Laiva katoaa sumuun.
Laiturin variksella
oranssit kumpparit.
*

Kirjan lopussa on pari talvirunoa. Lasten rakkaat eläimet ovat unessa ”piilopaikoissa oivissa/ huopikkaat koivissa!”

*
Kirja päättyy runoon

Kesäikävä
(Jouluna)

Kesällä tehtiin hiekasta
kakkuja ja linnoja,
vaari ja mummo mukana.
Me meressä kahlattiin
ja lintuja matkittiin:
kiiu-kiiu, kirr,
kiiu- kiiu, kirr!

Nyt tehdään lumesta
lyhty ja ukko
sen nokkana
on porkkana.

Pihapuun oksalla
on pöllö torkkuva,
sekin kesästä uneksuu.

Lystisaaren kesä kertoo silti eniten iki-ihanasta suvesta. Se on ehkä onnellisin kirjani, uneksunta lapsuudesta jollaisen olisin halunnut.

Juhannus

Lystisaaressa liput liehuvat,
uudet perunat kiehuvat.
Aattona, aivan kohta
syödään silliä, savulohta.
Ville kattilan kansia lyö:
Läiskis mäiskis,
tänään valvotaan yö!

Punainen on saunatupa,
vihreä niemen viiri.
Keltaisina hehkuvat
upeat ulpukat.
Aurinko meren täplittää,
aallilla hylje seppelpää.
Ville vie sille tuutin,
tekee iloiseksi kuutin.
*

Kylpeminen ansaitsee toki oman runonsa myös.

Saunailta

Ilmassa on savun tuoksua,
siispä saunaan täyttä juoksua!
Isä heittää löylyä,
Vielä, vielä! Ville vaatii.
Eikä, eikä! Siiri kieltää.
Äiti vihtoo. kiuas on
vesihiisi hurjapää,
ssihh, ssihh,
se sihahtaa ja sähähtää.

Me pinkaistaan
veteen vilpoisaan.
Ville menee molskis
ja polskis,
isä kelluu selällään,
Siiri pesee nuken pään.
Äiti kuistilta vilkuttaa:
Täällä on makkaraa!

Kun sauna on enää haalea,
sisään luikkii kisu vaalea.
Se lauteilla loikilee
ja hiljaa hyrisee.
*

Kirjan on kuvittanut upeasti ja moni-ilmeisesti palkittu Hannamari Ruohonen. Hänellä on rutkasti huumorintajua. Esim. muuttolinnuilla on hatut, yhdellä jopa sombrero, keijulla on saippua, jossa lukee MARSEILLE, mörön kellarissa on tyrnihilloa jne. Kuvista välittyy suurta lämpöä ja kauneutta, kirjan ihmisiin ja eläimiin ei voi olla rakastumatta!

Kirjaa löytynee vielä kaupoista, ainakin Akateemisista kirjakaupoista olen sitä löytänyt. Ja voihan sitä tilata netinkin kautta.Tämä kovakantinen kirja on myös oiva lahjakirja.

Lystisaari-terveisin
Heikki

Tosiasiassa en tiedä, onko ollut myös radiohiljaisuus, mutta ainakin aikamoinen lehdistöhiljaisuus on vallinnut. Lehdet kirjoittavat huolestuneita lausuntoja lasten  lukuharrastuksesta, mutta kun vanhimmat lastenkirjapalkinnot jaetaan, paikalla ei ainakaan ollut yhtään tv-kameraa, eikä toistaiseksi liioin ole näkynyt montakaan lehtijuttua. Jos olen väärässä, mitä toivoisin enemmän kuin hartaasti, kertokaa ja korjatkaa.

Hesarissa oli kulttuurisivulla maininta, sellainen kikkelin pituinen pätkä. Tuo on siis vanha toimittajien käyttämä mitta, josta pitäisi kai täsmentää, että pituus on lainattu nimenomaan pieneltä pojalta. Toivoahan voi, että tulossa on vielä kunnon kirja-arvioiden kanssa kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Kyllä ne sen ansaitsisivat, niin kirjat kuin tekijätkin. Leena Parkkisen kirjoittama ja Jussi Karjalaisen kuvittama Pikkuveli ja mainio harharetki on menossa. Kivalta tuntuu. Sekä Elina että Leena pitivät palkintojenjakotilaisuudessa hyvät, oivaltavat ja hauskat kiitospuheet.

Vanha virsihän tämä taas on, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. En olen tippaakaan pessimistinen luonne, tässä ei vain optimismini ole auttanut vähääkään. Surullista.

Mutta ettei tässä nyt vallan ikäviin tunnelmiin upottaisi, iloisiakin uutisia on tullut. Kirjamyynti on viime vuonna noussut, luin jostain. Toivottavasti se pitää paikkansa. Ainakin sähköisten kirjojen myynnin kasvu on ollut huomattava, äänikirjojen vielä paljon enemmän kuin e-kirjojen.

Vanhaa kunnon painettua kirjaa on tietysti mukavaa pidellä kädessä ja lukea, mutta luen itse aika paljon e-kirjoja niiden helppouden vuoksi. Pieneen olkalaukkuun mahtuu e-kirjojen lukulaite vaivattomasti, mutta painettu kirja on toinen juttu, varsinkin kun kirjat paksunemistaan paksunevat. Kuka jaksaa kantaa mukanaan 800-sivuista kirjaa vaikkapa metrolukemisena? Myös matkoilla e-kirja on mainio. Ei siis väliä, minkä teknisen muodon luettavalleen valitsee, kunhan lukee.

 

 

 

 

Vuoden 2018 Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jaettiin eilen. Topeliuksen sai Elina Rouhiaisen nuortenromaani Muistojenlukija. Väki 1 (Tammi). Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinto myönnettiin Leena Parkkisen kirjoittamalle Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos) -lastenromaanille.

 

 

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakamien palkintojen arvo oli tänä vuonna 2018 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania onnittelee palkittuja lämpimin halauksin!

 

– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?

– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?

– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?

– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?

– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?

– Tuletko…

– Ai palkkiota? Ööö…

 

On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan ­– vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.

Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.

Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.

Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.

 

Mila

Uusi vuosi käynnistynyt ja ihanat lahjakirjat pian luettu. Sain sekä toivelistalla olleita että yllätyksiä.

Säväyttävää proosaa: Asko Jaakonahon Valon juhla ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä.

 

*

Ajatonta, iätöntä runoutta: Satu Mannisen Pikseliaurinko, Virpi Alasen Ystävätär K, Juri Joensuun Valohuppu.

*

Uljaat kuvat, koskettava tarina: Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.

*

Nyt olisi mukava saada uusia lukuvinkkejä, joten kertokaapa, mitä kääröistänne paljastui.

Loppuun vielä lainaus Jääskeläiseltä: ”Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua.” (Väärän kissan päivä, s. 134) Siinäpä se, kirjoittajan onni ja pelastus.

Kirsti

Intiaanitarina kahdesta koirasta on varmaan monelle tuttu. Naputtelen tähän mielestäni yhden parhaista versioista.

Kaksi intiaania istui iltanuotiolla. Toinen intiaaneista oli nuori ja innokas. Utelias oppimaan uutta. Toinen intiaaneista oli monia kesiä nähnyt. Hiuksissa harmaata, mokkasiinit jo kuluneet. Vanhempi intiaani kertoi, että hänen sisällään asuu kaksi koiraa ja ne kamppailevat keskenään. Toinen koirista haukkuu ja moittii häntä. Ei sinusta ole mihinkään, et kuitenkaan onnistu. Ei kannata yrittää. Olet ruma ja vanha. Koira näkee negatiivisia asioita myös muissa ja kaikkialla ympäristössä. Toinen koira on toista maata. Se kehuu vanhaa intiaania komeaksi ja charmikkaaksi. Uskoo aina tämän kykyihin ja mahdollisuuksiin. Kannustaa, vaikka jokin olisikin mennyt pieleen. Uskoo hyvää myös muista ihmisistä ja näkee positiivisia asioita kaikkialla.

Ilta painui mailleen.Intiaanit menivät nukkumaan ja nuorempi intiaani katseli tähtiä ja pohti. Mietiskeli vanhemman intiaanin sanoja. Viimein hän rohkaisi mielensä ja kysyi vanhemmalta intiaanilta. Kuule, kerroit niistä sisälläsi olevasta kahdesta koirasta, jotka kamppailevat keskenään. Kumpi niistä koirista on nyt voitolla?

Vanhempi intiaani vastasi: Se kumpaa minä ruokin.

Kirjailijan urankin aikana olen valitettavan usein ruokkinut tuota itseäni moittivaa koiraa. Nytpä selätin ja selätän sen!
Kaksi hylsyä marraskuussa saatuani nousin maasta. Otin yhteyttä useaan kustantajaan, kerroin parista lastenrunokokoelmastani vähän varovaisesti heille. Ilahduin, kun jopa WSOY:n kustannustoimittaja pyysi lähettämään ne hänelle. WSOY:tä vuosi sitten kartoin, koska heillä ja Tammella oli osin samoja kustannustoimittajia (Tammelta sain muutaman hylsyn ja minut poistettiin heidän kirjailijasivuiltaan).

Haamu Kustannusta lähestyin, vaikka heidän sivullaan lukee, että käsikirjoituksia ei tällä hetkellä oteta vastaan. Kerroin sähköpostiviestissäni olevani pohojalainen jääräpää ja yrittäväni silti, koska minulla on noita-aiheinen käsis.Kas kummaa, Haamu kirjoitti, että kiinnostus hieman heräsi, ”lähetä vain käsikirjoitus meille.”

Myös Karisto ja Minerva suhtautuivat käsikirjoituksiin myönteisesti. Kaivoin kaapista lähes kymmenen vuotta vanhan tarinakokoelman. Kolme kustantajaa hylkäsi sen aikoinaan, mutta nyt sain voimia hioa sitä. Tarinakokoelma on ihan omanlaisensa, pähkähullu hyvässä mielessä, ehkäpä se vain aikoinaan päätyi tosikoiden kustannustoimittajien pöydälle. Nyt tarinat ovat pitkän tauon jälkeen uudella kustantajalla. Ehkäpä nyt kokoelmalle näytetään vihreää valoa.

Ensi vuonna tulen kirjoittamaan aivan uusia tarinoita lapsille. Uskaltaudun varmaan kirjoittamaan suoraan koneella. Runoilijana olen kirjoittanut säkeet tähän päivään asti lyijykynällä paperille. Hallitkoon minua nyt tuo iloinen koira!

Peloista vielä muutama rivi.

Parhaita hetkiä elämässäsi tulevat olemaan ne, jotka tuntuvat melkein liian vaikeilta, melkein liian pelottavilta. Kun vain uskallat astua rajan yli ja unohtaa, mitä muut ajattelevat, valinnat kantavat. Riko kaavaa ja pidä huolta itsestäsi. Älä ole kuin muut, koska heitä on jo niin paljon.

Anna Perho

Rohkea tekee, vaikka pelkää, kuten minä.

Psykoterapeutti Tarja Santalahti

Intiaanitarinan loppuun yllätys, yllätys pari intiaanirunoa kirjasta Juoksu Yönmaahan (Otava, 1977)

kuljen asuntoon, tuttuun asuntoon
kuljen tuttuun asuntoon, hänen asuntoonsa
kuljen hänen asuntoonsa, sinun asuntoosi
kuljen sinun asuntoosi, rakkaani asuntoon
jonain yönä tulen luoksesi, jonain yönä
yöllä tulen luoksesi, yöllä
tulen luoksesi talviyössä, tänä yönä
tulen luoksesi yössä, rakas, tässä yössä

Chippewa

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet
sytytetään uudet
hajoitetaan vanhat kapineet
veistetään uudet

Zuni

Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2018,
t. Heikki

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua siitä, kenen historiaa tämän Suomen satavuotisjuhlinnan merkeissä oikein on kerrottu. Lähinnä miesten, niinhän se on. Ikään kuin meillä tosiaan vain miehet olisivat olleet tekemässä ja päättämässä yhteisistä asioistamme. Naisemme, nuo maailman ensimmäiset eduskunnassa, aloittivat siellä kuitenkin jo 10 vuotta ennen itsenäisyytemme alkamista. Naiset ja miehet yhdessä ovat rakentaneet Suomeamme maaksi, mikä se nyt satavuotiaana on.

Turhan usein nostetaan tasa-arvosta puhuttaessa esiin vain se, että meillä naiset saivat äänioikeuden kolmansina maailmassa. Meillä nimittäin naiset myös käyttivät sitä niin, että heti sen saatuaan naiset myös äänestivät naisia. Australiassa niin olisi voinut tapahtua jo ennen meitä, mutta tosiasiassa ensimmäiset naiset pääsivät siellä päättämään vasta 1950-luvulla.

Puhisin  asiasta jo 70-luvulta, mutta vasta 1990 ilmestyi ensimmäinen nuorille suunnattu tunnetuista naisistamme kertova historiallinen romaani nuoresta Ida Aalbergista, Teatteriin! Sen jälkeen olen kertonut nuorille Miina Sillanpäästä (Karhun kumarrus), Aurora Karamzinista (Aurora, keisarinnan hovineito), Aino Kallaksesta (Ei ole minulle suvannot) ja Katri Valasta (Runokirje). Lisäksi on kahdeksan naisen tarinaa selkokirjassa Suomalaisia suurnaisia. Viimeisimpäni, aikuisille suunnattu, on Hilja Pärssisestä (Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä).

Väitän siis kovasti yrittäneeni nostaa esiin naisia, jotka sen ovat ehdottomasti ansainneet. Hyvin jäi mieleeni sekin, että sain pontevasti perustella selkokirjani nimeksi Suomalaisia suurnaisia sarjaan, jossa jo oli kirja Suomalaisia suurmiehiä.

Onneksi en ole ainoa, joka on kirjoittanut naisistamme niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hyviä, tärkeitä kirjoja on monta, viimeisimpiä niistä grafomaanikkomme Mila Teräksen ihana kirja Jäljet, joka kertoo Helene Schjerbbeckistä.

Olen hurjan iloinen siitä, että tämä historiamme vääristymästä on nyt puhuttanut näinkin paljon. Joskus olen uskaltautunut hetkeksi kuvittelemaan, minkälainen maamme olisi, jos naiset eivät olisi ottaneet osaa päätöksentekoon. Kauan sitä ei kuitenkaan jaksa miettiä, ja onneksi niin ei ole. Kunhan nyt emme vain unohda koko asiaa tähän vuoteen.

Kirjoittamisiin ja vallankin lukemisiin näin joulun aikoihin! Toivon kaikille monia kovia paketteja pukin konttiin ja kontista!

pontto_netti.jpg

Grafomaanikko Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto) on valittu Topelius-ehdokkaaksi.

Raadin perustelut:

”Kauniisti kirjoitettu säeromaani kuvaa nuoren tytön äänellä kokemuksia aikuiseksi kasvamisesta. Teos käsittelee herkkävireisesti seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, eikä Kuronen kaihda vaikeitakaan teemoja. Pönttö maalaa kuvia sanoin: samastuttavia ja lähelle tulevia. Säkeiden väliin jää tilaa myös lukijalle ja hänen omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen.”

Muut Topelius-ehdokkaat:

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva (WSOY)

Arja Puikkonen & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)

Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, Väki 1 (Tammi)

Tuuli Vuorma: Caapparin kääty, Roistoakatemia 1 (Kvaliti)

 

Arvid Lydecken -ehdokkaat:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Karin Erlandsson: Pärfiskaren. Helmenkalastaja. (S&S)

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)

 

Luettavana satoja kirjoja

Raatiin kuuluivat tänä vuonna erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT Myry Voipio.

Tänä vuonna Topelius- ja Lydecken-raati  sai luettavakseen satoja kirjoja. Ehdokkaita kummassakin kategoriassa on viisi.

– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja.

Raatityössä otetaan huomioon monia asioita. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.

Vuoden Topelius-ehdokkaissa näkyy esimerkiksi vaikeiden aiheiden ennakkoluuloton käsittely osana sekä realistista perinnettä että fantasiakirjallisuutta. Lydecken-ehdokkaat puolestaan puhuvat paljon ystävyyden, rakkauden ja mielikuvituksen tärkeydestä osana elämää. Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkineensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.

”Kuka löytää kirjan ilman vinkkiä?”

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta uutisoidaan Topelius- ja Lydecken-raadin mukaan turhan vähän: – Vuoden suurin huomio kohdistuu yleensä lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaisiin, vaikka vuosittain julkaistaan paljon huikean hyviä ja tärkeitä aiheita käsitteleviä teoksia. Tieto näistä kirjoista olisi ensiarvoisen tärkeää niin lasten ja nuorten vanhemmille kuin heidän kanssaan työtä tekeville. Kuka löytää uuden kirjan ilman tietoa tai vinkkiä, jos ei jo valmiiksi seuraa alaa?

Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.

Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita.

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry. Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Lydecken ansiokkaalle lastenkirjalle.

Palkintojen saajat julkistetaan 12.1. 2018.

 

Grafomania onnittelee kaikkia ehdokkaita –

erityislämmin onnenhalaus Kirstille!

 

Mila

Olipa kerran lähimetsä. Siellä otukset asuivat ja virkistäytyivät. Poimittiin mustikoita ja puolukoita. Sienestettiin. Leikittiin piilosta. Ulkoilutettiin koiria. Maastopyöräiltiin. Kuljettiin polkuja, joista kapeat eläinten astumia, leveämmät ihmisten. Joskus mentiin umpimetsään, sammalta nilkkoihin saakka. Nukuttiin päiväunet kiven juurella. Eksyttiin. Ihmeteltiin polun yli piipertäviä pyyn untuvikkoja. Jäätiin kiinni hirven tuijotukseen. Uitettiin kaarnaa purossa. Löydettiin runon ituja, säveliä ja muita olennaisuuksia. Tavattiin ketut, jänikset, mäyrät, kärpät ja metsäkauriit. Hippiäiset, pikkutikat, korpit, puukiipijät, hömötiaiset. Noin alkajaisiksi.

Vielä viime viikolla tämän vanhan kiviaidan takana seisoi metsä, rehti kuusikko.

Metsän omisti Lempäälän kunta. Hei, kiitos yhteydenotostasi! Kuokkalassa tehdään tosiaan metsänhoitosuunnitelman mukaisia hakkuita. Ahaa, metsää hoidetaan.

Hoidettu metsä näyttää tältä.

Ennen hoitotoimenpiteitä tässä kulki metsäpolku.

Mutta turhaan hätäilemme. Hakkuiden jälkeen polut raivataan uudelleen auki ja ovat jälleen virkistyskäytössä. Anteeksi, nyt en ymmärrä. Metsähän tarjosi virkistystä, eikä metsää saa takaisin. Ei meidän aikanamme.

Hävitys yllätti kaikki lähiseudun asukkaat, myös keskellä metsää sijaitsevan talon väen. Hakkuista ei ole erikseen tiedotettu, joten ymmärrän, että alueen asukkaat ovat hämillään. Hyvä, että toit asian esille. Pyrimme kehittämään tätä jatkoa ajatellen, jottei hakkuiden käynnistäminen tulisi yllätyksenä. Kiitos, nyt lohduttaa.

Eilen ikkunasta katseltiin tiheää kuusikkoa ja pihassa vierailevia metsäneläimiä. Tänään samasta ikkunasta aukeaa näkymä naapuritaloon, tielle ja riivittyyn maisemaan.

Noh, pikku muutos maisemassa – mitä se ketään haittaa. Hoidettu metsä on kuitenkin mukava kulkea! Hämärästi muistan kuulleeni tutkimuksesta, jossa verrattiin lapsuuden maiseman tuhoutumista avioeroon tai jopa ystävän kuolemaan. Ehkä muistan väärin. Olen viherpiipertäjä ja puunhalaaja.

Minusta puut ovat kauniimpia pystyssä.

Olen yrittänyt laskea kymmeneen(tuhanteen) ja hengittää. Se on vaikeaa. Lempäälän kunnan metsänhoitosuunnitelma on hyväksytty keväällä 2016, sen on tehnyt UPM. Suunnitelmassa on huomioitu ympäristöarvot ja alueiden kaavoitus. Olen pyytänyt suunnitelman nähtäville, haluan tutustua siihen. Helpompi varautua, jos tietää vähän mitä metsiä ja missä hoidetaan lähivuosina. Kunnalla ei ole lakisääteistä velvoitetta tiedottaa hakkuista, mutta maalaisjärkeä ja inhimillisyyttä toivoisi löytyvän. Tällaisenaan menettely on ylimielisen röyhkeä metsässä asuvia ja siellä päivittäin liikkuvia kohtaan.

 

Sydäntä puristaa kulkea hävityksessä. Hakkuuaukealla eksyy aina. Poissa ovat polut, poskia kutittelevat kuusen oksat ja latvuksessa tiitittävät hippiäiset. Metsä on kuollut.

Sen pituinen se metsä.

 

Kirsti

Ps. Aiheesta lisää täällä.

Uusimmat kommentit

Päivi Hannele Lappal… artikkeliin Asennevammaisuudesta
kirsti k artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Seppo artikkeliin Murrejuttuja jäähyväisiksi
Raili artikkeliin Punaisesta langasta
minnaeveliina artikkeliin Punaisesta langasta

Arkistot

Mainokset