Kosolti kauniita sanoja ja kuvia

Eilisen julkkarijuhlan jäljiltä olen yhä kauniiden sanojen ympäröimä, nätisti pökerryksissä. Kuvakirjan nimi on Kerro minulle kaunis sana (Karisto) ja sen on kuvittanut Karoliina Pertamo. Tämä on ensimmäinen kuvakirjatekstini, Karoliinalle jo 36. kuvitus. Siispä konkarin ja keltanokan hedelmä. Miten mehukas siitä tulikaan!

Teos ja tekijät. (Kuva: Hannu Peltonen)

Tarinassa Jaakko kuulee kotona liikaa rumia sanoja, nappaa mukaansa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee etsimään siihen kauniita sanoja.

Alkajaisiksi luimme koko kirjan ääneen ja näytimme kuvat.

 

Tarinan jalkapalloilijan kaunis sana on Arsenal, joka näyttää olevan myös eturivin Arsenal-fanin mieleen.

 

Julkkarivieraita kiinnosti kovasti kuvittajan työ. Karoliina kertoi koulutuksestaan ja työtavoistaan, kuvittamisen iloista ja haasteista. Miten hän hyppää tekstin tunnelmaan, mistä aloittaa, mitä tekee kun tulee jumi, millaisia kuvallisia silmäniskuja piilottaa sivuille. Tämän kirjan kuvitusta suunnitellessaan Karoliina leikkeli kotona kirjaimia lehdistä, ja siinä vieressä poika seurasi hetken touhua, kunnes tokaisi: ”Äiti, ootko sä ryhtynyt rikolliseksi?”

Keräsimme myös vierailta kauniita sanoja. Niistä syntyi melkein runo:

rakkaus rihmarulla

joutsen huomen

rälläkkä äiti lumitraktori

muurain nummuliitti

koivikko

rakkaus kukkaketo kristalli

osmo peruna

iloinen villatakki

leivonnainen elegia

ihana aurinkoinen pajulintu

Kiitos jokaiselle kauniin sanan lahjoittajalle!

Lähikaupan kassa antaa Jaakon lippaaseen sanan kevytviili. Minustakin kevytviili on kelpo sana. Tein alkuviikosta ensimmäistä kertaa itse viiliä.  Siitä tuli pehmeää ja maukasta. Kuudesta enää yksi jäljellä. Täytyypä panna uusi satsi tekeytymään.

Mikä sinusta on kaunis sana?

Kirsti

Advertisement

Viisi ja puoli metriä runoudelle

Tiedätte ongelman, joka ajaa järjestelmällisen ihmispolon hulluuden partaalle: Huushollin kirjahyllyt ja -karusellit tupaten täynnä. Kodittomia kirjoja lojuu pöydällä, lattialla, sängyssä, tuolien alla ja päällä, joulukorttikorissa, veskissä, ammeen reunalla, klapikopassa…

Olen mittaillut kotia viimeiset vuodet vain yhdellä silmällä: mihin mahtuisi uusi kirjahylly? Yhä useammin katseeni alkoi osua eteisen ja keittiön väliseen 70 senttiä leveään tyhjään ja turhaan seinätilaan.

Onni on puuseppäveli, jolta voi tilata mittatyön.

Päätin antaa runoille arvoisensa paikan. Edellisessä hyllyssä hoikat runoteokset oli ahdettu niin tiiviisti, että kun yritin ujuttaa hyllystä yhden kyyrösen, mukana tulivat vähintään kurtto, kytömäki, laine ja lappi. Koko tämän aamun olen kokenut ekstaattista tyydytystä siirrellessäni runoja väljempiin oloihin. Ja mikä parasta: hyllyssä on vielä tilaa uusille hankinnoille! (Vanhaan runohyllyyn muuttavat pian sarjakuvat, tai ehkä musakirjat.)

Aika kivaa myös se, että sain itse sanella mitat veljelle. Hyllyjen väli on tarkasti harkittu 26 senttiä, jopa Välipakan Tuijan Uutisia! mahtuu. Hyllyjen syvyys on vain 19 senttiä, siinä tuli pieni moka. Raisa Jäntin Läpilyöntikipu ja Grand plié olivat jääneet mittaamatta, nyt ne kurottavat pari senttiä ulos hyllystä. Kestän sen.

Suurinta nautintoa saan vanhan ja uuden runouden asettumisesta liki toisiaan.

… ValaVenhoViitaVirolainenVuorinen…

Niin, minnehän se seuraava hylly sopisi? Vessaan ei, siellä on jo kirjakaappi. Saatteko te muut mahtumaan kirjat kotiin ongelmitta? Onko hyviä ideoita? Karusellit ovat muuten käteviä mutta tarvitsevat lattiatilaa, josta on usein pulaa, koska kotona on kai hyvä harrastaa kirjojen lisäksi ainakin syömistä (pöytä), nukkumista (sänky), löhöämistä (sohva, lattiatyynyt) ja tanssimista.

Ehkä muutama lisähylly työhuoneen katonrajaan? Taidankin pyytää veljen ja mittarullan taas kylään.

Kirsti

 

 

 

Joululahjaksi lasten- ja nuortenkirjoja!

Nyt on tarjolla moneen makuun tuoretta laatuluettavaa, kun Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat on julkistettu.

Tämän vuoden nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnolle ovat ehdolla Tuula Kallioniemen Kaksoisolennot (Otava), Laura Lähteenmäen Yksi kevät (WSOY), Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras (WSOY) , Maria Turtschaninoffin Maresin voima, Punaisen luostarin kronikoita (suom. Marja Kyrö, Tammi, ruotsinkielinen alkuteos Brevet från Maresi, Förlaget) ja Noona Wasiljeffin Loukkupoika (Otava).

Lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -ehdokkaat ovat Ville Hytösen Ötökkämaan talvi (kuv. Virpi Penna, Tammi), Mari Kujanpään 102 askelta mummilaan (kuv. Paula Mela, Otava), Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (kuv. Ninka Reittu, Otava), Petja Lähteen Surunsyömä (kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto) ja Veera Salmen Puluboi, agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat (Otava, kuv. Emmi Jormalainen).

Palkintoraadin jäseninä toimivat tutkija, tietokirjailija Sara Kokkonen (puheenjohtaja), kirjastovirkailija Marjo Hämäläinen ja luokanopettaja Matias Laivamaa.

Palkintojen saajat julkistetaan 14. tammikuuta 2019.

Onnea kaikille ehdokkaille ja kiitos hyvistä kirjoista!

Kirsti

 

 

 

 

Siirin Finlandia!

Voi oikeus ja ihanuus! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on hetki sitten myönnetty kirjailija Siiri Enorannalle teoksesta Tuhatkuolevan kirous (WSOY 2018).

Palkinnosta päättänyt toimittaja Riku Rantala luonnehti teosta ”rohkeasti kerrotuksi, suuren, kansainvälisen tason tarinaksi, joka pitää otteessaan alusta asti”. Rantalan mielestä myös kaikkien aikuisten olisi syytä lukea Tuhatkuolevan kirous.

Finlandia on Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan vuosittain romaanille, tietokirjalle ja lasten- tai nuortenkirjalle. Jokaisen palkinnon arvo on 30 000 euroa.

Tinkimätön ja omaääninen Siiri Enoranta oli kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana, ja totta tosiaan, kolmas kerta toden sanoi.

Grafomania lähettää tuhateläväiset onnenhalaukset Siirille!

Kuva: Ville Koivisto

 

Ensimmäiset

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) ja Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä (Karisto 2018) tulevat ensimmäisenä mieleen, kun kysytään, mitä järisyttävän hyvää olen lukenut tänä syksynä.

Takakannen sulkeuduttua yksikertaisesti pakahdutti. Päässä myrskysi ja rinnan alla riehui. Niin omaäänisiä. Niin sydäntä täynnä.

Kiitos kirjailijoille elämyksistä, ja pitkää ikää ensimmäisille!

 

Toisia odotellessa,

Kirsti

 

 

Kuningasjäärä tuli kotiin!

Saapui paketti. Sydän jyski. Hiki puski.

Kuvassa kirja näyttää isolta mutta on luonnossa pienoinen, pehmyt ja käteen sopiva.

Hahmottelin Kuningasjäärän ekan version vuonna 2006 Sinikka Nopolan hämäläistrilogian innoittamana. Dialogiin kirjoitetut tarinat viehättivät, luettiin niitä ääneen kotona ja naurettiin. Osaisinko minäkin kirjoittaa kertomuksen, joka etenee pelkkänä vuoropuheluna? Ryhdyin toimeen ja muutamassa viikossa syntyi eka versio niinkin vetävällä työnimellä kuin Meillä, naapurissa, rakentajilla. Jossain vaiheessa se muuttui muotoon Näillä, noilla, niillä. Kuten otsikonhaku jo vihjaa, tarina kertoo naapuruston kolmesta perhekunnasta. Kuningasjäärä on alueen alkuasukas ja tietää parhaiten, miten rakennetaan, ajetaan autoa, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.

Näissä 12 vuoden takaisissa muistiinpanoissa henkiöiden nimet ovat jo löytyneet, vain Martti-kuningasjäärän vaimo on vaihtunut Annasta Helmiksi.

Raakile jäi sitten muhimaan, tuli muuta. Palasin tekstiin noin kerran vuodessa, mutta se ei saanut tulta alleen edes sen varran, että olisin tarjonnut sitä kustantajalle. Kunnes 2015 Robustos järjesti pienoisromaanin kirjoituskilpailun, jonka teemana oli valta. Jospa, jospa! Kävin kässärin kimppuun, viilasin ja lähetin kisaan. Tuloksena kunniamaininta ja lupaus julkaisusta.

Tässä nyt ollaan dialogiromaani hyppysissä, ja yhä lähi-ihmiseni ihmettelee, miksi puhun romaanista enkä näytelmästä. Koska en ole näytelmäkirjailija, en tunne lajia tarpeeksi. Toki teksti voi taipua näytelmäksi. Saa yrittää.

Mutta nyt keskityn halailemaan ja hipelöimään Kuningasjäärää. Uusi lapsi on aina yhtä rakas ja värisyttävä.

 

– Muistaksää Helmi, kumme mentiin kihloihin, se oli kuuskytäkaks. Omenapuut kukki.

– Kesäkuun viires.

– Sulla oli ruusuja koltussa.

– Miten sää senkin muistat.

– Ja tukassa kiharoita. Mää meen ny maate.

– Tää mustikkasoppa…

– Mää syän sen aamulla.

– Hyvää yätä sitte. Mää katton viä uutiset.

– Hyvää yätä.

– Uni myätä.

 

(s. 40)

 

Kirsti

”Ei voi kirjoittaa tyhjiössä”

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

-Minna

Köszönöm Budapest!

Olisikohan jo aika heräillä hellehuumasta? Grafomania on ollut hissunkissun melkein koko kesän. Mila sentään jaksoi koostaa kiintoisan raportin Edinburghista, kiitos siitä. Matkustetaan seuraavaksi Unkariin. Suomen Nuorisokirjailijat teki syksyn perinteisen jäsenmatkan Budapestiin 24.-26. elokuuta. Muistellaanpa.

Ensimmäinen pysäkki oli Írók Boltja -kirjakaupassa, jossa meille esiteltiin laajasti Unkarin lastenkirjallisuusinstituutin toimintaa, julkaisuja sekä uusinta lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Yhdistyksen johtokunnan jäsen Magdalena Hai oli nappi valinta sikäläisen yleisradion tv-haastatteluun, hänen Kurnivamahainen kissa -teoksensa käännösoikeudet oli edellispäivänä myyty Saksaan suurelle Dressler Verlag -kustantamolle. Onnea Maggis!

Budapestissä on ihastuttavia lastenkirjakauppoja. Lähin Két Egér  (Kaksi hiirtä) löytyi heti hotellin vierestä Ráday-kadulta.

Suomalaiset teokset olivat näyttävästi esillä ja…

… kaupan omistaja János Mészáros tiesi KAIKEN suomalaisista lasten- ja nuortenkirjoista ja kirjailijoista. Timo Parvela oli muutama vuosi sitten vieraillut kaupassa kertomassa teoksistaan. Timo, jos luet tämän: Jánosilta lämpöiset terkut!

Budapestin suurin lastenkirjakauppa Pagony on tyylikäs, avara ja viihtyisä.

Nuortenkirjahyllyssä ilahdutti muun muassa Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden 2. osa Naondel.

Verkostoitumista parhaimmillaan! J.S. Meresmaa järjesti riemukkaat treffit unkarilaisten spefi-taitajien kanssa. Mukana oli kirjailijoita, kääntäjiä, käsikirjoittajia, virtuaalipeliguru ja scifi-lehden päätoimittaja. Jos jonkinmoista yhteystyöideaa heräsi.

Tiina Hautalaa saamme kiittää kauhukävelystä, jonka hän oli tilannut meidän ryhmälle. Paikkana Vajdahunyadin vampyyrilinna.

Karmivan ihanan oppaan lisäksi Tiina oli onnistunut tilaamaan täydelliset olosuhteet: koko taivaan täyttävät salamat, täysikuun ja päiden yllä viuhuvat lepakot!

Kiitettävien henkilöiden lista jatkuu: Tuija Lehtinen ja tyttärensä Jade. Ilman Tuijaa Nuorisokirjailijoiden vuosittaiset reissut eivät olisi toteutuneet. Kööpenhamina, Tallinna, Berliini, Vilna, Varsova, Tukholma, Dublin, Oslo. Ja nyt Budapest, joka valitettavasti jää Tuijan viimeiseksi matkanjohtajan ominaisuudessa. Toivottavasti yhdistyksestä löytyy uusi innokas matkanjärjestäjä ja perinne jatkuu.  Suurkiitos Tuijalle ikimuistoisista matkoista ja Jadelle kaikesta käytännön avusta ja opastuksesta! (Taustalla Dieckmannin pariskunta, joka on muistini mukaan osallistunut jokaiselle reissulle, huiskutus heille!)

Köszönöm myös teille jokaiselle kanssamatkaajalle, parasta seuraa!

Tässä vielä yksi kuvakirja, josta lumouduin.  Kisztina Marosin kuvittama Milyen színű a boldogság? (Mikä on onnen väri?) on hiljainen kirja, se valittiin viime vuonna kansainvälisen Silent book -kilpailun kahdeksan finalistin joukkoon.

Oi, näin puhuu kuva! Vähäinen teksti on mielestäni täysin turha (tarkoittaa varhaisen aamun kultatrumpetteja tms.). Jos oikein ymmärsin, tekstit on lisätty kustantajan vaatimuksesta, kuvittaja ei olisi halunnut niitä.

Budapestilainen cityetana kulkee hitasti mutta jättää vahvan jäljen, eikä välitä kuoren kolhuista. Vaihtakaa etanan paikalle kirjailija.

Hidasta ja tyytyväistä alkusyksyä kaikille Grafomanian lukijoille, vahvoja jälkiä!

Kirsti

 

 

 

 

Kuinka päästä Viistokujalle?

Terveisiä Edinburghista! Vanhassa, salaperäisessä kaupungissa, Harry Potter-sarjan syntysijoilla, oli hauska jäljittää noitakirjoihin johtaneita maisemia, yksityiskohtia ja tunnelmia.

Matkustimme Lontoon kautta Edinburghiin sen jälkeen, kun olin lukenut tyttärilleni Potter-kirjat ääneen.

Victoria Street Edinburghin vanhassa kaupungissa on toiminut inspiraation lähteenä Viistokujalle.

Tässä kuva Viistokujalta Lontoon Harry Potter -studioilta:

 

 

Kukkulalla sijaitseva Edinburghin vanha linna inspiroi Rowlingia kuvittelemaan Tylypahkan koulun. Myös hieman synkän näköinen, kivinen George Heriotin yksityiskoulu (jota Rowlingin lapsetkin aikoinaan kävivät) on lainannut jotakin ulkomuodostaan Tylypahkalle. Niin kuin monet muutkin kaupungin ikivanhat rakennukset.

Greyfriarsin hautausmaalla Edinburghissa kuulemma kummittelee enemmän kuin millään toisella kirkkomaalla koko Britanniassa. Paikka tosiaan ruokkii mielikuvitusta satoja vuosia vanhoine hautoineen, patsaineen ja mausoleumeineen.

Yllä olevassa kuvassa näkyvä Thomas Riddellin hauta on Potter-fanien pyhiinvaelluspaikka varsinkin halloweenina, jolloin he järjestävät siellä kaksintaisteluita. Tom Riddlen (suomeksi Tom Valedron eli lordi Voldemortin) nimen Rowling on kehitellyt tästä haudasta. Professori MacGarmivan englanninkielisen sukunimen McGonagall kirjailija puolestaan bongasi erään runoilijan haudalta samaiselta kirkkomaalta.

Runoilijan laatta näkyy alla olevassa kuvassa.

 

”The Elephant House” -niminen kahvila mainostaa ikkunassaan olevansa Harry Potter-kirjojen syntypaikka. Rowling kirjoitti sielläkin kirjojaan. Isoista ikkunoista näkyy muun muassa Greyfriarsin hautausmaalle.

Tässä Spoon Cafe -nimisessä kuppilassa Rowling kirjoitti Pottereiden aivan ensimmäisiä lukuja.

Tuolloin Nicolson-nimisen kahvilan omisti hänen sisarensa mies, joka tarjosi pienen lapsensa kanssa liikkuneelle Rowlingille ilmaista kahvia ja pysyvän kirjoituspaikan ikkunan vieressä. Tässäkin kahvilassa on isot, luonnonvaloa tulvivat ikkunat, joista näkyy vanhan Edinburghin mystisiä kivirakennuksia.

Menestynyt Rowling viimeisteli sarjansa upeassa viiden tähden Balmoral-hotellissa. Saatuaan sarjansa päätökseen kirjailija kuulemma otti minibaarista sampanjan ja kulautti sen saman tien loppuun. Moni muukin olisi varmasti tehnyt samoin!

Rowling on painanut kädenjälkensä kivilaattaan Edinburghissa.

Vaikka ei olisi aiemmin ollut kiinnostunut Pottereista tai fantasiakirjallisuudesta, Edinburghin kaltaisessa tarinoita täynnä olevassa kaupungissa niistä on helppo innostua.

 

Mila

Murrejuttuja jäähyväisiksi

On tullut viimeisen Grafomania-juttuni vuoro. Muutaman vuoden jälkeen takkini on tyhjä. Kirjoitin mm. kansantaudistamme kateudesta, kirjailijan työn tuskaisuudesta kahden hylsyn päivineen, esittelin muutamia romaaneja ja pari lastenkirjaa, unohtamatta runoja, omaakin tuotantoani ripottelin reilulla kädellä mukaan.

Viime vuoden elokuussa paluumuutin Helsinkiin. Tutustuin Malminkartanon hurmaavaan luontoon, puhuin variksille ja nokikanoille, kuuntelin satakielen laulua, vaelsin pelloilla ja metsissä.Hommasin kirjastokortin, pähkäilin pöllönä: Osaakohan tuo tummaihoinen virkailija suomea? Kävin lounaalla ravintolassa, jossa olin itse kokannut 20 vuotta aikaisemmin, Välillä reissasin vartissa lähijunalla keskustan sykkeeseen. Vaeltelin Hakaniemessä, join torilla kahvia ja söin Eromangan lihapasteijan.Kiertelin meren rannalla ja puistoissa ja Kallion vilinässä.Välillä yövyin Sepon luona Kurvissa.
Marraskuussa yritin paluuta ravintolan keittiöönkin. Parin työpäivän jälkeen tein päätöksen etten kiduta enää itseäni, kirjoittaminen olkoon sydämeni työtä! Muutamaan kuukauteen en juuri kirjoittanut mitään. Sitä vastoin luin ja sain siitä suurta tyydytystä ( esim. Leena Kirstinän Sateessa ja tuulessa, Jens Andersenin Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä, Tuuve Aron Karmiina, Alain Claude Sulzerin Täydellinen tarjoilija, Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa,Roman Sentsinin Jeltysevits, erään perheen rappio, Annika Eräpuron Hili & Ola ja Hotelli Hau ja Paula Norosen Supermarsu lentää Intiaan).
Vihdoin helmikuussa aloin työstää murrekokoelmaani, josta piti ensin tulla runokokoelma.Tulikin lyhytproosaa, pätkäproosaa tai jotain sinnepäin.Muistelin lapsuuttani, Heinolan ja Tampereen aikoja, yksinäisyyttä ja onnettomia rakkauksia surkuhupaisuuksineen. Jokainen kirjoittamiseni alkaa makaamalla sängyssä selällään silmät kiinni. Ensin tuli lähes aina itkua. Se puhdisti ja antoi rohkeutta ja voimaa kirjoittaa ilman koristeita.

Kalajoen murteella viisi tekstiäni, joita ensimmäinen on uni.

Leijuvasa laatikosa

Kuumailimapallua ei ennään oo. Korin tilalla on vanaha pottulaatikko, se leijjuu talon vieresä tuomien tykönä. Äiti seisoo laatikosa, sillä on taivaansininen läninki. Pihalla on kolome ruskialehtistä marijapensasta. Poimin punasia marijoja, ne on kutistunu pieniksi ko haulit. Äiti leijjuu metrin korkeuvella, sannoo totisena: Te ette pitäny minusta huolta. Maa halakijaa syville railoille.
*

Seuraavassa on kipeä muisto.

Valehtelia

Isä ostaa taas koiria, mun pittää lähtiä mukkaan. Me ajetaan Kalajokia kauvemmaksi, johonki oikein syrijään, josa on palijo mäkiä. Vaikka isä ostais tännään lakeripötkyn en sano sannaakaan. Me käyvään usiasa talosa. Viimmen, viimmen joku myy isälle pystökorvan. Nätin, nätin pystökorvan, meilläki oli semmonen joskus. Mies eppäilee vähä: Eihän.. sitä koe-elläimeksi? Ei, sannoo isä. Paska isä. Koira pannaan takapenkille, en puhu sillekkään. Me mennään Ylivieskan rautatieasemalle, isä lähetyttää koiran Viikreenille Helsinkiin. Me ajetaan kottiin. Isä polttaa piippua, yrittää olla höyli.
*

Sitten juttu eräästä salaperäisestä naapurista:

Alakerran
Rattanakul-Ruokonen

Summerin viereen on rintattu Rattanukul, sen alle on lisätty kuulakärkikynällä Ruokonen, sisällä nimi on peitetty sinisellä muovilla. Onkohan ihan laillistakkaan, jos tullee joku pelastustehtävä? Akalla majjailee yks tai kaks hampuusia, niillä on kesät talavet mustat hupparit. Liekö pojankossit ees talon kirijoilla? Akkunasa on norsu, seki on musta, vaikka sen pittäis tuua onnia.

Uusien naapureitten jäläkeen saunan käytäviltä löyty loojia: isännöihtiä pani nopijasti lapun, että ne pittää korijata pois. Alakerrasta tullee ussein iltamyöhälläki hirviä silin ja kalan haju ja palaneen käry. Rattanakul avvaa talavellaki käytävän akkunan, koko lämmitysjärijestelmä mennee sekasin. Pahin oli vasta eesä. Mun komerosta kömpi julumettu ötökkä. Kaikkiin asuntoihin tehtiin kaks kertaa tuholaismyrkytys viikko ennen joulua.

Mää vien vinttiin lakanoita ja pyhkeitä. Ovia ei oo sulijettu. Voi helevetti, lukkua on räplätty niin ettei ovia ennään saa kiinni! Yöpyykö täälä joku? Kahtelen vintillä vihertyviä puita ja Kalevan torneja. Ripustan pyykit, oikijalla on kauhtuneita lakanoita, ne on roikkunu narulla viikon, kaks.

Paan kahavin valluun ja meen parvekkeelle lukkeen. Naapuri polttaa tupakkia pitkin päivää, sillä on iltapäivälläki aamutakki. Mää ootan, että se mennee sisälle. Sen parvekkeella on tyhyjiä ruukkuja ja rispaantunu tiikeri. Kaiteella on kaks kukkalaatikkua kukkuroillaan vettä. Ne rojahtaa alas, ko mulla on asuntoesittely.
*

Muistelen lämmöllä erästä Tampereen salikaveriani.
:

Sini

Sini, mun syjän sykähtää aina ko nähhään salilla. Sun hymys on aito, mutta silimät salamoi. Oot ollu työharijottelusa muutaman euron päiväpalakalla. Ny putkiremonttia paosa eksäs tykönä. Se lappaa roskaruokaa, sää oot lihonu kaheksan kilua siinä sivusa. Mää puhun Helsinkiin lähöstä. Sää sanot: Kaikki hyvät tyypit muuttaa pois. Näkkyykö sun silimisä märyn alakua? Sää ehtit tyynyä, että ylöttysit laitteisiin. Välillä käyt oksentamasa: Mikreeniä taas!
*

Suloiseksi lopuksi

Kirijailian päivä

Muistojen pulevaarti saa minut herräähän yheksän aikoihin. Laattialla on mankka, siinä on kasetti valamiina, jos tullee hyvä kappale. Tännään on pariki instrumenttaalikappaletta peräkkäin, konsertin on koonnu varmasti Pekka Laine. Torkun välillä, ko on vähä univelekaa. Kymmeneltä paan ration kiinni, vessasa käytyä nukun pikkusen lissää. Herrään pahhaan unneen, kauraryyneihin ja jauhoihin oli tullu majontoukkia ja lentäviä ötököitä. Pettaan sängyn ja avvaan parvekkeen oven, ny on jo kuuma! Teen pikapuurua ja syön jukurttia, sellaan samalla Hesaria. Toolilla on vielä viikonlopun Hesarit, lisäksi Kalajokiseutu, Kirkko ja Kaupunki. Lujen niitä vähä parvekkeella ja hörpin teetä.

Puolen tunnin päästä lähen salille, sielä on onneksi lämpimällä ilimalla hilijasta. Pukuhuoneen seinällä roikkuu jonku nuoren sällin huppari, haistan sitä nopijasti. Reenaan yläroppaa ja mahhaa, lopuksi polijen rossarilla. Monet nostaa siinä kantapäät ylös, se on väärin! Tunti kulluu sukkelaan, taas on näläkä. Ostan Alepasta sitruunaviinerin, tonnikallaa ja raejuustua. Seiskan kannesa kerrotaan, että eks-painijaa puri viijakosa kärme kaulaan ja rotta jalakaan. Nappaan peliautomaatin tykyä Metro-lehen, siinä on ristikko.

Popsin muutaman vajelman, ne on mistä lie Marokosta, mutta ihimeen hyviä. Paan ennen sallaattia kahavin valluun. Viineri on sisältä ontto, mutta on tyhyjää parempi. Tekstaripalstalta opin, että bussisa ilimaseksi matkustavat lastenvaunu-huijarit on ylleistyny. Lastenrattaita voijaan käyttää pelekästään ostosten kulijetukseen, eikä vauvvasta oo tietuakaan. Kirijottaja oli nähäny, ko yksisä rattaisa näkösuojana ollu verho valahti alas ja ´vauva´ näyttiki ihan Litlin pullialta kauppakassilta. Ratkasen vielä ristikon ja käväsen suihkusa. Salin suihkusa en käy, ko lämmintä vettä pittää oottaa kauvan.

Kastelen parvekkeen pelakuut ja kaheksan yrttiä. Lehisä piisaa lukemista, piru ko ne on paksuja! Toosastaki tullee vaikka mitä. Doc Marttiinin uusintoja ja Salakkarit. Kalle on huvitellu töisä miessiivoojan kans ja pelekää lamytiaa. Ehin käyvä kävelyllä, ennen Suomen parasta palomiestä, yömyöhällä tullee vielä Sinkkuillallinen. Siinä on kunto-ohojaaja, se on Mr Englanti-ehokas, se tykkää issoista peppuista ja paistista.

On jo yömyöhä. Lujen molemmat iltapäivälehet netistä. Joku hörökorvanen taitoluisteliapoikanen on löytäny suomalaisen kiinteistönvälittäjän. Suomalaisella on kuvasa lippis väärinpäin, mies näyttää silti vähä eltaantunneelta. Poistan vielä muutamia sähköposteja. Lopuksi kahton tunnin pornua, paan hakusanaksi workerts bareback tai ambulance orgy, mitä millonki keksin.
*

Tämä murrekokoelma on siis vielä työn alla. Kustantajilla on kolme lastenkäsikirjoitusta (kaksi runokokoelmaa ja yksi tarinakokoelma). Olen odotellut vastauksia jo 7 kuukautta. Eräs kustantantaja kehui tammikuussa tarinakokoelmaani ja kirjoitti pyrkivänsä nopeaan päätökseen. Sitä päätöstä odottelen vieläkin. Runojen suhteen olen hieman pessimisti, jos ne joskus kirjaan asti päätyvät, niin kirjakaupat ja kirjastotkaan eivät niitä enää oikein huoli.

Etteenpäin silti, sano pohojalainen!

Kumarruksin, kiitoksin ja kesätoivotuksin
Heikki

P.S. Grafomanian juttuja jatkossakin kommentoin.