Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finladia-palkintoehdokkaat julkistettiin hetki sitten. Tässä komea ja monipuolinen kirjakirjo:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Kahden maan Ebba

Jukka Behm: Pehmolelutyttö (WSOY)

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Virala genier/ Zoo! Viraalit nerot (Förlaget/ Otava)

Zoo! Viraalit nerot

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava)

Koiramäen Suomen historia

Sanna Mander: Avain hukassa/ Nyckelknipan (S&S/ Schildts & Söderströms)

Avain hukassa

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas (Otava)

Sinä olet superrakas

Suomen Kirjasäätiön jakaman palkinnon arvo on 30 000 euroa. Ehdokkaat nimesi esiraati, johon kuuluivat kirjastovirkailija Keth Strömdahl  (pj), graafinen suunnittelija Ilona Ilottu ja kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio.  Palkinnonsaaja selviää 29. marraskuuta, valinnan tekee laulaja Anna Puu.

Grafomania onnittelee lämpimästi kaikkia ehdokkaita! Ja samalla toivottaa siipiä ja näkyvyyttä niille kymmenille mainioille tänä vuonna julkaistuille lasten- ja nuortenkirjoille, jotka eivät tulleet valituksi ehdokaslistalle.

Kirsti

Mainokset

Kävi niin onnellisesti, että kirjani päähenkilö Luna Elina Tuominen tahtoi perustaa kuvilleen Instagram-tilin.

Luna kuvaa vettä ja lintuja, kaikissa olomuodoissa ja yksityiskohdissa, hassuilla rajauksilla. Kuvasin maailman meret, rajasin miten huvitti.

Luna on utelias. Laajennan kuvaa ja otan selvää, kaikesta, myös rajausten ulkopuolelle lentäneistä katseista.

Luna leikkii, pyörittää kavereita ja irrottaa otteen: singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät patsaiksi, valokuviksi joista rajasin turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, vain silmät jäivät.

Luna suunnittelee tulevaa: jos ei merenneito niin valokuvaaja, valintoja ja rajauksia, niitä mitä toivoi.

Luna tapaa Samin: rajaamme kuvan jossa meistä näkyvät vain hiustupsut, taivaalla pilvet linnunmuotoisia, en pelkää mitään, tanssin, tanssin vaan.

Olen kiitollinen Lunalle, että hän vei minut Instagramiin. Maailma tulee liki. Maisemat ja mielet, elävät ja elottomat. Yhtäkkiä huomaan käveleväni kollegan kanssa Reykjavikin rantoja, pian taas Lapissa revontulten alla, lintuja rengastamassa, valkoisen koiran kanssa ensilumessa, tutkimassa kirjavinkkejä, korvessa karhumailla, Espanjassa surffaamassa, lunneja tapaamassa, sieniretkellä, sinisen kukan terälehdellä, uunipataa maistamassa, veden alla… Kuvien loputon virta on vuolas ja kaunis. Saa valita mitä katsoo, mitä seuraa.

Kuvien sanattomuus viehättää ja vapauttaa. Samalla kuvat kuljettavat sanojen luo. Kutittelevat ja herättelevät kieltä.

Ja mitä unia olen katsellut! Päivän visuaalinen ryöppy vaikuttaa tehokkaasti uniini, en ole milloinkaan nähnyt yhtä hurmiollisia unia. Syvältä kumpuavia, hyviä ja sykähdyttäviä.

 

 

*

Luna tuossa vieressä pyytää kertomaan suloisen kiitoksen kaikille hänen kuviaan katsoville. En tiedä vielä kuuluvatko merenneitous, tintit, tanssi ja valokuvat aikuiselämään. Rakas Luna, kyllä ne kuuluvat. Jos niin haluat.

Kirsti

Vaikka elämme lokakuuta runoni ja ajatukseni ovat monitulkintaisessa marraskuussa.
Aluksi runo kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012).

Marraskuu

Tuulet virkkuvat ja
taudit lähtevät koloistaan.
Minä, itkusilmä, hytisen
pilvenhatarassa huoneessa.
Nyt lepää jäinen ruoho,
amalgaamikuu ja ampiaiset,
kohmeinen kylä
ja kuurainen paperi.
Harmaa on runoilijan
ja appelsiinin uni.

Vielä pari haikua kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato, 2017)

Puoliunessa
kuin luonto, marraskuu on
pitkä sunnuntai.

*

Minutkin peittää
hetkeksi talven sammal,
pehmoisin lumi.

*

En ole yrittänyt kirjoittaakaan muutamaan kuukauteen, silti olen aika levollinen. En ole masentunut tai apaattinen, toteutin ”vain”sydämen saneleman suuren elämänmuutoksen.

Veri alkoi vetää takaisin Helsinkiin. Niinpä seurasin pitkään asuntoilmoituksia netistä ja lehdistä. Kesäkuussa panin oman asuntoni myyntiin, tunteet keikahtelivat laidasta laitaan, yllättävät yksityisnäytöt vain lisäsivät jännitystä.PÄÄTIN silloin etten yritäkään kirjoittaa runoja. Oma luovuuden tilani muistuttaa maniaa, aamut, päivät ja illat sekoittuvat, kun ideoita ryöpsähtelee ja sinkoilee, se on jopa pelottavaa.

Elokuussa asuntoni myytiin, minulle tuli melkein kiire löytää Helsingistä kämppä. Luotin intuitiooni, sain asunnon hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Lähellä on paljon luontoa, silmänkantamattomiin puita, vähän peltojakin, jopa joki. Taas kerran olen saapunut kotiin, lapsen lailla olen iloinen ja utelias. Ehkäpä on luonnollistakin pitää tällaisten suurten mullistusten, muutosten ja tunnemyrskyjen jälkeen taukoa kirjoittamisessa?

Toinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut kustantajan vastausten odottelu. Kustantajalla on ollut kohta vuoden kaksi käsikirjoitustani. Olen kysellyt käsikirjoitusten perään sähköpostitse ja livenäkin syysjuhlissa, vastaus on ollut ensi viikolla tai muutaman viikon päästä. Ainakin minun on tällaisissa tapauksissa vaikeaa aloittaa aivan uusia töitä.

Olen kai kirjoittamisen suhteen jonkinlaisessa kriisissä ja tienhaarassa. Tahdon kirjoittaa runoja, mutta niitä julkaistaan yhä vähemmän. Tarinat ja lyhytproosa ( esim. lapsille) kiehtovat jonkin verran, mutta uusi pelottaa. Vanha tuttu kateussyndroomakin alemmuudentuntoineen kummittelee, kun luin Jens Andersenin kirjan Astrid Lindgren, Tämä päivä, yksi elämä, sekä Leena Kirstinän teoksen Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa.Musta haamu kuiskii: ”Älä edes yritä, et yllä koskaan lähellekään heidän tasoaan. Palaa kokiksi, paitsi ravintolaankin olet jo liian vanha.” Sitten toisena hetkenä lempeämpi hahmo neuvoo: ”Ajattele vaikka kirjoittavasi kummitytöllesi Malinille, niin ei olisi niin paineita. Malin hymyilee ja puhkeaa hersyvään nauruun. Tarinoi ensin vaikka kasetille, jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu vaikealta.”

Tämä tauko kirjoittamisessa päättyy aikanaan, ehkä hyvinkin pian. Jokaisen ei luoja paratkoon tarvitse kirjoittaa viitenä päivänä viikossa, eihän?

kyselee Heikki

Oho, ne alkavat jo huomenna, Helsingin kirjamessut.

Grafomaanikoista lavalla ovat tänä vuonna Mila Teräs ja Kirsti Kuronen.

MILA

Pe 27.10. klo 11-11.30 Tarina-lava

Kirjailija Mila Teräs ja kuvittaja Karoliina Pertamo: Kettu ja värit (Karisto).

Pe 27.10. klo 13.30-14 Mika Waltari -lava

Mila Teräs: Jäljet – romaani Helene Schjerfbeckistä (Karisto). Haastattelijana Anna Kortelainen.

Su 29.10. klo 16-16.30 Takauma-lava

Taiteilijaromaanit – kuinka todellisesta ihmisestä kirjoitetaan? Ellen Thesleffistä romaanin kirjoittanut Kati Tervo, Helene Schjerfbeckistä kirjoittanut Mila Teräs ja Albert Edelfeltistä kirjoittanut Venla Hiidensalo keskustelevat. Järj. Suomen Kirjailijaliitto.

 

KIRSTI

La 28.10. klo 16-16.30 KirjaKallio-lava

Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto). Haastattelijoina Kallion lukiolaiset.

*

Tulkaahan kuulolle ja juttelemaan!

Oikeastaan on aika hassua, joskin kivaa, että kun eläimet vetäytyvät koloihinsa, linnut auraavat lämpöön, me kirjailijat lähdemme kaikkein vilkkaimmin ulos koloistamme. Kirjat ovat ilmestyneet, on kirjamessujen ja kirjailijavierailujen aika. Tällä viikolla olin Järvenpään kirjastossa ja ilahduin kuulijoiden määrästä. Keskusteluakin syntyi. Jännitin etukäteen, sillä kun Hiljan jälkeen on ilmestynyt jo Sirkka ja olen sukeltanut seuraavaan, pelkäsin, etten muista mitään kaikesta siitä valtavasta tietomäärästä, johon Hiljankin taustoiksi kaivauduin. Sieltä ne kuitenkin kumpusivat tiiviin kertauksen jälkeen. Puhun Hiljasta niin kovin mielelläni, sillä enhän minäkään hänestä etukäteen tiennyt oikeastaan yhtään mitään, mutta työn mukana tutustuin todella  valtavasti aikaan saaneenseen naiseen.

Messuillut olen Turussa, niin kuin kerroinkin, Helsingissä en esiinny, mutta tietenkin siellä käyn. Tietokirjailijoilla on lauantaina aamuseminaari, ja sen jälkeen tutustun messujen antiin.

Tosin, se on myönnettävä, sekoan aina vähän messuilla. Päätän tehdä sitä ja tätä, käydä kuulemassa heitä ja heitä, tutustumassa tähän ja tähän osastoon. MUTTA messuhulina saa minut aina sekoamaan aikeistani. Kun lopulta lievästi näännyksissä raahustan kotiin, huomaan, etten ole toteuttanut aikeistani montakaan.

Jos siis näette minut, nykäiskää hihasta tai jakun/puseron liepeestä tai mistä vain. Toivon tapaavani mahdollisimman monta tuttua tai tuntematonta. Tapaamisista saa aina jotain. Ne muistaa jälkeenpäin hulinankin keskeltä.

Tässä viikonvaihteessa olen tarkastanut seuraavaksi ilmestyvän kirjani taittoa. Lastenkirja tulee ensi vuoden puolella Minervalta ja siinä on minulle uusi kuvittaja Sirkku Linnea, elävien ja varmasti lapsille perille menevien kuvien taitava tekijä.

Juuri nyt lensi ikkunani ohi iso parvi entiedämitä lintuja. Kun näkee vain mustan silhuetin, tietää kyllä että noin voisivat lentää ainakin ne ja ne, mutta ei voi mitenkään varmistaa, mitkä siellä todella juuri nyt muodostavat lentokuviotaan. Tunnen aika paljon lintuja, mutta olen silti täysi amatööri siinä lajissa. Isäni taisi tuntea kaikki Suomen linnut, ainakin hänen veljensä tunsi joka ikisen. Äiti opetti luonnonoppia, mutta hävisi isälle huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Niitä kuitenkin tarkkailtiin ja niistä puhuttiin koko perheen kesken. Se on rikkaus, mistä olen vanhemmilleni kiitollinen.

Ylipäänsä opin kotona tarkkailemaan luontoa kaiken aikaa. Mieheni on syntyperäinen stadilainen. Kun minä ajan autoa, ja hän istuu vieressä, minä olen se, joka huudahtelee: Katso, hiiri/kana/jokinhaukka, sejase lintu. Tien varresta näen eläimet, niin elävät kuin kuolleet. – No, ihan varmasti en kaikkia, mutta aika monia kuitenkin. Hän ei ole koskaan huomannut ensimmäisenä yhtään eläintä. – Ja hei! juuri nyt on koko taivaan peittävien harmaiden pilvien joukossa yksi pieni vaaleanpunainen, toivon pilvi.

WP_20150619_22_32_17_Pro__highres (1)

Tämän jälkeen olikin syytä liittää mukaan oma sielunmaisemani, joista Mila puhui tuossa aiemmin. Voisiko tuo suomalaisempi olla. Se on näkymä mökiltämme, jossa jo koululaisina opimme juuri tuota luonnon tarkkailua.

Kaunista, luonnollista syksyä itse kullekin!

Raili

Turun kirjamessuilla Nuorisokirjailijoiden osastolla oli viime viikolla esillä kuvia kirjailijoiden sielunmaisemista.

Omat kuvani näyttivät varsin samanlaisilta kuin muidenkin: luonto auttaa kosketuksiin sielun kanssa.

suomitieX

Toki tunnistan sielunpaikkoja ja -seutuja ympäri maailmaa, mutta vaitelias kylätie on arjessani useimmiten läsnä. Se tarjoaa kävelyretken ajan hiljaisuutta, palautumista, ajatusten selkeytymistä ja uusia ideoita. Hiljainen maalaiskylä auttaa havainnoimaan maailmasta voimaa tuovia yksityiskohtia.

lokkilampi

Lokakuinen lampi Orimattilassa.

Taas pimenevät illat auttavat nekin yhteyteen sisimpien ajatusten ja tunteiden kanssa.

Myös kirja on kylätien kaltainen hiljaisuuden paikka ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. Sen kanssa voi keskustella. Parhaimmillaan lukiessaan löytää itsestään ja maailmasta jotakin uutta. Sivuilla, kirjan rivien välissä on tilaa omaehtoiseen ajatteluun, keskittymiseen ja asioiden yhdistelyyn.

Missä on sinun sielunmaisemasi?

 

Mila

Grafomanian Mila tuoreen kuvakirjansa Kettu ja värit kanssa Kariston osastolla. Taustalla kirjan herkullisen kuvituksen taiteillut Karoliina Pertamo vihreässä kaulahuivissaan.

*

 

Raili kertoi Kallas-lavalla historiallisesta romaanistaan Hilja – Yksi maailman ensimmäisistä. Teos valottaa kiinnostavasti mm. naisen aseman kehitystä Suomessa. Haastattelijana Robustoksen Heikki Savola.

*

Meikätyttö ja Pönttö Turun seudun äidinkielenopettajien osastolla. Ysiluokkalaisten Siirin ja Lotan huomiot kirjasta olivat oivaltavia. Kiitos hyvistä kysymyksistä ja koskettavasta keskustelutuokiosta! Kuva: Hannu Peltonen.

Ansu Kivekäs ja hurmaava Totoro-viuhka!

*

”Montako kirjaa olet kirjoittanut?” Lukukeskuksen järjestämässä ohjelmassa Tuula Kallioniemi vastaili tyttöjen kiperiin kysymyksiin. ”Noin sata, veikkaan”, Tuula arveli ja lupasi selvittää asian.

*

Leena Lehtolainen innostui muistelemaan, miltä tuntuu, kun kaulalla luikertelee boa. Käärme liittyy Leenan uusimpaan romaaniin Viattomuuden loppu.

*

Suomen Nuorisokirjailijoitten osastolla pääsi kurkistamaan kollegojen sielunmaisemiin. Meriä, järviä, metsiä, tuntureita… Luonto virittää.

*

Anne Leinonen, Juha-Pekka Koskinen, Venla Hiidensalo ja Rosa Liksom keskustelivat railakkaasti kustanusalan murroksesta 120-vuotiaan Suomen Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa. Tätä lisää, kiitos!

*

Lopuksi haluan nostaa maljan juuri korviini kantautuneelle iloiselle uutiselle: Suomen Kirjailijaliiton jakama Tirlittan-palkinto on myönnetty kirjailija Esko-Pekka Tiitisille! Tuhannesti onnea tinkimättömälle, ihanalle Esko-Pekalle, joka ymmärtää, että aikuisen täytyy nousta lapsen tasolle.

 

Raportoi

Kirsti

Kolmipäiväiset Turun kirjamessut alkavat perjantaina. Viimeistään nyt grafomaanikotkin astuvat ulos kesästä ja jalkautuvat tapaamaan lukijoita.

Täällä heidät tapaa:

RAILI MIKKANEN

La 7.10. Kallas klo 14.20-14.40

Raili Mikkanen: Hilja – Yksi maailman ensimmäisistä (Robustos). Romaani Hilja Pärssisestä, joka oli ensimmäisen eduskunnan ensimmäisiä naiskansanedustajia. Haastattelija: Jouni Lehtinen.

La 7.10. Suomen Nuorisokirjailijat ry:n osasto A/17  klo 15.45

Tutkivia ääniä 

Liisa Lauerma ja Raili Mikkanen.

*

MILA TERÄS
La 7.10. Auditorio klo 14.30-15.30
Eläimellistä menoa lastenkirjoissa kirjailijan ja kuvittajan yhteistyönä
Kirjailija-kuvittaja Lena Frölander-Ulf ja kuvakirjatyöparit Nelli Hietala & Sari Airola ja Mila Teräs & Karoliina Pertamo kertovat tekstin ja kuvien syntymisestä yhteistyönä. Entä miksi kaikkien tekijöiden uusimmista teoksista löytyy eläimiä? Millaisia asioita maailmastamme voi kertoa eläinten kautta? Juontajana Taija Tuominen.
La 7.10. Lasten alue klo 16.00-16.30
Kettu ja värit
Pieni Kettu päättää ryhtyä taivaanrannan maalariksi. Se tahtoo löytää työtään varten maailman kauneimman värin. Olisiko se ruohonvihreä, lumenvalkoinen vai merensininen? Mila Teräs ja Karoliina Pertamo kertovat kuvakirjasta ja väreistä.
Su 8.10. Suomen Nuorisokirjailijat ry:n osasto A/17 klo 13.00-13.40
Ihmeen tuntu – moniäänisyyskeskustelu
Maria Kuutti, Mila Teräs, Roope Lipasti ja Elina Pitkäkangas. Juontaja: Netta Walldeń.
Su 8.10. Agricola klo 14.20-15.00
Naiset historian rajoissa
Vaietut ja vaiennetut – rajoja ja rakkautta naisille ennen ja nyt. Katja Kallio: Yön kantaja ja Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Kustannusosakeyhtiö Otava), Mila Teräs: Jäljet (Karisto Oy). Haastattelija: Anna Kortelainen.
Su 8.10. Tekstiretriitti klo 15.45-16.00
Mila Teräs: Jäljet (Karisto)
*
KIRSTI KURONEN
Pe 6.10. Fiore klo 11.20-12.00
Missä menet, realistinen nuortenkirja?
Kirjailijat Jukka-Pekka Palviainen, Kirsti Kuronen, Kalle Veirto ja Leena Valmu keskustelevat siitä, millä tavoin realistinen nuortenkirja puhuttelee lukijoitaan nykyään. Riittääkö todellisuus tarinan aineksiksi? Millaisin silmin kirjailijat itse katselevat reaalimaailmaa ympärillään? Haastattelijana Taija Tuominen.
Pe 6.10. Turun seudun äidinkielen opettajien osasto klo 12.45-13.00
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto). Koululaiset haastattelevat.
Pe 6.10. Tekstiretriitti klo 15.30-15.45
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto)
La 7.10. Suomen Nuorisokirjailijat ry:n osasto A/17 klo 10.25-10.45
Runoääniä
Kirsti Kuronen
*
Tulkaapa nykäisemään hihasta, jos osutte kulmille. Kohtaamisiin!

Suomi on metsien maa, siksi kokosin teille havuntuoksuisen runosikermän. Tunnelmat vaihtelevat hartaasta traagiseen, iloa ja kiitollisuuttakaan unohtamatta. En analysoi runoja, ne vain vesittyisivät silloin.

Kaksi runoa kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012):

Metsä

Täällä lepäävät
veljensurmaajat,
ihmisrepaleet ja
elämänpuunsa kaatajat,
joita jo lapsina
kuristi kärsimyksen käärme.

Täällä lepäävät
äidit, jotka jättivät
pienokaisensa lumen kehtoon,
paholaisen palvojat
ja miehistä juopuneet miehet.

Täällä lepäävät
kirotuimmat,
tuudittajinaan
tuulilintu ja suon henki.

*

Eksynyt esikoinen

Esikoinen astuu eksytysheinän päälle,
painuu ympyränmuotoiseen ojaan.
Outo taika salpaa suun ja korvat,
isä huhuilee turhaan
kirkonkellojen soidessa.
Metsänhaltija ilmestyy punaisen paaden takaa,
tarjoaa pojalle mustia marjoja.
Maailma kääntyy nurin.
Esikoinen parahtaa, alkaa laulaa.

*

Itkevä lintu

Metsän keskellä on koivu kihara,
koivun latvassa lintu piiskuttaa,
piiskulintunen haarapyrstöinen.
Kun se laulaa, se itkee samalla:
”Tsik-tsirik-tsirik”, laulu valittaa.
Kun se livertää, lehti puhkeaa,
ja kun se itkee, lehti kuihtuu taas.

”Pesän tekisin metsään avaraan –
saisin pelätä saaliin hakijaa,
saalin hakijaa, metsän kaatajaa,
pyssyn pauketta, kalketta kirveen.

Pesän tekisin niittyyn vihreään –
saisin pelätä ruohon niittäjää,
ruohon niittäjää, heinän korjaajaa,
heinän korjaajaa, haravan hampaita.

Pesän tekisin väliin sarkojen –
saisin pelätä saran kitkijää,
saran kitkijää, elon leikkaajaa,
elon leikkaajaa, sirpin suihketta.”

Miksi lintunen itkee ja valittaa
vailla näkijää, vailla kuulijaa?
Ainoa kuulija on köyhä poikanen,
köyhä poikanen, metsän kulkija.

Hän laulun lintusen painoi mieleensä,
painoi mieleensä, syvään sydämeen.
Ei ole myöskään pojalla kotia,
ei omaa kotia, lämmintä paikkaa,
ei ole vaimoa, ei huolenpitäjää.

Runo on mordvalaista kansanrunoutta sisältävästä kokoelmasta Omenakasvoinen morsian (valikoinut ja suomentanut Raija Bartens).

*

Samasta kirjasta vielä runo

Humalien ja pähkinöiden
poimijan rukous

Metsän Pavas, Ruokkija!
Metsän haltia, Emonen!

Tänä päivänä hyvänä
aamuisessa ruskossa
tulen Sinun vieraaksesi,
tulen Sinua tapaamaan.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Tunnet kaikki metsän puut,
tutkit niiden joka lehden.
Kuljet kaikki polut, tiet.
Hyvää tietä johdata!
Kaunista polkua kuljeta!

Anna hyvä ymmärrys,
tarkka näkö silmille,
tarkka kuulo korville,
jotta kuulen metsän korvin,
jotta näen kedon silmin.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Kulkijoita varjele,
pahansuovlta piilota,
yli lentävät kuullakseni,
ali kulkevat nähdäkseni!

Anna kasoittain humalaa,
pensaikoittain pähkinää!
Älä kätke pähkinöitä,
anna täydet kantamukset!

Anna voimat, anna sanat
käydä korpi karhun voimin,
keto käydä mettisenä!

Hyvä palkka on hyvälle:
annan lahjan, valkosilkin,
syömiseksi valkohanhen.

*

Sirkka Seljan kokoelmasta Puut herättävät muistini ( WSOY, 2000) on runo

Miksi sienet naamioituvat

Sienet naamioituvat
kntarellien parvi
kuin sikermä keltaisia varisseita koivunlehtiä.
Haaparousku etäällä
sinipunervan limaisen haavanlehden
identtinen kaksoissisar.
Mustarouskut pukeutuvat
mullan ja maatuvien kuusenneulasten väriin.
Miksi tämä samastuminen tämä vaiva?
Eläintenkö takia? Mitä piittaavat hirvi tai kettu
kitkerästä maidostanne
ja pienet eläimet, madot,
löytävät teidät yhtä kaikki.
Vai ihmisten takia? Mihin soluihin kätkeytyy
tämä salainen äly,
te kiinteytyneet alkulimamöykyt,
te jotka putkahdatte niin nopeasti,
ette ehdi rakentaa
aisteja aivoja silmiä
tai edes siementen hidasta aikataulukkoa?
Ja silti luotte värejä kuin taidetta
piiloudutte ovelasti
ja solmitte ystävyyssuhteita puihin ja maahan.

*

Kolmas runo kokoelmasta Omenakasvoinen morsian.

Sienen laulu

Niin kuin synnyin, niin myös kasvoin:
metsään valkokoivuksi,
koivun alle sieneksi,
kaunis hattu päässäni.

Ei näkijää minua näkemään,
ei poimijaa minua poimimaan.

Kulkee tietä nuori mies,
tuohikontti selässään.

Minut näki, poimikin!
Pani tuohikonttiinsa,
kantoi siinä kotiinsa,
huuhtoi lähdevedellä,
niinivakkaan asetti.

Viimein minut suolasi,
kiven pani painoksi.

*

Kolme runoa Helvi Juvoselta.

Nautinto

Metsässä siili nautti eniten,
kun lakastuneen ruohon karvaisena
se vaappui pienenä
ja mustin jaloin,
puhisten itseksensä,
hyvää löytäin.
Ritisten naurahteli neulaset,
kahisi lehdet kieppuvat, kun tuuli
supatti niille loruansa tyhmää,
jotakin syötäväksi kelvotonta.

*

Satu

Satu kiertää metsää:
Menninkäislapsi käy päässänsä vihreä huivi,
ja kissankello soi kuin hopeatiuku.
Missä käsin hän koskee, ruoho virkistyy,
käy kätköön kannon taakse peikkojen kansa.

Satu kiertää metsää hahmossa menninkäisen,
on kasteinen karhunsammal ja tuoksuu heinä,
kimalaiselle mettä ja kultapölyä kyllin
valkea apilas antaa.
Mesileipää menninkäinen syö ja ilonsa jakaa
kimalaisen kanssa.

*

Pikarijäkälä
(Luuk. 17:21)

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

*

Vuorossa on Ryokanin upea tanka:

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni.

*

Georg Trakl kirjoitti runon

Iltaan sydämeni

Illalla kuullaan lepakoitten huuto,
niityllä käyvät mustat hevoset,
kohisee punavaahtera.
Vaeltaja löytää tien vieren kapakkaan.
Ihanaa pähkinät ja nuori viini,
ihanaa: hoiperrella hämärtyvään metsään.
Soi mustiin oksistoihin tuskalliset kellot,
kasvoille kaste jää.

Päätän metsäisen sikermän Aleksis Kiven runoon

Oravan laulu

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnas!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitirinnas:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.

*

Kahisevin terveisin
Heikki

Mila kirjoitti aiheesta, joka on ja pysyy ja toistuu aina yhtä ärsyttävänä. Lasten- ja nuortenkirjallisuus määritellään johonkin kehnompaan luokkaan kuin aikuisille suunnatut kirjat. Sinne vain vasikka-aitaukseen, hus! Olen joskus miettinyt, eivätkö määrittelijät ole lapsena lukeneet lainkaan. Eivätkö he muista, miten riemukasta oli lukea, oikein kunnolla uppoutua ja eläytyä lukemaansa, unohtaa koko muu maailma? Eivätkö he muista lapsia olleensakaan? Ainakaan he eivät ole koskaan kirjoittaneet lapsille ja nuorille.

Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on hyviä ja huonoja, vieläpä niin, että kirja voi olla toisen mielestä hyvä ja toisen huono. Mutta milloin olet nähnyt jonkun sanovan tuosta vain ohimennen koko aikuisille suunnatun kirjallisuuden olevan vaikkapa mustavalkoista, tai mistä kaikesta lasten- ja nuotenkirjallisuutta milloinkin syytetäänkään? Aika ikävältä näytti myös vastikään julkaistu uutinen kirjallisuutemme kääntämisestä muille kielille. Eniten käännettyjä nuortekirjoja ei edes mainittu. Grrr!

Sama ilmiö on nähtävissä selkokirjallisuudessa. Sitä ei alkuun pidetty oikein kirjallisuutenakaan, eikä varmaan aina vieläkään. Tietenkin sen ongelmana on, ettei se saa olla vaikeaselkoista, mutta osaava voi silti kirjoittaa aivan elävää kirjallisuutta. Se vasta taitoa vaatiikin. Kauniita, tunnelmallisia runojakin sillä on jo ilmestynyt.

Jokainen selkokirjan kirjoittanut tai edes sitä yrittänyt tietää kaiken lisäksi, että sitä ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa. Tarvitsijoiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Jokaisella täytyy olla oikeus lukemiseen ja esimerkiksi kotouttamisessa sillä on tärkeä osuutensa.

Kuvaamataiteiden eri lajeissa on jo kauan hyväksytty kaikki sen eri muodot. Ehkä jonain päivänä kirjallisuudessakin.

Raili

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Paljon onnea Elina Rouhiaisell…
milateras artikkeliin Miten ei sanotaan?
Leena artikkeliin Miten ei sanotaan?
Magdalena Hai artikkeliin Miten ei sanotaan?
Raili Mikkanen artikkeliin Miten ei sanotaan?

Arkistot