You are currently browsing the tag archive for the ‘kirjailijan työ’ tag.

Lupauduin joskus Grafomanian kirjoittajaksi. Sen jälkeen en tehnytkään oikeastaan mitään – siis täällä Grafomaniassa – enkä myöskään kotiblogissani A Writer´s Blogissa. Miksen? Olenko ollut laiskana? Ilmeisesti sitäkin, mutta keskeisimpänä (teko?)syynä pidän kuitenkin muita töitä.

Sain olla nelisen vuotta lähestulkoon vapaana kirjailijana. Se oli hienoa aikaa, toiveiden toteutumaa. Osan aikaa kirjoitin apurahalla, osan aikaa poltin aiemmassa elämässä pahan päivän varalle kerättyjä pennosia. Olen kuitenkin perheellinen ihminen, ja perheelliset ihmiset ovat vastuussa myös muusta kuin omasta syömisestään. Puolisoni käy töissä ja saa säännöllistä palkkatuloa, mikä on ollut eräänlainen perälauta ja turva, jonka varassa olen saattanut kirjoittaa. Mutta puolisoni ei tietenkään ole mesenaattini eikä hänen sitä tule ollakaan. Haluan olla yhteisvastussa perheen taloudesta, en taiteilijanvapaudesta nauttiva muun perheen kiviriippa,  joka vie enemmän kuin tuo.

Siksi olen nyt noin puolentoista vuoden käynyt päivätöissä noin neljänä päivänä viikossa. On mukavaa, kun tietää, että tiettynä päivänä tilillä on tietty summa rahaa. On kivaa, kun voi hankkia lapsille jotain muutakin kuin sen ihan välttämättömän. Ja onhan meillä yhteistä velkaakin kuitattavaksi ihan riittävästi.

”Vapaana” kirjailijanakin tein toki kirjoittamisen ohella kaikenlaista pientä keikkaa. Kirjailijavierailut olivat mukavaa vaihtelua kirjoittamiseen ja toivat tervetullutta taloudellista turvaa ainakin silloin tällöin. Melkein kaikki kirjoittajat opettavat kirjoittamista – minäkin. Monet kirjoittavat lehtiin. Mutta vakkaripäivätyöhön lupautuminen oli iso askel. Kun on osa työyhteisöä (ja vaikkei olekaan kuin määräaikainen osa-aikatyöntekijä), luopuu myös suuresta osasta niin sanottua taiteilijan vapautta. Oma luova kirjoittaminen on se, joka joutuu väistämään työelämän kiireitä ja deadlineja.

Kirjailijan leipä on yleensä pieninä palasina maailmalla. Minulla se koostuu ennakoista, myyntipalkkioista, apurahoista, lainauskorvauksista ja näistä ”kunnon töistä”. Tuntuu, ettei ikinä ole hyvin. Kun tekee palkkatyötä, haluaisi kirjoittaa enemmän. Kun kirjoittaa, tuntuu, että rasittaa muuta perhettä taloudellisesti. Ja koska haluan ehdottomasti kirjoittaa, minun on mahdotonta työskennellä täysiaikaisesti. Määrä- ja osa-aikaisena työntekijänä eläkekertymäni on naurettavan pieni ja koska työskentelen opetusalalla, tarvitsen koulujen loma-ajaksi muuta rahoitusta, so. apurahan. Minulle myönnettävät apurahat ovat pieniä, ja niistä ei sitten kerry eläkettä. Ja niin edespäin.

Onneksi kirjoittaminen on ihaninta mahdollista työtä. Ei kai tässä muuten olisi mitään järkeä.

 

Päivi L.

Olin viime viikolla viikon verran kiertämässä Pyhäjokilaakson paikkoja. Viikon ohjelmaan kuului kaksi kirjoittajapiiritapaamista ja 14 kouluesiintymistä Oulaisissa, Merijärvellä ja Pyhäjoella. En ole koskaan aiemmin tehnyt noin pitkää, yhtäjaksoista kirjailijakiertuetta, joten etukäteen vähän jännitin, miten mahdan jaksaa. Ja missä vaiheessa omat jutut alkavat puuduttaa?

Ehkä eniten kiertueella yllätti se, miten hyvin jaksoin maanantaina ensimmäisestä esityksestä perjantain viimeiseen saakka. Jokainen esiintymistilanne oli kuitenkin uusi kohtaaminen, uudet ihmiset, uusi mahdollisuus jakaa kuulijoiden kanssa oma innostuksensa. Eivätkä ne omat jututkaan alkaneet pahasti tympiä, sillä mikäs minulla oli lempiaiheestani puhuessani.

Viikon aikana ehdin tavata lapsia ja nuoria 11-vuotiaista 18-vuotiaisiin saakka ja siihen päälle joukon mukavia ja kiinnostavia kirjastolaisia ja opettajia. Ehdin nähdä erilaisia luokkia ja muita koulujen tiloja, kirjastoja, erilaisia kahvihuoneita ja yhden kartanohotellin ja yhden lomamökin. Tällaiselle Etelä-Suomen suurten kaupunkien kasvatille tekee myös hyvää nähdä oikeasti pieniä paikkoja ja tajuta konkreettisesti, kuinka niissäkin asuu ihmisiä.

Esitysteni aikana näin innostuneita, tylsistyneitä, nukkuvia, hämmentyneitä, hihittäviä, ärtyneitä, ihailevia, epäluuloisia, luottavaisia ja arvostavia ilmeitä. Sain vastata erittäin olennaisiin ja vähemmän olennaisiin kysymyksiin (”Miten rakennat kirjasi?”, ”Ilves vai Tappara?”) ja kirjoittaa pari nimikirjoitusta vaaleanpunaisella tussilla. Sain huomata, että yhteen ryhmään uponnut juttu ei uponnutkaan toiseen. Jaoin kymmenittäin Jäljellä-kirjasta tehtyjä kirjanmerkkejä.

Oli mahtavaa, että kiertue osui juuri tähän aikaan, kun Jäljellä-kirjan ensimmäinen kappale oli ehtinyt saapua minulle pikakirjeenä, uunituoreena. Pääsin siis puhumaan siitäkin ja näkemään, miten yleisön kiinnostus heräsi.

Koko reissuni ajan minusta pidettiin oikein hyvää huolta, kyydittiin paikasta toiseen, huolehdittiin ruokinnasta ja saunomismahdollisuuksista. Yöpymispaikoissani minua (ja monesti vain minua) varten keitettiin puurot ja kananmunat, laitettiin leivät ja leikkeleet kauniisti esille. Koin joka paikassa olevani tervetullut arvovieras. Se tuntui hyvältä.

Kiertueviikkoni jälkeisenä maanantaina eli eilen vedin vielä kolme kirjailijaesiintymistä Pirkkalan 9.-luokkalaisille. Pirkkalan keikat menivät kyllä oikeastaan enemmän huvin kuin työn puolelle, sillä Pirkkalan kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari Reetta Saine haastatteli minua perinteisen kirjailijan monologin sijaan. Ainakin meillä Reetan kanssa oli erittäin hauskaa, ja uskoakseni myös yleisö sai tällaisesta esiintymistavasta enemmän irti. Tunnelma oli rennompi ja interaktiivisempi. Ainut huono puoli oli se, että 45 minuuttia vierähti aivan liian nopeasti.

Kun on puhunut 19 kertaa lyhyen ajan sisällä omasta työstään, kirjoistaan ja siitä, miten minusta tuli kirjailija, alkaa itsekin hahmottaa, mikä näissä noin 20 kirjoittajavuodessa ja 10 kirjailijavuodessa on ollut tärkeää. Halu kirjoittaa ja halu siihen, että muut lukevat, mitä olen kirjoittanut. Noihin kahteen, toisiinsa kietoutuvaan haluun kiteytyy kai aika paljon kirjailijana olemisesta.

Vai vanhat kujeet?
Uudenvuodenlupauksista en nyt puhu mitään, vaikka niitäkin saa tehdä ja muille kertoa.
Mutta olisi hauska kuulla, mitä suunnitelmia teillä on ensi vuodelle tai oletteko päättäneet tehdä jonkin asian toisin kuin ennen.
Minun suunnitelmani ja päätökseni ovat nämä:
1. Menen residenssiin. Ehkä jopa kahteen! Olen siitä vuosikausia haaveillut, mutta en ole voinut lähteä, kun perheen nuoriso on ollut liian nuori ja vastuu edellisestä sukupolvesta liian suuri. Enää niin ei ole, vaan vapaus on lisääntynyt, mikä on hieno juttu.
2. Olen päättänyt pitää kesäloman. Sellaisen pidin viime vuonnakin, ensi kerran tällä vuosituhannella, ja havaitsin, ettei taivas pudonnut eikä mitään järkyttävää tapahtunut. Työtkään eivät myöhästyneet.
Saduissakin on aina kolme toivomusta, joten:
3. Aloitan tänä vuonna sen romaanin, jota olen miettinyt aivan liian pitkään.

Arkistot