Minua pyydettiin kirjoittamaan nuortennovelli yhteispohjoismaiseen antologiaan. Aiheena on rakkaus, ja novelleja hiotaan seminaarissa Färsaarilla, kerrottiin kustantamosta. Vastasinko kyllä? Kiljuinko ehkä puhelimeen? Juoksinko heti kertomaan kaikille?

Seuraavaksi hankin Sankarimatkailijan oppaan Färsaarille (Like, 2006). Tulisinhan viettämään siellä melkein kolme päivää – ja arvatenkin ankarissa kokousolosuhteissa. Färsaari-opas on kiinnostavaa luettavaa, vaikkei edes olisi matkaan lähdössä.

Opin esimerkiksi sen, että färsaarelaiset metsästävät tarmokkaasti kaikkea, mitä vain saavat hollille. Minua ei erityisesti ilahduttanut vaikkapa tieto siitä, miten innokkaasti färiläiset teurastavat pallopäävalaita. Ovathan he tietysti joutuneet selviämään karummissa oloissa kuin suomalainen vegetaari, eikä vihanneksia ole aina edes ollut saatavilla. Silti alkoi vähän ahdistaa. Ilmoitin matkakumppaneilleni Tertulle, Sannalle ja Karille, että valasta en sitten syö. Sain heti tukea Karilta: “En minäkään! En ainakaan kokonaan.”

Vágarin lentokentälle laskeuduimme lumimyräkän ravistelemina. Onneksi olin sittenkin ottanut ylleni toppatakin, vaikka tiesin, että Färsaarten talvi on leuto (Golf-virran ansiosta). Vierailuviikonloppunamme se olikin hetkittäin leuto, mutta toisina hetkinä kaikkea muuta. Paikallisesta aurauskalustosta sain vaatimattoman vaikutelman.

Pidimme seminaaria Norðurlandahúsiðissa eli Pohjolatalossa, joka oli oikein ylevä, mutta myös mukava kokoustamisrakennus. Talo oli upeasti suunniteltu valoisaksi, avaraksi ja yllättäväksikin; hienoin yksityiskohta oli färsaarelainen ruohokatto. (Miten ruohokattoja mahdetaan huoltaa, mietimme, mutta emme tulleet kysyneeksi.)

Päivät kuluivat rattoisassa neuvonpidossa pohjoismaiden sisarten ja veljien kanssa. Meille tarjottiin myös muutama luento ja henkilökohtaistakin ohjausta. Iltaisin meitä sitten kestittiin: ensin Tórshavnin pormestari ja sitten paikallinen kirjapaino. Valasta ei tarjottu, enkä muutenkaan voi valittaa tarjoilusta taikka ohjelmasta. Skandinaaviystävät ovat muuten varsin innokkaita puhujia ja laulajia, kun meihin suomalaisiin vertaa. Oli ikimuistoisen hienoa kuulla runoja, lauluja ja joikuja kollegoitten esittäminä.

Kokouskieleksi muodostui sekaskandinavia englannilla höystettynä. Täytyy myöntää, että varsinkin tanska on hetkittäin melko työlästä ymmärtää, joten jotkut lausumat jäivät hämäriksi. Silloin tällöin täytyi pyytää tarkennusta englanniksi, mutta kieli ei missään tapauksessa ollut mikään ongelma. Kommunikointi sujui hyvässä hengessä, ja sikäli voinkin lämpimästi suositella kaikille yhteispohjoismaisia seminaareja.

Novellimateriaalimme oli iloisen kirjavaa. Joku kirjoittajista ei ollut ikinä kirjoittanut novellia; joku ei ollut ikinä kirjoittanut nuorille. Toisaalta joukossa oli pitkän linjan osaajia, kuten oma Kari Levolamme tai vaikkapa saamelainen Kirsti Paltto. Jotkut olivat kirjoittaneet viiltäviä tragedioita ja jotkut taas halunneet kirjoittaa kevyesti ja iloisesti. Monet novelleista kytkeytyivät kiehtovasti kirjoittajan omaan kulttuuriin ja kotimaahan.

Uskallan väittää, että tällainen pohjoismainen yhteistyö (mukana myös Färsaaret, Grönlanti ja Saamenmaa) edistää kansojen välistä ymmärtämystä varsin konkreettisesti. Ensin eri maiden kirjailijat ja kustantajat etsivät yhteisen väylän ja näkemyksen, sitten paketti saatetaan lukijoitten ulottuville kaikissa Pohjoismaissa. Sitten sopii suomalaisnuorenkin tutustua vaikka siihen, miten Nuukissa pannaan jalalla koreasti (breakdancea) tai miten islantilainen stalkeri toimii – ja tietenkin myös siihen, miten samankaltaisiksi jälleen osoittaudumme eksoottisista erityispiirteistämme huolimatta.

—————–

Färsaarten tapaamisesta on jo reilusti aikaa. Nyt pitelen käsissäni tapaamisen hedelmää, kirjaa nimeltä Rakastaa, ei rakasta. Tiedän, että kaverit ympäri Pohjolaa pitelevät omia kappaleitaan ja tärisevät tykönään niin kuin minäkin. Mitä kirjastamme mahdetaan ajatella?

*Otsikko on säälittävä mukaelma Terhi Rannelan matkailuaiheisen nuortenkirjasarjan nimistä.