You are currently browsing the monthly archive for kesäkuu 2011.
Loma lähestyy ja sen myötä lomalukeminen. Herkuttelen monesti jo etukäteen ajatuksella, mitä lukisin loman aikana. Yleensä vähintään puolet suunnittelluista kirjoista jää lukematta tai luenkin jotain muuta, mutta nyt on ainakin kaksi hyvin varmaa.
David Nichollsin Sinä päivänä on lukulistalla ensimmäisenä. Rakkautta ja rimakauhua -televisionsarjan käsikirjoittajanakin tunnettu kirjailija on rakentanut teoksen kahden henkilön kohtaamisista päivän aikana vuodesta toiseen. Ensimmäinen kohtaaminen on vuonna 1988 ja viimeinen vuonna 2007. Odotan kirjalta ainakin viihdyttävyyttä ja nasevaa dialogia. Varustaudun myös sentimentaalisuuteen, mutta toivon, että kirjailija olisi onnistunut välttämään pahimmat imelyydet. Juhani Karila kirjoitti Helsingin Sanomiin varsin positiivisen arvion:
Koska teos on myynyt mainiosti jo useissa maissa, siitä on tulossa elokuvakin:
Toinen varsin varma kesäkirjani on Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian aloittava Rahalla saa. Tunnelmat ja tilanteet ovat varmasti aivan toiset kuin Nichollsin teoksessa. Lapiduksen kanssa pitää varautua koviin rikoksiin, koviin ihmiskohtaloihin ja raakaan väkivaltaan. Rahalla saa on myös saanut elokuvaversion:
Lapiduksen kirjassa minua kiinnostaa eniten hänen tapansa kertoa ja käyttää kieltä. Olen lukenut trilogian toisen osan ruotsiksi. Kolmas osa ilmestyy suomeksi syksyllä.
http://www.like.fi/kirjat/rahalla-saa
http://www.like.fi/kirjat/siisti-kosto
http://www.like.fi/kirjat/luksuselamaa
Jos ehdin, aion lukea nuortenkirjojen puolelta Kat Fallsin teoksen Veden alla. Vedenalainen villin lännen maailma kuulostaa mielikuvituksellisen kiehtovalta, ja olen kuullut kirjasta kehuja.
Ainakaan vielä ei sada. Mietin, josko jo tänään pääsisin tekemään vaellusretken Karhunjuomalammelle tai Pyhänkasteenputoukselle.
Juon aamuteetä ja katselen mökin ikkunasta Pyhätunturia, joka heräilee tyynesti uuteen päivään.
Männystä laskeutui juuri orava häntä ryhdikkäästi pystyssä. Kirjosieppopariskunta puuhastelee pesää läheisessä pihapöntössä. Mökin vieraskirjan mukaan pihassa on nähty myös poroja, kettu ja jäniksiä.
Kirjoitan täällä aamupäivät, iltapäivällä valokuvaan luontoa, luen, saunon ja katselen vanhoja Twin Peaksin jaksoja (mikä ei itse asiassa ollut kamalan hyvä idea, katsoa Twinkkareita salaperäisen metsän keskellä… näen Bobin kaikkialla).
Missä Sinä kirjoitat tänä kesänä? Kotona, mökillä, jossakin residenssissä, laiturilla, junassa, ulkomailla?
Ota kuva kesätoimistostasi ja meilaa se minulle: terhi.rannela(miukkumaukku)gmail.com.
Julkaistaan kuvia täällä syksyllä, kun räntäsateet painavat mieltä alas.
Luovaa kesää meille kaikille!
Työskentelin 80-luvun lopussa pari vuotta paikallislehden toimittajana. Työ oli mielenkiintoista ja monipuolista, mutta melko nopeasti ymmärsin, etten ole kirjoittajatyypiltäni toimittaja. Olin hidas. Halusin viilata. Tarkistin faktat sataan kertaan. Hioin kieltä. Kirjoitin yöt. Tahdoin myös kuulla kollegojen mielipiteen ennen jutun menemistä painoon. ”Ihan hyvä, anna mennä”, sanottiin. Mutta, mutta. Useinkaan jutut eivät olleet minusta tarpeeksi mietittyjä.
Kirjailijana saan painia tekstini kimpussa niin kauan kuin tykkään. Kukaan ei tule repimään raakiletta painokoneeseen. Saan myös kustannustoimittajalta kommentteja, joita ilman en uskaltaisi koskaan julkaista mitään.
Miten suhtaudun kommentteihin? Kaava on aina sama: Ensin alan kiihkeästi puolustaa alkuperäisiä ratkaisujani ja kummastelen kustannustoimittajan täydellistä ymmärtämättömyyttä ja tyylitajun puutetta. Kihisen hetken, mutta jo yhden yön jälkeen rauhoitun. Alan käydä tekstiä läpi, mikä on tärkeä vaihe, koska siinä tulee perusteltua omat ratkaisut ja mietittyä pohjia myöten, miksi henkilöiden on välttämättä toimittava tietyllä tavalla tai miksi tarinan ajallinen kaari on mikä on. Kuinka ollakaan: vastarinnan laannuttua huomaan usein kustannustoimittajan olevan oikeassa. Hänellä on perspektiiviä, minulla sokeat silmät.
Runsaat kommentit ovat minusta paremmat kuin niukat. Silloin saan enemmän punnittavaa. Vaikeinta on, jos molemmissa vaakakupeissa on yhtä paljon perusteluita. Pitäisikö luottaa kustannustoimittajaan vai itseensä? Tällaisessa tilanteessa yleensä kysyn kolmannen mielipiteen, joskus neljännenkin. Jos tilanne on edelleen fifty-fifty, jätän tekstin hautumaan ja luotan siihen, että ratkaisu tulee. Odottaminen on ärsyttävää. Kypsyminen saattaa kestää, ja kestää. Mutta aina hedelmää on lopulta päässyt haukkaamaan. Useinkaan en jälkikäteen osaa sanoa, miksi valitsin kuten valitsin. Vaisto kertoi vastauksen, niin ehkä.
Kiitos kustannustoimittajilleni loistavista kommenteista! Vaikka en tee kaikkia korjauksia, tulen silti perustelleeksi tekstini ratkaisut. Se on välttämätöntä.
Miten sinä reagoit kommentteihin ja muutosehdotuksiin?
Ainakin Vantaan Rekolassa heitettiin hattua ilosta, kun kuulin, että Reeta Aarnion ansiokas fantasiaromaani Virvatulten vartijat oli napannut tämän vuoden Luku-Varkaus -palkinnon.
Merkittävää palkinnossa on, että sen myöntää kohderyhmä:
lahjomaton lapsiraati.
Raadin perusteista voi lukea lisää Luku-Varkauden omalta sivulta: http://www.varkaus.fi/vekara-varkaus/lukuvarkaus/ sekä Rouva Huun Lastenkirjahylly-blogista: http://lastenkirjahylly.blogspot.com/
Grafomania onnittelee!
Osana marraskuista palkintohaastattelua toimittaja Milla Autio antoi minulle yötehtävän. Minun piti tehdä Rosvolat-tyylinen lista siitä, mitkä ovat hyvän seikkailu(tarina)n tunnusmerkit. Lista ei koskaan mahtunut lehteen, joten keskustelu jäi aloittamatta. Käynnistän sen siis täällä.
En huijaa ja parantele yömietteitäni, vaan julkaisen sellaisenaan.
HYVÄSSÄ SEIKKAILU(TARINA)SSA ON – –
1) kiinnostava päähenkilö
Jokin päähenkilössä lunastaa lukijassaan syyn lukea koko tarinan. Hyviä henkilöitä jää tarinan päättyessä ikävä, mutta tämä halu myötäkulkea henkilön kanssa viriää jo alkusivuilla, ensikohtaamisella.
2) liikutuksen ja ilon ituja!
Tapahtumista pitää voida jollain lailla välittää, se on lukijan sisäänhengitystä. Huumori on uloshengittämistä yhdessä tarinan maailman henkilöiden kanssa.
3) riittävästi kierrettä!
Päähenkilöllä on paljon pelissä, hänellä on voimakas perussyy haluta seikkailla loppuun asti. Kierre ei anna juonen punoksen löystyä, vaan heittää yllätyksiä seikkailijan tielle, saa hänet toimimaan, oivaltamaan asioita ja muuttumaan.
4) jotain ainutlaatuista!
Seikkailutarina vie paikkoihin, joihin mieli haluaisi nähdä. Se voi näyttää epätavallisen maailman tavallisuutta. Tai tavallisen epätavallisuutta. Kaikki ajat ja mielen syöverit ovat hyvälle tarinalle auki.
5) ihmisyyden oppitunti!
Seikkailusta oivaltaa asioita elämää kannattavista voimista: ikuisesta ystävyydestä, toivosta, joka ei kuole, rakkauden pyhittävästä voimasta.
Mitä itse olisit vastannut tällaiseen yötehtävään?
Mikä on seikkailukirjojen ykkönen tai se, johon tartut aina uudelleen ja miksi?
Sain äskettäin hauskan tiedustelun sähköpostitse. Opinnäytetyötä (ymmärtääkseni) tekevä virolainen Marliis tiedusteli, miten valitsen henkilöilleni sellaiset nimet kuin valitsen.
Piti oikein miettiä. Henkilöt saavat nimensä enimmäkseen sen visuaalisen mielikuvan perusteella, joka minulle kirjan henkilöstä syntyy. Ensin henkilö näyttäytyy, sitten hän saa ulkonäköä vastaavan nimen. Sen vuoksi kuvakirjan Jakesta tuli Jakke, töpäkkä, rotevanpuoleinen ja suoraviivainen pikkupoika. Hänen kaverinsa Simon ristin Simoksi, koska hän on niin soma ja simasuu. (Ja myös koska poikani lempinimi kavereiden kesken on Simo, vaikka varsinainen etunimi ei ole sinne päinkään.)
Tämäntapaiset yhteydet todellisiin ihmisiin ovat joskus nimen salaisuus. Jalkapalloa pelaavat sisarukset Vilja ja Lilja ovat tuosta naapurikorttelista. He halusivat päästä jalkapallokirjaan ja pääsivät. Nimiä vähän muutettiin.
Futissarjan päähenkilöstä taas tuli Oona, koska alunperin osallistuin käsikirjoituksella Tiina-kilpailuun (vailla menestystä) ja silloin mietin, mikä etunimi nykyään vastaisi 50-luvun Tiinaa ja päädyin Oonaan.
Urheiluhullun jalkapallovalmentajan kastoin Tepoksi ihan vitsin vuoksi – blogin kirjoittajat tuntevatkin ehkä erään samannimisen…
Tepon, anteeksi Terhin, kanssa yhdessä kirjoittamamme kirjan henkilöitä nimesimme vähän poikkeavalla tavalla. Minä etsin ”omille” henkilöilleni nimiä, Terhi omilleen. Päähenkilön Amayan nimi löytyi eräästä historiallisesta lähdeteoksesta, jota silloin luin. Nimi soi korvaani nätisti, siksi valitsin sen ja kirjoittajakaverikin hyväksyi. Sivuhenkilöiden nimiä etsimme slaavilaisten nimien tiedostosta, jonka kääntäjä Kari Klemelä meille ystävällisesti vinkkasi.
Virtas-kuvakirjasarjaani nimesin sisarukset Vilma ja Veera ja vasta myöhemmin hoksasin, että Tuula v. Lorukujalla on Konsta-kirjoissaan samannimiset siskokset. Ehkä nimet vain kuulostivat mukavilta yhdessä? Vilma ja Venla ei käy, molemmat ovat pehmeitä, ännää ja ämmää. Toisen nimen pitää olla räyhäkämpi.
Olisi kiva kuulla, miten te muut nimeätte henkilönne.
Ja hienoa kesää kaikille!
Anneli
Grafomania 
Uusimmat kommentit