Tervetuloa Turkuun!

Jos ei ole parempaa tekemistä, kannattaa lähteä viikonvaihteessa Turkuun kirjamessuille. Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla (Fiore-lavan kupeessa) vierailee jälleen liuta kirjailijoita. Tällä kertaa he lukevat näytteitä omista kirjoistaan. Tulkaa ihmeessä kuulolle!

Tässä aikataulu:

Pe 30.9.
12.30 Anu Holopainen
12.45 Paula Moilanen
13.00 Liisa Marjatta Järvinen
14.00 Hanna van der Steen
14.30 Riina Katajavuori
14.45 Suvi Vehmanen
15.00 Marja-Leena Tiainen

La 1.10.
12.30 Kirsti Kuronen
13.00 Maijaliisa Dieckmann
14.00 Sari Peltoniemi
14.30 Anneli Kanto & Terhi Rannela
15.30 Tuula Korolainen
15.45 Raili Mikkanen

Su 2.10.
11.15 Katariina Romppainen
14.30 Laila Kohonen
14.45 Harri Istvan Mäki
15.00 Tuija Lehtinen

”Lue mulle!”

Taitaa olla yksi mukavimmista lapsen suusta kuulluista pyynnöistä.

Eilen Lastenkirjainstituutin järjestämässä tilaisuudessa kirjailija Hannele Huovi kertoi, että jo kohdussa lapsi kuulee, ihollaan.

Luetaan ääneen toisillemme: aikuiset lapsille, lapset aikuisille, lapset lapsille ja aikuiset aikuisille.

Konsteja koululaisille?

Koulukeikkoja en ole kovin runsaasti tehnyt, mutta jonkin verran kuitenkin. Ne jännittävät minua enemmän kuin aikuisille esiintyminen. Aikuiset ovat ennalta arvattavampia kuin lapset ja sikäli kohteliaita, että eivät välttämättä ryhdy haukottelemaan tai potkimaan toisiaan, vaikka kyllästyisivätkin.
Mutta ikinä ei tiedä, millä mielellä piltit sattuvat olemaan ja millainen luokka on kirjailijavierasta vastassa.
Joskus edessä on innokkaita, keskustelevaisia kirkassilmiä, jotka lukevat paljon, toisen kerran elämäänsä kyllästyneitä ja ylen uupuneita, tuppisuisia teinejä. Joskus kumppanina on aktiivinen opettaja, joka on teettänyt oppilailla kysymyksiä etukäteen, toisinaan kirjailijavierailu on oppilaille yllätys ja olenpa kuullut legendoja opettajista, jotka korjaavat kokeita luokan perällä kirjailijan esiintyessä.
Luokkatilanteita varten kaipaisin pieniä sanataidetehtäviä tai aktivointiniksejä, joilla oppilaat saisi tekemään jotain. En itsekään jaksa puhua polottaa monologia kokonaista oppituntia. Pareittain esiintyminen on muuten paljon hauskempaa kuin yksin, mutta kouluilla on tällaiseen ylellisyyteen harvoin varaa, ikävä kyllä. Kaksi kirjailijaa voivat aina haastatella toisiaan ja tilanne on muutoinkin dynaamisempi.
Voitaisiinko vaihtaa hyväksi koettuja konsteja, joilla oppilaat saa osallistumaan?
Jaan tässä heti auliisti loistavan konstin. Olen sen pihistänyt Sari Peltoniemeltä ja hyvin on toiminut, nimittäin kirjallisuuden ja sarjakuvien henkilöhahmojen arvuuttelun. Riittävän hyvin tunnetusta hahmosta annetaan kolme vinkkiä (3 pisteen, 2 pisteen ja 1 pisteen vinkit). Palkintoja ei jaeta, kukaan ei voita, mutta se joka arvaa, on hyvä. Kun arvaa, saa kiljaista arvauksensa viittaamatta.
Esimerkiksi näin.
3 pisteen vinkki: he ovat veljekset.
2 pisteen vinkki: toisella on silmälasit mutta molemmilla on pyöreä pää
1 pisteen vinkki: he ovat melko outoja
oikea vastaus: Outolan veljekset Tatu ja Patu.
Nämä on paras miettiä jo kotona valmiiksi. Yleensä lapsukaiset innostuvat ja lämpenevät kirjailijalle muutenkin.

Anneli

Saako esillä olemisesta nauttia?

Edellisissä postauksissa on pohdittu esiintymisjännitystä ja luontevaa esiintymistä. Kirjailijana olemiseen kuuluu monenlaista esillä olemista, kuten kirjamessuja, koulukeikkoja, lehti-, televisio- ja radiohaastatteluja, esitelmien pitämistä… Joillekin kirjailijoille nämä ovat kauhistus, ahdistuksen ja unettomien öiden paikka. Osa kieltäytyy täysin. Toiset suostuvat pitkin hampain, koska ovat valmiita tekemään uhrauksia kirjan eteen. Jotkut pitävät siitä, että saavat tavata lukijoita ja kertoa uudesta kirjasta.

Olen tässä viime aikoina miettinyt sitä, saako kirjailija nauttia esiintymisestä ja esillä olemisesta? Jos kirjailija tahtoo kirjamessujen lavalle haastateltavaksi, onko hän tyrkky? Jos hän ilahtuu nähdessään kuvansa lehdessä, onko hän narsisti?

Esiintymisestä on hyväksyttyä sanoa: ”Teen tätä kirjani tähden.” Esiintymisestä nauttiminen on sen sijaan jotain hieman noloa, arveluttavaakin. Siis kirjailijalle. Näyttelijälle tai poliitikolle tai opettajalle tai asiantuntijalle tai kirjavinkkarille sitä pidetään vallan luontevana. Onko kyse ehkä siitä, että myyttiseen kirjailijakuvaan kuuluu sivustakatsojan, tarkkailijan rooli? Että kirjailija on lapsesta saakka ollut se, joka ei ole halunnut olla huomion keskipisteenä vaan mieluummin sivussa tekemässä havaintoja? Kuuluuko kirjailijan olla enemmän introvertti kuin ekstrovertti?

Rohkenen kertoa, että olen nauttinut suuresti hyvistä esiintymistilanteista, joissa olen saanut kontaktin yleisöön ja kuullut ja tuntenut heidän innostuksensa. Pidän siitä tunteesta, kun huomaan toisten reaktioista asetelleeni sanani hyvin. En ahdistu, jos huomio kohdistuu minuun. Meissä ihmisissä on monia puolia, ja saman pään sisällä voi olla sekä sivustaseuraaja että keskellä olija.

Nautitteko te esiintymisestä, esillä olemisesta?

Käsien roikottamisen vaikeudesta

Eilen Kariston kirjasyksyn avajaisissa näyttelijät Sari Siikander ja Elina Stirkkinen antoivat vinkkejä luontevaan esiintymiseen. Tärkeintä on olla oma itsensä ja pyrkiä tilanteessa keskittymään yleisöön tai haastattelijaan. Vain niin syntyy aito vuorovaikutus. Mikä yksinkertainen oivallus, niinhän sen pitää mennä! Täytyy unohtaa typerä oman habituksen tarkkailu: onko tukka hyvin, mitä muut ajattelevat, tuleeko pissahätä, pulauttelenko jälleen lauman sammakoita ja annan idiootin vaikutelman. Omaan napaan kerääntyvä energia kannattaa vapauttaa siirtämällä mielenkiinto itsestä muihin. Ja johan pelittää.

Toinen oivallus: myönteisen palautteen merkitys hengen luojana. Näyttelijät kertoivat tehneensä kuusi vuotta sitten teatteriryhmässään päätöksen, etteivät koskaan anna toisilleen negatiivistä palautetta. No niin, nyt katson peiliin. Olen tölvinyt tälle syksylle tarpeeksi, selitykseksi ei kelpaa oma kurja olo ja sen purkaminen muihin. Tiedän, miten paljon itseen kohdistuva piruilu satuttaa, eikä ole mitään älyä aiheuttaa samaa tympeää oloa toisille. Vain tsemppaamalla voittaa, ei nälvimällä.

Mutta ne kädet. Niiden kanssa pelaaminen jäi edelleen mysteeriksi. Maailman vaikein asento on seistä suorana ja roikottaa käsiä sivuilla. Kotona se onnistuu, mutta auta armias, kun pitäisi seistä kädet r-e-n-n-o-s-t-i sivuilla sosiaalisessa tilanteessa – vaikka vain keskustelisi naamatusten kaverin kanssa kadulla. Tuhat kertaa helpompaa (lue: turvallisempaa) on kietoa kädet puuskaan tai hypistellä kädessä kynää, kirjaa tai jopa mikrofonia. Ne suojaavat. Miltä? Hyökkäävältä haastattelijalta vai  ilkeältä yleisöltä, joka vain ja ainoastaan tahtoo bongata mokia ja änkkäyksiä. Stop, stop. Taas väärille raiteille. Lupaan tästä lähtien takoa kallooni, että yleisö on ystävä. Kuuntelijat ovat aina kiinnostuneita minusta – ja vielä paljon tärkeämpää: minä olen KIINNOSTUNUT heistä!

Ps. Kariston tilaisuudessa esiintyivät rennosti ja luontevasti muun muassa grafomaanikot Anneli Kanto ja Terhi Rannela, jotka kertoivat nanowrimoilusta alkunsa saaneesta Tähystäjäneidosta. Fantasiatrilogian ensimmäinen osa tulee pian ulos uunista. Njam, lämpimäisiä.