I <3 Pirkanmaa

Nyt kirjoituttaa.

Oivalsin nimittäin (taas) eilen: on etuoikeus saada olla tällä alalla, näiden ihanien kollegoiden joukossa. On etuoikeus saada kuulua pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhteisöön. Meitä kirjailijoita on maakunnassa poikkeuksellisen paljon, ja oikeastaan meidän pitäisi rohjeta paukutella henkseleitämme useammin.

Lastenkirjainstituutti järjesti eilen tapaamisen, johon osallistui peräti 16 Pirkanmaalla asuvaa lasten- ja nuortenkirjailijaa. Toiminnanjohtaja Maria Ihonen kertoi meille ensin instituutin toiminnasta, ja kirjastonhoitaja Päivi Nordling esitteli Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa -näyttelyä. Kirjanäyttely on avoinna 24.1. saakka. Sen jälkeen osia näyttelyistä voi tilata koulukäyttöön.

Näyttelyluettelo on inspiroivaa luettavaa. Suosittelen kahvi- tai teekupin varaamista viereen ja luetteloon tutustumista ajan kanssa, ehkäpä muistikirjan kanssa, koska uusia kirjavinkkejä löytyy aivan varmasti.

Oli hienoa myös nostaa malja vastikään Arvid Lydecken -palkitulle Johanna Hulkolle. Loppuilta kului rupatellessa erilaisissa kokoonpanoissa. Uusia ideoita virisi blogeista ja koulutustilaisuuksista. Kouluvierailukokemusten jakamisesta sai lohtua, naurua ja vertaistukea. Kaikesta emme voi blogata julkisesti.

Luultavasti en eilisen jälkeen koskaan enää pysty suhtautumaan neutraalisti Kallioniemen Reuhurinne-sarjaan, innostuimme nimittäin kehittämään muutamia uusia tuotteita, voisiko sanoa, Reuhurinne-brändille.

Terveiseni kaikille paikalle päässeille, instituutille ja vielä erikseen Kirstille kiitokset tästä mahdollisuudesta! Muistankohan kaikkien nimet? Tuula, Johanna, Kirsti, Salla, Annika, Annukka, Siiri, Niina, Anneli, Heikki, Katja, Jenni, Päivi, Katariina ja Jukka-Pekka. Ihania olette!

PS.

Voisiko Kirsti kuvittaa tätä postausta ottamallaan valokuvalla? Kiitän!

Kirjoitetaan lisää. Paljon. Ja tavataan taas.

Terhi

* * * *

Laatua Pirkanmaalta tarjoavat Tuula Kallioniemi (vas., ei puolue), Johanna ”Lydecken” Hulkko, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela, Katariina Romppainen, Salla Simukka, Niina Hakalahti, Anneli Kanto, Päivi Lukkarila, Annika Eräpuro, Katja Krekelä, Annukka Salama, Heikki Niska, Siiri Enoranta, J.S. Meresmaa ja kameran takana Kirsti Kuronen.

 

 

Läsnä, virtuaalisesti

Tein tänään elämäni ensimmäisen virtuaalisen kouluvierailun osana Lukukeskuksen pilottihanketta. Ideana virtuaalivierailussa on siis se, ettei kirjailijan tarvitse matkata paikan päälle koululle vaan koulun ja kirjailijan välillä on netin kautta videoyhteys. Kirjailijavierailu omalta työhuoneelta!

Etukäteen jännitin kahta seikkaa: Toimiiko tekniikka? Miten videoyhteyden välityksellä saa kontaktin yleisöön?

Tekniikka oli testattu ennakkoon ja joidenkin pulmien kanssa pähkäilty (milloin katosi ääni, milloin kuva…). Varsinaisessa vierailutilanteessa tekniikka onneksi toimi hyvin. Ainoastaan toisinaan minun oli vaikea kuulla oppilaiden kysymyksiä, mutta nekin tilanteet hoituivat, kun he tulivat lähemmäs mikrofonia tai kysyivät kovemmalla äänellä. Itse huomasin puhuvani tavanomaista rauhallisemmin, selkeämmin ja painokkaammin. Videoyhteys kun väistämättä kadottaa osan ilmeistä ja äänensävyistä, jotka helpottavat viestin menemistä perille, kun on fyysisesti paikalla.

Yleisökontaktissa virtuaalivierailu häviää tietenkin väistämättä livevierailulle. Vaikka luokka näkee kirjailijan ja kirjailija luokan, läsnäolon intensiteetti on vähäisempi puolin ja toisin. Herttoniemen yhteiskoulun 8.-luokkalaiset olivat kuitenkin opettajansa johdolla valmistautuneet vierailuun aivan uskomattoman hyvin. Käytännössä koko tuotantoni oli luettu (eri oppilaat eri kirjoja) ja työstäni otettu muutenkin erittäin perusteellisesti selvää. Oppilaat olivat valmistelleet kysymyksiä, joita he kysyivät, ja koko vierailu eteni käytännössä tällaisena haastatteluna. Läheskään kaikkia kysymyksiä ei edes ehditty kysyä.

Koin, että tällainen interaktiivisuus oli varsinkin virtuaalivierailussa äärimmäisen tärkeää. En ollut luokalle vain ennalta tuntematon, puhuva pää. Oppilaat saivat vastauksia juuri heidän kysymyksiinsä. Olin läsnä 45 minuuttia juuri heille, vaikka istuinkin omassa kodissani, tietokoneeni äärellä.

Kokemukseni ensimmäisestä virtuaalivierailustani oli siis hyvin positiivinen. Niin hienoa ja palkitsevaa kuin livevierailujen tekeminen onkin, on mielestäni mainiota, että myös virtuaalivierailuja kehitetään ja että sellaisiin on mahdollisuus. Ajattelen tässä varsinkin syrjäseutujen kouluja ja toisaalta kirjailijoita, jotka eivät asu hyvien ja helppojen kulkuyhteyksien luona.

Hyvä virtuaalivierailu edellyttää koululta aktiivisuutta ja vierailijan tuotantoon perehtymistä ehkä vielä tavallista vierailua enemmän. Kirjailijalta se edellyttää ennen kaikkea tyyneyttä kestää se, että tekniikan takia yllättäviä pulmia voi tulla vastaan. Niistä ei kuitenkaan pidä hermostua.

Salla

Topelius Jyri Paretskoille, Arvid Lydecken Johanna Hulkolle!

Grafomania onnittelee lämpimästi Jyri Paretskoita Topelius-palkinnosta ja Johanna Hulkkoa Arvid Lydecken -palkinnosta! Molemmat palkinnot jakaa Suomen Nuorisokirjailijat ry.

Topelius -palkinto vuonna 2013 ilmestyneistä nuortenkirjoista:

Jyri Paretskoi: Shell’s Angles (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:
Shell´s Angles on ajankohtaisten teemojen kirja: perheväkivalta, nuorten pelihimo ja alkoholin käyttö. Kirjan vahva poikanäkökulma kuvaa osuvasti pienen paikkakunnan nuoria ja heidän elämäänsä. Nuoret ovat nuoria, asuivat he sitten missä tahansa. Paretskoi menee kirjassaan taitavasti teini-ikäisten nuorten ja etenkin poikien mielenmaisemaan. Kirja korostaa ystävyyden merkitystä, parhaimmalle kaverille voi ja uskaltaa kertoa kipeimmistäkin asioista. Kirjan päähenkilöt huomaavat, että monta asiaa oppii juuri kantapään kautta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvid Lydecken -palkinto vuonna 2013 ilmestyneistä lastenkirjoista:

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:
Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on paitsi jännittävä myös hauska huumorilla sävytetty kirja. Lastenromaaniksi se on tapahtumarikas, aidonoloinen ja uskottava. Kirjan teemoina ovat ystävyys ja luottamus. Kirjassa tulevat esille myös erilaiset perhesuhteet. Päähenkilön kahden isän taloutta ei korosteta, vaan se käsitellään hienovaraisesti, luonnollisena asiana. Kirjan tarina kantaa alusta loppuun. Kirja vie lukijansa geokätköilyn maailmaan, joka on täynnä seikkailuja. Kirjan ansioksi voi sanoa myös sen selkeän fonttikoon, mikä helpottaa kirjan lukemista.

# # # #

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto. Kummankin palkinnon suuruus on 2014 euroa.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, kirjastovirkailija Marja Welin, muut jäsenet ovat äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi, freelancer-kriitikko Emma Saure ja erikoiskirjastonhoitaja Markku Kesti.

# # # #

Tässä ikionnelliset palkitut Jyri ja Johanna – muikeat ilmeet kertovat kaiken!

# # # #

Kuvan lisäsi Kirsti.

Henkinen jaksaminen luovassa työssä

Sain ennen joulua luettua helmikuussa ilmestyvän Musta kuin eebenpuun oikovedokset läpi ja tehtyä viimeiset korjaukset. Kirja lähti minun käsistäni palatakseen niihin seuraavan kerran valmiina, kansissa. Tämänhetkisen tilanteeni tekee poikkeukselliseksi se, etten ole vielä kirjoittamassa uutta kirjaa. En edes hahmottelemassa, ideoimassa, keräämässä materiaalia. Aloin muistella, milloin minulla olisi viimeksi ollut samanlainen tilanne. Täytyy palata niinkin kauas kuin esikoiskirjan ilmestymiseen. Esikoisen ilmestyessä 2002 minulla ei ollut vielä uutta romaania työn alla. Toinen kirjani, Minuuttivalssi, ilmestyikin vasta vuonna 2004.

Sen jälkeen tahti oli pitkään kirja/vuosi: 2005, 2006, 2007, 2008… Vuonna 2009 kirjoja ilmestyi puolitoista, kun oman nuortenromaanini lisäksi maailman näki yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoitettu nuorten lyhytproosakokoelma Luokkakuva. 2010 olikin sitten omien kirjojen suhteen välivuosi. Vuosina 2007–2011 ilmestyi lisäksi kymmenen suomentamaani teosta, näistä kuusi kohtuullisen pitkiä ja suuritöisiä.

Kova tahti, joku voisi sanoa. Minulle varsin normaali. Sellainen tahti, jossa tuntui, että luovuuden malja ehti täyttyä hyvin kirjojen välillä. Malja sai tulla piripintaan ja olla jo vuotamaisillaan yli. Tuli kirjoittamisen sisäinen paine ja pakko.

Järjettömäksi tahti muuttui siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Jäljellä-kirjaa, joka sitten laajeni kirjapariksi Jäljellä ja Toisaalla, jotka ilmestyivät molemmat vuonna 2012. Jäljellä maaliskuussa ja Toisaalla muistaakseni syyskuussa. Helmikuussa 2013 ilmestyi Punainen kuin veri. Valkea kuin lumi elokuussa 2013. Musta kuin eebenpuu ilmestyy siis helmikuussa 2014. Viisi kirjaa puolen vuoden välein. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten voi suositella sellaista tahtia kenellekään.

Aikataulu oli sovittu täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Oli selvää, että tiiviisti toisiinsa liittyvien kirjaparin kirjojen piti tietenkin ilmestyä samana vuonna. Samoin oli selvää, että Lumikki-trilogian kirjojen oli mielekästä ilmestyä tiiviissä tahdissa. Olin itse täydestä sydämestäni aikataulun kannalla. Voi sanoa, että tiesin, mihin olin ryhtymässä. Enkä sittenkään tiennyt.

Mitä viisi kirjaa puolen vuoden välein tarkoittaa aivan konkreettisesti luovan kirjoitustyön ja luovan prosessin kannalta? Se tarkoittaa sitä, että kun kirja ilmestyy, ei ole varaa hetkeäkään hengähtää. Ei voi pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan. Ei voi vähän salaa hyristä itsekseen uuden idean kanssa, viettää sen kera kuherruskuukautta. Kun kirja ilmestyy, seuraavan kirjan kirjoitustyön on jo oltava pitkällä ja deadlinet kolkuttavat ovella. Ei ole aikaa antaa maljan täyttyä. On luotettava siihen, että maljasta riittää vielä tähän kirjaan. Ja sitten vielä tähän seuraavaan. Ja seuraavaan.

Kun samaan aikaan elättää itseään tv-käsikirjoittajana, pyörittää nuorten kirjallisuuslehden kaikkia käytännönasioita ja kiertää Suomea puhumassa koululaisille kirjailijantyöstä, ei ole kai ihme, että voimat loppuvat. Monet olivat viime vuoden aikana huolissaan jaksamisestani. En osannut ottaa huolta todesta. Olisi pitänyt. Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamisen ja Lukufiiliksen toimitussihteerinä työskentelyn lopetin molemmat vasta nyt vuodenvaihteessa. En hetkeäkään liian aikaisin.

Kun yön nukkumiseen tarkoitetuista tunneista alkaa säännöllisesti käyttää osan työhön, kun kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, pystyykö mihinkään suuntaan antamaan parastaan, kun terveys alkaa reistailla, kun romaaninsa ehtii lukea alusta loppuun saakka ensimmäisen kerran vasta vedosvaiheessa, tekee liikaa. Olen ymmärtänyt sen nyt.

Henkisestä jaksamisesta luovassa työssä puhutaan mielestäni liian vähän. Oman jaksamisensa rajojen määritteleminen on hyvin vaikeaa monestakin syystä. Tiedämme kaikki, että luovalla alalla on yleensä pakko tehdä paljon töitä ihan jo tullakseen toimeen. Lisäksi työt ovat innostavia, mielenkiintoisia – ja haluttuja. Tiedän olevani äärimmäisen, äärimmäisen etuoikeutettu monessa mielessä. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen todella halunnut. On tuntunut kiittämättömältä kieltäytyä. Ja luulen, että luovan ihmisen aivoille ”kyllä” on aina luontevampi sana kuin ”ei”. Luovat aivot kaipaavat töitä, haasteita, uusia oivalluksia ja mahdollisuutta oppia. On liki mahdoton nähdä ja tuntea, milloin liika on liikaa.

Ja kuitenkin juuri luovassa työssä pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus palautua, mahdollisuus antaa itsensä täyttyä uusista ajatuksista ja ideoista. Uskon siihen, että yksi luovuuden edellytys on tylsistyminen. Tai ainakin se, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa harhailla. Pitäisi olla aikaa pysähtyä hetkiin, tehdä asioita, jotka eivät ole hyödyllisiä ja välttämättömiä ja tuottavia. Ehtiä nähdä iltataivaan kaikki värisävyt. Maistaa kahvin jokainen aromi. Nähdä puiden oksien muodostama verkosto, josta alkaa äkkiä huomata yllättäviä kuvioita.

Luovan työn tekijällä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta instrumenttia kuin itsensä. Kirjoittaessani kaikki teksti kulkee minun kauttani. Olen ajatellut jokaisen sanan. Vaikka käyttäisin kuinka paljon lähdemateriaalia, kaikki tiedoston merkit tulevat kuitenkin minusta. Siksi itsestään ja henkisestä jaksamisestaan on aivan yhtä tärkeä pitää huolta kuin fyysisestäkin.

Minua ei ahdista lainkaan ajatus siitä, että helmikuussa, kirjan ilmestyessä, minulla ei luultavasti ole merkkiäkään kirjoitettuna uuden kirjan tiedostoon. Ei ole välttämättä vielä koko tiedostoa. Maljastani riitti tässä vaiheessa tämän urakan saattamiseen loppuun. Nyt on aika antaa maljan taas täyttyä.

Miten te muut pidätte huolta omasta henkisestä jaksamisestanne luovassa työssä?

Salla

Alku

Uusi vuosi, uusi alku. Siltä se tuntuu taas, kymmenien uusien vuosien jälkeenkin.
Sopii siis puhua myös kirjojen aloituksista.

Harvoin olen lukenut yhtä inspiroivaa kirjaa kuin Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taitoa. Siinä esitellään 26 erilaista tapaa aloittaa romaani ja noin 500 romaanin aloitus. Tiedättehän: “Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” “Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” “Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.” Tai jopa: “Taisto jäi Seinäjoelle.”

500 loistavaa aloitusta ja lyhyt katsaus itse romaaniin. Hengästyttävää. Innoittavaa. Ja masentavaa: näin hienoja aloituksia, näin nerokkaasti sanottu, ikinä en pääse lähellekään tätä. Samalla kirja on myös johdatus 500 kiinnostavaan romaaniin. Se tuottaa ilon: näin paljon, näin hyviä kirjoja. Ja turhautumisen: ikinä en ehdi lukea kaikkea, minkä haluaisin ja mikä pitäisi. Jotain viestiä on siinäkin, että ostin tämän hienon kirjan 5 eurolla löytökorista.

Romaanin voi aloittaa luonto, asuttu maisema, ihminen, kaksikko, kokoontuminen, viittaus, puhuttelu, väite, asenne, aate, pähkinänkuori, ennakointi, esittäytyminen, ihmissuhde, muisto, aikakausi, tuhon maisema, ahdinko, uni tai unelma, aamu, syntymä, huone, ääni, haju, yksityiskohta tai liike. Muitakin lienee, mutta nämä ovat Neimala ja Papinniemi valinneet.

Kun katson omia aloituksiani, huomaan harrastaneeni asennetta, tilaa ja tilannetta. “Huomenna alkaa koulu. Voi ei!” “Ulkona sataa. En viitsi lähteä mihinkään.” “Äiti kulkee huoneesta toiseen sylissään meidän uusi pikimusta pikkukissa.” Kuparisaari-trilogiassa taas olemme Terhin kanssa näköjään luottaneet ennakointiin – ajattelematta asiaa tietoisesti.

Millaisia aloituksia sinä harrastat?

Entä miten aloitat?

Olen kuullut huhuja kirjailijoista, jolle aloittaminen on ilo. Minulle aloittamista edeltää tuskatila ja ahdistus, jota lääkitsen suklaalla ja jäätelöllä. Oikeastaan tuntuu siltä kuin olisi laskettava jalkansa huojuvalle, hajoavalle riippusillalle päästäkseni kuilun yli vihreille niityille enkä yhtään tiedä, katkeaako köysi tai lipsahtaako jalka.

Toinen asia sitten on, että toisella puolen eivät odotakaan vihreät niityt, joilla peurat ja gasellit käy, mutta aloitusvaiheessa tätä en usko, ja hyvä niin. Aloittamisen jälkeen yleensä iskee työhulluus, ja hyvä niinkin.

Anneli