Runosi ovat hyviä ja selkeitä. Mutta

Runokokoelmia myydään keskimäärin 200-300 kappaletta, 500 kappaletta on jo huippua, kertoi taannoin Sanasadon Erkki Kiviniemi Aamulehden haastattelussa. Suuret kustantajat ovat lähes karsineet runokokoelmat valikoimistaan, vaikka tahkoavat suuria taloudellisia voittoja esim. dekkareillaan ja oppikirjoillaan. Eturivin runoilijoiden julkaisutahtiakin on harvennettu isoissakin kustantamoissa, minulle on henkilökohtaisesti kerrottu.

Itse lähetin mielestäni hiotun haiku-tankakokoelmani ensin kolmelle suurimmalle kustantajalle. WSOY ja Otavat vastasivat parin kolmen kuukauden sisällä, Tammen ein odottelu kesti puoli vuotta. Sitten päätin lähestyä erästä vanhaa kustantajaani. Kuinka ollakaan tekstini oli unohtunut kustantajan sähköpostien sekaan. Hän kirjoitti, että runoni ovat hyviä ja selkeitä. ” Mutta: En jaksa uskoa tämän kustantamisen taloudelliseen kannattavuuteen, meillä on muutenkin melkoisesti ns. kulttuurityöprojekteja (taloudellisesti kannattamattomia). Toivotan parempaa onnea ja vastaanottoa toisaalla.”

Onneksi vaihtoehtoja riittää. Täältä Tampereelta löytyy Sanasato, joka julkaisee tasokasta, vähälevikkästäkin kirjallisuutta. Niinpä toimitin käsikseni sinne.

Sitten on J. K. Ihalaisen luotsaama Palladium Kirjat, joka julkaisee runsaasti runoutta. Poesia lienee keskittynyt kokonaan runouteen. Teos on ainakin jonkin verran julkaissut runoutta. Nihil Interit tuli runouden saralta myös mieleeni. Paasilinna on julkaissut ainakin Tuija Välipakan runokokoelman. Netistä kustantajia löytyy vielä paljon lisää. Arvoisat lukijat, tuleeko teillä mieleen vielä muita runoutta julkaisevia kustantamoita?

Itse tykkään sanoa asiat napakasti, siksi kirjoitan runoja. Jotkut runot ovat vain muutaman sanan mittaisia, silti ne voivat sisältää koko elämän. Itseäni korostamatta mieleeni tulee eräs vanha haikuni: Vähän puhuivat/ minulle äiti, isä./ Enemmän joki.

En tiedä mistä voima minuun, meihin tulee. Elämämme on yhtä odottelua, vastauksen saanti kestä kuukausia, joskus yli vuodenkin. Jo sovitut projektitkin voivat viivästyä. Esim. runovärityskirjani ilmestyminen siirtynee vuoden päähän kuvittajan sairastuttua. Koko ajan kirjoitan, kirjoitamme odottelun ja epämieluisten yllätysten ohessa uutta. Eikö se olekin melkoinen ihme?

Joskus muinoin Arja Tiainen vieraili jollain kirjoittajakurssilla. Hän korosti, että kirjailijalla pitää olla toipumiskykyä. Totisesti! Ja paksu nahkakin, vaikka olemme herkkiä, lisään minä.

Ruikuttamatta, sisukkaasti kevättä kohti! Ja kirjoitetaan vielä runojakin, se kustantaja voi löytyä vaikka nurkan takaa.

Terveisin Heikki (hauskaa kun sukunimi Sitkiä löytyi kirkonkirjoista!).

Kirjoitan, siis puhun.

Mitäkö tuo nyt on olevinaan. Sitä vain, että jossain vaiheessa meille opetettiin puhe- ja kirjoituskielten olevan aivan erilaisia. Niin kuin useimmille ovat edelleen. Kasvava suuntaus näyttää silti olevan, ettei niillä enää eroa olekaan. Joskus se ärsyttää, joskus ei.

Äsken sentään hätkähdin, kun hyvää kirjakieltä kirjoittava tyttäreni oli naputellut sähköpostiviestinsä nykytyyliin ilman isoa kirjainta välimerkkien jälkeen ja välimerkkejä sinne tänne huiskien. En hätkähtänyt siksi, että hän oli tehnyt niin, ja huomautti lopuksi niin tahallaan tehneensä. Hätkähdin sitä, että en lukiessani ollut kiinnittänut asiaan mitään huomiota. Ei ollut siis ollenkaan ärsyttänyt, sisältö kiinnosti sillä hetkellä enemmän kuin kirjoitusmuoto.

Kirjailijan pitää tietysti pystyä erottamaan tyylit toisistaan, ja varsinkin nuorille kirjoittavat joskus jopa pilaavat kirjansa uskottavuuden kirjoittamalla muka nykykieltä, joka tosiasiassa on jo kuukausia sitten vanhentunutta. Esimerkiksi suoraan englannista otetut sanat, sanonnat ja lyhennykset yleistyvät sitä vauhtia, että välillä suorastaan huolestuttaa.

Mitä sanotte, onko huoleen aihetta? Vai myönnetäänkö rauhassa, että kieleemme on aina juuttunut uusia vierasperäisiä sanoja, nyt tahti on vain kiihtynyt. Tosiasiassahan monet niistä elävät jonkin aikaa ja jäävät pian unhoon. (Kuka muuten käyttää useinkaan enää sanaa unho?) Kun nyt taas olen istunut arkistossa lukemassa lehtiä 1900-luvun alusta, hämmästyn usein, miten tähän päivään kelvollista kieltä niistä löytää paljonkin. Paatos sentään on toiselta ajalta, ja sitä on.

Kieli nousi taas vahvasti ajatuksiini, sillä Vuotalon lukupiirissä vieraillessani siitäkin tuli puhetta. Siellä oli luettu viimeisimpäni Voidaan kutsua ulkopuolelle lain ja siitä keskusteltiin. Tunnustin joskus tekeväni paljonkin työtä juuri kielen vuoksi. Vanhat lähteet houkuttelevat välillä liiankin vanhanaikaiseen ilmaisuun, mutta se kultainen keskitie pitäisi vain löytää.

Kuinka moni pystyy kirjoittamaan kieltä, jossa ei ole korjaamista? Olen kuullut, että sellaisia ihmisiä on. Lause on jo niin valmiiksi mietittynä, ettei kaipaa muutoksia. Lupaan kadehtia jokaista ilmoittautujaa.

 

Yleisömenetys

Jyväskylän kirja-, viini-, ruoka- ja lemmikkimessuille osallistui tänä vuonna enemmän väkeä kuin viime vuonna, joten todennäköisesti tapahtuma järjestetään myös vuonna 2017. Toivotaan niin. Kyllä Suomeen mahtuu tapahtumia, eikä kaikkien tarvitse olla yhtä suuria kuin vaikkapa Helsingin tai Turun kirjamessut.

Minä olin Jyväskylässä lauantain viimeinen esiintyjä. Ennen minun vuoroani päälavan katsomon täytti Kummelin Heikkiä ja Timoa ihmettelemään tullut yleisömeri. Ajattelin tyytyväisenä, että ehkäpä suuri osa tästä porukasta jäisi kuuntelemaan minuakin. Arvatkaa, jäivätkö? No eivät nyt ihan kaikki tuolit tyhjentyneet, mutta olihan se kieltämättä aika masentavaa katsoa, kun oman vuoron koittaessa monet ihmiset kiiruhtivat pois.

Tietenkin on niin, että on ihan yhtä arvokasta esiintyä yhdelle tai sadalle ihmiselle, mutta kyllä minun täytyy rehellisesti sanoa, että joka kerta sitä vain toivoisi, että yleisöä tulisi mahdollisimman paljon. Joskus tuleekin. Aina ei.

Sekä haastateltavana että haastattelijana toivon, että ihmiset olisivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä sanottavaa kirjailijalla on. Joskus vain käy niin, että syystä tai toisesta yleisö jää pieneksi. Kerran minä haastattelin erästä kuulua dekkaristia, jota kuulemaan odotettiin ilmeisen paljon väkeä. Tilaisuutta varten oli varattu suuri sali, johon olisi mahtunut lähes 500 ihmistä. Ei täyttynyt sali, mutta me pääsimme onneksi vaihtamaan hieman pienempään tilaan, jossa haastattelusta tulikin oikein mukava ja leppoisa, sellainen intiimi ja kotoisa.

Kouluvierailuilla tiedän etukäteen, kuinka suuri yleisö minua odottaa. Kirjastoissa tai muissa kaikille avoimissa tilaisuuksissa on aina oma tietty jännitysmomenttinsa, kun paikalle voi saapua joko tosi paljon tai sitten tosi vähän väkeä.

Jos tuoleja on kaksikymmentä, ja ne kaikki täyttyvät, ehkä jopa lisätuoleja täytyy etsiä, tuntuu, että tilaisuus on yleisömenestys. Jos sama määrä kuulijoita ripotellaan suureen saliin, näyttää, ettei paikalla ole oikein ketään. Kaikki on niin suhteellista.

Koskaan ei minun kohdallani ole vielä käynyt niin, ettei kukaan olisi tullut minua kuuntelemaan. Mitähän sitä tekisi, jos ketään ei tulisikaan?

 

 

Noitapeili syntyi rakkaudesta kirjastoihin

Uuden kirjani, ”Noitapeilin”, pitäisi ilmestyä ensi viikolla. Elän siis taas vähän jännittäviä aikoja, vaikka olenkin jo ehtinyt julkaista aika monta kirjaa.

Saturomaani on minulle kuitenkin uusi laji. Aiemmin olen kirjoittanut kuvakirjoja, helppolukuisia Telma-kirjoja, nuortenromaaneja ja yhden romaanin aikuisillekin. Saturomaanin maailmaan lähtemistä rohkaisi ehkä se, että olen viime vuosina kirjoittanut alakoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoihin tarinoita samalle ikäryhmälle (noin 9–12 v.).

”Noitapeili” aloittaa Salainen kirjasto –nimisen sarjan. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät metsästä vanhan kirjaston, jossa vapaaehtoisvoimin vaalitaan unohdettujakin kirjoja ja tarinoita. Lasten asuinpaikkakunnalta on lakkautettu kaikki kirjastot lukuun ottamatta yhtä piskuista kirjakioskia, jota kukaan ei edes yritä kutsua kirjastoksi.

Tarina on surullista kyllä ajankohtainen, sillä täällä Lahdenkin seudulla on viime vuosina lakkautettu kirjastoja ja supistettu niiden aukioloaikoja. Tällä hetkellä Lahden pääkirjastokin aikoo remontissaan hävittää ison osan aikuisten kokoelmastaan. Olen koettanut puolustaa kirjastoja ja kirjoja muun muassa kirjoittamalla aiheesta lehteen.

”Noitapeili” on rakkaudentunnustukseni kirjastoille ja kirjoille, tarinoiden maailmalle. Lapsuuteni merkittävimpiin kokemuksiin kuuluivat ehdottomasti kirjastokäynnit. Kirjasto kirjoineen avasi minulle portteja maailmoihin, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

Salainen kirjasto -sarjan vanhassa kirjastossa on monia osastoja, salaluukkuja, käytäviä ja kerroksia. Niistä pääsee eri maailmoihin. ”Noitapeilissä” päästään käymään Kyöpelin noitakaupungissa Suuren Noitakonferenssin aikoihin ja joudutaan peilin takaiseen valtakuntaan.

Noitamaailma oli minulle lapsena läheinen. Leikin mielelläni noitaa ja kirjoitin tarinoita noidista. Nyt sain vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja kirjoittaa aiheesta oikean kirjan.

Joten jännitystäkin suurempi tunne taitaa nyt olla ilo.

Mila

P.S. Törmäsin noitaan Lontoossa viime kesänä. Kuten kuvasta näkyy,

tulimme heti hyvin juttuun.

 

 

 

 

 

Jyväskylässä 12.-13.3.

Ensi viikonvaihteessa Jysäskylä on taas kirjamessujen kaupunki. Ja tietenkin siellä näkyy myös Grafomanian edustus. Tässä tekstit suoraan messuohjelmasta:

12.3. lauantaina  klo 16.30

Canth-lavalla Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja beibit

Jyri Paretskoin vauhdikas ja hyväntuulinen nuortenkirjasarja mopojengi Shell’s Anglesista on valloittanut niin lukijat kuin kirjallisuusraaditkin – sarjan ensimmäinen osa voitti Topelius-palkinnon, toinen osa oli ehdolla Finlandia Juniorille ja kolmas osa, Shell’s Angles ja beibit, oli ehdolla jälleen Topelius-palkinnolle.

Shell’s Angles ja beibit jatkaa siitä mihin Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat jäi: Mopojengi Shell’s Angles on mennä hiljaiseksi, kun Rudin tyttöystävä Hanna ilmoittaa olevansa raskaana. Vakavuutta ei Henrin ja Samun kohdalla kuitenkaan kauan kestä, ja Henrin tyttöystävä Milla keksii testata poikien hoivataitoja Henrin pikkusiskon Pinjan nukeilla. Kun yksi vauvanukeista kidnapataan, on Shell’s Anglesin nokkeluudelle taas kysyntää, ja onpa menossa mukana muitakin beibejä…

Haastattelijana Taija Tuominen

 

13.3. sunnuntaina klo 12

Tapper-lavalla Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Raili Mikkasen uutuusromaani sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja Jyväskylään, jossa nuori konttoristi joutuu tahtomattaan mukaan vakoilurenkaaseen. Pian valheen vyyhti on vaarantanut kaiken.

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on mm. Topelius-, Tietopöllö- ja Finland Juniorilla palkitun Raili Mikkasen 62. teos. Järjestäjä Robustos

Haastattelija: Jouni Lehtinen

Teille muille tämä on helppoa, sen kun tulette kuuntelemaan ja huutelemaan!

Helmet

Tahdon jakaa. Kaksi hidasta, kirkasta ja syvää.

1. Kristiina Wallinin uunilämmin runokokoelma Valon paino (Tammi 2016), olkaa hyvä.

Runot puhuvat surusta, muistoista, käsittämättömästä ja keskeneräisyydestä. Hellästisilittävää, lohduttavaa.

• olisin mieluummin jokin konstailematon kukka. (s. 22)
• olivatko päivät aina/ toiselta syrjältä leikki? Suuri lintu lentää ohi, siipi hipaisee niin/ ettei sitä ymmärrä mutta. (s.22)
  
• olen pikkulikkaririmppakinttu ja sanon: mikään paha ei yllä. Sanon sen/ kolme kertaa: kuolema ei yllä, ei kuolema, kuolema. (s. 28)
  
• kuinka syvä on meren materia kuinka/ loputtomia kierteet, kierteissä etenevä ajan oikku. (s. 35)
  
• jokainen metsä on metsänkaltainen poikkema metsästä, jokainen/ meistä on. Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus/ pakkaslumisuuden aika (s. 45)
• jokin selittämätön tulee näkyväksi/ kuin appelsiinien tuoksu. (s. 50)
  
• Ehkä käsittämätön tekee kaikesta hieman/ enemmän totta. (s. 59)

Kiitos. Jäin valoon, kevenevään.

*

2. Elina Lätin tuore blogi Leipäteksti, olkaa hyvä.

Kaiken hulinaviestinnän keskellä on huojentavaa pysähtyä pitkälle mietityn tekstin ääreen. Lätti kirjoittaa vivahteikkaasti ja perehtyneesti. Ja miten kiinnostavista aiheista!

Makupala ensimmäisestä postauksesta 11.2.2016: Minulle kirjoittaminen on tapa jäsentää sisäistä kaaosta. Ajatus hidastuu, aivot keskittyvät yhteen lauseeseen ja kappaleeseen kerrallaan. Saan harkita sanoja, kokeilla eri vaihtoehtoja ja tunnustella mitä vaikutelmia mielessäni ja kehossani herää. Ilman tekstiä ajatus on ”valmis” nopeammin, mutta jotain tärkeää jää huomaamatta tai unohtuu.

19.2.2016: Tapasin pari kuukautta sitten erään toimittajana pitkään työskennelleen miehen, joka kertoi kirjoittaneensa 17 romaania. Yhtäkään ei ole julkaistu. (… ) Jos vaihtoehtoina ovat nälkätaiteilijuus tai kirjailijan työhön sopivan puolison hankinta, valitsisin mieluiten kolmannen vaihtoehdon niin kuin Sofi Oksanen. Kirjoittaisin kirjoja, jotka myyvät.

26.2.2016: Tulenkantajien kirjakauppa on julistautunut itsenäiseksi valtioksi, ja on siten kaikkien kirjoista ja tarinoista kiinnostuneiden syntymäoikeus. Ehkä siksi ovesta astuessani hengitän vähän helpommin. Ehkä siksi siellä uskallan kysyä estoitta tuntemattomalta kirjoittaako hän, tai mitä hän on lukenut. Siellä olen oikeassa paikassa, heimoni parissa. (…) Mikään kirjakauppa ei elä pyhällä hengellä. Vaaraa ei tarvitse arvailla, se on koko ajan näkyvillä kuin punaviinitahra paidanrinnuksessa. Toisia se häiritsee, toisia ei.

Hiphei, pitkästä aikaa taisin jäädä blogi-koukkuun, eikä edes hirvitä. Kiitos Elina, odotan vesi kielellä seuraavaa kirjoitustasi. Mutta älä suotta kiirehdi, hissukseen hyvä tulee.

Kirsti

 

 

 

 

 

Terapiassa 2: Hylsyt

Jatkan istuntoja. Jos tahdot verrytellä, täältä löytyy Terapiassa 1.

Hylsyt. Tein niistä maton. Siitä tuli iso.

*

30 kpl, vuosilta 1999-2011. Suurin osa ajalta ennen esikoisen julkaisua 2004. Lukumäärästä puuttuu omalta kustantajalta sähköpostiin tulleet bumerangit, niitä lienee puolenkymmentä.

Tunnustan ahdistelleeni 12 kustantamoa. Ainoastaan ntamo ja Poesia välttyneet, toistaiseksi.

Hylsy nro 1 tuli Otavasta, Martti Anhava kirjoitti ikimuistoisen nätisti: ”Olemme nyt tutustuneet runokokoelmaanne Tyttö ja itkuliina. Runonne tuntuvat luontevasti syntyneiltä ja niiden yleisilme on sympaattinen, mutta niiden kielenparressa ja kantamissa näkemyksissä ei kuitenkaan tunnu sellaista persoonallista ominaispainoa, jota on pidettävä julkaisemisen edellytyksenä.” Jumalille ja Anhavalle kiitos, ettei Tyttö ja itkuliina nähnyt valoa!

Hioin kässäriä ja tarjosin taas, aina uusiin paikkoihin, eri versioita: Ylös allikkoon, Vitiä ja pikeä, Voikukkavelliä. Kokoelma ilmestyi lopulta Kariston kustantamana 2011 nimellä Likkojen lipas. Vaihtaisin planeettaa, jos kirja olisi päässyt kansiin yhtään aikaisemmin.

Lastenlorukässäriä Turkoosi soosi tyrkytin ahkerasti mutta tuloksetta vuosina 2002-2004. Se on vielä hengissä ja täydentynyt, katsotaan.

Pisimpään ja sitkeimmin joogasin Ammeiden ajan kanssa. Vuosina 2008-2011 lähetin sen eri versioita viiteen kustantamoon, joista yhden kanssa viilattiin muutama kierros löytämättä yhteistä maalia. Lopulta romaanin julkaisi Robustos 2013.

Anhavan lisäksi hylsyjen allekirjoittajina on joukko merkittäviä kustannusalan tekijöitä: Silja Hiidenheimo, Mikko Aarne, Hannu Harju, Sanna Uimonen, Mirjam Ilvas, Antti Kasper, Sirja Kunelius, Irina Björkman, Lotta Sonninen, Seppo Lahtinen… Kiitän sydämestäni jokaista.

Torjuntakirjeiden kohteliaat lauseet ja sanamuodot eivät ehkä ole kaikille tuttuja, tässä muutama vakiintunut esimerkki:

• ”Olemme tututustuneet käsikirjoitukseenne, valitettavasti teos ei sovi kustannusohjelmaamme.”
• ”Valitettavasti emme ole voineet hyväksyä käsikirjoitustanne kustannusohjelmaamme monien tarjolla olleiden käsikirjoitusten joukosta.”
• ”Palautan ohessa lähettämänne käsikirjoituksen. Se ei valitettavasti sovellu julkaisuohjelmaamme.”
• ”Parhaat kiitokset tarjoamastanne käsikirjoituksesta, johon olemme nyt tutustuneet. Vaikka se sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitenkaan voi sitä julkaista. Koska julkaisemme vuosittan vain noin 40 kirjaa, joudumme rajaamaan pois monia sellaisiakin käsikirjoituksia, jotka ilman muuta voisivat sopia kustannusohjelmaan.”
• ”Vaikka käsikirjoitus sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitekaan voi sitä julkaista.”
• ”Ei valitettavasti sovi julkaisuohjelmaamme, ainakaan tällaisenaan.”
• ”Asiantuntijoiden mielipiteet kuultuamme meidän on todettava, että emme voi sisällyttää sitä julkaisuohjelmaamme.”
• ” Emme ota toistaiseksi listalle uusia lyyrikoita.”
• ”Julkaisemme vain hyvin harvoin lyriikkaa.”
• ”Kiitämme ystävällisestä tarjouksestanne sekä yhtiötämme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta.”

Vali-vali-valitettavasti. Niin, verratkaapa alussa siteerattuun Martti Anhavan kauniisti muotoilemaan ensimmäiseen hylsyyn; se tuntui silloin ja tuntuu edelleen henkilökohtaiselta ja perustellun rohkaisevalta – ilman valittelua.

Noin viidenneksessä saamistani hylsyistä on liitteenä sivun pituinen perusteltu lausunto. Kaikki esikoisen jälkeiseltä ajalta.

Mikä hylätyksi tulemisessa terapoi? Ainakin sen tajuaminen, että kustantamoilla on asiantuntemusta ja  järkeä olla julkaisematta täysraakileita. Miten paljon nyt hävettäisi, jos… En tahdo ajatella. Mukavampi keskittyä nauttimaan tarinoista, jotka ovat päätyneet lukijoille. Joista en vaihtaisi sanaakaan. En pilkun paikkaa.

*

Istunto päättyy. Nyt sana vapaa. Tahdotteko avautua?

 

Kirsti