You are currently browsing the monthly archive for syyskuu 2014.

Olin eilen valokuvattavana. Se se vasta onkin tuskaista touhua. Ensin suurin kysymys: Mistä löydän ihmisen, joka ottaisi kuvani? Kuvaajia on toki valittavaksi, mutta kuka tulee vastaan, kuka on se oikea? Kenen kanssa ei tarvitse panikoida?

Kyselin kollegoilta. Sain vinkkejä, keneen ottaa yhteyttä, ja keneen ehdottomasti ei. Se on tärkeää tietoa. Hyvä sanaa kiirii, samoin huono.

Sitten jatkokysymykset: Menenkö kampaajalle (en osaa itse laittaa hiuksiani), menenkö meikattavaksi (en osaa meikata), mitä puen päälleni (osaan sentään pukeutua ettei aivan alasti tarvitse)? Missä kuvataan? Minne kengurupussiin kätken jyrsijänhampaat ja kaksoisleuan? Miten seison, miten hymyilen, miten katson? Miten olen mahdollisimman minä?

Lopputulema tällä kertaa oli, että kampautin karvat, sohin itse ripsaria silmiin ja peitettä nenänäpyn päälle, pukeuduin violettiin, seisoin puolikyykyssä (olen aika pitkä ja kuvaaja oli himpun verran lyhyempi), hymyilin niin että etuhampaat välkkyivät ja kaksoisleuka tutisi. Olin minä, ja sen sai aikaan hieno valokuvaajani Laura Vesa. Suosittelen!

Kuvia en ole vielä nähnyt eli elän suloisessa uskossa. Mutta kertokaapas, osaatteko te nauttia valokuvattavana olemisesta? Minä haluaisin oppia.

Kirjailija Esko-Pekka Tiitinen on tyhjentävästi kiteyttänyt, mikä on tärkeintä lapsille ja nuorille kirjoittaessa: ”nousta lapsen tasolle”. Allekirjoitan vahvasti E-P:n lausuman, mutta en voinut varastaa sitä vastaillessani seuraaviin kysymyksiin, piti säveltää omin sanoin:

 

Mikä on tärkein asia lapsille ja nuorille kirjoittaessa?

Sama kuin aikuisille kirjoittaessa: teeskentelemättömyys, häpeilemättömyys ja intohimo. Pidän tärkeänä uteliaisuutta maailmalle, kykyä haltioitua yhä uudelleen ja lapsenmielisyyttä eli mielen iättömyyttä, halua liikkua ajassa, palata lapsuuden kokemuksiin ja tuntemuksiin.

Millainen punainen lanka ohjaa kirjoitusprosessiasi?

Kaikki on mahdollista” on punainen lankani. Kaikki kirjalliset keinot ovat käytössäni: lajit, tyylit, kieli, aiheet. Henkilö hahmottuu usein ensin, tutustun häneen ja katson, minne hän vie minut. Juonen kanssa olen surkea, olen kiinnostunut enemmän muista keinoista, kuten tunteiden tiheydestä ja hetkien luomisesta. Ensimmäisen version kirjoitan ilman filtteriä, jokainen uusi sivu yllättää. Harvoin menen aihe edellä, myös teeman ja kokonaisuuden tajuan vasta jälkikäteen — usein kustannustoimittajan suusta.

Millä tavalla pidät kirjan kohderyhmän mielessä kirjoittaessa?

En yleensä ajattele kirjoittavani jonkin tietyn ikäisille, sen päättää kustantamo. Kirjoitan lähinnä itselleni, kaikki eletyt iät sisälläni. Usein tarinani luontaisesti purkautuvat ulos sellaisella tyylillä ja sellaisesta näkökulmasta, joka kiinnostaa enemmän nuorisoa kuin aikuisia. Vaikka en juurikaan mieti lukijaa kirjoittaessa, tuntuu aina suloiselta, kun oma teksti kohtaa lukijan. Kirjoitan kohdatakseni, vaikka kirjoittamisprosessin elän ainoastaan tarinan henkilöiden ja maailman ehdoilla. Lukijat lopulta tekevät kirjan, viimeistelevät sen.

 

Nyt kiinnostaisi tietää, mikä ohjaa teidän kirjoittamistanne, arvon kollegat!

 

Terveisin,

Kirsti

 

 

 

 

 

 

Ensimmäisen postaukseni jälkeen tunsin huimausta, sitten tuli uljas, voimakas olo. Vaati suurta rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Olen kai aika tragikoominen hahmo, kuten useimmat meistä. Kateuskirjoituksen jälkeen olen oppinut nauramaan itselleni enemmän, hienoa! Elämää ei kannata tuhlata katkeruuteen, se todellakin myrkyttää ja vie ilon.

Nyt olen jatkanut innolla haiku-tankakokoelman kirjoittamista. Olen luontoihminen henkeen ja vereen. Metsät,vedet, niityt, lapsuuden lehmät ja kissat inspiroivat kovasti. Luonnosta saa, ja pitääkin yhä kirjoittaa, kunhan sen tekee raikkaasti. Monta haikua ja tankaa on syntynyt rakkaudesta, erosta, surutyöstä, mutta myös uudesta, aivan orastavasta suhteesta.

Juhannusilta.

Pöllö oksallaan miettii

saksan verbejä.

Kuun kultaiseksi

kynneksi luuli siili

kiiltomatoa.

Vähän puhuivat

minulle äiti, isä.

Enemmän joki.

Keltaiset napit,

pietaryrtin kukinnot,

tuulen puvussa.

Hauki kuuntelee

pää kallellaan, ihanaa

on näkin Ravel.

Oi, minut huumaa

basilika, sielusi

suloinen tuoksu.

Erakko nukkuu.

Mistähän näkee unta,

käsi kyljellään?

(Kaikki haikut kokoelmastani Sinioranssi, vuodelta -96)

Ennen aloin kirjoittaa vasta iltaisin, saatoin jatkaa sitä pitkälle yöhön. Pitkän kirjoittamissession jälkeen on vaikea saada unta, ei aivoja voi noin vain naksauttaa pois päältä. Nyt aloitan kirjoittamisen jo iltapäivällä, se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Viimeistään keski-illalla alan tehdä jotain ihan muuta, ja kas kummaa unikin tulee helpommin.

Vasta parin päivän ajan olen pitänyt kännykkääni äänettömällä ryhtyessäni kirjoittamaan. En kai ole aikaisemmin arvostanut työtäni tarpeeksi, tässäkin on tapahtunut suuri muutos.

Kirjoitustyylini on aika omalaatuinen. Makaan sängyllä, peitolla on lyijykynä, paperia ja pyyhekumi. Suljen silmät, vapauden järjen kahleista, rentoudun. Muistelen metsässä kävelyä tai puistossa näkemääni naakkaa, joskus mieleen nousee vanha rakkaus tai jokin vavahduttanut tapahtuma.. Joskus nukahdan, sekään ei ole vaarallista, minun ei tarvitse tehdä kenellekään tiliä. Viime päivinä kynä on liikkunut sutjakkaasti, kaikki on ollut mystisen helppoa.

Runot ovat minun lajini. Tykkään sanoa asiat napakasti (tässä blogissa varmaan vähän lörpöttelenkin), joskus haikuakin lyhyemmin. Aivan viime aikoina olen saanut pari ideaa humoristisesta kertomuksesta lapsille, kuka tietää mitä vielä syntyykään.

En tiedä sainko vangituksi tähän kirjoitukseeni tarpeeksi otsikon iloa. Nyt aivan viime aikoina olen muuttunut kiitollisemmaksi, kasvua sekin. Saan todella tehdä työtä, josta pidän, välillä jopa rakastan. Päätän itse työaikani, saan kirjoittaa aikuisille tai lapsille, kirjakielellä tai murteella, runoa tai proosaa, laulutekstejäkin. Oman itseni herrana saan kirjoittaessani vaikka itkeäkin, ilonaihe sekin.

Loppuun osa Edith Södergranin runosta

Olemisen riemu

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma  miljoonien maailmoiden parissa,

niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin

ja kuunnella yön hiljaista virtaa

ja seisoa vuorella auringossa..

Onnellisena, tiensä löytänyt Heikki

Viime perjantaina kävin vierailulla Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, kuulolla oli noin 300 yläkoululaista, seiskasta yseihin. Koulun toive oli, että kerron paitsi kirjailijan työstä myös esittelen nuortenkirjoja. Päätin keskittyä kotimaisiin. Keikan jälkeen sain ilahduttavan sähköpostin SYK:n äikänopettaja Leena Paasio-Leimolalta: ”Kiitos vielä mielenkiintoisesta vierailusta perjantaina. Oppilaat nauttivat kovasti – moni on kysellyt listaa vinkkaamistasi kirjoista. Onko sinulla sellaista?” Miten innokasta nuorisoa! Väsäsin listan hetimiten ja lähetin oppilaille. Kaikki listan kirjat olen lukenut ja jokaisesta tykännyt, suurin osa löytyy kotihyllystäni, mutta tein myös kirjastoreissun täydennyksiä varten. Joukosta puuttuu muutama kirja, joita olin suunnitellut mukaan – ne olivat lainassa, eli eivät ehkä olekaan kovassa vinkkaustarpeessa. Yritin valita mahdollisimman monipuolista luettavaa, eri lajityyppejä, tyylejä ja aihepiirejä. Tältä näyttää:

Maria Autio: Ajatustenlukija, Karisto 2011
Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto, Wsoy 2012
Antti Halme: Metalliveljet ristiretkellä (Metalliveljet-sarja), Otava 2013
Anu Holopainen: Yölaakso (Syysmaa-sarja), Karisto 2009
Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa, Karisto 2011
Tove Jansson: Taikatalvi, Wsoy 1974
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito (Kuparisaari-trilogia), Karisto 2011
Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies, Tammi 2012
Reija Kaskiaho: Rastas, Wsoy 2005
Marko Kitti: Oliivityttö, Tammi 2012
Marika Laijärvi: Vaihtoaskelia, Wsoy 2010
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat (Routasisarukset-trilogia), Wsoy 2012
Tuija Lehtinen: Traktori, Otava 2007
Kari Levola: Suorin mutka ikinä (novelleja), Tammi 2011
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö (Mifonki-sarja), Karisto 2012
Jyri Paretskoi: Shell’s Angles, Karisto 2013
Sari Peltoniemi: Haltijan poika, Tammi 2013
Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti, Wsoy 2011
Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja (novelleja), Otava 2012
Runo vieköön (toim. Kari Levola), Tammi 2009
Salla Simukka: Jäljellä, Tammi 2012
Mila Teräs: Perhosen varjo, Otava 2012
Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika (Alex-sarja), Tammi 2006
Mimmu Tihinen: Sokerista, kukkasista, Gummerus 2006
Esko-Pekka Tiitinen: Villapäät, Tammi 2008

Ja omat opukset tietty:

Kirsti Kuronen:

Vili Voipio -sarja, Karisto 2004-2014
Piruettiystävyys, Karisto 2010
Likkojen lipas (runoja), Karisto 2011
Omenapuu laulaa, Karisto 2012
–  4 x 100, Karisto 2013

Lukuiloa!

Kirsti

Olen viime aikoina saanut useita loistavia ideoita. (Unessa ja valveilla). Sieluni silmin olen nähnyt ideat valmiina kertomuksina, näytelminä, romaaneina, kaikki on ollut kristallinkirkasta päässäni. Olen sännännyt koneelle, luonut uuden tiedoston. Ryhtynyt näpyttelemään tohkeissani. Puolen sivun jälkeen on iskenyt lamaannus: täyttä soopaa. Miten tästä muka etenen? Ei toimi. Ei vaan toimikaan. Äkkiä torso koneen uumeniin ja ulos haihduttamaan pettymystä.
Ja eikös vain viimeistään perunoita maasta kaivaessa äkkiä iskekin uusi loistava idea…
Saman tien koneelle. Mutta puolen sivun jälkeen…
Mitä tämä on? Mitä ihmettä oikein tapahtuu?

Tuula

Edellisvuosina Tallinna, Kööpenhamina, Vilna, Varsova, Berliini ja nyt…

IMG_1342

 

… Tukholma! Suomen nuorisokirjailijat ry tekee joka syksy jäsenreissun, tänä vuonna matkaan lähti 16 kirjailijaa, ja melkein yhtä monta ”kotikriitikkoa”.

Finlandsinstitutet otti meidät lämpimästi vastaan ja järjesti hienon Kirjatori-tapahtuman, jonne saapui iso salillinen suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostunutta väkeä.

IMG_7505

 

*

Grafomaanikoista mukana reippailivat Johanna (vas.) ja Kirsti.

IMG_1461

Yliopistolehtori ja kielenkääntäjä Janina Orlov jututti kirjailijoita, tässä Magdalena Hai soitettavassa mekossaan kertoo steampunkista:

IMG_1424

Virallisen osuuden jälkeen jokainen pääsi oman nimikoidun pöytänsä taakse esittelemään tuotantoaan, ja yleisö sai vapaasti kierrellä salissa, kysellä ja kohdata. Myös kauppa kävi, kirja kuin kirja 100 kr. Kuvassa Sari Peltoniemi.

IMG_1449

Herätimme myös median kiinnostuksen, ruotsinsuomalaisen Sisuradion toimittaja teki juttua, haastatteluvuorossa Markku Karpio:

IMG_1453

*

Ilahduttavaa oli kuulla Finlandsinstitutetin aloittamasta kaksivuotisesta Lue lapsenlapselle! -projektista, jonka tavoitteena on kannustaa ruotsinsuomalaisia eläkeläisiä lukemaan perheen pienemmille, jotta suomen kielen osaaminen vahvistuisi. Loistoidea – toivotamme kampanjalle vahvoja siipiä ja myötätuulta!

Ja olihan meillä myös privaattiohjelmaa, kun ruotsinsuomalainen stand up -koomikko Janne Westerlund (mukana mm. Naurun tasapainossa) valotti, mistä aineksista stand up -esitys syntyy:

IMG_1415*

Enkä malta olla vinkkaamatta huimaa Fotografiskaa:

IMG_1227

Valokuvamuseo sijaitsee vanhassa tullirakennuksessa Viking-terminaalin ja Slussenin välissä, ehdottomasti visiteeraamisen arvoinen.

 

Antoisa reissu, suurkiitokset kaikille instituuttilaisille ja kanssamatkaajille sekä tietenkin pääjehu Tuija Lehtiselle järjestelyistä! Minnehän ensi vuonna, jo jännittää.

 

Kirsti

*

 

IMG_1464

 

Ps. Janne on rakas serkkuni. Puss och kram!

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot