Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) ja Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä (Karisto 2018) tulevat ensimmäisenä mieleen, kun kysytään, mitä järisyttävän hyvää olen lukenut tänä syksynä.

Takakannen sulkeuduttua yksikertaisesti pakahdutti. Päässä myrskysi ja rinnan alla riehui. Niin omaäänisiä. Niin sydäntä täynnä.

Kiitos kirjailijoille elämyksistä, ja pitkää ikää ensimmäisille!

 

Toisia odotellessa,

Kirsti

 

 

Mainokset

Saapui paketti. Sydän jyski. Hiki puski.

Kuvassa kirja näyttää isolta mutta on luonnossa pienoinen, pehmyt ja käteen sopiva.

Hahmottelin Kuningasjäärän ekan version vuonna 2006 Sinikka Nopolan hämäläistrilogian innoittamana. Dialogiin kirjoitetut tarinat viehättivät, luettiin niitä ääneen kotona ja naurettiin. Osaisinko minäkin kirjoittaa kertomuksen, joka etenee pelkkänä vuoropuheluna? Ryhdyin toimeen ja muutamassa viikossa syntyi eka versio niinkin vetävällä työnimellä kuin Meillä, naapurissa, rakentajilla. Jossain vaiheessa se muuttui muotoon Näillä, noilla, niillä. Kuten otsikonhaku jo vihjaa, tarina kertoo naapuruston kolmesta perhekunnasta. Kuningasjäärä on alueen alkuasukas ja tietää parhaiten, miten rakennetaan, ajetaan autoa, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.

Näissä 12 vuoden takaisissa muistiinpanoissa henkiöiden nimet ovat jo löytyneet, vain Martti-kuningasjäärän vaimo on vaihtunut Annasta Helmiksi.

Raakile jäi sitten muhimaan, tuli muuta. Palasin tekstiin noin kerran vuodessa, mutta se ei saanut tulta alleen edes sen varran, että olisin tarjonnut sitä kustantajalle. Kunnes 2015 Robustos järjesti pienoisromaanin kirjoituskilpailun, jonka teemana oli valta. Jospa, jospa! Kävin kässärin kimppuun, viilasin ja lähetin kisaan. Tuloksena kunniamaininta ja lupaus julkaisusta.

Tässä nyt ollaan dialogiromaani hyppysissä, ja yhä lähi-ihmiseni ihmettelee, miksi puhun romaanista enkä näytelmästä. Koska en ole näytelmäkirjailija, en tunne lajia tarpeeksi. Toki teksti voi taipua näytelmäksi. Saa yrittää.

Mutta nyt keskityn halailemaan ja hipelöimään Kuningasjäärää. Uusi lapsi on aina yhtä rakas ja värisyttävä.

 

– Muistaksää Helmi, kumme mentiin kihloihin, se oli kuuskytäkaks. Omenapuut kukki.

– Kesäkuun viires.

– Sulla oli ruusuja koltussa.

– Miten sää senkin muistat.

– Ja tukassa kiharoita. Mää meen ny maate.

– Tää mustikkasoppa…

– Mää syän sen aamulla.

– Hyvää yätä sitte. Mää katton viä uutiset.

– Hyvää yätä.

– Uni myätä.

 

(s. 40)

 

Kirsti

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

dav

-Minna

Olisikohan jo aika heräillä hellehuumasta? Grafomania on ollut hissunkissun melkein koko kesän. Mila sentään jaksoi koostaa kiintoisan raportin Edinburghista, kiitos siitä. Matkustetaan seuraavaksi Unkariin. Suomen Nuorisokirjailijat teki syksyn perinteisen jäsenmatkan Budapestiin 24.-26. elokuuta. Muistellaanpa.

Ensimmäinen pysäkki oli Írók Boltja -kirjakaupassa, jossa meille esiteltiin laajasti Unkarin lastenkirjallisuusinstituutin toimintaa, julkaisuja sekä uusinta lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Yhdistyksen johtokunnan jäsen Magdalena Hai oli nappi valinta sikäläisen yleisradion tv-haastatteluun, hänen Kurnivamahainen kissa -teoksensa käännösoikeudet oli edellispäivänä myyty Saksaan suurelle Dressler Verlag -kustantamolle. Onnea Maggis!

Budapestissä on ihastuttavia lastenkirjakauppoja. Lähin Két Egér  (Kaksi hiirtä) löytyi heti hotellin vierestä Ráday-kadulta.

Suomalaiset teokset olivat näyttävästi esillä ja…

… kaupan omistaja János Mészáros tiesi KAIKEN suomalaisista lasten- ja nuortenkirjoista ja kirjailijoista. Timo Parvela oli muutama vuosi sitten vieraillut kaupassa kertomassa teoksistaan. Timo, jos luet tämän: Jánosilta lämpöiset terkut!

Budapestin suurin lastenkirjakauppa Pagony on tyylikäs, avara ja viihtyisä.

Nuortenkirjahyllyssä ilahdutti muun muassa Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden 2. osa Naondel.

Verkostoitumista parhaimmillaan! J.S. Meresmaa järjesti riemukkaat treffit unkarilaisten spefi-taitajien kanssa. Mukana oli kirjailijoita, kääntäjiä, käsikirjoittajia, virtuaalipeliguru ja scifi-lehden päätoimittaja. Jos jonkinmoista yhteystyöideaa heräsi.

Tiina Hautalaa saamme kiittää kauhukävelystä, jonka hän oli tilannut meidän ryhmälle. Paikkana Vajdahunyadin vampyyrilinna.

Karmivan ihanan oppaan lisäksi Tiina oli onnistunut tilaamaan täydelliset olosuhteet: koko taivaan täyttävät salamat, täysikuun ja päiden yllä viuhuvat lepakot!

Kiitettävien henkilöiden lista jatkuu: Tuija Lehtinen ja tyttärensä Jade. Ilman Tuijaa Nuorisokirjailijoiden vuosittaiset reissut eivät olisi toteutuneet. Kööpenhamina, Tallinna, Berliini, Vilna, Varsova, Tukholma, Dublin, Oslo. Ja nyt Budapest, joka valitettavasti jää Tuijan viimeiseksi matkanjohtajan ominaisuudessa. Toivottavasti yhdistyksestä löytyy uusi innokas matkanjärjestäjä ja perinne jatkuu.  Suurkiitos Tuijalle ikimuistoisista matkoista ja Jadelle kaikesta käytännön avusta ja opastuksesta! (Taustalla Dieckmannin pariskunta, joka on muistini mukaan osallistunut jokaiselle reissulle, huiskutus heille!)

Köszönöm myös teille jokaiselle kanssamatkaajalle, parasta seuraa!

Tässä vielä yksi kuvakirja, josta lumouduin.  Kisztina Marosin kuvittama Milyen színű a boldogság? (Mikä on onnen väri?) on hiljainen kirja, se valittiin viime vuonna kansainvälisen Silent book -kilpailun kahdeksan finalistin joukkoon.

Oi, näin puhuu kuva! Vähäinen teksti on mielestäni täysin turha (tarkoittaa varhaisen aamun kultatrumpetteja tms.). Jos oikein ymmärsin, tekstit on lisätty kustantajan vaatimuksesta, kuvittaja ei olisi halunnut niitä.

Budapestilainen cityetana kulkee hitasti mutta jättää vahvan jäljen, eikä välitä kuoren kolhuista. Vaihtakaa etanan paikalle kirjailija.

Hidasta ja tyytyväistä alkusyksyä kaikille Grafomanian lukijoille, vahvoja jälkiä!

Kirsti

 

 

 

 

Terveisiä Edinburghista! Vanhassa, salaperäisessä kaupungissa, Harry Potter-sarjan syntysijoilla, oli hauska jäljittää noitakirjoihin johtaneita maisemia, yksityiskohtia ja tunnelmia.

Matkustimme Lontoon kautta Edinburghiin sen jälkeen, kun olin lukenut tyttärilleni Potter-kirjat ääneen.

diagonalley.png

Victoria Street Edinburghin vanhassa kaupungissa on toiminut inspiraation lähteenä Viistokujalle.

Tässä kuva Viistokujalta Lontoon Harry Potter -studioilta:

viistokuja

 

 

linnakukkulalla.png

Kukkulalla sijaitseva Edinburghin vanha linna inspiroi Rowlingia kuvittelemaan Tylypahkan koulun. Myös hieman synkän näköinen, kivinen George Heriotin yksityiskoulu (jota Rowlingin lapsetkin aikoinaan kävivät) on lainannut jotakin ulkomuodostaan Tylypahkalle. Niin kuin monet muutkin kaupungin ikivanhat rakennukset.

tom-riddle.png

Greyfriarsin hautausmaalla Edinburghissa kuulemma kummittelee enemmän kuin millään toisella kirkkomaalla koko Britanniassa. Paikka tosiaan ruokkii mielikuvitusta satoja vuosia vanhoine hautoineen, patsaineen ja mausoleumeineen.

Yllä olevassa kuvassa näkyvä Thomas Riddellin hauta on Potter-fanien pyhiinvaelluspaikka varsinkin halloweenina, jolloin he järjestävät siellä kaksintaisteluita. Tom Riddlen (suomeksi Tom Valedron eli lordi Voldemortin) nimen Rowling on kehitellyt tästä haudasta. Professori MacGarmivan englanninkielisen sukunimen McGonagall kirjailija puolestaan bongasi erään runoilijan haudalta samaiselta kirkkomaalta.

Runoilijan laatta näkyy alla olevassa kuvassa.

kierros.png

 

elephant-house.png

”The Elephant House” -niminen kahvila mainostaa ikkunassaan olevansa Harry Potter-kirjojen syntypaikka. Rowling kirjoitti sielläkin kirjojaan. Isoista ikkunoista näkyy muun muassa Greyfriarsin hautausmaalle.

spoon-cafe.png

Tässä Spoon Cafe -nimisessä kuppilassa Rowling kirjoitti Pottereiden aivan ensimmäisiä lukuja.

Tuolloin Nicolson-nimisen kahvilan omisti hänen sisarensa mies, joka tarjosi pienen lapsensa kanssa liikkuneelle Rowlingille ilmaista kahvia ja pysyvän kirjoituspaikan ikkunan vieressä. Tässäkin kahvilassa on isot, luonnonvaloa tulvivat ikkunat, joista näkyy vanhan Edinburghin mystisiä kivirakennuksia.

Menestynyt Rowling viimeisteli sarjansa upeassa viiden tähden Balmoral-hotellissa. Saatuaan sarjansa päätökseen kirjailija kuulemma otti minibaarista sampanjan ja kulautti sen saman tien loppuun. Moni muukin olisi varmasti tehnyt samoin!

kultaiset-kädet.png

Rowling on painanut kädenjälkensä kivilaattaan Edinburghissa.

Vaikka ei olisi aiemmin ollut kiinnostunut Pottereista tai fantasiakirjallisuudesta, Edinburghin kaltaisessa tarinoita täynnä olevassa kaupungissa niistä on helppo innostua.

 

Mila

On tullut viimeisen Grafomania-juttuni vuoro. Muutaman vuoden jälkeen takkini on tyhjä. Kirjoitin mm. kansantaudistamme kateudesta, kirjailijan työn tuskaisuudesta kahden hylsyn päivineen, esittelin muutamia romaaneja ja pari lastenkirjaa, unohtamatta runoja, omaakin tuotantoani ripottelin reilulla kädellä mukaan.

Viime vuoden elokuussa paluumuutin Helsinkiin. Tutustuin Malminkartanon hurmaavaan luontoon, puhuin variksille ja nokikanoille, kuuntelin satakielen laulua, vaelsin pelloilla ja metsissä.Hommasin kirjastokortin, pähkäilin pöllönä: Osaakohan tuo tummaihoinen virkailija suomea? Kävin lounaalla ravintolassa, jossa olin itse kokannut 20 vuotta aikaisemmin, Välillä reissasin vartissa lähijunalla keskustan sykkeeseen. Vaeltelin Hakaniemessä, join torilla kahvia ja söin Eromangan lihapasteijan.Kiertelin meren rannalla ja puistoissa ja Kallion vilinässä.Välillä yövyin Sepon luona Kurvissa.
Marraskuussa yritin paluuta ravintolan keittiöönkin. Parin työpäivän jälkeen tein päätöksen etten kiduta enää itseäni, kirjoittaminen olkoon sydämeni työtä! Muutamaan kuukauteen en juuri kirjoittanut mitään. Sitä vastoin luin ja sain siitä suurta tyydytystä ( esim. Leena Kirstinän Sateessa ja tuulessa, Jens Andersenin Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä, Tuuve Aron Karmiina, Alain Claude Sulzerin Täydellinen tarjoilija, Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa,Roman Sentsinin Jeltysevits, erään perheen rappio, Annika Eräpuron Hili & Ola ja Hotelli Hau ja Paula Norosen Supermarsu lentää Intiaan).
Vihdoin helmikuussa aloin työstää murrekokoelmaani, josta piti ensin tulla runokokoelma.Tulikin lyhytproosaa, pätkäproosaa tai jotain sinnepäin.Muistelin lapsuuttani, Heinolan ja Tampereen aikoja, yksinäisyyttä ja onnettomia rakkauksia surkuhupaisuuksineen. Jokainen kirjoittamiseni alkaa makaamalla sängyssä selällään silmät kiinni. Ensin tuli lähes aina itkua. Se puhdisti ja antoi rohkeutta ja voimaa kirjoittaa ilman koristeita.

Kalajoen murteella viisi tekstiäni, joita ensimmäinen on uni.

Leijuvasa laatikosa

Kuumailimapallua ei ennään oo. Korin tilalla on vanaha pottulaatikko, se leijjuu talon vieresä tuomien tykönä. Äiti seisoo laatikosa, sillä on taivaansininen läninki. Pihalla on kolome ruskialehtistä marijapensasta. Poimin punasia marijoja, ne on kutistunu pieniksi ko haulit. Äiti leijjuu metrin korkeuvella, sannoo totisena: Te ette pitäny minusta huolta. Maa halakijaa syville railoille.
*

Seuraavassa on kipeä muisto.

Valehtelia

Isä ostaa taas koiria, mun pittää lähtiä mukkaan. Me ajetaan Kalajokia kauvemmaksi, johonki oikein syrijään, josa on palijo mäkiä. Vaikka isä ostais tännään lakeripötkyn en sano sannaakaan. Me käyvään usiasa talosa. Viimmen, viimmen joku myy isälle pystökorvan. Nätin, nätin pystökorvan, meilläki oli semmonen joskus. Mies eppäilee vähä: Eihän.. sitä koe-elläimeksi? Ei, sannoo isä. Paska isä. Koira pannaan takapenkille, en puhu sillekkään. Me mennään Ylivieskan rautatieasemalle, isä lähetyttää koiran Viikreenille Helsinkiin. Me ajetaan kottiin. Isä polttaa piippua, yrittää olla höyli.
*

Sitten juttu eräästä salaperäisestä naapurista:

Alakerran
Rattanakul-Ruokonen

Summerin viereen on rintattu Rattanukul, sen alle on lisätty kuulakärkikynällä Ruokonen, sisällä nimi on peitetty sinisellä muovilla. Onkohan ihan laillistakkaan, jos tullee joku pelastustehtävä? Akalla majjailee yks tai kaks hampuusia, niillä on kesät talavet mustat hupparit. Liekö pojankossit ees talon kirijoilla? Akkunasa on norsu, seki on musta, vaikka sen pittäis tuua onnia.

Uusien naapureitten jäläkeen saunan käytäviltä löyty loojia: isännöihtiä pani nopijasti lapun, että ne pittää korijata pois. Alakerrasta tullee ussein iltamyöhälläki hirviä silin ja kalan haju ja palaneen käry. Rattanakul avvaa talavellaki käytävän akkunan, koko lämmitysjärijestelmä mennee sekasin. Pahin oli vasta eesä. Mun komerosta kömpi julumettu ötökkä. Kaikkiin asuntoihin tehtiin kaks kertaa tuholaismyrkytys viikko ennen joulua.

Mää vien vinttiin lakanoita ja pyhkeitä. Ovia ei oo sulijettu. Voi helevetti, lukkua on räplätty niin ettei ovia ennään saa kiinni! Yöpyykö täälä joku? Kahtelen vintillä vihertyviä puita ja Kalevan torneja. Ripustan pyykit, oikijalla on kauhtuneita lakanoita, ne on roikkunu narulla viikon, kaks.

Paan kahavin valluun ja meen parvekkeelle lukkeen. Naapuri polttaa tupakkia pitkin päivää, sillä on iltapäivälläki aamutakki. Mää ootan, että se mennee sisälle. Sen parvekkeella on tyhyjiä ruukkuja ja rispaantunu tiikeri. Kaiteella on kaks kukkalaatikkua kukkuroillaan vettä. Ne rojahtaa alas, ko mulla on asuntoesittely.
*

Muistelen lämmöllä erästä Tampereen salikaveriani.
:

Sini

Sini, mun syjän sykähtää aina ko nähhään salilla. Sun hymys on aito, mutta silimät salamoi. Oot ollu työharijottelusa muutaman euron päiväpalakalla. Ny putkiremonttia paosa eksäs tykönä. Se lappaa roskaruokaa, sää oot lihonu kaheksan kilua siinä sivusa. Mää puhun Helsinkiin lähöstä. Sää sanot: Kaikki hyvät tyypit muuttaa pois. Näkkyykö sun silimisä märyn alakua? Sää ehtit tyynyä, että ylöttysit laitteisiin. Välillä käyt oksentamasa: Mikreeniä taas!
*

Suloiseksi lopuksi

Kirijailian päivä

Muistojen pulevaarti saa minut herräähän yheksän aikoihin. Laattialla on mankka, siinä on kasetti valamiina, jos tullee hyvä kappale. Tännään on pariki instrumenttaalikappaletta peräkkäin, konsertin on koonnu varmasti Pekka Laine. Torkun välillä, ko on vähä univelekaa. Kymmeneltä paan ration kiinni, vessasa käytyä nukun pikkusen lissää. Herrään pahhaan unneen, kauraryyneihin ja jauhoihin oli tullu majontoukkia ja lentäviä ötököitä. Pettaan sängyn ja avvaan parvekkeen oven, ny on jo kuuma! Teen pikapuurua ja syön jukurttia, sellaan samalla Hesaria. Toolilla on vielä viikonlopun Hesarit, lisäksi Kalajokiseutu, Kirkko ja Kaupunki. Lujen niitä vähä parvekkeella ja hörpin teetä.

Puolen tunnin päästä lähen salille, sielä on onneksi lämpimällä ilimalla hilijasta. Pukuhuoneen seinällä roikkuu jonku nuoren sällin huppari, haistan sitä nopijasti. Reenaan yläroppaa ja mahhaa, lopuksi polijen rossarilla. Monet nostaa siinä kantapäät ylös, se on väärin! Tunti kulluu sukkelaan, taas on näläkä. Ostan Alepasta sitruunaviinerin, tonnikallaa ja raejuustua. Seiskan kannesa kerrotaan, että eks-painijaa puri viijakosa kärme kaulaan ja rotta jalakaan. Nappaan peliautomaatin tykyä Metro-lehen, siinä on ristikko.

Popsin muutaman vajelman, ne on mistä lie Marokosta, mutta ihimeen hyviä. Paan ennen sallaattia kahavin valluun. Viineri on sisältä ontto, mutta on tyhyjää parempi. Tekstaripalstalta opin, että bussisa ilimaseksi matkustavat lastenvaunu-huijarit on ylleistyny. Lastenrattaita voijaan käyttää pelekästään ostosten kulijetukseen, eikä vauvvasta oo tietuakaan. Kirijottaja oli nähäny, ko yksisä rattaisa näkösuojana ollu verho valahti alas ja ´vauva´ näyttiki ihan Litlin pullialta kauppakassilta. Ratkasen vielä ristikon ja käväsen suihkusa. Salin suihkusa en käy, ko lämmintä vettä pittää oottaa kauvan.

Kastelen parvekkeen pelakuut ja kaheksan yrttiä. Lehisä piisaa lukemista, piru ko ne on paksuja! Toosastaki tullee vaikka mitä. Doc Marttiinin uusintoja ja Salakkarit. Kalle on huvitellu töisä miessiivoojan kans ja pelekää lamytiaa. Ehin käyvä kävelyllä, ennen Suomen parasta palomiestä, yömyöhällä tullee vielä Sinkkuillallinen. Siinä on kunto-ohojaaja, se on Mr Englanti-ehokas, se tykkää issoista peppuista ja paistista.

On jo yömyöhä. Lujen molemmat iltapäivälehet netistä. Joku hörökorvanen taitoluisteliapoikanen on löytäny suomalaisen kiinteistönvälittäjän. Suomalaisella on kuvasa lippis väärinpäin, mies näyttää silti vähä eltaantunneelta. Poistan vielä muutamia sähköposteja. Lopuksi kahton tunnin pornua, paan hakusanaksi workerts bareback tai ambulance orgy, mitä millonki keksin.
*

Tämä murrekokoelma on siis vielä työn alla. Kustantajilla on kolme lastenkäsikirjoitusta (kaksi runokokoelmaa ja yksi tarinakokoelma). Olen odotellut vastauksia jo 7 kuukautta. Eräs kustantantaja kehui tammikuussa tarinakokoelmaani ja kirjoitti pyrkivänsä nopeaan päätökseen. Sitä päätöstä odottelen vieläkin. Runojen suhteen olen hieman pessimisti, jos ne joskus kirjaan asti päätyvät, niin kirjakaupat ja kirjastotkaan eivät niitä enää oikein huoli.

Etteenpäin silti, sano pohojalainen!

Kumarruksin, kiitoksin ja kesätoivotuksin
Heikki

P.S. Grafomanian juttuja jatkossakin kommentoin.

Olen ollut yksin kotona neljä päivää. Perheeni on muualla ja olen keskittynyt kirjoittamaan ja olemaan omassa rytmissäni. Se on harvinaista ja ihanaa, kuin pieni residenssijakso.

Olen päivien aikana lukenut paljon, kirjoittanut, katsellut hyviä tv-sarjoja, kävellyt huoneissa edestakaisin ja puhunut ääneen henkilöhahmoilleni. Siinä olohuoneen lattiaa astellessani on sivusilmääni osunut jokin määrittelemätön pieni palanen, mutta olen kävellyt sen ohi ja yli kumartumatta katsomaan, mikä se on. Aina kun se osui silmiini, mietin onko se muovinkappale, ehkä osa jotain lapseni lelua, mutta vain sekunnin ajan, sitten unohdin sen, ei se ole mitään. Tänään vihdoin nostin sen käteeni.

Se on langanpätkä. Tietysti.

Olen etsinyt toisen romaanini käsikirjoitukselle punaista lankaa – tai edes langanpätkiä – oikeaa kokonaisuutta kohti jo tovin. Kolme ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Olen palastellut, kirjoittanut, pyyhkinyt, kulkenut edestakaisin tiedostossa ja paennut toiseen tiedostoon, kirjoihin, muihin töihin ja puheisiin. Tekstimassa kasvaa ja vähenee vuorotellen, henkilöhahmot lihovat ja alku vaihtuu lopuksi, loppu tarinan keskikohdaksi. Mistä tässä on kyse, miksi minun täytyy kirjoittaa neljättäsataa sivua sanoja, että alan päästä tarinaan kiinni, minä kiukuttelen ja sitten taas istun ja kirjoitan.

Vanha suomalainen ennustusleikki mankara lupasi uudenvuoden juhlissa vuoden 2018 tuovan minulle makeaa elämää, matkan ja punaisen langan.

Eniten olen odottanut tuota punaista lankaa. Että löytyisi lopulta se jokin, jota pitkin kulkea, jota seurata. Ei tarvitsisi hortoilla aina hämärässä ja kirjoittaa vielä viidettä ja kuudetta versiota tarinasta ja kipuilla epävarmuuksiensa kanssa vuositolkulla.

Viime ajat olen myös yhä enemmän miettinyt hyväksymistä. Entä jos punaista lankaa ei tarvitsisikaan olla? Jos olenkin ajautunut henkilöhahmojeni tavoin ehjän kertomuksen pakkomielteeseen enkä osaa hyväksyä tarinan fragmentaarisuutta, enkä osaa löytää oikeaa muotoa, joka onkin ajassa hapuileva, epätäydellinen ja epävarma. Selitän itselleni omaa epävarmuuttani kuten henkilöhahmotkin. Jos antaisikin olla, kirjoittaisi vain tarinaa vastaan?

Lattialla pyörinyt langanpätkä ei ole sentään punainen, vaan valkoinen. Eikä se ole edes suora, vaan viehkosti kiharalla. Toisinaan tarinamme punainen lanka ei ole punainen laisinkaan, vaan jotain toista väriä, eikä suoraviivainen, tai niin pitkä, kuin toivoisimme. Se johdattaa meitä johonkin suuntaan, mutta sen jälkeen meidän on löydettävä tie itse.

Romaanimuoto on vaivalloinen, hidas ja vellova. Romaanimitta vaatii kirjoittajaltaan kykyä kuunnella, kykyä malttaa viipyä tarinan äärellä. Se tahtoo istumista, uudelleenkirjoittamista, pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Kaikki prosessin vaiheet vaativat ehkä eniten juuri kärsivällisyyttä.

Minä taas olen eniten kärsimätön, epävarma ja impulsiivinen.

Luulen, että juuri sen vuoksi minun on ylipäänsä kirjoitettava ja kirjoitettava juuri romaaneja, pitkää proosaa. Opittava sietämään ja hyväksymään. Tarina ei tule valmiiksi. Ei sen tarvitsekaan, sellaista elämä on. Ei sitä punaista lankaa ole eikä tule. On vain kuljettava, ja huomattava pätkät siellä täällä, ja poimittava olennaisimmat niistä mukaan.

Minna

IBBY Finland myöntää Anni Swan -mitalin joka kolmas vuosi taiteellisesti korkeatasoiselle ja omintakeiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Vuodesta 1961 saakka jaetun tunnustuksen ovat saaneet muun muassa Tove Jansson, Hannu Mäkelä, Leena Krohn, Kaarina Helakisa, Sinikka ja Tiina Nopola, Tuula Kallioniemi, Jukka Itkonen, Raili Mikkanen (grafomaanikko) ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Tähän vaikuttavaan joukkoon liittyy nyt Anneli Kanto, jolle ojennettiin tänään järjestyksessä 20. mitali teoksista Perttu Virtanen ja varkaus, Virtasen lapset ja pentu ja Vilma Virtanen virpomassa. Kirjat kuuluvat Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan (Karisto). Sarjan on kuvittanut Noora Katto.

Palkintoraati kiittää kirjoja siitä, että niissä ”käsitellään tunteita poikkeuksellisen avoimella ja rohkealla tavalla. Kirjat purkavat rooliodotuksia sekä näkymättömyyden, reippauden ja liian kiltteyden vaatimusta. Kannon tarinoissa tunteita ei varota tai väistetä, vaan Virtasen lapset kadehtivat, pelkäävät ja tahtovat. Kovaäänisten ja rohkeiden sisarustensa lisäksi myös arat ja tavalliset lapset saavat äänen Virtasen perheessä. Poikien ei tarvitse hävetä kyyneliä tai kauneuden kaipuutaan ja tyttö voi johtaa joukkoja ja toimia asiantuntijana. Lapsille annetaan Virtasen perheessä tilaa olla yksilöitä”.  Ansiokasta on myös se, miten ”kirjoissa ratkaistaan ongelmia yhteistyön ja sisarusten keskinäisen välittämisen kautta”. Kirjojen kieltä raati luonnehtii rikkaaksi ja houkuttelevaksi. ”Teksti on monitasoista, tunteita koskettavaa ja monenlaisia ajatuksia herättävää, ja soveltuu erinomaisesti tunnekasvatukseen.” Viisi villiä Virtasta -kirjasarja osoittaa, että ”myös leikki-ikäisille voi kirjoittaa kirjoja vaikeista aiheista kaunokirjallisten arvojen ja tarinan kiehtovuuden kärsimättä”.

Raatiin kuuluivat Tuija Mäki (pj), Pia Göös, Paula Niemi, Teresia Volotinen, Mikaela Wickström ja Kaislamari Ilmanen.

Onnellinen Anneli Kanto kädessään hopeinen Anni Swan -mitali, jonka on suunnitellut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen. Vieressä yhtä onnellinen kuvittaja Noora Katto ja Virtas-sarjan kymmenes osa Virtaset huvipuistossa (Karisto 2018), joka julkaistiin tänään mitalijuhlan yhteydessä Lastenkirjainstituutissa. Tuplaonnea ja -iloa! (Kuva: Sirja Kunelius)

 

Olen monesti liikuttunut lukiessani ja katsellessani Virtasen mainion sisarusparven edesottamuksia. Lapsuuden kokemukset ja tunteet ovat pulpahtaneen pintaan. Raati on huomannut saman: ”Aikuinen muistaa tarinoita lukiessaan, miltä lapsuus tuntuu ja miten pelottavia ja ahdistavia monet lapsen kohtaamat tilanteet ovat.” Perttu Virtanen ja kauhea kateus -kirjasta löytyy yksi koskettavimmista kohdista:

Voi Perttu pienikultarakas. Juuri tältä TUNTUU, kun sisko-peijakas on saanut sellaisen synttärilahjan, jota on itse hartaasti toivonut, tässä tapauksessa upouuden polkupyörän. Perttu ajaa veljen vanhalla rämällä.

Viisi villiä Virtasta -sarjan aloitti Vilma Virtanen ja uimataito vuonna 2011. Anneli Kanto kertoi palkintotilaisuudessa, että myös hänen tyttärensä kammosi pienenä veteen menemistä, samoin kuin tarinan Vilma. Tyttären mielestä vesi oli liian likaista uimiseen, kalathan ovat kakanneet sinne. Äiti vakuutti, ettei se ole vaarallista, mutta tytär epäili yhä: ”Vedessä voi olla hai.” Äiti: ”Ei  Suomessa ole haita.” Sekään ei riittänyt vettä pelkäävälle tytölle: ”Todista!”

Lapsen pelot ovat aina totta.

Kiitos sykähdyttävistä kirjoista – Annelille tarinoista ja Nooralle kuvista!

Kirsti

 

Onko teillä mielessä nuorena luettuja kirjoja, jotka jättivät lähtemättömän jäljen? Minua ravisuttivat nämä kolme.

Anna Sewell: Uljas Musta, Merja Otava: Priska, Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta.

Kirsti

 

 

 

 

Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto 2017) on saanut Punni-kunniamaininnan.

Palkintoraadin perustelut: ”Pönttö on Kirsti Kurosen toinen säeromaani. Säeromaanin muoto on kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa uusi ja kiinnostava. Maailmalla suosittu laji on meillä vielä harvinainen ja tuntematon. Se tarjoaa monia mahdollisuuksia houkutella nuoria kirjallisuuden parin. Kertova, helposti lähestyttävä kerronta tarjoaa lukuelämyksen. Tarinaan haluaa tarttua uudelleen eikä se tyhjene yhdellä lukukerralla. Kirja on kaunis, koskettava ja samaistuttava.

Vasta täysi-ikäiseksi tullut Luna pohtii asioita ja kokemuksia, jotka ovat monen mielessä, kun pitäisi päättää minne jatkaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mikä omassa elämässä on tärkeää ja keihin voi luottaa. Säeromaanin muoto ei ole itsetarkoitus, vaan se on kertojansa näköinen ja palvelee päähenkilönsä tarinaa. Lunasta on kerrottava juuri näin.”

Punni-kirjallisuuspalkinnon saivat Riina Katajavuori ja Salla Savolainen teoksesta Mennään jo naapuriin (Tammi 2017). Palkinnon arvo on 4000 €.

Palkintoraadin mukaan Mennään jo naapuriin tutustuttaa lukijan 18 Suomeen eri syistä muuttaneeseen ja pääkaupunkiseudulle kotiutuneeseen perheeseen. Se on ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo että ihmisillä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia. Mennään jo naapuriin kertoo tämän päivän Suomesta.

Lisäksi jaettiin kaksi kunniamainintaa. Kirstin teoksen lisäksi sellaisen sai Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin kirja Zoo! Viraalit nerot (Otava 2017).

IMG_4555

Lämpimät onnittelut, grafomaanikko-Kirsti! Pönttö on hieno ja inspiroiva teos – se vapauttaa nuorille ja lapsille kertomisen muotoja. (Kuva: Sirja Kunelius)

 

Mila

Arkistot

Mainokset