Harvoin jos koskaan vaikuttuu luita myöten. Nyt kävi niin. Raisa Jäntin runoteos Grand plié (Puru-kollektiivi 2018) pysäytti ja nosti pintaan unohdetut, ruumiiseen syöpyneet. Kirja kertoo kivusta, kehosta ja kiihkosta. Hurmasta ja himosta harrastukseen, joka tatuoituu ruumiiseen ja mieleen iäksi.

Jäntti aloitti baletin viisivuotiaana ja tanssi 15 vuotta. Yhä 39-vuotiaana hän näkee balettiunia. ”Kun aloin kirjoittaa kokoelmaa, unet olivat ihania. Lensin näyttämöllä. Mitä lähemmäksi kirjan painaminen tuli, sitä ahdistavammaksi unet muuttuivat. Olin näyttämöllä enkä osannut mitään.” (Aamulehti 20.2.2018) Tunnistan. Unista ei koskaan pääse, ja miten toden tuntuisia ne ovat; se pakokauhu kun koreografia unohtuu tai grand jeté ei lähde. Mutta jo seuraavana yönä saa liitää halki näyttämön, kun lihaksiin pinttynyt liikemuisti pääsee valloilleen.Voi sitä unihypyn ilmavuutta!

Olemme museoineet ruumiiseemme kaiken. s. 61

Olin jokseenkin Jäntin ikäinen, kun kirjoitin oman balettitestamenttini. Nuortenromaani Piruettiystävyys ilmestyi vuonna 2010. Kerron sen taustat täällä. Tarina oli pakko kirjoittaa, jotta sain rauhan. Vaan sainko sittenkään? Jäntin kokoelman luettuani ymmärsin monta kaihertamaan jäänyttä kohtaa. Jouduin lopettamaan baletin 17-vuotiaana, koska selkäni ei kestänyt. Oli pakko valita: iso leikkaus tai baletista luopuminen. Päätin vaihtaa baletin nykytanssiin, joka on selälle lempeämpää kuin baletti. Kuvittelin vuosikymmeniä, että lopettaminen oli läpihuutojuttu. Ei se ollut. Petin balettiopettajani, joka uskoi minusta vaikka mitä. Petin itseni, unelmani. Luovutin.

mitä nyt, minne kipeät polvemme nyt, s. 103

(ja hän päästää ulos salista,/ei vilkuta perään.) s. 104

koska emme haaveile tämän jälkeen mistään s. 32

Baletti ei salli heikkoutta, eikä yksikään balettia kasvuvuosina kunnianhimoisesti (onko muukin tapa?) harrastanut voi selvitä siitä ehjin nahoin ja sieluin.

viisi kertaa viikossa meidät paloitellaan osiin ja kiireesti me rakennamme/itsemme uudelleen ennen seuraavaa kertaa s. 11

Ruumiinkuva. Peili. Katse.

Asettua vapaaehtoisesti väsymättömän katseen alle, paikkaan jossa mikä/tahansa ajatus minusta on minulle ihan oikein  s. 35

Kun on asunut peilisalissa ei saa koskaan tarpeeksi valoa s. 77

eikä se että sattuu meihin itseemme/ole yhtään mitään. s. 54

ainoa joka ihoani koskettaa on opettajan liikeratojani korjaava käsi/hikisen treenipuvun rajalla s. 89

Luulin pohtivani näitä hautaan saakka, mutta nyt voin lopettaa, koska Jäntti on sanoittanut kaikki vaikeat ja piilottelevat ajatukset niin rehellisen vapauttavasti, ettei minun tarvitse kuin avata Grand plié mistä kohdasta tahansa, antaa muistojen vyöryä ja puhdistaa.

Kukaan kiltti ei selviytyisi,/hymyillen, s. 88

Hymyillen muistelen, ja jaan muutaman murusen.

kun meidät on kerran kasvatettu tänne/voimme yhtä hyvin ojentaa nilkan s. 81. 12-vuotiaana 8.10.1978, variaatio Joutsenlammesta.

Jos tossut saa kulumaan puhki, täytyy varmasti olla olemassa. s. 55. Tanssiva nukkeni 14-vuotiaana 1980 Suvi Elorannan kanssa.

Parasta on ettei kukaan koskaan saa selville miksi me/aloitamme joka päivä uudelleen,/eikä kukaan tiedä että toistoa voi rakastaa, s. 74. 12-vuotiaana 1978, variaatio Gisellestä.

Me eroamme muista,/me opimme,/ keinot jotka ovat olleet meissä aina. s.102. Tästä lähtee Kalinka vuonna 1977 11-vuotiaana, ekalla jalanheitolla olen jo onnistunut kaatamaan kukkapuskan. Vieressä Katri Soini, jolle Piruettiystävyys on omistettu.

keväisin perimme esiintymisasut joihin olemme kasvaneet. s. 103. Mustalaistanssin pyörteessä 14-vuotiaana 1980.

Melkein kaikki kuvani ovat esityksistä, niissä hymyillään aina. Raisa Jäntin runoteos kurkistaa hymyn taakse. Se muistaa takahuoneet ja treenisalit. Pukukopin hien- ja verenhajun, nutturat ja hiusverkot, irronneet varpaankynnet, nurkasta nurkkaan -hypyt (diagonaaliin), lihasvapinat, ojennetut nilkat, revähdykset, tossujen kostutusrätit, jäykät lonkat, aukikierrot, opettajan sanelemat juomatauot, kärkkärinnauhojen sitomistaiteen, helvetillisen développén ja liikesarjojen väsymättömän toiston.

Kaikesta kurista, komennosta ja kivusta huolimatta olen täysin samaa mieltä Raisa Jäntin kanssa: ”En kadu yhtään, että aloitin baletin. Se on tuonut elämääni paljon iloa. Kyse on intohimosta.”

 

Enkä koskaan heitä käyttökelvottomia/tossuja roskikseen Ajattelen ketkä/asuisivat niissä rotat hiiret/hyönteiset Niiden epäreilu keveys s. 60. Tänään 20.2.2018.

 

Onnistuneen pas de bourréen lumossa,

Kirsti

Ps. Pyydän anteeksi, en jaksanut pujotella kärkkäreiden nauhanpäitä piiloon. Sojottavat rumasti.

Mainokset

Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon kuusi ehdokasta julkistettiin eilen. Kolmen aikuisille suunnatun romaanin lisäksi vientipalkintoon on ehdolla komea otos lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto), kuvitus Teemu Juhani

Esiraadin luonnehdinta: ”Originaali satu pikkutytöstä, joka kohtaa jättimäisen kissan. Kissa tahtoisi syödä koko maailman, koska hänen mahassaan asuu herra Hneus.”

 

Kaj Korkea-Aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot (Otava)

”Kahdeksasluokkalaisten koululaisten älypuhelimien ja Youtuben määrittämä maailma avautuu anarkistisesti ja herauttaa naurut vanhemmiltakin lukijoilta.”

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)

”Urbaani fantasia, jonka päähenkilö pystyy nappaamaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja pyydykseen. Romaani yhdistää realismia, fantasiaa ja romanien elämää.”

 

Tulenkantaja-palkinto myönnetään teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä.  ”Emme etsi vuoden parasta kirjaa, vaan vientikelpoisinta teosta”, muistuttaa esiraadin puheenjohtaja, kulttuuritoimittaja Markus Määttänen Aamulehden haastattelussa. Kaikki ehdokkaana olevat lasten- ja nuortenkirjat ovat jo niittäneet kunniaa kotimaassa: Kurnivamahainen kissa oli Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, Muistojenlukija pokkasi Topelius-palkinnon ja Zoo! Viraalit nerot oli ehdolla Finlandia-palkinnolle. Mikä tahansa teoksista pärjää myös maailmalla.

Tulenkantaja-palkinnon perustivat Aamulehti ja tamperelainen Tulenkantajien kirjakauppa vuonna 2012. Nykyään Teos-kustantamon omistama Tulenkantajien kirjakauppa ei ole mukana jakamassa palkintoa. Tänä vuonna esiraadissa kirjoja lukivat Aamulehden kriitikot Juhani Brander, Marjaana Roponen, Markku Soikkeli ja Kaisa Järvelä sekä Aamulehden kulttuuritoimittajat Nina Lehtinen ja Markus Määttänen.

Varsinaista palkintotuomaristoa johtaa kirjailija Salla Simukka. Muina jäseninä ovat Aamulehden vt. vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu, Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen ja sihteerinä Markus Määttänen. Määttäsen mukaan jo esiraati ”on konsultoinut varsinaisen puheenjohtajan Salla Simukan kanssa, ja saanut häneltä erinomaisia vinkkejä”. Hienosti vinkattu, Salla!

Tulenkantaja-palkinnon saaja julkistetaan lauantaina 24. maaliskuuta Tampereella Vihtorin kirjamessuilla Hotelli Ilveksessä. Siellä kuullaan ehdokkaiden haastattelut ja paneelikeskustelu. Ilmassa iloa, odotusta ja jännitystä. Grafomania onnittelee mainioita ehdokkaita! Tietysti myös Tiina Laitila Kälvemarkia (Seitsemäs kevät, Wsoy), Heikki Kännöä (Mehiläistie, Sammakko) ja Satu Taskista (Lapset, Teos). Lukevista lapsista kasvaa lukevia aikuisia, kaiketi.

 

Kirsti

Kouluvierailuilla oppilaat kyselevät paljon. Se on kivaa. Tässä malliksi muutama usein toistuva kysymys. Vastaan nyt lyhyesti, tilanteen ollessa päällä rönsyän.

Oletko rikas?

Olen, mieleltäni, sopukoita myöten. Jos raharikkaaksi haluaa, kannattaa katsella muuta ammattia.

Mikä on parasta kirjailijan työssä?

Päivien omarytmisyys. Vapaus. Ilo ja leikki. Mahdollisuus kirjoittaa haavet todeksi. Alastomuus.

Mikä on kamalinta kirjailijan työssä?

Alastomuus. Kässärin antaminen painoon ja kaikkien luettavaksi.

Lempikirjailijasi?

Tove Jansson.

Herkkuruokasi?

Äidin kuhakeitto.

Tunnetko julkkiksia?

Joo, paljon. Kallioniemen Tuulan, Simukan Sallan, Parvelan Timon, Nopolan Sinikan ja Tiinan…

Mistä löydät aiheet?

Läheltä. Olen utelias ja ihmettelen paljon.

Kuka kirjan henkilö tahtoisit olla?

Nils Holgersson.

Mihin aikaan päivästä kirjoitat?

Aamuisin, kun on silta auki unimaailmaan.

Tykkäisin lukea kirjoja mutten ehdi, kun on niin paljon muuta kiinnostavaa. Osaatko neuvoa?

Kokeile vaikka sammuttaa kaikki yhteydenpitolaitteet tuntia ennen nukkumaan menoa, tartu kirjaan ja sukella tarinaan. Lukeva ihminen on vahvoilla elämässä.

*

Oho, aika samantyyppisiä vastauksia antaa armas kollegani Vili Voipio teoksessaan Vili Voipio kyhää ja kynäilee (Karisto 2014).

*

*

Olisi mukava kuulla sinun vastauksiasi näihin kysymyksiin. Jos ehdit, kerro mitä mietit!

Kirsti

 

Lystisaaren kesä (Schildts & Söderströms) on seitsemäs lastenkirjani. Kirjan kuvat voi myös värittää. Se ilmestyi jo kesäkuussa 2017. Tehkäämme piristävä nojatuolimatka tuolle ihanalle saarelle keskellä talvea.

Pääosissa ovat Siiri ja Ville, jotka saapuvat Lystisaareen viettämään kesää mummon ja vaarin kanssa.Saaressa asuu metsän eläimiä, keijuja, haltija ja peikko, tarujen yksisarvinenkin vilahtaa runossa juhannusyönä. Lasten vanhemmat tulevat saarelle hieman myöhemmin.

Kirja alkaa keväästä. Maistiaisiksi runo

Tervetuloa Lystisaareen

Mummo on hilpeällä päällä,
lunta enää siellä täällä,
jäälyhtykin suli, kevät tuli,
vihreys tuli!

Vapaana välkkyy meri,
ilmassa satojen siipien läpse,
muuttolinnut.
Muuttolinnut!

Sulokasta suhinaa,
korkeata kirkunaa,
viserrystä, vihlontaa,
liverrystä ja laulua.

Soi saari, soi,
kaikki tänne, hoi!


Heti kirjan alussa tapaamme siilin, joka herää pitkästä horroksestaan. Siilin poika myy kevään kunniaksi ilmapalloja, loppu tietenkin on tragikoominen. Ketuilla on kemut, kun poikasia on viisi. Oravillakin on syytä juhlaan, kun Kurre-poika valmistuu kokiksi. Ruokaa on tarjolla yllin kyllin molemmissa juhlissa. Tietysti Lystisaaren ihmisetkin ymmärtävät herkkujen päälle. Ihmekös tuo, kun olin kokkina lähes 30 vuotta!

Päästän vauhdikkaat huiskuhännät telmimään:

Oravahippaa

Hilipata hei,
hilipata hei,
oravat leikki
hilpeinä hippaa.

Villisti vinhaan,
vikkelin kintuin
kipin kapin!
Rits, rats ja rits,
oksa katkes,
housut ratkes.

Mukkelis makkelis
oravat lensi.
Isä torui laumaa:
hui, hui, hyi, hyi!
Nauruun suli,
mukaan tuli.
Hilipata hei,
hilipata hei,
leikki jatkui
vikkelin kintuin.

Rits, rats ja rits,
isän housut ratkes.
*

Lapset touhuavat reippaina. Ville tarjoaa hauellekin makoisaa mansikkaa. Siiri löytää simpukasta punaisen helmen, vai onkohan totuus muuta? Vanhan ajan kauppaleikkikin sopii hieman nostalgiseen kirjaan.

Loistokaupat

Ville näyttää keppejä:
Ostan kaksi merirosvon miekkaa.
Siiri sanoo:
Maksu on kilo kultahiekkaa.

Ville näyttää vanhaa varista:
Tuosta papukaijasta
alkaa värit karista!
Ville taskujaan sorkki,
löytyi pullonkorkki:
Tässä linnusta lantti.

Siiri näyttää lyhtyä.
Ville sanoo: Se on taikalamppu,
henki vain on lomalla,
saat laitteen setelillä somalla.

Siiri näyttää marjaheinää.
Ville sanoo: Se on timanttikoru.
Saat sen eurolla, ei tule poru.
*

Leikkisyys ja kujeilu ulottuvat lapsista oraviin ja siilimummoon asti. Sen huvitus on voikukan hahtuvien puhaltelu.
Ilon lisäksi kirjassa on toki haikeutta ja suruakin. Rannan kätköistä löytyy huilua soittava näkki, poskillaan pisara hopeaa. Ehkäpä yksisarvinen ja peikkokin kaipaavat ystäviä. Peikko kohtaa onnekseen metsässä Villen, josta saa hyvän kaverin. Vaari, entinen merikarhu, salaa kai runoilijasielu tuntee myös kaipuuta:

Koti-ikävä

Vaari, vanha merimies
telttailee metsässä.
Hän kaivaa reppuaan,
nukahtaa meren huminaan
simpukka korvallaan.
*

Kirjan yksi monitulkinnaisimmista runoista lienee

Saaren hevoset

Saaren niityllä on
hevonen, suuri ja musta,
sitä vanhus silittää.

Lahden poukamassa on
poni, pieni ja punainen,
sillä lapsi ratsastaa.

Meren pohjassa on
hevonen, pieni ja keltainen,
sitä kutsun iltaisin.
*

Yhdessä touhuamista ja yhteisöllisyyttä riittää. Kalasoppaa on tekemässä koko suku. Vaari tarinoi Ryskemeren hirviöstä ja laivan salaperäisestä kaunottaresta, isä ompelee vaatteita lapsille ja mummolle, Siiri nukuttaa nukkea ja laulaa sille kehtolaulua.


Pari epäsovinnaista romanssiakin kirjasta löytyy, kuten jo aikoinaan kokoelmassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, 2008). Lystisaaren kesässä hiiri kosii pöllöä, kihlamaljatkin juodaan. Toisessa hiirirunossa kissa hoivaa sateessa kastunutta hiirtä.

Syksy ja talvikin tulevat väistämättä. Yhdellä aukeamalla tapaamme lepakon, mörön ja haamun. Pimeyden huippu lienee kellarissa salmiakkia syövä mörkö. Majakassa puolestaan yökin on kirkas aamu, siellä asuu pimeää pelkäävä haamu.
Saaren syksyssäkin on oma kauneutensa:

Saaren syksy

Hiirilapset
lennättävät leijaa.
Äiti teki ne lehdistä.

Kettu teki pihlajnamarjoista
helmitaulun.
Opetti lapset laskemaan
suitsait sukkelaan.
Punavihreä kaulaliina
tuulessa lepattaa.

Peikko, saderipsi, tuumaili:
Kuka puiden lehdet maalasi,
sieniä metsään ripotti?

Laiva katoaa sumuun.
Laiturin variksella
oranssit kumpparit.
*

Kirjan lopussa on pari talvirunoa. Lasten rakkaat eläimet ovat unessa ”piilopaikoissa oivissa/ huopikkaat koivissa!”

*
Kirja päättyy runoon

Kesäikävä
(Jouluna)

Kesällä tehtiin hiekasta
kakkuja ja linnoja,
vaari ja mummo mukana.
Me meressä kahlattiin
ja lintuja matkittiin:
kiiu-kiiu, kirr,
kiiu- kiiu, kirr!

Nyt tehdään lumesta
lyhty ja ukko
sen nokkana
on porkkana.

Pihapuun oksalla
on pöllö torkkuva,
sekin kesästä uneksuu.

Lystisaaren kesä kertoo silti eniten iki-ihanasta suvesta. Se on ehkä onnellisin kirjani, uneksunta lapsuudesta jollaisen olisin halunnut.

Juhannus

Lystisaaressa liput liehuvat,
uudet perunat kiehuvat.
Aattona, aivan kohta
syödään silliä, savulohta.
Ville kattilan kansia lyö:
Läiskis mäiskis,
tänään valvotaan yö!

Punainen on saunatupa,
vihreä niemen viiri.
Keltaisina hehkuvat
upeat ulpukat.
Aurinko meren täplittää,
aallilla hylje seppelpää.
Ville vie sille tuutin,
tekee iloiseksi kuutin.
*

Kylpeminen ansaitsee toki oman runonsa myös.

Saunailta

Ilmassa on savun tuoksua,
siispä saunaan täyttä juoksua!
Isä heittää löylyä,
Vielä, vielä! Ville vaatii.
Eikä, eikä! Siiri kieltää.
Äiti vihtoo. kiuas on
vesihiisi hurjapää,
ssihh, ssihh,
se sihahtaa ja sähähtää.

Me pinkaistaan
veteen vilpoisaan.
Ville menee molskis
ja polskis,
isä kelluu selällään,
Siiri pesee nuken pään.
Äiti kuistilta vilkuttaa:
Täällä on makkaraa!

Kun sauna on enää haalea,
sisään luikkii kisu vaalea.
Se lauteilla loikilee
ja hiljaa hyrisee.
*

Kirjan on kuvittanut upeasti ja moni-ilmeisesti palkittu Hannamari Ruohonen. Hänellä on rutkasti huumorintajua. Esim. muuttolinnuilla on hatut, yhdellä jopa sombrero, keijulla on saippua, jossa lukee MARSEILLE, mörön kellarissa on tyrnihilloa jne. Kuvista välittyy suurta lämpöä ja kauneutta, kirjan ihmisiin ja eläimiin ei voi olla rakastumatta!

Kirjaa löytynee vielä kaupoista, ainakin Akateemisista kirjakaupoista olen sitä löytänyt. Ja voihan sitä tilata netinkin kautta.Tämä kovakantinen kirja on myös oiva lahjakirja.

Lystisaari-terveisin
Heikki

Tosiasiassa en tiedä, onko ollut myös radiohiljaisuus, mutta ainakin aikamoinen lehdistöhiljaisuus on vallinnut. Lehdet kirjoittavat huolestuneita lausuntoja lasten  lukuharrastuksesta, mutta kun vanhimmat lastenkirjapalkinnot jaetaan, paikalla ei ainakaan ollut yhtään tv-kameraa, eikä toistaiseksi liioin ole näkynyt montakaan lehtijuttua. Jos olen väärässä, mitä toivoisin enemmän kuin hartaasti, kertokaa ja korjatkaa.

Hesarissa oli kulttuurisivulla maininta, sellainen kikkelin pituinen pätkä. Tuo on siis vanha toimittajien käyttämä mitta, josta pitäisi kai täsmentää, että pituus on lainattu nimenomaan pieneltä pojalta. Toivoahan voi, että tulossa on vielä kunnon kirja-arvioiden kanssa kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Kyllä ne sen ansaitsisivat, niin kirjat kuin tekijätkin. Leena Parkkisen kirjoittama ja Jussi Karjalaisen kuvittama Pikkuveli ja mainio harharetki on menossa. Kivalta tuntuu. Sekä Elina että Leena pitivät palkintojenjakotilaisuudessa hyvät, oivaltavat ja hauskat kiitospuheet.

Vanha virsihän tämä taas on, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. En olen tippaakaan pessimistinen luonne, tässä ei vain optimismini ole auttanut vähääkään. Surullista.

Mutta ettei tässä nyt vallan ikäviin tunnelmiin upottaisi, iloisiakin uutisia on tullut. Kirjamyynti on viime vuonna noussut, luin jostain. Toivottavasti se pitää paikkansa. Ainakin sähköisten kirjojen myynnin kasvu on ollut huomattava, äänikirjojen vielä paljon enemmän kuin e-kirjojen.

Vanhaa kunnon painettua kirjaa on tietysti mukavaa pidellä kädessä ja lukea, mutta luen itse aika paljon e-kirjoja niiden helppouden vuoksi. Pieneen olkalaukkuun mahtuu e-kirjojen lukulaite vaivattomasti, mutta painettu kirja on toinen juttu, varsinkin kun kirjat paksunemistaan paksunevat. Kuka jaksaa kantaa mukanaan 800-sivuista kirjaa vaikkapa metrolukemisena? Myös matkoilla e-kirja on mainio. Ei siis väliä, minkä teknisen muodon luettavalleen valitsee, kunhan lukee.

 

 

 

 

Vuoden 2018 Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jaettiin eilen. Topeliuksen sai Elina Rouhiaisen nuortenromaani Muistojenlukija. Väki 1 (Tammi). Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinto myönnettiin Leena Parkkisen kirjoittamalle Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos) -lastenromaanille.

 

 

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakamien palkintojen arvo oli tänä vuonna 2018 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania onnittelee palkittuja lämpimin halauksin!

 

– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?

– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?

– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?

– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?

– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?

– Tuletko…

– Ai palkkiota? Ööö…

 

On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan ­– vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.

Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.

Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.

Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.

 

Mila

Uusi vuosi käynnistynyt ja ihanat lahjakirjat pian luettu. Sain sekä toivelistalla olleita että yllätyksiä.

Säväyttävää proosaa: Asko Jaakonahon Valon juhla ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä.

 

*

Ajatonta, iätöntä runoutta: Satu Mannisen Pikseliaurinko, Virpi Alasen Ystävätär K, Juri Joensuun Valohuppu.

*

Uljaat kuvat, koskettava tarina: Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.

*

Nyt olisi mukava saada uusia lukuvinkkejä, joten kertokaapa, mitä kääröistänne paljastui.

Loppuun vielä lainaus Jääskeläiseltä: ”Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua.” (Väärän kissan päivä, s. 134) Siinäpä se, kirjoittajan onni ja pelastus.

Kirsti

Intiaanitarina kahdesta koirasta on varmaan monelle tuttu. Naputtelen tähän mielestäni yhden parhaista versioista.

Kaksi intiaania istui iltanuotiolla. Toinen intiaaneista oli nuori ja innokas. Utelias oppimaan uutta. Toinen intiaaneista oli monia kesiä nähnyt. Hiuksissa harmaata, mokkasiinit jo kuluneet. Vanhempi intiaani kertoi, että hänen sisällään asuu kaksi koiraa ja ne kamppailevat keskenään. Toinen koirista haukkuu ja moittii häntä. Ei sinusta ole mihinkään, et kuitenkaan onnistu. Ei kannata yrittää. Olet ruma ja vanha. Koira näkee negatiivisia asioita myös muissa ja kaikkialla ympäristössä. Toinen koira on toista maata. Se kehuu vanhaa intiaania komeaksi ja charmikkaaksi. Uskoo aina tämän kykyihin ja mahdollisuuksiin. Kannustaa, vaikka jokin olisikin mennyt pieleen. Uskoo hyvää myös muista ihmisistä ja näkee positiivisia asioita kaikkialla.

Ilta painui mailleen.Intiaanit menivät nukkumaan ja nuorempi intiaani katseli tähtiä ja pohti. Mietiskeli vanhemman intiaanin sanoja. Viimein hän rohkaisi mielensä ja kysyi vanhemmalta intiaanilta. Kuule, kerroit niistä sisälläsi olevasta kahdesta koirasta, jotka kamppailevat keskenään. Kumpi niistä koirista on nyt voitolla?

Vanhempi intiaani vastasi: Se kumpaa minä ruokin.

Kirjailijan urankin aikana olen valitettavan usein ruokkinut tuota itseäni moittivaa koiraa. Nytpä selätin ja selätän sen!
Kaksi hylsyä marraskuussa saatuani nousin maasta. Otin yhteyttä useaan kustantajaan, kerroin parista lastenrunokokoelmastani vähän varovaisesti heille. Ilahduin, kun jopa WSOY:n kustannustoimittaja pyysi lähettämään ne hänelle. WSOY:tä vuosi sitten kartoin, koska heillä ja Tammella oli osin samoja kustannustoimittajia (Tammelta sain muutaman hylsyn ja minut poistettiin heidän kirjailijasivuiltaan).

Haamu Kustannusta lähestyin, vaikka heidän sivullaan lukee, että käsikirjoituksia ei tällä hetkellä oteta vastaan. Kerroin sähköpostiviestissäni olevani pohojalainen jääräpää ja yrittäväni silti, koska minulla on noita-aiheinen käsis.Kas kummaa, Haamu kirjoitti, että kiinnostus hieman heräsi, ”lähetä vain käsikirjoitus meille.”

Myös Karisto ja Minerva suhtautuivat käsikirjoituksiin myönteisesti. Kaivoin kaapista lähes kymmenen vuotta vanhan tarinakokoelman. Kolme kustantajaa hylkäsi sen aikoinaan, mutta nyt sain voimia hioa sitä. Tarinakokoelma on ihan omanlaisensa, pähkähullu hyvässä mielessä, ehkäpä se vain aikoinaan päätyi tosikoiden kustannustoimittajien pöydälle. Nyt tarinat ovat pitkän tauon jälkeen uudella kustantajalla. Ehkäpä nyt kokoelmalle näytetään vihreää valoa.

Ensi vuonna tulen kirjoittamaan aivan uusia tarinoita lapsille. Uskaltaudun varmaan kirjoittamaan suoraan koneella. Runoilijana olen kirjoittanut säkeet tähän päivään asti lyijykynällä paperille. Hallitkoon minua nyt tuo iloinen koira!

Peloista vielä muutama rivi.

Parhaita hetkiä elämässäsi tulevat olemaan ne, jotka tuntuvat melkein liian vaikeilta, melkein liian pelottavilta. Kun vain uskallat astua rajan yli ja unohtaa, mitä muut ajattelevat, valinnat kantavat. Riko kaavaa ja pidä huolta itsestäsi. Älä ole kuin muut, koska heitä on jo niin paljon.

Anna Perho

Rohkea tekee, vaikka pelkää, kuten minä.

Psykoterapeutti Tarja Santalahti

Intiaanitarinan loppuun yllätys, yllätys pari intiaanirunoa kirjasta Juoksu Yönmaahan (Otava, 1977)

kuljen asuntoon, tuttuun asuntoon
kuljen tuttuun asuntoon, hänen asuntoonsa
kuljen hänen asuntoonsa, sinun asuntoosi
kuljen sinun asuntoosi, rakkaani asuntoon
jonain yönä tulen luoksesi, jonain yönä
yöllä tulen luoksesi, yöllä
tulen luoksesi talviyössä, tänä yönä
tulen luoksesi yössä, rakas, tässä yössä

Chippewa

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet
sytytetään uudet
hajoitetaan vanhat kapineet
veistetään uudet

Zuni

Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2018,
t. Heikki

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua siitä, kenen historiaa tämän Suomen satavuotisjuhlinnan merkeissä oikein on kerrottu. Lähinnä miesten, niinhän se on. Ikään kuin meillä tosiaan vain miehet olisivat olleet tekemässä ja päättämässä yhteisistä asioistamme. Naisemme, nuo maailman ensimmäiset eduskunnassa, aloittivat siellä kuitenkin jo 10 vuotta ennen itsenäisyytemme alkamista. Naiset ja miehet yhdessä ovat rakentaneet Suomeamme maaksi, mikä se nyt satavuotiaana on.

Turhan usein nostetaan tasa-arvosta puhuttaessa esiin vain se, että meillä naiset saivat äänioikeuden kolmansina maailmassa. Meillä nimittäin naiset myös käyttivät sitä niin, että heti sen saatuaan naiset myös äänestivät naisia. Australiassa niin olisi voinut tapahtua jo ennen meitä, mutta tosiasiassa ensimmäiset naiset pääsivät siellä päättämään vasta 1950-luvulla.

Puhisin  asiasta jo 70-luvulta, mutta vasta 1990 ilmestyi ensimmäinen nuorille suunnattu tunnetuista naisistamme kertova historiallinen romaani nuoresta Ida Aalbergista, Teatteriin! Sen jälkeen olen kertonut nuorille Miina Sillanpäästä (Karhun kumarrus), Aurora Karamzinista (Aurora, keisarinnan hovineito), Aino Kallaksesta (Ei ole minulle suvannot) ja Katri Valasta (Runokirje). Lisäksi on kahdeksan naisen tarinaa selkokirjassa Suomalaisia suurnaisia. Viimeisimpäni, aikuisille suunnattu, on Hilja Pärssisestä (Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä).

Väitän siis kovasti yrittäneeni nostaa esiin naisia, jotka sen ovat ehdottomasti ansainneet. Hyvin jäi mieleeni sekin, että sain pontevasti perustella selkokirjani nimeksi Suomalaisia suurnaisia sarjaan, jossa jo oli kirja Suomalaisia suurmiehiä.

Onneksi en ole ainoa, joka on kirjoittanut naisistamme niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hyviä, tärkeitä kirjoja on monta, viimeisimpiä niistä grafomaanikkomme Mila Teräksen ihana kirja Jäljet, joka kertoo Helene Schjerbbeckistä.

Olen hurjan iloinen siitä, että tämä historiamme vääristymästä on nyt puhuttanut näinkin paljon. Joskus olen uskaltautunut hetkeksi kuvittelemaan, minkälainen maamme olisi, jos naiset eivät olisi ottaneet osaa päätöksentekoon. Kauan sitä ei kuitenkaan jaksa miettiä, ja onneksi niin ei ole. Kunhan nyt emme vain unohda koko asiaa tähän vuoteen.

Kirjoittamisiin ja vallankin lukemisiin näin joulun aikoihin! Toivon kaikille monia kovia paketteja pukin konttiin ja kontista!

Mainokset

Uusimmat kommentit

Susanna artikkeliin Baletin kipu ja kepeys
Raili artikkeliin Baletin kipu ja kepeys
milateras artikkeliin Baletin kipu ja kepeys
Baletin kipu ja kepe… artikkeliin Puhe
heikkiniska artikkeliin Lystisaaren kesä

Arkistot