Historiallisia kirjoja kirjoittava joutuu kaivamaan tietoja monenlaisista lähteistä. Olen taas ihmetellyt sitä, miten paljon väärää tietoa on esimerkiksi Wikipediassa. Velvollisuuteni olisi epäilemättä korjata vääriksi havaitsemani kohdat, mutta jostain syystä teen niin harvoin. Pitäisi ilmeisesti rohkaistua, sillä siinä  tekisin palveluksen kaikille näitä tietoja tarvitseville. Olen nimittäin huomannut aivan liian monen  uskovan siihen, mitä Wikipedia todistaa.

Tämä osui nyt akuutiksi ongelmaksi, vaikka aikomukseni oli puhua siitä, miten matkailu lisää vierailumaan kulttuurin tuntemusta, eli avartaa se. Olin lukenut Nobel-kirjailija José Saramagon kirjoja useampiakin, tavannutkin hänet Tammen kirjailijatilaisuudessa Saramagon vieraillessa Suomessa ja saanut nimikirjoituksen kirjaani kuten asiaan kuuluu. Pidän hänen päättömistä tai ehkä pitäisi sanoa korrektisti päättymättömistä lauseistaan.

Ennen tänne tuloani tutkailin, olenko lukenut muuta. Kyllä, Fernando Pessoan runot olivat tuttuja, tai osa niistä ainakin, jos en nyt koko tuotantoa tunnekaan. Niistäkin pidän. Hetkien vaellus osui käteeni jo kauan sitten ja viimeksi löysin hänen runojaan Pentti Saaritsan kokoamasta kirjasta Salaperäinen seurue, johon Saaritsa on kerännyt mieleensä jääneitä suomennoksiaan.

Siinäpä ne sitten melkein olivatkin. Olen päättänyt tukkia tätä aukkoa tietämyksessäni ja tutustua lisää täkäläisiin kirjailijoihin. On siihen syynsäkin. Nimittäin DNA:ni mitokondrio kertoo äitilinjani vaeltaneen Välimeren rantaa pitkin Portugaliin ja sieltä Euroopan halki Suomeen. Paikallisiin on ilmeisesti vähän sekaannuttu, koska mitokondrioon on tullut pieni muutos. Ilmankos aikoinaan ensimmäisen kerran tänne tullessani tunsin jollain oudolla tavalla löytäneeni näin kaukaa maan, jossa ihmiset vaikuttivat oudosti tutuilta. Silloin en vielä tiennyt DNA:n osuutta asiaan.

Säät ovat suosineet edelleen ja pikkukoiran kanssa aamuiset lenki on voitu tehdä joka aamu hyvässä säässä. Käymme päivällä tietysti toisenkin tunnin lenkin rannalla ja molemmilla Frit saa juosta vapaana. Kyllä se juokseekin. Tänään kansa leikki kesää ja otti aurinkoa uimapuvuissa tai ainakin ilman paitaa.

Kirjoittamisolosuhteita sen sijaan en ole saanut parannettua, joten selkäsärkyä riittää aamusta iltaan. MUTTA jos on valoa ja lämpöä, ei kannata ruikuttaa, äskeinen oli siis raportointia.

Tässä vielä kuva tältä aamulta. Ei tungosta lenkkipolulla.

wp_20161128_09_03_46_pro-2

 

 

Joulu tulla jollottaa ja menee vieläpä ohi ennen kuin on taas minun vuoroni tänne kirjoittaa. Siksipä jaankin tähän herkän ja sympaattisen joulutarinan, jonka jälkeen joulupuuro ei enää koskaan maistu entiseltään. Ihan itse olen sen kirjoittanut ja ääneen lukenut. Hyvää joulua jo näin hyvissä ajoin itse kullekin säädylle ja säädyttömälle!

 

Kiitos tanskalaiset!

Tällä viikolla, keskellä syksyn arkista aherrusta, oli ilahduttavaa lukea lehtijuttuja hyggestä.

Maailman onnellisimmaksi tituleerattu kansa, tanskalaiset, ovat kehittäneet termin hygge. Se liittyy mukavuuteen, rentouteen, nautiskeluun, hyvään tunnelmaan ja elämään.

Juuri hygge voisi kuulemma pelastaa monet kaamosväsymykseltä. Kun luonto lepää, ihmisenkin kannattaisi hidastaa tahtiaan ja etsiä elämäänsä enemmän pieniä voimanlähteitä.

(Hyggeillä voi tosin myös läpi vuoden.)

Kirjan tekeminen vaatii tietysti sinnikkyyttä ja kovaa työtä, mutta toisaalta kirjoittamisessa on kyse myös silkasta hyggestä.

Hidastamisesta, hiljentymisestä.

Villasukista. Teekupeista. Sohvista. Kynttilöistä. Kävelyistä.

Unesta. Olemisesta. Lukemisesta. Pienistä asioista nauttimisesta.

 

20161116_160040

 

Kirjoittaminen, maailmojen luominen ja niiden tutkiminen ei ole suorittamista. Tarinat tulevat useimmiten silloin, kun on aikaa vain olla ja ihmetellä. Ne kutittavat mieltä silloin, kun tahtovat, yleensä muun hälinän hellitettyä.

Jonkinlaisen hyggen jäljillä lienee myös Eeva-Liisa Manner runossaan Lapsuuden hämärästä kokoelmassaan Tämä matka (1956):

 

Ota aika pois, ja syntyy avaruus,

ja hiljaisuus on musiikin imettäjä,

täynnä taivaallista maitoa, lempeää kylläisyyttä,

kerrottuja muotoja, kuten rypäleillä;

hän on korkeampi hyvä, olioiden rauha.

 

Hiljaisuus on sanojenkin imettäjä. Marraskuun hiljaisuus on siksi kirjailijalle inspiroiva. Manner jatkaa aiheesta runossaan Erdenes Treppchen kokoelmassaan Kirjoitettu kivi (1966):

 

Tulla

lähemmäs kuolleita, ruohoa, luomista,

hiljaisuutta,

sillä luominen on hiljaisuutta

niin kuin kevään syntyminen

ääneti ruohon kangaspuissa

 

 

sumumaisemaw

 

Kudotaan tarinoita – rauhassa omaan tahtiimme!

Sävykästä marraskuuta, hiljaisuutta ja hyggeä kaikille!

Mila

Walle on Lempäälän ja Valkeakosken yhteinen kirjastoauto. Minä olen Wallen kummi.

img_4092

Sain kutsun kummikirjailijaksi muutama vuosi sitten. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä – ainakin minun puoleltani. Suhteemme on nyt vakiintunut, mutta ei väljähtänyt. Käyn Wallen kanssa treffeillä kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin. Aina kaksi lenkkiä per kerta: yksi kierros Lempäälässä, toinen Valkeakoskella.

Eilen olin Lempäälässä iltakierroksella.

Pienimmät lainaajat ylettävät nippanappa tiskille, jonka takana hymyilee Hanna.

Autokirjoja! Pienimmät lainaajat ylettävät nippanappa tiskille, jonka takana hymyilee kirjastovirkailija ja Wallen kuljettaja Hanna Nerama.

Hanna on ihme. Jo paljon ennen pysäkkiä hän luettelee nimeltä kaikki saapuvat lainaajat, ja sitten juttelee jokaisen kanssa ilot ja surut. Hanna myös tietää senttimetrin tarkkuudella, mistä mikäkin kirja löytyy – ellei kummi ole yli-innostunut aakkostamaan tai muuten sotkemaan kelpo järjestystä. Eikä toinen kuljettaja Kari Lehtimäki häviä piiruakaan Hannalle, Karin kanssa pääsen ensi torstaina Valkeakoskelle päiväkierrokselle, luvassa kouluja ja päiväkoteja.

Eilen illalla oli liikkeellä paljon miehiä, sekä isiä pikkulapsineen että vähän iäkkäämpiä. Lainaan lähti Remestä ja Lee Childia, mutta myös Tommi Kinnusta ja Ulla-Lena Lundbergia. Yksi herrasmies palautti Arnaldur Indriðasonin tuoreimman teoksen. Siitä riitti juttua, islantilaiskirjailija kuuluu myös omiin suosikkeihini. Sain mieheltä vinkin tarttua skotlantilaisen Denise Minan kirjoihin. Kiitos, tutustun oitis.

Illan viimeisellä pysäkillä Walleen pelmahti neljä lumista pojannassikkaa, tulivat lämmittelemään kesken pihaleikkien, ja pian isä perässä: ”Tännekö te katositte!” Siinä vaiheessa olin jo ehtinyt houkutella pojat loruilemaan. Tällainen siitä syntyi, ISOT sanat poikien suusta:

SKORPIONIA vähän pelkään,

tahdon HEPAN selkään.

KARHU on kaveri karvainen,

HAI otus vedenalainen,

JÄÄKARHU kokonaan valkoinen,

TIIKERILLÄ häntä melkoinen,

KANILLA tuskin lainkaan häntää,

GEPARDI täysiä sen perään säntää.

Mutta mikä onkaan otuksista

kaikkein söpöin, suloisin?

Omakseni ottaisin, jos voisin.

Sehän on SIILI tietenkin,

tekisin sen kanssa pitkän lenkin.

*

Kiitos pojat, hieno runo!

Olin Wallen kanssa ensitreffeillä keväällä 2014. Leikekirjasta löytyy todiste, Heli Mustosen kirjoittama juttu Valkeakosken Sanomiin:

img_4108*

Jutussa sanotaan, että suhteemme on harvinainen, ”vain kolmella kirjastoautolla on Suomessa kummi”. Miksi vain kolmella? Vaikka kirjastoautojen määrä on kymmenessä vuodessa kutistunut kolmanneksen, niitä on vielä yli sata. Eiköhän jokaiselle autolle löytyisi oma kummikirjailija?

 

Terveisiä Wallelle, nähdään torstaina!

 

Kirsti-kummi

 

Lena Frölander-UlfSanna Isto ja Sami Saramäki, Katri Kirkkopelto, Siri Kolu, Juuli Niemi ja Seita Vuorela.

 

Tässä mainiot teokset ja raadin perustelut:

”Kiehtova kuvakirja lapsesta, joka lähtee mukaan mökille, vaikka meri, tuuli, metsä ja metsäpissalle meno pelottavat. Maaginen metsä ja sen oudot otukset ja kutkuttavat yksityiskohdat kuvataan lapsen silmin. Pienelle kulkijalle oman pelon voittaminen ja omien rajojen tunnistaminen on lopulta voimaannuttava kokemus. Kirjan taidokas, tummasävyinen kuvitus on toteutettu raapetekniikalla ja akvarelleilla ja se tavoittaa niin lapsen kuin aikuisen huumorillaan ja viisaudellaan.”

*

”Sanna Isto on luonut Suomenlinnan maanalaisiin käytäviin maailman, joka voi aluksi kuulostaa kummalliselta mutta johon lukiessaan uskoo täysin. Sami Saramäen kuvitus tukee tekstiä tunkeilematta ja jättää tilaa mielikuville. Seikkailu vie tärkeiden kysymysten äärelle: Keitä olemme, millaisia haluamme olla? Miten valintamme vaikuttavat muihin? Muodonmuutoksesta alkava fantasiaseikkailu kasvaa kertomukseksi rohkeuden ja itseluottamuksen löytymisestä. Tämän tarinan luettuaan näkee Suomenlinnan uusin silmin.”

*

”Valloittava ja viisas kuvakirja pienestä Pikistä, joka haluaa mukaan metsän majaleikkiin, mutta tulee torjutuksi ja kiusatuksi ryhmässä. Kirja kertoo universaalilla tavalla ryhmädynamiikasta ja tunteiden tunnistamisen, hyväksytyksi tulemisen ja ystävyyden voimasta. Kirjan kerronta ja kaunis kuvitus muodostavat saumattoman taideteoksen ja jokainen aukeama rikkaan tutkimisen maailman.”

*

”Sanojen painoilla on aivan erityinen voima Siri Kolun pienoisromaanissa. Kielellisesti ja rakenteellisesti loppuun asti hiottu kertomus nuoresta suurten elämänvalintojen edessä on samalla kertaa ilmava ja koskettava kuvaus kasvamisesta aikuisuuteen ja omaksi itsekseen. Kirjailijan hienovarainen, herkkä ote vaikeaan aiheeseen on lempeä ja lukijan oivallusta kunnioittava. Romaanin kauttaaltaan vahva kerronta kantaa ja vie korkeuksiin.”

*

”Juuli Niemen kunnianhimoinen romaani saa aikuisenkin muistamaan, miltä tuntui olla nuori. Miten pakahduttavaa on ensirakkaus. Miten hankalaa on löytää yhteys toiseen, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Miten vaikea on joskus tajuta omia tekojaan. Niemen runollinen kieli vie sisälle nuorten mielenliikkeisiin, keskelle aikuistumisen rytinää. Samaan aikaan läsnä ovat koulun pihan ikiaikaiset lainalaisuudet ahtaine rooleineen, lapsuusperhe, josta on kivuliaasti kasvettava irti, sekä sisimmästä kumpuava ikioma elämä, omat haaveet.”

*

”Nykyhetki, historia, tarinat ja sadut risteävät Seita Vuorelan nuortenromaanissa vastustamattomalla tavalla. Kirjailijan kuvaus maahanmuuttajanuorten kokemusmaailmasta on toteutettu uskottavasti ja tyylillisesti varmalla otteella. Arkirealismi ja satuaines yhdistyvät romaanissa luontevasti toisiinsa ja luovat tarinaan taianomaista, symbolistista ja monikerroksista syvyyttä. Kyseessä on kaunis romaani vieraudesta, ystävyydestä ja toivosta – sekä rakkauden voimasta sulattaa kovinkin jää sydämestä.” (Seita Vuorela kuoli huhtikuussa 2015. Lumi-romaanin on viimeistellyt Seitan ystävä, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen.)

*

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto (ent. Finlandia Junior) jaetaan 24. marraskuuta. Valinnan tekee laulaja Vuokko Hovatta. Palkinto on perustettu vuonna, ja sen jakaa Suomen Kirjasäätiö. Palkinnon arvo on 30 000 euroa.

Grafomania onnittelee lämpimästi ehdokkaita!

 

Uutisoi

Kirsti

 

Halloween on anglosaksisissa maissa 31.10. vietettävä juhla, alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. Kauhukrääsän kyllästämä juhla on siis virallisesti jo mennyt, mutta saatte silti maistiaisia noitakokoelmastani, joka on vasta kustantajalla.

Villikkojen villikko

Kuka kutittaa kattiaan
ja liimaa kengät lattiaan?

Kuka lätäköissä loiskii,
rapaa rappusille roiskii?

Kuka kurrena kuusessa ryskää,
kysyy harakalta: Onko yskää?

Kuka kiljuhanhena mekastaa,
jollei jäätelöä, suklaata saa?

Kukas muu, kuin noita Ation,
lapsenvahti vallan mahdoton!

Illalla

Noita on kummissaan:
Mörkökö heittää
herneitä ikkunaan?

Vain ripsakka sade,
vain ripsakka sade!

2.11. on kuolleiden päivä, vainajien muistopäivä, jota vietetään mm. Meksikossa, Filippiineillä ja Brasiliassa. Juhla ei ole nimestään huolimatta synkkä , vaan pikemminkin iloinen, jopa riehakas. Juhliin liittyy rutkasti musiikkia ja varsinkin makeita herkkuja, esim. sokerisia pääkalloja. Kuolleiden päivän kunniaksi valitsin hyllystäni pari ironista, hauskaa runoa.

Ei viiniköynnöksiä rypäleineen
vaan piikkipensaita okaisine oksineen
puskee äijä vielä haudastakin,
kitkeriä marjoja jotka eivät
kostuta kulkijan kuivaa kurkkua
vaan vetävät suun irveeseen.

Jos satut kulkemaan
kummulle Hipponaksin,
rukoile, että raato
saisi rauhan unten mailla.

(Hipponaks, 500-luku eaa. oli efesoslainen runoilija, jonka tyyli oli hyökkäävä ja aiheet karkeita. Runo on kirjasta Hautojen lauluja (Muistosanoja antiikin hautakivistä, Tammi, -08).

Spoon River antologiasta toinen runoilijakuvaus:

MINERVA JONES

Olen Minerva, kylän runoilijatar,
jonka muodoton vartalo, mulkosilmät ja huojuva käynti
oli kadun lurjuksien alituisen pilkan ja naurun aiheena,
mikä vain yltyi ”Nyrkki”-Weldyn
häpäistyä minut raa´ an takaa-ajon jälkeen.
Hän jätti minut kohtaloni ja tohtori Meyersin huomaan,
ja tunnottomuuden noustessa hitaasti jaloista sydämeen,
vajosin kuolemaan kuin hukkuva jäiseen virtaan.
Menisikö joku kaupungin sanomalehden toimitukseen
ja kokoaisi kirjoittamani runot?
Kaipasin niin rakkautta.
Janosin niin elämää.

Tähän vuodenaikaan liittyy myös kekri, sadonkorjuujuhla. Agricolan runoilemassa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa, joka painettiin 1551, kekri mainitaan karjalaisten palvomien jumalien joukossa. Karjansuojelijana kekri tavataan useissa myöhemmissäkin kirjaanpanoissa 1600- ja 1700-luvulla.

1800-luvulla kekrin vietto alkoi keskittyä katoliseen pyhäinmiestenpäivään eli marraskuun 1. päivään, jolloin se sai myös vainajainjuhlan sisältöä.
1800-luvulla kekri oli myös palvelusväen läksiäisjuhla, lomaa vietetttiin pari viikkoa. Kekrin käsitettiin merkitsevän vuoden vaihtumista. Suuri osa vanhoista joulutavoistamme on siirtynyt perintönä kekristä jouluun ja uuteenvuoteen. Kekrinä myös kuulusteltiin enteitä ja ennustettiin tulevaa. Suomessakin uskottiin, että raja näkyvän ja näkymättömän välillä on kekrinä ohut. Esi-isät ja haltijat ovat liikkeellä ja henkiolentoja on syytä ruokkia ja saunottaa. Ilkeiden vainajien karkottamiseksi piti sytytellä lyhtyjä. Kurpitsojen sijasta esivanhempamme koversivat nauriita, joiden sisällä savusi niukkavaloinen kitupiikki, lampaanrasvassa kastettu tikku.

Kreetta Onkeli on kirjoittanut kekriaiheisen lastenromaanin Ahmattien yö. Kirjan sankareina ovat serkukset Kake, Liisa ja Tapsa sekä heidän goottimummonsa. Seurueen Volvo Amazon sammuu kekriyönä metsätielle- ja sitten alkaa tapahtua. Seikkailuun liittyy päätön kekripukki, eläviä kuolleita sekä muita kummajaisia. Kuvituksen on tehnyt Sarjakuva-Finlandialla palkittu Jussi Kaakinen.

Jutun Otsikko on Kustaa Vilkunan mainiosta ja inspiroivasta kirjasta Vuotuinen ajantieto ( vuodelta 1950). ”Pyhäinmiesten päivän tienoo on vuoden syksyisintä. Taivas on pilvessä ja maa märkä, minkä lisäksi usein sataa tai sumu asustaa maata lähellä, tiet ovat rapaiset ja purot tulvivat. Lehtipuut ja pellot värjöttävät paljaina.”

Pyhäinpäivä on kristillisten pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Tänä vuonna se on 5.11. Vilkuna kirjoittaa: ”Päivän kirkollinen sisältö kansanperinteessä näkyy ennen kaikkea henkien vierailuissa ja työkielloissa; ei saanut puita hakata eikä muitakaan kolinatöitä tehdä. Uskottiin, että aattoyönä pyhät miehet, autuaat marttyyrivainajat olivat joukolla liikkeellä.” Heille lämmitettiin sauna ja katettiin herkkupöytä lammaspaisteineen.

Tähän jylhään marraskuuhun sopivat monet Lorcan runot. Luin mm. Ratsastajan laulun, Venuksen ja Valituslaulun Ignacio Sanchez Mejiasin kuoleman johdosta (Sanches oli härkätaistelija ja kirjallisuusmies). Marraskuuhun sopivat Hautojen laulujen lisäksi myös esim. Juoksu Yönmaahan (alaotsikko Tulkintoja intiaanirunoista).

Isä, sääli minua
Nieleskelen kyyneleitä
Ei ole muuta suuhunpantavaa

Arapaho

Juoksusta Yönmaahan on seuraavakin runo:

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet
sytytetään uudet
hajoitetaan vanhat kapineet
veistetään uudet

Zuni

Kirjasta Lehmuksen tytär tammen poika (alaotsikko Latvialaisia dainoja) minua kosketti seuraava:

Neula on ruostunut,
kehruulanka homehtunut,
villahuivin ompelija
uinuu vihreän nurmen alla.

Poimin hyllystäni Tuula Korolaisen palkitun kokelman Kuono kohti tähteä. Siitä kaunis runo:

Polku

Hiirivaari on kuollut,
tuli aika lähteä.
Se on nyt jotakin uutta,
ehkä sirunen tähteä.

Jäi metsään vaarin polku,
se tuskin ruohottuu.
Sitä aikansa suru kulkee
ja sitten moni muu.

Vuosia sitten kuolinilmoituksessa oli lapsen runo isälleen, joka jäi ainiaaksi sydämeen:

Isä on kuin lintu,
isä vaan lentää.

Kaikesta marraksesta ja huurteisesta huolimatta olo on odottava ja harras, väliin pirskahtelevakin. Ja onhan tämä syntymänkin juhlaa, 55 vuotta tulee pian täyteen..

Heikki

Sanoilla on ilahduttavan paljon merkityksiä, jotka eivät oikeastaan näy itse sanasta. Kirjamessut tuovat mieleen melkoisen kuhinan kirjojen, niiden kirjoittajien,kuvittajien, kustantajien, myyjien ja harrastajien seurassa, messuaminen taas ainakin minulle pönäkän julistamisen, vieläpä niin, että siihen ei kohteella ole paljon sanomista, kunhan kiltisti kuuntelee. Tottahan kirjamessuissakin noita piirteitä on, mutta silti niihin liittyy myös lukijan osallistuminen ihan vapaaehtoisesti ja riemumielin. Myös me kirjoittajat olemme siellä mukana vahvasti uteliaina ja innostuneina lukijoina.

Grafomanian kirjoittajista esiintymässä tällä kertaa ovat:

Mila Teräs perjantaina 28.10. klo 15.30 Magia-lavalla yhdessä kuvittaja Ilona Partasen kanssa lukemassa kuvakirjaansa Aurinkolinnut

Jyri Paretskoi lauantaina 29.10. klo 10.30 Takauma-lavalla Pääosassa mopojat puhuu asiaa mopopojista ja nuorten lukemisesta Tittamari Marttisen haastattelemana

Mila Teräs lauantaina klo 11.30 Magia-lavalla Noitamaisessa lukuhetkessä lukee otteita saturomaanistaan Noitapeili. Esiintymässä myös Siri Kolu, joka lukee kirjaansa No on se nyt kumma, Taika Taksinen

Raili Mikkanen sunnuntaina 30.10. Takauma lavalla Selkeästi kaikille yhdessä Kari Levolan kanssa puhumassa selkokielestä ja sen tarpeesta. Haastattelijana Sari Peltoniemi

Siis kolmena päivänä grafomaanikoita puhumassa lasten-, nuorten- ja kaikkien lukemisesta. Tulkaa kuulemaan, omia mielipiteitäkin saa esittää jos ei nyt ihan päälle huutamalla, ainakin esitysten loppupuolella tai jälkeen.

Helsingin kirjamessuilla on taas ohjelmaa niin että hengästyttää pelkkä ajatteleminen. Aivan varmasti jokaiselle jotain ja vähän enemmänkin.

Nähdään siellä!

Ollakseni aivan rehellinen minun täytyy tunnustaa, että ihan aina ei ainakaan meikäläinen jaksa syventyä pohtimaan kirjailijuuteen liittyviä juttuja kovin, no, syvällisesti. Onneksi olin tehnyt jo aiemmin alla olevan videon (löytyy linkistä, en osannut tuon hienommin sitä tähän upottaa), joten nyt pääsen sen ansiosta tällä kertaa helpolla.

Videon tein alun perin Rovaniemen sanataideseminaarilaisille tervehdykseksi.(Tarkkaavaisimmat videon katselijat saattavat tämän pystyä päättelemään itse videon alkusanoistakin, mutta sanoinpahan nyt selvyyden vuoksi…)

Videolla esittelen vähän työhuonettani ja kerron lopuksi muutaman ajatuksen poikien lukemisesta.

Videointi on ihan mukavaa hommaa, mutta vaatihan sekin aikaa ja suunnittelua. Ehkä jos niitä tekisi koko ajan, voisi vain käynnistää kameran ja kuvata ja sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta ainakaan toistaiseksi en ihan sellaiseen pysty. (Vaikka videolla ehkä siltä vaikuttaakin…)

Minä pidän esiintymisestä kovasti, joten sikäli videolla tai yleisön edessä huseeraaminen on minulle helpohkoa. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen harjoitellut paljon (se ei tosin mitenkään ilmene oheisesta videosta, kumma juttu), eikä kaikki aina ole ihan niin helppoa kuin miltä näyttää.🙂

https://www.dropbox.com/s/i57cvbh3ll9ajy9/ROI.MP4?dl=0

 

Jyri

keiltox

Uusin kirjani Aurinkolinnut on vasta pyrähtänyt maailmaan. Kirja on viidestoista kirjani ja viides kuvakirjani.

Kirja alkoi syntyä, kun Kariston kustannustoimittajani viime syksynä ehdotti minulle uutta kuvakirjaa Hämärinkäisen jälkeen. Minulla oli jo kehkeytynyt uusi tarina päässäni, joten ilomielin otin haasteen vastaan.

Syksy 2015 oli ollut aika raskas kaikkine vihapuheineen ja rasistisine selkkauksineen, ja maahan oli tullut yhtäkkiä suuri määrä turvapaikanhakijoita. Tuntui, että halusin kirjoittaa jotakin aiheeseen liittyvää – tarinan ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.

Epäluuloinen hahmo tarinassani on yksinäinen aikuinen nimeltä Natalia Nokkonen. Koen, että ennakkoluuloisia ovat nimenomaan aikuiset, monessa asiassa. Ja että aikuiset voisivat usein ottaa mallia lasten avoimuudesta.

Rakastan teetä ja olen jo pitkään haaveillut, että kirjoittaisin tarinan, joka liittyy mystiseen teekannuun. Aurinkolintujen tarina lähteekin liikkeelle Natalia Nokkosen kotoa, jossa hän on kattanut teepöydän kahdelle, mutta istuu siinä tänäänkin ilman seuraa. Hän ei kestä pihan uusien lasten ääniä, koska haluaa lukea harmaat uutisensa rauhassa.

huutox

Kun Natalia lopulta uskaltautuu viemään vanhan teekannunsa lasten leikkeihin, kannun kyljistä lennähtävät ilmoille ihmeelliset, värikkäät linnut.

Ja mitä sitten tapahtuukaan?

maja2x

tanssi2

portti2x

Kirjan on kuvittanut Ilona Partanen. Aurinkolinnut on hänen ensimmäinen kuvakirjakuvituksensa. Ilonan etninen, värikylläinen, fantasianomainen tyyli keskustelee mielestäni hyvin Aurinkolintujen tarinan kanssa.

kansix

Suomen Nuorisokirjailijat ry täytti viime lauantaina 70 vuotta. Yhdistys on perustettu 8.10.1946. Komean katsauksen yhdistyksen vaiheisiin voi lukea Lastenkirjahylly-blogista.

Synttäreitä juhlittiin Teatterimuseossa (mikä paikka!) viime lauantaina. Teatteripuvusto oli kaikkien vieraiden käytössä – ja sieltä löytyi vaikka mitä… Me elettiin hetki sadussa!

Jukka ja Mimmu.

Jukka ja Mimmu.

Merry ladies.

Merry Ladies, Tuija, Anu, Mimmu ja muut satuhahmot.

Ilmi ja Netta.

Ilmi ja Netta.

Markku, Suski, sari ja Tove.

Markku, Suski, Sari ja Tove.

Taina, Anu, Kirsti ja Muumi.

Taina, Anu, Kirsti ja Muumipeikko.

Ville, Tanja, Oskari ja muut muumit.

Ville, Tanja, Oskari ja muut muumit.

*

Eläköön Suomen Nuorisokirjailijat ja lastenkirjallisuus!

 

100-vuotisjuhlia odotellessa,

Kirsti

 

 

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Hygge tekee kirjailijan
milateras artikkeliin Kummilapseni on auto
mimmu artikkeliin Kummilapseni on auto
Raili artikkeliin Kummilapseni on auto
milateras artikkeliin Finlandia-palkinnolle ehdolla…

Arkistot