pontto_netti.jpg

Grafomaanikko Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto) on valittu Topelius-ehdokkaaksi.

Raadin perustelut:

”Kauniisti kirjoitettu säeromaani kuvaa nuoren tytön äänellä kokemuksia aikuiseksi kasvamisesta. Teos käsittelee herkkävireisesti seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, eikä Kuronen kaihda vaikeitakaan teemoja. Pönttö maalaa kuvia sanoin: samastuttavia ja lähelle tulevia. Säkeiden väliin jää tilaa myös lukijalle ja hänen omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen.”

Muut Topelius-ehdokkaat:

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva (WSOY)

Arja Puikkonen & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)

Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, Väki 1 (Tammi)

Tuuli Vuorma: Caapparin kääty, Roistoakatemia 1 (Kvaliti)

 

Arvid Lydecken -ehdokkaat:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Karin Erlandsson: Pärfiskaren. Helmenkalastaja. (S&S)

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)

 

Luettavana satoja kirjoja

Raatiin kuuluivat tänä vuonna erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT Myry Voipio.

Tänä vuonna Topelius- ja Lydecken-raati  sai luettavakseen satoja kirjoja. Ehdokkaita kummassakin kategoriassa on viisi.

– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja.

Raatityössä otetaan huomioon monia asioita. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.

Vuoden Topelius-ehdokkaissa näkyy esimerkiksi vaikeiden aiheiden ennakkoluuloton käsittely osana sekä realistista perinnettä että fantasiakirjallisuutta. Lydecken-ehdokkaat puolestaan puhuvat paljon ystävyyden, rakkauden ja mielikuvituksen tärkeydestä osana elämää. Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkineensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.

”Kuka löytää kirjan ilman vinkkiä?”

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta uutisoidaan Topelius- ja Lydecken-raadin mukaan turhan vähän: – Vuoden suurin huomio kohdistuu yleensä lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaisiin, vaikka vuosittain julkaistaan paljon huikean hyviä ja tärkeitä aiheita käsitteleviä teoksia. Tieto näistä kirjoista olisi ensiarvoisen tärkeää niin lasten ja nuorten vanhemmille kuin heidän kanssaan työtä tekeville. Kuka löytää uuden kirjan ilman tietoa tai vinkkiä, jos ei jo valmiiksi seuraa alaa?

Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.

Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita.

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry. Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Lydecken ansiokkaalle lastenkirjalle.

Palkintojen saajat julkistetaan 12.1. 2018.

 

Grafomania onnittelee kaikkia ehdokkaita –

erityislämmin onnenhalaus Kirstille!

 

Mila

Mainokset

Olipa kerran lähimetsä. Siellä otukset asuivat ja virkistäytyivät. Poimittiin mustikoita ja puolukoita. Sienestettiin. Leikittiin piilosta. Ulkoilutettiin koiria. Maastopyöräiltiin. Kuljettiin polkuja, joista kapeat eläinten astumia, leveämmät ihmisten. Joskus mentiin umpimetsään, sammalta nilkkoihin saakka. Nukuttiin päiväunet kiven juurella. Eksyttiin. Ihmeteltiin polun yli piipertäviä pyyn untuvikkoja. Jäätiin kiinni hirven tuijotukseen. Uitettiin kaarnaa purossa. Löydettiin runon ituja, säveliä ja muita olennaisuuksia. Tavattiin ketut, jänikset, mäyrät, kärpät ja metsäkauriit. Hippiäiset, pikkutikat, korpit, puukiipijät, hömötiaiset. Noin alkajaisiksi.

Vielä viime viikolla tämän vanhan kiviaidan takana seisoi metsä, rehti kuusikko.

Metsän omisti Lempäälän kunta. Hei, kiitos yhteydenotostasi! Kuokkalassa tehdään tosiaan metsänhoitosuunnitelman mukaisia hakkuita. Ahaa, metsää hoidetaan.

Hoidettu metsä näyttää tältä.

Ennen hoitotoimenpiteitä tässä kulki metsäpolku.

Mutta turhaan hätäilemme. Hakkuiden jälkeen polut raivataan uudelleen auki ja ovat jälleen virkistyskäytössä. Anteeksi, nyt en ymmärrä. Metsähän tarjosi virkistystä, eikä metsää saa takaisin. Ei meidän aikanamme.

Hävitys yllätti kaikki lähiseudun asukkaat, myös keskellä metsää sijaitsevan talon väen. Hakkuista ei ole erikseen tiedotettu, joten ymmärrän, että alueen asukkaat ovat hämillään. Hyvä, että toit asian esille. Pyrimme kehittämään tätä jatkoa ajatellen, jottei hakkuiden käynnistäminen tulisi yllätyksenä. Kiitos, nyt lohduttaa.

Eilen ikkunasta katseltiin tiheää kuusikkoa ja pihassa vierailevia metsäneläimiä. Tänään samasta ikkunasta aukeaa näkymä naapuritaloon, tielle ja riivittyyn maisemaan.

Noh, pikku muutos maisemassa – mitä se ketään haittaa. Hoidettu metsä on kuitenkin mukava kulkea! Hämärästi muistan kuulleeni tutkimuksesta, jossa verrattiin lapsuuden maiseman tuhoutumista avioeroon tai jopa ystävän kuolemaan. Ehkä muistan väärin. Olen viherpiipertäjä ja puunhalaaja.

Minusta puut ovat kauniimpia pystyssä.

Olen yrittänyt laskea kymmeneen(tuhanteen) ja hengittää. Se on vaikeaa. Lempäälän kunnan metsänhoitosuunnitelma on hyväksytty keväällä 2016, sen on tehnyt UPM. Suunnitelmassa on huomioitu ympäristöarvot ja alueiden kaavoitus. Olen pyytänyt suunnitelman nähtäville, haluan tutustua siihen. Helpompi varautua, jos tietää vähän mitä metsiä ja missä hoidetaan lähivuosina. Kunnalla ei ole lakisääteistä velvoitetta tiedottaa hakkuista, mutta maalaisjärkeä ja inhimillisyyttä toivoisi löytyvän. Tällaisenaan menettely on ylimielisen röyhkeä metsässä asuvia ja siellä päivittäin liikkuvia kohtaan.

 

Sydäntä puristaa kulkea hävityksessä. Hakkuuaukealla eksyy aina. Poissa ovat polut, poskia kutittelevat kuusen oksat ja latvuksessa tiitittävät hippiäiset. Metsä on kuollut.

Sen pituinen se metsä.

 

Kirsti

Ps. Aiheesta lisää täällä.

Minulla on juuri nyt 30-vuotistaiteilijajuhla. Minulta on julkaistu 17 kirjaa, etupäässä runoja aikuisille ja lapsille, mutta myös lyhytproosaa. Olen kirjoittanut myös haikuja, tankoja ja murrerunoja. Esikoisteokseni Sataa lapsuuteen ilmestyi Weilin + Göösiltä marraskuun lopussa 1987. Arvioita (pääosin hyvinkin myönteisiä) ilmestyi yli 20, Helsingin Sanomia myöten. Muistan, että vuonna 1987 esim. Hesarin syksyn kirjat-luettelossa mainittiin lähes 40 runokirjaa (silloin listassa taisi olla vain suurten kustantajien uutuudet).Gummeruksen ostettua kesällä 1988 Weilin + Göösin kaunokirjallisen osaston jäin vuosiksi ilman kustantaja, kun runoilijoista Gummeruksella sai jatkaa ainoastaan Tommy Tabermann.

Runoilijan tie on muuttunut koko ajan kivikkoisemmaksi. Keskiviikkona taivaani romahti.Schildts & Söderströmsin kustannustoimittaja kirjoitti (lähes vuoden odottelun jälkeen): ”Pahoittelen että vastaukseni on jäänyt roikkumaan, mutta olen halunnut seurata Lystisaaren kesän myyntiä, joka on syksyn mittaan ollut kovin vähäistä – mihin voi vaikuttaa kesään viittaava nimikin. Olemme julkaisseet todella vähän runokirjoja, ja näyttää nyt siltä, ettemme pysty jatkamaan apinoiden tai noitien kanssa, niin hienoja runoja kuin käsikirjoituksissasi onkin.”

Maanantain ja tiistain olin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokin töissä . Ajatukseni oli, että ekstraisin kapakassa ainakin silloin tällöin. Eräs kaverini tokaisi kuukausia sitten yksioikoisesti minulle: ”Mene töihin!” Sanat syöpyivät syvälle sieluun. Tuon tokaisun jälkeen tuumin jurrissa, että minusta ei ole yhteiskunnalle mitään hyötyä, niinpä sain sitten idean ottaa Facebookissa yhteyttä entiseen työnantajaani.

Yllätys, yllätys työ pienessä ja epäsiistissä keittiössä oli stressaavaa.Säälin keittiömestaria, joka meinasi hukkua töihinsä. Minulle olisi riittänyt töitä ihan vakituisesti, ajatus kauhistutti. Silmät vuotivat öljyn käryssä, välillä oli nälkä, ironista, kun tein samalla muille ruokaa. Koin itseni aika ulkopuoliseksi, vaikka tarjoilijat olivat mukavia. Työmatkoihin kului vähintään tunti yhteen suuntaan.Tiistaina oli aamuvuoro, heräsin yöllä vartin välein.Tuon toisen päivän jälkeen sain päänsäryn, jota kesti tunteja.Keskiviikkona oli vapaapäivä, silloin ajattelin jo kauhulla viikonloppua. Torstaina tein päätöksen ja soitin työnantajalle etten enää jatka. Kerroin kaiken avoimesti ja rehellisesti, vaikka se oli äärettömän vaikeaa. Tunteet menivät jalkoihin, tuntui että ne pettävät, kun kävelin puhuessa huoneesta toiseen.

Tuon eroilmoituksen jälkeen sain voimia ottaa yhteyttä muutamiin kustantajiin. Suurimmat kustantajat olin jo ennen S & S:ää käynyt läpi. Joku oli maininnut minulle Pienen Karhun. He eivät julkaise runoja, päällikkö tokaisi topakasti. Soitin myös Lasten Keskukseen. Heillä on kirjat sovittu kuulemma vuosiksi eteenpäin eli ei kannata lähettää mitään. Löysin netistä pari muutakin kustantajaa, joista Minerva vastasi sähköpostitse seuraavana aamuna. He ovat julkaisseet lapsille muutamia runoantologioita, mutta kustannustoimittajan kiinnostus kuitenkin hieman kasvoi hänelle soittaessani. Molemmat käsikirjoitukset ovat nyt siellä. Etana Editions ei ole ainakaan vielä vastannut yhteydenottopyyntööni.

Tänään iltapäivällä tuli yllättäen itku, pitkästä pitkästä aikaa. Olin ylpeä, etten jäänyt stressaavaan kokin työhön, se olisi ollut väkivaltaa itseäni kohtaan. Luulen, että itsenäistyin paljon noiden kahden työpäivän aikana. Tästä lähtien jätän muiden hoopot letkautukset omaan arvoonsa, vain minä itse tiedän mikä minulle on parasta!

Minulla on ollut varmaan kymmenen kustantajaa, taas etsin uutta. Uskon, että se löytyy, vaikka menin melkein surusta rikki. S & S sanoi runojani hienoiksi vaikkei niitä ottanutkaan. Toki tiedän sen, uskon että uusi kustantaja löytyy. Tuleeko teillä, hyvät lukijat mieleen vielä kustantamoita, jotka julkaisevat juuri lastenrunoja? Jos en löydä kustantajaa julkaisen ainakin yhden kirjan itse, siinäkään ei ole mitään hävettävää.

Tuli tällainen 30-vuotistaiteilijajuhla. Maljan nostan silti: vaikealle elämälle, joka kasvattaa, omalle polulle,runoille ja kirjailijan työlle, sisulle ja rohkeudelle. En ole reppana, vaan kuningas, joka asuu vuorella ja katselee tyynenä alas laaksoon ja metsiin.

Sisulla ja ilollakin jo
Heikki

– Me ainakin luetaan. Ja meidän kaverit. Joka päivä.

Näin teinitytöt vastasivat eräälle nuorten lukemisen vähyyttä päivittelevälle naiselle.

Kouluvierailuilla iso osa käsistä nousee pystyyn, kun kysyn, ketkä lukevat kirjoja.

Lapset ja nuoret kertovat, kuinka lukeminen auttaa heitä rauhoittumaan ja pääsemään pois arjesta. Joku on aina innostunut myös kirjoittamisesta ja saattaa kertoa, kuinka lukeminen kannustaa häntä eteenpäin omassa kirjoittamisessa.

Media toitottaa toistuvasti, kuinka nuoret eivät lue. Mutta kyllä lukijoita on. Kaipaisikin julkisuuteen enemmän tarinoita lukemisesta – kertomuksia kirjoista nauttivista, kaiken ikäisistä ihmisistä.

Onnellisia kohtaamisia

Olin tällä viikolla esiintymässä Kemissä lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarissa. Samassa tapahtumassa tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen puhui lukemaan innostamisesta.

Kuinka lukuinto sitten syttyy? Heikkilä-Halttusen mukaan kyse on  sopivan kirjan ja lukijan sattumanvaraisesta, onnellisesta kohtaamisesta.

Avainasema on aikuisilla. He toimivat esimerkkeinä kirjojen ystävistä. Aikuisten tehtävä on osoittaa kiinnostusta lukemista kohtaan ja tarjota lapsille heitä mahdollisesti kiinnostavia kirjoja. Äänikirjatkin voivat toimia porttina tarinoiden maailmaan, jos lukeminen tuottaa vaikeuksia.

Vinkkejä tutuille lapsille sopivista kirjoista kannattaa kysellä vaikkapa kirjaston henkilökunnalta.

Ylipäänsä aikuisilla on valtaa vaikuttaa siihen, että kirjoja on helposti saatavilla. Voi puolustaa lähi- ja koulukirjastoja. Joku saattaa innostua vaikkapa lukumummoksi tai -vaariksi ryhtymisestä.

Kamppanjoitakin lukemisen puolesta käydään jatkuvasti. Viimeisin lienee opetusministeriön juuri käynnistämä kansallinen lukutaitofoorumi.

joulupöytä.png

Kirjastot tekevät paljon työtä lukemisen kipinän sytyttämiseksi. Kuva Kemin kirjastosta.

Lue ääneen!

Lukemaan innostaminen on Heikkilä-Halttusen mukaan ennen kaikkea kotien tehtävä. Jo vauva iloitsee hyräilystä, tarinoinnista ja loruttelusta.

Ääneen lukemisella on yhtä suotuisia vaikutuksia lapseen kuin sillä, että hän lukisi itse. Sitä paitsi ääneen lukien ja luetusta keskustellen saa ihan erityistä tietoa (omasta) lapsesta.

Myös päiväkoti ja koulu voivat vaikuttaa vahvasti lukuinnon syttymiseen. Ääneen lukemisesta nauttivat yläkoulunkin oppilaat.

Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan myönteistäkin suuntausta lukuinnossa on havaittu. Vuoden 2015 tutkimuksessa joka neljäs 7–16-vuotias ilmoitti lukevansa enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

”Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan”, kiteyttää lukemisen ilon Anne Leinonen teoksessaan Kirjanoita (2017). ”Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus samassa paketissa.”

nukkekaappi.png

Lukemalla pääsee pois omasta arjesta toiseen maailmaan – niin kuin vaikka nukkekaappiin. Tämä yksilö on esillä Kemin historiallisessa museossa.

 

Mila

Olen viikon sisällä ollut kertomassa Hiljasta kahdessa paikassa. Voi tosiaan sanoa, että kokemukset olivat täysin päinvastaisia, aivan laidasta laitaan. Tänään olen iloinen ja tyytyväinen, viime lauantaina väsynyt ja vihainen.

Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa hyvin järjestetyssä tilaisuudessa hyvän haastattelijan ja toisen haastateltavan kanssa. Haastattelijana oli Jussi Särkelä ja toisena vastaajana tämän päivän toimiva nainen, Pilvi Torsti. Emme keskustelleet kysymyksistä etukäteen, joten mennessä jopa vähän jännitti. Ja ilmeisesti juuri sen takia, ettei ennakkokeskustelua käyty, siitä tuli elävä tilaisuus, johon myös kuulijamme ottivat mukavasti osaa.

Pilvi Torsti on valtiotieteiden tohtori ja opiskellut poliittista historiaa. Itse olen maisteri samasta tiedekunnasta. Oli mielenkiintoista pohtia yhdessä naisten toimintaa tasa-arvon puolesta silloin ja nyt. Hyvin aiheeseen perehtynyt miespuolinen haastattelijamme antoi keskusteluun oman vahvan lisänsä.

Enemmän tällaista.

Jäin oikein miettimään, miksi esimerkiksi kouluvierailuilla lapset haastattelevat niin harvoin. Muutaman kerran niin on käynyt omalla kohdallani, ja ne keskustelut ovat jääneet mieleen kivoina poikkeuksina yksinpuhelujen joukossa. Vierailija tietäisi jo mennessään, että asiaan valmistautunut haastattelija kysyy muitakin kysymyksiä kuin yleensä tehdään: Miten paljon saat rahaa, Mikä on paksuin kirjasi, Onko kivaa olla kirjailija jne. Kerran Sodankylässä viidesluokkalainen tyttö teki niin yllättäviä kysymyksiä, että meillä kaikilla oli tosi hauskaa, ja koko pieni koulu ekasta kuudenteen luokkaan oli innolla mukana.

Mutta nyt, heti tänään lähden pitkälle matkalle. Kestoa on kaksi viikkoa ja sinä aikana saatan väsähtää välillä pahemman kerran. En muista, milloin viimeksi olen vaeltanut vuoristoisessa maastossa kahdeksan tuntia yhteen menoon, nyt pitäisi selvitä siitä. Ainakin odotan matkalta täydellistä arkihuolien unohtamista ja ideoiden villiä pulpahtelua.

Katsotaan. Jos minusta ei tämän jälkeen mitään kuulu, en selvinnyt.

Raili

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finladia-palkintoehdokkaat julkistettiin hetki sitten. Tässä komea ja monipuolinen kirjakirjo:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Kahden maan Ebba

Jukka Behm: Pehmolelutyttö (WSOY)

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Virala genier/ Zoo! Viraalit nerot (Förlaget/ Otava)

Zoo! Viraalit nerot

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava)

Koiramäen Suomen historia

Sanna Mander: Avain hukassa/ Nyckelknipan (S&S/ Schildts & Söderströms)

Avain hukassa

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas (Otava)

Sinä olet superrakas

Suomen Kirjasäätiön jakaman palkinnon arvo on 30 000 euroa. Ehdokkaat nimesi esiraati, johon kuuluivat kirjastovirkailija Keth Strömdahl  (pj), graafinen suunnittelija Ilona Ilottu ja kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio.  Palkinnonsaaja selviää 29. marraskuuta, valinnan tekee laulaja Anna Puu.

Grafomania onnittelee lämpimästi kaikkia ehdokkaita! Ja samalla toivottaa siipiä ja näkyvyyttä niille kymmenille mainioille tänä vuonna julkaistuille lasten- ja nuortenkirjoille, jotka eivät tulleet valituksi ehdokaslistalle.

Kirsti

Kävi niin onnellisesti, että kirjani päähenkilö Luna Elina Tuominen tahtoi perustaa kuvilleen Instagram-tilin.

Luna kuvaa vettä ja lintuja, kaikissa olomuodoissa ja yksityiskohdissa, hassuilla rajauksilla. Kuvasin maailman meret, rajasin miten huvitti.

Luna on utelias. Laajennan kuvaa ja otan selvää, kaikesta, myös rajausten ulkopuolelle lentäneistä katseista.

Luna leikkii, pyörittää kavereita ja irrottaa otteen: singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät patsaiksi, valokuviksi joista rajasin turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, vain silmät jäivät.

Luna suunnittelee tulevaa: jos ei merenneito niin valokuvaaja, valintoja ja rajauksia, niitä mitä toivoi.

Luna tapaa Samin: rajaamme kuvan jossa meistä näkyvät vain hiustupsut, taivaalla pilvet linnunmuotoisia, en pelkää mitään, tanssin, tanssin vaan.

Olen kiitollinen Lunalle, että hän vei minut Instagramiin. Maailma tulee liki. Maisemat ja mielet, elävät ja elottomat. Yhtäkkiä huomaan käveleväni kollegan kanssa Reykjavikin rantoja, pian taas Lapissa revontulten alla, lintuja rengastamassa, valkoisen koiran kanssa ensilumessa, tutkimassa kirjavinkkejä, korvessa karhumailla, Espanjassa surffaamassa, lunneja tapaamassa, sieniretkellä, sinisen kukan terälehdellä, uunipataa maistamassa, veden alla… Kuvien loputon virta on vuolas ja kaunis. Saa valita mitä katsoo, mitä seuraa.

Kuvien sanattomuus viehättää ja vapauttaa. Samalla kuvat kuljettavat sanojen luo. Kutittelevat ja herättelevät kieltä.

Ja mitä unia olen katsellut! Päivän visuaalinen ryöppy vaikuttaa tehokkaasti uniini, en ole milloinkaan nähnyt yhtä hurmiollisia unia. Syvältä kumpuavia, hyviä ja sykähdyttäviä.

 

 

*

Luna tuossa vieressä pyytää kertomaan suloisen kiitoksen kaikille hänen kuviaan katsoville. En tiedä vielä kuuluvatko merenneitous, tintit, tanssi ja valokuvat aikuiselämään. Rakas Luna, kyllä ne kuuluvat. Jos niin haluat.

Kirsti

Vaikka elämme lokakuuta runoni ja ajatukseni ovat monitulkintaisessa marraskuussa.
Aluksi runo kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012).

Marraskuu

Tuulet virkkuvat ja
taudit lähtevät koloistaan.
Minä, itkusilmä, hytisen
pilvenhatarassa huoneessa.
Nyt lepää jäinen ruoho,
amalgaamikuu ja ampiaiset,
kohmeinen kylä
ja kuurainen paperi.
Harmaa on runoilijan
ja appelsiinin uni.

Vielä pari haikua kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato, 2017)

Puoliunessa
kuin luonto, marraskuu on
pitkä sunnuntai.

*

Minutkin peittää
hetkeksi talven sammal,
pehmoisin lumi.

*

En ole yrittänyt kirjoittaakaan muutamaan kuukauteen, silti olen aika levollinen. En ole masentunut tai apaattinen, toteutin ”vain”sydämen saneleman suuren elämänmuutoksen.

Veri alkoi vetää takaisin Helsinkiin. Niinpä seurasin pitkään asuntoilmoituksia netistä ja lehdistä. Kesäkuussa panin oman asuntoni myyntiin, tunteet keikahtelivat laidasta laitaan, yllättävät yksityisnäytöt vain lisäsivät jännitystä.PÄÄTIN silloin etten yritäkään kirjoittaa runoja. Oma luovuuden tilani muistuttaa maniaa, aamut, päivät ja illat sekoittuvat, kun ideoita ryöpsähtelee ja sinkoilee, se on jopa pelottavaa.

Elokuussa asuntoni myytiin, minulle tuli melkein kiire löytää Helsingistä kämppä. Luotin intuitiooni, sain asunnon hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Lähellä on paljon luontoa, silmänkantamattomiin puita, vähän peltojakin, jopa joki. Taas kerran olen saapunut kotiin, lapsen lailla olen iloinen ja utelias. Ehkäpä on luonnollistakin pitää tällaisten suurten mullistusten, muutosten ja tunnemyrskyjen jälkeen taukoa kirjoittamisessa?

Toinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut kustantajan vastausten odottelu. Kustantajalla on ollut kohta vuoden kaksi käsikirjoitustani. Olen kysellyt käsikirjoitusten perään sähköpostitse ja livenäkin syysjuhlissa, vastaus on ollut ensi viikolla tai muutaman viikon päästä. Ainakin minun on tällaisissa tapauksissa vaikeaa aloittaa aivan uusia töitä.

Olen kai kirjoittamisen suhteen jonkinlaisessa kriisissä ja tienhaarassa. Tahdon kirjoittaa runoja, mutta niitä julkaistaan yhä vähemmän. Tarinat ja lyhytproosa ( esim. lapsille) kiehtovat jonkin verran, mutta uusi pelottaa. Vanha tuttu kateussyndroomakin alemmuudentuntoineen kummittelee, kun luin Jens Andersenin kirjan Astrid Lindgren, Tämä päivä, yksi elämä, sekä Leena Kirstinän teoksen Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa.Musta haamu kuiskii: ”Älä edes yritä, et yllä koskaan lähellekään heidän tasoaan. Palaa kokiksi, paitsi ravintolaankin olet jo liian vanha.” Sitten toisena hetkenä lempeämpi hahmo neuvoo: ”Ajattele vaikka kirjoittavasi kummitytöllesi Malinille, niin ei olisi niin paineita. Malin hymyilee ja puhkeaa hersyvään nauruun. Tarinoi ensin vaikka kasetille, jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu vaikealta.”

Tämä tauko kirjoittamisessa päättyy aikanaan, ehkä hyvinkin pian. Jokaisen ei luoja paratkoon tarvitse kirjoittaa viitenä päivänä viikossa, eihän?

kyselee Heikki

Oho, ne alkavat jo huomenna, Helsingin kirjamessut.

Grafomaanikoista lavalla ovat tänä vuonna Mila Teräs ja Kirsti Kuronen.

MILA

Pe 27.10. klo 11-11.30 Tarina-lava

Kirjailija Mila Teräs ja kuvittaja Karoliina Pertamo: Kettu ja värit (Karisto).

Pe 27.10. klo 13.30-14 Mika Waltari -lava

Mila Teräs: Jäljet – romaani Helene Schjerfbeckistä (Karisto). Haastattelijana Anna Kortelainen.

Su 29.10. klo 16-16.30 Takauma-lava

Taiteilijaromaanit – kuinka todellisesta ihmisestä kirjoitetaan? Ellen Thesleffistä romaanin kirjoittanut Kati Tervo, Helene Schjerfbeckistä kirjoittanut Mila Teräs ja Albert Edelfeltistä kirjoittanut Venla Hiidensalo keskustelevat. Järj. Suomen Kirjailijaliitto.

 

KIRSTI

La 28.10. klo 16-16.30 KirjaKallio-lava

Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto). Haastattelijoina Kallion lukiolaiset.

*

Tulkaahan kuulolle ja juttelemaan!

Oikeastaan on aika hassua, joskin kivaa, että kun eläimet vetäytyvät koloihinsa, linnut auraavat lämpöön, me kirjailijat lähdemme kaikkein vilkkaimmin ulos koloistamme. Kirjat ovat ilmestyneet, on kirjamessujen ja kirjailijavierailujen aika. Tällä viikolla olin Järvenpään kirjastossa ja ilahduin kuulijoiden määrästä. Keskusteluakin syntyi. Jännitin etukäteen, sillä kun Hiljan jälkeen on ilmestynyt jo Sirkka ja olen sukeltanut seuraavaan, pelkäsin, etten muista mitään kaikesta siitä valtavasta tietomäärästä, johon Hiljankin taustoiksi kaivauduin. Sieltä ne kuitenkin kumpusivat tiiviin kertauksen jälkeen. Puhun Hiljasta niin kovin mielelläni, sillä enhän minäkään hänestä etukäteen tiennyt oikeastaan yhtään mitään, mutta työn mukana tutustuin todella  valtavasti aikaan saaneenseen naiseen.

Messuillut olen Turussa, niin kuin kerroinkin, Helsingissä en esiinny, mutta tietenkin siellä käyn. Tietokirjailijoilla on lauantaina aamuseminaari, ja sen jälkeen tutustun messujen antiin.

Tosin, se on myönnettävä, sekoan aina vähän messuilla. Päätän tehdä sitä ja tätä, käydä kuulemassa heitä ja heitä, tutustumassa tähän ja tähän osastoon. MUTTA messuhulina saa minut aina sekoamaan aikeistani. Kun lopulta lievästi näännyksissä raahustan kotiin, huomaan, etten ole toteuttanut aikeistani montakaan.

Jos siis näette minut, nykäiskää hihasta tai jakun/puseron liepeestä tai mistä vain. Toivon tapaavani mahdollisimman monta tuttua tai tuntematonta. Tapaamisista saa aina jotain. Ne muistaa jälkeenpäin hulinankin keskeltä.

Tässä viikonvaihteessa olen tarkastanut seuraavaksi ilmestyvän kirjani taittoa. Lastenkirja tulee ensi vuoden puolella Minervalta ja siinä on minulle uusi kuvittaja Sirkku Linnea, elävien ja varmasti lapsille perille menevien kuvien taitava tekijä.

Juuri nyt lensi ikkunani ohi iso parvi entiedämitä lintuja. Kun näkee vain mustan silhuetin, tietää kyllä että noin voisivat lentää ainakin ne ja ne, mutta ei voi mitenkään varmistaa, mitkä siellä todella juuri nyt muodostavat lentokuviotaan. Tunnen aika paljon lintuja, mutta olen silti täysi amatööri siinä lajissa. Isäni taisi tuntea kaikki Suomen linnut, ainakin hänen veljensä tunsi joka ikisen. Äiti opetti luonnonoppia, mutta hävisi isälle huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Niitä kuitenkin tarkkailtiin ja niistä puhuttiin koko perheen kesken. Se on rikkaus, mistä olen vanhemmilleni kiitollinen.

Ylipäänsä opin kotona tarkkailemaan luontoa kaiken aikaa. Mieheni on syntyperäinen stadilainen. Kun minä ajan autoa, ja hän istuu vieressä, minä olen se, joka huudahtelee: Katso, hiiri/kana/jokinhaukka, sejase lintu. Tien varresta näen eläimet, niin elävät kuin kuolleet. – No, ihan varmasti en kaikkia, mutta aika monia kuitenkin. Hän ei ole koskaan huomannut ensimmäisenä yhtään eläintä. – Ja hei! juuri nyt on koko taivaan peittävien harmaiden pilvien joukossa yksi pieni vaaleanpunainen, toivon pilvi.

WP_20150619_22_32_17_Pro__highres (1)

Tämän jälkeen olikin syytä liittää mukaan oma sielunmaisemani, joista Mila puhui tuossa aiemmin. Voisiko tuo suomalaisempi olla. Se on näkymä mökiltämme, jossa jo koululaisina opimme juuri tuota luonnon tarkkailua.

Kaunista, luonnollista syksyä itse kullekin!

Raili

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Nimetön artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Raili artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
annelitre artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…

Arkistot