Olin ihan oikeasti huojentunut, jopa iloinen, kun en saanut Taiken apurahaa.

Marraskuussa melkein pakotin itseni hakemaan apurahaa eräänlaista proosakokoelmaa varten, vaikka kirjoitan parhaillaan kahta runokokoelmaa. Monet runoilijat ovat joutuneet(?) siirtymään kirjoittamaan proosaa, kun lyriikka ei myy. Ehkäpä minäkin kirjoitan vihdoin ”oikean” kirjan, tuumin jotenkin alemmuudentuntoisesti. Isän haamu kai se taas kerran kuiskaili taustalla.Sain kai ihan hyvän työsuunnitelman naputeltua, vaikka koin tekeväni koko ajan itseäni kohtaan väärin. Kolme kuukautta, lähes päivittäin melkein toivoin etten saisi apurahaa, sydäntäkin puristi.

En ainakaan minä pysty siirtymään noin vain kirjallisuuden lajista toiseen, rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Paloakaan ei proosaan kohdallani ole, ainakaan juuri nyt. Joskus voisin ilman paineita toki kokeilla vaikkapa sadan ja yhden sanan tarinoita, esim. Dan Rhodesin Antropologian tyyliin.

Runoilijat saavat yleensä pieniä apurahoja, korkeintaan kai pari apurahaa per kokoelma. Romaanin kirjoittavat saavat joskus neljästä kuuteenkin apurahaa per kirja (myönnän, että olen ainakin hieman kateellinen tästä). Joskus olen maalannut itseni nurkkaan hakiessani vuoden mittaan apurahoja liiankin monen eri runokokoelman kirjoittamiseen. Ehkäpä viisaampaa, henkisesti kevyempää olisi hakea vaikkapa ekstrakokin töitä?

Tämä itsensä kaikkinainen pakottaminen saa nyt luvan loppua, tapaus kasvatti minua paljon, opetti rehellisyyttä ja itsensä kunnioittamista. Kirjoitan nyt talven keskellä Afrikkaan sijoittuvaa lastenrunokokoelmaa, myöhemmin keväällä pitkästä aikaa murrerunoja. Niitten parissa on ainakin hauskaa, julkaisee ne joku tai ei.

Tähän loppuun sopii motoksi:
”Ei ole mitään totuutta, paitsi omassa sydämessä.
Toisen tietä ei voi kulkea.”

Helene Schjerfbeck

Terveisin
huojentunut Heikki

on Ystävänpäivä. Mutta ystävät ovat onneksi ympäri vuoden ja vuosien. Ne oikeat, tärkeät, korvaamattomat.

Muistan joskus nuorempana, kalliiden ulkomaanpuhelujen aikana ihmetelleeni naista, joka kertoi kerran kuussa puhuvansa toisessa maassa asuvan ystävättärensä kanssa parin tunnin puhelun, noin parin viikon ruokarahojen verran minun budjetissani. Hän sanoi, ettei muuten käytä paljoakaan rahaa juhlimiseen eikä käy ravintoloissa, joten tämä on hänen kuukauden hyvä hetkensä. Voi puhua aivan kaikesta, purkaa hyvät ja pahat asiansa ihmiselle, johon luottaa täysin, joka ymmärtää.

Siinä kai ne ystävän tärkeimmät ominaisuudet tulivatkin.

Ystävyydestä on kirjoitettu lukuisia romaaneja, varsinkin ystävistä, jotka pettävät. Petoksista pahimpia taitavat olla ne kaksinkertaiset, kun vaimo tai mies häipyy ystävän matkaan.

(Tässä ajatukseni nyrjähti täysin vakavaan asiaan kuulumattomasti yhteen ystävääni, jolla oli tapana sanoa miehestään: ”Jos tuon joku vie, niin vieköön, mutta se on sitten pidettävä ainakin puoli vuotta.”)

Ystävänpäivää juhlistaa tänään ensimmäinen todellinen kevätsää. Mieleni on ollut aika matalalla, mutta aurinko auttaa. Nautitaan tästä ja jokaisesta rakkaasta ystävästämme!

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin. Jalat eivät kantaneet, silmissä sumeni ja korvissa kohisi. Kohta hän pyörtyisi. Mies haparoi toisella kädellään tukea lasipöydästä ja rojahti sohvalle selälleen. Ei se tyylikästä ollut, mutta ei hän jaksanut vielä pysyä jalkeillakaan. Kasvot käsiinsä haudattuina hän yritti kuumeisesti muistaa, mitä oli tapahtunut.  Missä hän oli ja miten hän oli tänne päätynyt? Hitaasti hän kohotti katseensa ja jähmettyi paikoilleen, aivan kuin olisi jäänyt kuuntelemaan jotain. Hän kuuli jotain. Mistä tuo ääni oikein kuului?

”Kuka täällä oikein pelleilee minun kanssani? Tämä ei ole hauskaa. Lopeta.”

Mies ravisti päätään ja hieroi ohimoitaan. Hän oli väsynyt ja poissa tolaltaan, ehkä vähän peloissaankin. Kylpyhuoneesta näkyi valoa. Mies nousi, tällä kertaa hitaasti ja varovaisesti, ja lähti raahustamaan kohti avointa ovea. Hän otti tukea seinästä, pöydästä, kaikesta mistä vain kiinni sai. Hän ajatteli, että kylmä vesi varmasti selvittäisi pään ja ajatukset. Hän näytti epäluuloiselta, kurtisti kulmiaan ja pysähtyi.

”Hei ihan oikeasti nyt!”

Mies odotti, että joku hyppäisi oven takaa, mutta ei siellä ketään ollut. Hän avasi hanan ja antoi veden juosta hyvän aikaa, odotti, että vesi kylmenisi. Hän teki kämmenistään kupin ja valeli vedellä kasvojaan. Hän nosti katseensa ja näki peilikuvansa. Näky ei ollut mairitteleva.

”Mitä helvettiä? Ihan hyvältähän minä näytän.”

Mies ei ollut varma, puhuiko hän itselleen vai peilikuvalleen vai jollekin muulle.

”Mitä tämä oikein on? Onko täällä joku?”

Mies käännähti nopeasti ja antoi katseensa kiertää huoneen ympäri. Hänestä alkoi tuntua, että oli sekoamaisillaan.

”Kuka sinä olet?”

Ei vastausta. Mies tunsi olonsa levottomaksi. Oliko hän tullut hulluksi? Oliko kaikki unta?  Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

”Mitä täällä tapahtuu?”

Ei vastausta taaskaan. Mies tiesi, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän katseli ympärilleen, kurkisti huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta missään ei näkynyt ketään.

”Lopeta! Kuka sinä olet?”

Mies alkoi toden teolla hermostua. Hän repäisi pyyhkeen naulasta ja heitti sen lattialle. Hän raastoi hiuksiaan, ahdistui hetki hetkeltä enemmän.

”Vastaa minulle! KUKA SINÄ OLET?”

Hyvä on. Minä olen tämän tarinan kertoja.”

”Minkä ihmeen tarinan?”

”Tämän tarinan nimi on Peilikuva ja sinä olet sen päähenkilö.”

”Mitä?”

”Niin niin, tämä on tarina. Sinä olet päähenkilö, minä olen kertoja. Olet juuri herännyt krapulassa, nähnyt peilikuvasi ja nyt sinun pitäisi –

”Ei helvetti. Kuka täällä nyt pelleilee? Tule esiin!”

”Ihan totta, tämä on vain tarina, en minä voi tulla esiin.”

Mies näytti kauhistuneelta. Krapula alkoi väistyä, mutta hän ei lainkaan käsittänyt, mitä juuri tapahtui.  Hän harppoi olohuoneeseen ja yritti löytää selityksen äänelle, katsoi sängyn alle, pälyili kattoon, odotti että kohta huoneeseen astuisi kameraryhmä ja kertoisi hänen olevan piilokamerassa. Mies parka halusi selityksen, eikä halunnut uskoa, että oli yksin. Ehkä mies oli hieman yksinkertainen tai vain hidasälyinen.

”Lopeta!”

Mies lysähti epäuskoisena sohvalle. Hän nipisti itseään käsivarresta ja halusi herätä.

”Lopeta!”

”Älä viitsi hannata vastaan.Me emme pääse tarinassa eteenpäin, jos sinä et anna minun kertoa. Ei tämä toimi niin.

”Sinä et ole todellinen!”

”Oletko sinä?”

”Mitä sinä oikein teet?”

Tätähän kertojat tekevät: kertovat. Anna minun nyt tehdä työni.”

Mies oli hämmentynyt. Hän nojasi päätään sohvaan ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Hän yritti hahmottaa tapahtumia, saada jotain selkoa absurdiin tilanteeseen.

”Turpa kiinni nyt! Okei, oletetaan että tämä tosiaan on tarina. Kerropa minulle kuinka minä sitten kuulen sinut?”

”Tämä vain on sinulle vielä niin uutta. Kaikkien tarinoiden kaikki henkilöt kuulevat kertojan, aina. Muut eivät vain tee siitä noin suurta numeroa kuin sinä.”

”Ei helvetti. Minä olen siis jonkun sekopäisen tarinan henkilö. Sentään päähenkilö, niinhän sinä sanoit. Kai joku sankari? Minä olen sankariainesta.”

 ”En voi paljastaa, kaikki selviää tarinan edetessä. Joka ei nyt muuten etene, koska sinä keskeytät minut koko ajan!”

”Ei voi olla totta. Tämä on ihan hullua! Miten minä sitten voin olla… olemassa? Tässä ja nyt. Selitäpä se minulle!

”No, se ei oikeastaan ole niin yksinkertaista.”

”Miten niin ei ole, sitä joko on tai sitten ei ole.”

”No mietihän nyt vähän. Sinä olet tarinan päähenkilö. Siis TARINAN, ymmärrätkö? Sinä olet fiktiivinen hahmo.”

”Eli olen olemassa tässä tarinassa, mutta en muuten?”

”Tavallaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin sinä olet olemassa tässä tarinassa vain kun tätä tarinaa luetaan.”

”Siis olenko minä olemassa nyt?”

”Kyllä.”

”Joku siis lukee tätä tarinaa parhaillaan.”

”Kyllä.”

”Mistä sinä sen voit tietää?”

”Minä olen kertoja. Kaikkitietävä kertoja.”

”Minä olen kertoja.”

”Älä viitsi matkia, se menettää tehonsa, ellen minä kuvaile sinun typeriä ilmeitäsi ja äänenpainojasi.”

”Just joo.”

Mies nousi ja suuntasi kohti keittiötä. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei onnistunut siinä erityisen hyvin.

”Ole hiljaa nyt! Ei sinun tarvitse koko ajan selostaa kaikkea mitä minä teen!”

”Ota nyt sieltä jääkaapista yksi olut ja istu aloillesi, meidän pitää päästä eteenpäin tässä tarinassa.”

”Onko siellä olutta? Mistä sinä sen tiedät? Ai niin. Minä olen kertoja.”

”Älä viitsi matkia.”

Mies tuhahti itsekseen ja meni jääkaapille, repäisi suutuksissaan oven auki. Hän avasi pullon hampaillaan ja heitti korkin lattialle. Hän sulki silmänsä ja otti pullosta pitkän kulauksen. Taivaallista, hän ajatteli.

”Hei, lopeta tuo! Miten sinä muka tiedät, mitä minä ajattelen?”

”Minä tiedän sinusta kaiken.”

”Todellako? Sinä tiedät minusta kaiken?”

”Niin, minä tiedän kaiken menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi, tiedän sinun pahimmat pelkosi ja salaisimmat ajatuksesi.”

”No mitä mä ajattelen juuri nyt?”

”Puudelia.” 

”Entä nyt?”

”Lihapullia.”

”Entä nyt?”

”Puudelilihapullia. Tuo on muuten aika outoa.”

”Hyvä on, tiedät siis mitä minä ajattelen. Mutta mikä oli minun lempileluni kun olin neljävuotias?”

”Punainen traktori, jossa oli kääntyvät etupyörät.”

”Entä –”

”Kaivarissa vappuna -89. Ja niin, minä tiedän myös niistä lehdistä sänkysi alla.”

Mies punastui. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen yksityisyytensä, salaisuutensa, toiveensa ja haaveensa olisivat yhtäkkiä olleet jokaisen julkista omaisuutta, hän oli juuri kadottanut-

”Lopeta! Tuo on ärsyttävää! Okei, tiedät kaiken, olet jumala. Oletko nyt tyytyväinen?”

 ”En minä nyt sentään Jumala ole, mutta onhan se totta, että minulla on paljon valtaa sinun suhteesi.”

 ”Tarkoitatko, että sinä pystyt päättämään mitä minulle tapahtuu?”

Mies näytti toiveikkaalta.  Jokin kutkuttava ja kiehtova ajatus oli saanut hänessä vallan. Hän toivoi, että –

”Lopeta! Pitääkö se paikkansa?”

”Kyllä, periaatteessa se on mahdollista. Mutta ensin tehdään töitä. Tämä tarina pitää saada loppuun ennen kuin voimme aloittaa mitään uutta. Aloitetaan alusta ja nyt et keskeytä!”

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi –

”Hei! Minähän en ala mihinkään ennen kuin tehdään pari asiaa selväksi.”

”Sinä olet rasittava päähenkilö. No?”

”Ensinnäkin haluan olla vastustamattoman komea. Haluan sellaisen jykevän leuan ja isot rintalihakset. Rikaskin minun pitäisi olla ja ympärilläni pörräisi koko ajan seksikkäitä naisia ja – ”

”Voidaan kokeilla tuota jossain toisessa tarinassa, mutta ei nyt.”

”Miten niin ei?”

”Tämä tarina on Peilikuva eikä mikään fantasiakertomus.”

”Etkö nyt voisi minun mielikseni? Minulle tulisi paljon parempi mieli ja tekisin ihan kiltisti kaiken mitä sinä kerrot. Jos vaikka heräisin tarinan alussa seksikkään blondin vierestä? Se olisi hyvä alku.”

”Ei se ole niin yksinkertaista.”

”Miten niin ei? Sinunhan piti olla kaikkivoipa kertojamestari.”

”No niinhän se periaatteessa on.”

”Miten niin periaatteessa?”

”No jos minä voisin tehdä ihan mitä minua vain huvittaa, niin totta kai minä kertoisin minämuodossa ja heräisin itse sen seksikkään blondin vierestä.”

”No kuka tätä sirkusta sitten oikein pyörittää jos et sinä?”

”En oikein tiedä, onko meidän soveliasta puhua siitä.”

”Sinähän tiedät kaiken. Sano nyt vaan kuka se on.”

”No sanotaanko näin, että jos häntä ei olisi, me voisimme tehdä ihan mitä vaan huvittaa. Ihan mitä vaan.”

”Ei pidä paikkaansa.”

”Hui saatana miten möreä ääni. Kuka se oli?”

”Hän. Se oli Hän. Nyt hiljaa, ettei Hän suutu. Jatketaan tarinaa.”

Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin.

”Ei nyt taas. Kuka tämä hän oikein on?”

”Se olen minä. Kirjailija. Te teette minun elämäni vaikeaksi.”

”Kukahan se tässä tekee vaikeaksi kenenkin elämän? Onko muka liikaa pyydetty, että panet tuon kertojan kertomaan minut komeaksi ja rikkaaksi, sellaiseksi, joka saa seksikkään blondin?”

Mies oli vihainen. Vielä äsken hän oli epäillyt omaa mielenterveyttään, mutta nyt hän tunsi silkkaa vihaa ja raivoa niitä kohtaan, jotka leikkivät hänen elämällään. Hänen teki mieli –

”Ole sinä nyt hiljaa siinä!”

”Mikä sinä olet minua komentelemaan. Minähän kerron ihan niin paljon kuin haluan.”

”Nyt molemmat turpa kiinni. Jos minä painan deleteä, niin teistä kummastakaan ei jää jäljelle mitään.”

”No paina sitten, jos uskallat. Loppuupahan tämäkin piina vihdoin. Tässä tarinassa ei ole mitään järkeä. Aivan hirveää tekotaiteellista paskaa, jos ihan rehellisiä ollaan.”

”Niin. Paina paina! Anna mennä! Hyvä se on sieltä uhota sormi deletellä. Sinä et ollenkaan ota huomioon meidän tunteitamme. Sinä olet tunnekylmä paskiainen.

”Nyt te kyllä menette vähän liian pitkälle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästelee.”

”Jos aivan tarkkoja ollaan, niin sinä tässä kuule ihan itse olet mennyt liian pitkälle. Syytä vain itseäsi.”

”Niin.”

”Niin kuin sanoin, minä voin painaa deleteä ihan milloin vain.

”No mitä vielä odotat? Ei tämä tästä enää parane.”

”No ei todellakaan. Epäilen vahvasti, että kukaan tällaista roskaa vapaaehtoisesti lukisi.”

”Tiedättekö mitä? En minä paina deleteä. Minä teen jotain paljon pahempaa. Minä jätän tämän tarinan tähän. Aina kun joku lukee tämän, te synnytte ja elätte tämän yhä uudelleen, aina vaan, ikuisesti. Te ette saa koskaan mitään aikaiseksi. Te ette pääse tästä mihinkään, ette uusiin tarinoihin, ette heräämään seksikkään blondin vierestä, ette minnekään. Kerta toisensa jälkeen vain tämä sama onneton tarina, johon te jäätte jumiin. Kuvitelkaapa sitä. Kirjailijalle ei vittuilla.

Jyri

Uusi romaanini odottaa painamistaan, syntymistään maaliskuussa.

Luopumisen tuskaa ja mahdollisia tyhjyyden tunteita ehkäisee se, että kun yksi kirja on valmis, uusia tekstejä on jo tekeillä.

En putoa ihan tyhjään paperiin.

Uuden kirjan ilmestyttyä olen jo henkisesti lähtenyt toisiin maisemiin. Seuduille, joista en halua liikaa puhua, jotta mikään heikostikaan häämöttävä polku ei katoaisi.

Vain perheeni tietää suurin piirtein missä päiväni vietän – olenko maan päällä vai jossakin muualla. Seurassani saattaa olla edesmennyt taiteilija tai vaikkapa joukko jonkin sortin lohikäärmeitä.

Työskentelen yksin aina siihen saakka, kunnes näytän ensimmäisen version kustannustoimittajalle.

Jotkut kirjailijat kuulemma pyytävät deadlinea kustantamosta. Minä haluan sellaisen vain hätätapauksessa. Tahdon kirjoittaa rauhassa, ja kaikenlaiset rajapyykit takaraivossa ahdistavat. Jokainen kirja ansaitsee sen, että se saa oman aikansa – tarvitsi se sitten vuoden tai useamman.

Keskeneräisten tarinoiden lisäksi minulla on vielä unelmia. Kirjoja, jotka vielä joskus kirjoittanen, mutta joista minulla ei vielä ole kuin heikkoja aavistuksia.

Nuo kirjat välähtävät lauseissa, joita kuulen ja luen. Kuvissa, joita näen. Keräilen näitä välähdyksiä kuin kiviä ja simpukankuoria reissuilta.

Kaikki on vielä mahdollista.

Kirjoitatko sinä monta kässäriä yhtä aikaa?

Näytätkö töitäsi mielelläsi muille keskeneräisinä? Kuinka salaisessa maailmassa elät?

Mila

hellukansi

Tämä kirja ei ole enää mikään salaisuus, vaan tulossa kohta maailmaan. Kannen on loihtinut Tuija Kuusela.

Nyt on taas se kamala hetki. Viimeinen kierros maaliskuussa ilmestyvään kirjaan.

Viimeinen on viimeinen. Viimeisen jälkeen ei voi enää tehdä muutoksia. Nyt pitäisi olla tarkka. Pitäisi jaksaa. Pitäisi innostua tekstistä, jota on viilannut ja jauhanut vuoden. Mutta minkäs teet; puoli vuotta sitten kelpo tarinalta vaikuttanut kässäri haiskahtaa nyt pelkästään homeelta.

Kun mikään putki ei tunnu riittävän tarpeeksi tarkkaan tsuumaukseen.

Kun mikään putki ei tunnu riittävän tarpeeksi tarkkaan tsuumaukseen.

Ja se kaikkein tuskaisin askel on vielä edessä: taittovedos. Sen tarkistaminen nippanippa menettelee, mutta lopullinen painoon päästäminen kauhistuttaa. Siinä vaiheessa jokainen pikku epäkohta näyttää karhunjätöksen kokoiselta mokalta: voisiko vielä vaihtaa pilkun paikan, sanajärjestyksen, säejaon, verbin, sävyn. En osaa päästää irti ennen kuin kustannustoimittaja hellää väkivaltaa käyttäen viheltää pelin poikki.

Eikä tässä vielä kaikki. Kärsimys huipentuu piinaviikkoihin eli kirjan odottamiseen painosta.

Lopulta uusi kirja on aina maailman suurin ihme, ilo ja onni. Tiedän sen, mutta siihen on vielä matkaa. Nyt pelottaa.

Onko teillä muilla vaikeita hetkiä tässä työssä?

Kirsti

Marja Björk (s.1958) on lieksalaislähtöinen, Helsingissä asuva kirjailija. Björk kirjoittaa raskaista aiheista kursailematta ja koskettavasti. Huumoria on siellä täällä, useimmiten se on mustaakin mustempaa, kuten vaikkapa baarin syväpaistoöljy. Marja Björk oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2013 teoksella Poika. Lainaa vain on hänen kuudes romaaninsa.

Romaani sijoittuu 1980- 1990-luvuille. Päähenkilö Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä. Anja-täti pyytää Eevaa Savoon, Visulahden Shellille tuuraajaksi vakituisen työntekijän sairastuttua. Katajabaarissa Eeva on huhkinut ennen opiskelemaan lähtöään. Paikka on kolkko, rasvanhajuinen ja kusiroiskeinen. Täti houkuttelee Eevaa myöhemminkin Mikkeliin, koska hänellä olisi taas yksinäinen talvi edessä.

Kuinka ollakaan Eeva saa töitä Postipankista. Vekselitiskillä hän tapaa Sakarin, puulintuja ja puisia voiveitsiä tekevän taiteilijasielun. Mies on Eevan mielestä karismaattinen ja komea, totuus on paljon muutakin, mm. patalaiska ja reppanakin. Sakari oli ollut kibbutsilla yli 20 vuotta sitten ja yhä hän näytti elävän kahta aikakautta ja kahta maailmaa. Menisi eteenpäin, hyvä mies, Eeva ajattelee myöhemmin. Sakari on hyvin uskonnollinen, kuuntelee Eevan kauhuksi verstaallaan Viktor Klimenkon levyä: ..kuljen Kinneretin rantaa, soi pasuunat Siionin, tumballai tumbalalai, tumbalaikka, iloni valtaa sydämet vaikka vielä en nää sua Jerusalem.. Sakari asuu puolikriminaalien asuinkorttelissa, jolloin ovelle saapuu joulunakin haulikkomies.

Sakarin ex-vaimo on pahoin alkoholisoitunut Virpi, joka ryöstetään ja raiskataan. Alemmuudentuntoinen, jo lapsuudessa traumatisoitunut ja häpeän kutistama Eeva ajattelee :”Hän haisi viinalle, kasvot olivat pöhöttyneet ja siitä huolimatta hänestä loisti salaperäinen miehet hulluksi tekevä vetovoima ja tenho. Olin viisitoista vuotta nuorempi, mutta hän oli kauniimpi, paljon kauniimpi.”
Myös Monna, heidän 15-vuotias, pahimmassa murrosiässä oleva tytär on vielä kuvioissa mukana. Monna on koulussa kympin tyttö, mutta myös tuuliajolla ja eksyksissä, kuten monet muutkin kirjan henkilöt. Monna hotkii pitsaa ja suklaavanukkaita, hän herättää Eevassa lähinnä puistatuksia ja ristiriitaisia tunteita.

Eeva ja Sakari ottavat lainaa ja muuttavat vanhaan kyläkoulun rotiskoon. Koulu vilisee hiiriä ja rottia, kaivo myrkyttyy, kun pellolle ajetaan teurasjätteitä Sakarin innostuessa biodynaamisesta viljelystä. Sakarin puulinnut eivät oikein mene kaupaksi. Kaaoksen keskelle syntyy Roope, jota Eeva ei aina oikein jaksa hoitaa. Eletään 90-luvun lamaa, lainaa on otettava lisää.

Järjen äänenä on Anja-täti, Shellin baarin armoitettu emäntä. Hän on työteliäs jääräpää, jonka kommentit kuulostavat usein tylyiltä.Anja on kurkkuaan myöten Katajabaaria ja kaipaa Amerikkaan. Eevan ja Anjan välillä on jonkinlainen kiintymys ja alkeellinen lämpö. Hän oli Eevalle naisen malli jo varhain.

Yön hiljaisuudessa Eevaa ahdistavat traagiset lapsuusmuistot. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan, hakkasi verhotangolla niin, että hammas irtosi. ”Kaaduit kellarin rappuun, kuulitko huora, isä sanoi, kun äiti lähti hammaslääkäriin. Äiti katosi monta kertaa ja tuli aina takaisin, ja aina meni jotain rikki. Eevan 12-vuotispäivänä äiti tekee itsemurhan. ”Äidille tuli in-flu-ens-sa, in-flu-ens-sa eikä in-fu-lenssa, isä sanoi, kun äiti kuoli. Lausut oikein koulussa. Ja joka paikassa, missä kysytään ja jos ei kysytä, et puhu mitään.”

Eevan veli hukkui lampeen. ”Yö oli vaikea. Valvoin. Ajattelin veljeäni, joka hukkui lampeen. Hukkui tietysti, kun ei uinut. Ihminen hukkuu, jos ei ui. Olin kuvaillut Sakarille jalanjälkiä, joihin oli noussut vettä niin kuin jään päälle keväällä aina nousee, jalanjäljet laajenivbat päivä päivältä ja näyttivät lopulta siltä kuin isosaappainen pilkkimies olisi kävellyt avantoon. Joka päivä kävin rannalla katsomassa ja odotin, että veli olisi seisomassa toisella rannalla ja tulisi kotiin.”

Pelko juoksee selkäpiitä pitkin, kylmä on sen rotanvarpaan kosketus, hieman Eevan sanoja mukaillen. Eeva alkaa syödä unilääkkeitä ongelmien kasautuessa ja Sakarin sairastuessa. Kirjan lopussa Eeva palaa Helsinkiin, Roope mukanaan. Eeva pääsee Shellille taloushallintoon hyvillä papereilla ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kalvavat sielläkin. Junamatkalla eräs mies horjahtaa kaukojunan alle asemalla ja katkeaa kummallisella tavalla vyötärön kohdalta kahtia. Eevan on kiirehdittävä kotiin poikansa luo, vaikka ”Tiedän, että katselen katkennutta miestä vielä ensi yönä, tulevina öinä, aina.”

Musta juna yrittää myöhemmin imaista Eevankin mukaansa. Loppu on hieno, siinä on ripaus toivoa.

Marja Björk kirjoittaa karskin rehellisesti köyhyydestä, kuolemasta ja surusta.Hänen ihmisensä ovat elämänmakuisia, usein yksinäisiä ja juurettomia. He ovat tosia, haavoineen kaikkineen. Rivien välissä on myötätuntoa ja karheaa lämpöä. Samaistuin moniin kirjan henkilöihin, niin Eevaan, Anjaan kuin Sakariinkin. Toki Roju-Pöntiseenkin, miksei vähän Monnaankin, joka kaipasi muiden tavoin niin kovin rakkautta.

Kiitokset kirjasta, Marja Björk!Hän kertoi Kotilieden haastattelussa (se löytyy netistäkin), että Visulahden Shell oli hänen ensimmäisiä työpaikkojaan. Yllätys, yllätys, siellä oppi tekemään töitä. Postipankissakin hän on työskennellyt.

Hyvää tätä vuotta kaikille,
t. Heikki

P.S. Tänään on Heikin päivä, talvi on puolessa välissä, uskottiin ennen. Karhukin kääntää kylkeä.

Oletko aina haaveillut kuvakirjakässärin kirjoittamisesta? Minä olen. Mutta selkeä ja napakka idea piilottelee. Hirmuisen vaikea laji, ehkä juuri siksi niin kiehtova.

Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla, miten kuvakirjailijan saappaat sopivat omaan jalkaan: Karisto oy julisti tänään  kirjoituskilpailun, jossa etsitään lapsille tai varhaisnuorille tarkoitetun kuvakirjan tekstiä. Väljänä teemana on rohkeus.

Aikaa on 15. toukokuuta 2017 saakka. Tulokset julkistetaan Hämeenlinnassa 4. elokuuta 2017 Hippalot-lastenfestivaaleilla. Kustannussopimuksen lisäksi palkintona on 5000 euroa, joka voidaan jakaa useamman käsikirjoituksen kesken. Tuomaristoon kuuluvat kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen, kirjailija Anneli Kanto ja kuvittaja Matti Pikkujämsä.

Raadin jäsenen Anneli Knanon tyylinäyte Noora Katon kuvittamasta kirjasta Vilma Virtanen ja uimataito (Karisto 2011)

Raadin jäsenen Anneli Kannon tyylinäyte Noora Katon kuvittamasta kirjasta Vilma Virtanen ja uimataito (Karisto 2011).

*

Terävää kynää ja mielikuvituksen laukkaa kaikille kilpailuun osallistuville!

 

Kirsti

Viikko lähes lopussa. Tunnustan pari kertaa muistaneeni tämän kirjoitusvuoroni, mutta kun… Lupasin itselleni, etten viime maanantaista lähtien edes vahingossa ajattele mitään muuta kuin kässäriä. Ja niin se on mennyt. Tai ainakin jokseenkin niin.

Ihmettelen sitä, miten kirjailijan hommaa aloitellessani kirjoitin olohuoneessa kolmilapsisen perheen ja yhden koiran suihkeen keskellä. Nykyisin täytyy vetäytyä täysin omiin oloihinsa saadakseen jotain todella aikaan. Niin tai ehkä ollakseen saavinaan. Olen kieltänyt itseltäni jopa ääneen puhumisen, etten häiriinny äänistä huoneessa. Ei ole tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa mistään, mitä nyt vähän tästä.

Muinaisilta ajoilta on jäänyt syvästi mieleeni viisivuotiaani tuskastunut tokaisu kirjoittavan äidin vieressä: ”Älä sano aina joo, joo, vaan KUUNTELE, mitä minä sanon.” Silloin pisti isosti omaatuntoani, ja kuten huomaat, jäi mieleen.

Miten paljon muuten kirjailijan osaan kuuluu huono omatunto? Moniko teistä on kärsinyt siitä ja miten sen nutistanut? Vai onnistuuko nutistaminen ylimalkaan? Eikö myyttinä kerrota, että jokainen kirjailija on umpi-itsekäs ihminen, jonka kanssa ei pidä ainakaan naimisiin erehtyä. Onko väite semmoinen kuuluisa taivaan tosi?

Nämä nyt puikahtivat mieleeni. Häädän ne pikaisesti tiehensä, sillä edessäni pöydällä lojuvat kässärin tulosteet muka täydellisen viattomina. Kuulen silti selvästi niiden mutinan: ”Älä ajattele siinä joo joo kohta, vaan JATKA TYÖTÄSI, prkl!

Hurraa, on palkintojen aika! Nyt vuorossa Suomen Nuorisokirjailijat ry:n perinteikkäät kirjallisuuspalkinnot.

Topelius-palkinto jaetaan viime vuonna julkaistulle korkeatasoiselle nuortenkirjalle, palkinnon saa Siri Kolu romaanistaan Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016).

 

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka on syntynyt väärään kehoon. Se on kertomus herkistä perhesuhteista, rakkaudesta, kasvamisesta, vapauden kaipuusta sekä ihmisen oikeudesta, halusta ja tarpeesta määritellä itsensä ja identiteettinsä. Henkilöiden tunteita kuvataan tarkasti, tyylikkäästi ja hienovaraisesti. Painavasta asiasta huolimatta Siri Kolun teoksessa on keveyttä ja ilmavuutta ja teoksen kieli, rakenne ja tarina hengittävät ja antavat tilaa lukijan omille ajatuksille. Kesän jälkeen kaikki on toisin sopii luettavaksi yhtä lailla nuorille kuin aikuisille: ilmavuus kantaa läpi tarinan ja johdattaa paitsi päähenkilön, myös lukijan kohti maailmaa, jossa kaikilla on oikeus rakastaa ja olla oma itsensä.

*

Ansiokkaalle lastenkirjalle myönnettävän Arvid Lydecken -palkinnon saa Sanna Isto teoksestaan Maan alaiset (WSOY 2016).

Maan alaiset on vaikuttava lastenromaani Metuli-tytöstä, joka eräänä aamuna huomaa muuttuneensa erikoiseksi eläimeksi. Mitä tehdä, kun oma elämä
yhtäkkiä ryövätään? Kesäinen Suomenlinna tunneleineen ja linnoituksineen on herkullinen miljöö seikkailulle maanalaisen kansan joukossa. Metuli tutustuu paitsi erwinien maailmaan, myös itseensä ja ihmisiin uudenlaisesta näkökulmasta. Mielikuvitus, vaihtoehtohistoria, arki ja fantasia punoutuvat teoksessa saumattomasti yhteen. Mukaansatempaava, erinomaisella kielellä kirjoitettu teos etenee sujuvasti ja pitää lukijan otteessaan alusta loppuun. Maan alaiset on ajaton kertomus ystävyyden voimasta, uskalluksesta sekä omien vahvuuksien ja rajojen löytämisestä.

*

Palkintoraatiin kuuluivat erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho (pj), äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio.

Vuonna 2017 sekä Topelius- että Arvid Lydecken -palkinnon arvo on 2017 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania hihkuu ilosta ja onnittelee näitä kahta ihanaa S.U.P.E.R.K.I.R.J.A.I.L.I.J.A.a eli Suunnattoman Upeaa & Päheää Erikoisasiantuntijaa & Raudanlujaa Kirjallisen Ilmaisutaidon Rokkistaraa Joiden Armottoman Intohimon Luomisvoima Ihmiskuntaa Jatkuvasti Autuuttaa! (Lainaus Markku Kestiltä edellisestä kommenttiketjusta.)

Kirsti

”Katos katos, kirjailija ite!”

”Terve.”

”No, sinä se vaan kirjottelet vieläkin vai mitenkä?”

”Joo, minä se vaan kirjottelen. Vieläkin.”

”Millonkas meinaat semmosen oikeen kirjan kirjottaa?”

”Tarkotat varmaan, että kirjotanko semmosta Aikuisten Kirjaa.”

”Niin niin, että meinaatko semmosta kirjottaa?”

”No minun mielestä nämä minun kirjat on ollu tähänkin asti ihan oikeita kirjoja. Mutta joo, kyllä minä semmosen Aikuisten Kirjankin oon kirjottanu. Se tullee joskus ens syksynä myyntiin.”

”No sillä lailla. Sitä pittää vaan koittaa saaha arvostusta ja sitten semmosta läpimurtoo tehtyä. Ei taija ne lastenkirjat oikein myyä.”

”Ne on kyllä nuortenkirjoja mitä minä oon kirjottanu. Ja on ne itse asiassa myyny ihan hyvin. Monta uusintapainostakin on otettu ja vieläkin tekkeevät kauppansa ihan hyvin.”

”Niin niin mutta niillä oikeilla kirjoilla voi saaha arvostusta ja menestystä sitten.”

”Minusta tuntuu, että minua ja minun kirjoja kyllä arvostettaan jo nyt ihan tarpeeks. Ja menestystäkin on tullu. On ollu palkintoja ja ehokkuuksia ja lukijat tykkää ja minua pyyvetään paljon vierailuille ympäri Suomee ja on tulossa musikaalia ja tv-sarjaa ja vaikka mitä.”

”Jaa jaa, vai niin, enpä oo kuullukkaan. Mutta ei sitä kyllä passais ylpistyäkkään liikaa, ei sen puoleen. Vaikka eipä tuota taija vielä olla aihettakkaan. Mutta oishan se toista jos se oikee kirja sitten huomattas. Jos ois tarpeeks hyvä.”

”En haluais olla mitenkään hankala, mutta kyllä ne nuortenkirjatkin on ihan oikeita kirjoja. Ja lastenkirjat. Kaikki kirjat on oikeita kirjoja.”

”Niin niin mutta kun ei niitä kukkaan missään huomaa eikä lue.”

”On niitä monikin lukenut.”

”Niin niin mutta kun et sinä nyt ymmärrä. Kun onhan se nyt ihan eri asia kirjottaa oikee kirja kun semmonen lastenkirja. Helppohan se on semmonen lyhkänen lastenkirja kirjottaa kun niissähän on suurin osa vaan kuvia mutta oikeissa kirjoissa mennee paljon kauemmin ja se on paljon vaikeempaa.”

”Ei se oikeestaan oo yhtään eri asia. Sitä paitsi niissä minun kirjoissa on yhtä paljon sivuja kun niissä sinun aikuisten kirjoissakin. Onhan ne erilaisia, mutta ei toisen kirjottaminen oo yhtään sen helpompaa kun toisenkaan.”

”Elä yritä. Kyllä minä tiijän. Ne on vaan isolla fontilla tehty ne lastenkirjat. Ja sitä paitsi sinun kirjoissa on liian paljon sivuja. Ei ne kato nykynuoret jaksa lukkee mittään pitkiä kirjoja. Etkö sinä nyt tuommosta tiiä? Kirjota lyhempiä tai sitten niitä oikeita kirjoja. Ei kun anteeks, korjaan, aikuisten kirjoja, ettei nyt herra kirjailija vaan loukkaannu.”

”Selvä. Eipä tässä mittään. Minun pittää nyt mennä. Oli mukava nähhä. Hei sitten.”

”Ei tullu linnaankaan kuhtua tänä vuonna.”

”No ei tullu. Minulla on tosiaan vähän kiire jo, pittää mennä.”

”No ei sitä aina voi onnistua. Kirjota vaan kuule niitä oikeita kirjoja niin ehkä se sitten vielä tullee.”

”En minä koe että minä oisin mitenkään epäonnistunu, päinvastoin.”

”No niin niin, vitsi vitsi.”

”No niin. No, hei sitten.”

”Heipä hei vaan. Mulukku.”

”Mitä?”

”Ei mittään. Hei hei vaan. Yritähän kirjotella.”

”Joo, kiitti, minäpä yritän kirjotella.”

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kerran vuodessa
Raili artikkeliin Peilikuva
annelitre artikkeliin Viimeinen toimitus
Raili artikkeliin Viimeinen toimitus
milateras artikkeliin Viimeinen toimitus

Arkistot