Sattuipa kohdalle pari vallan makoisaa kuvakirjaa.

 

Mila Teräksen tarinoima ja Terese Bastin taiteilema Hirvivaarin ihmeellinen löytö (Karisto 2019) on omistettu kaikille lempeille ja huolehtivaisille. Kirja kertoo hirvestä, joka löytää metsästä oudon möhkäleen, nostaa sen sarviinsa ja lähtee selvittämään möykyn alkuperää. Kukaan vastaantuleva ei tunnista möhkälettä, silti se on hirvelle tärkeä.

Hirvi lausuu möykylle paljon kauniita sanoja: Sinä olet ihana. Minä pidän sinusta. Sinä olet minulle tärkeä. Pian tapahtuu ihme. Möykky ei olekaan enää pelkkä myökky, vaan… Niin, tekisi mieleni littää tähän se kirjan suloisin ja koskettavin kuva, jossa möhkäleen salaisuus paljastuu. Mutta miksi pilata yllätys.

*

Toinen riemastuttava kuvakirjatuttavuuteeni on Johanna Hulkon kertoma ja Marjo Nygårdin kuvittama Hurja Maija (Karisto 2019), tarina tytöistä, joiden oletaaan pukeutuvan prinsessoiksi päiväkodin roolipäivään.

Mutta kuka hullu tahtoo leikkiä prinsessaa, jos voi olla merirosvo! Samuliina on nimittäin seitsemän meren paras miekanheiluttaja. Maijan supertaito on komentaminen.

Nygård herättää herkkuväreillään eloon tarinassa seikkailevat eksoottiset merenelävät ananaskalasta pullukkamerihevoseen, afrikanmurjottajasta tummamurisijaan. Eikä tässä ole kysymys kirjailijan pursuilevasta mielikuvituksesta, vaan kaikki tekstissä mainitut kalat ovat oikeasti olemassa. Kuten möhkäkala (Mola mola), joka elää trooppisilla vesillä, saattaa kasvaa kolmimetriseksi ja on maailman ahkerin mätimunien tuottaja.

Lämpimästi suositellen,

Kirsti

Mainokset

Suomen Kirjailijaliitto jakoi eilisessä kevätkokouksessaan vuotuiset tunnustuspalkintonsa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnustuspalkinnon sai ihana grafomaanikkomme Raili Mikkanen.

Eikä syyttä: hänen hieno ja monipuolinen tuotantonsa käsittää yli 60 teosta. Palkinnon perusteluissa ilahduttavat erityisesti nämä lauseet: ”Kirjailijakollegana Mikkanen on keskusteleva ja aina valmis auttamaan, hän kysyy tavattaessa, mitä kuuluu, ja haluaa aidosti kuulla vastauksen. Mikkasen läsnäolo on huumorintajuista ja muita kannattelevaa. Hän jakaa kokemuksiaan kirjailijan työstä myös rehellisinä ja viisaan huumorin sävyttäminä blogiteksteinä.”

Kirjailijakollegojen tuki ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan auttaa merkittävästi jaksamaan yksinäisessä ja monella tavalla haastavassa työssä.

Liiton toisen tunnustuspalkinnon sai tänä vuonna Sirkka Turkka.

Raportoi Mila

20190504_173907_resized

Naurua ja liikutuksen kyyneleitä: Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Suvi Oinonen (vas.) ja puheenjohtaja Sirpa Kähkönen luovuttivat Railille Tirlittanin.

 

2019-05-05 11.27.46_resized

 

 

Sanoissa on voimaa – kuten jo Kirstin ja Karoliina Pertamon tuoreessa Kerro minulle kaunis sana –kirjassa nähdään.

Sattumalta myös minun ja Terese Bastin vasta ilmestyneessä kuvakirjassa Hirvivaarin ihmeellinen löytö (Karisto, 2019) käsitellään sanojen vaikutusta – hieman eri kantilta tosin.

Hirvivaarin tarinan kirjoitin alun perin kouluissa luettavaksi saduksi muutaman vuoden takaiseen Hyvien sanojen viikko -tempaukseen.

Terese Bast tavoitti Hirvivaarin olemuksen hyvin hellänhumoristisella piirustusotteellaan.

Hirvivaarin tarina sijoittuu huhtikuuhun ja heräävään metsään. Terese Bastin iloiset värit toivatkin minulle kevään luonnosta puskevien leskenlehtien ja krookusten kanssa.

Lempeää ja värikästä pääsiäistä sekä kevättä!

Mila 

20190411_124135_1555664546745_resized

Eilisen julkkarijuhlan jäljiltä olen yhä kauniiden sanojen ympäröimä, nätisti pökerryksissä. Kuvakirjan nimi on Kerro minulle kaunis sana (Karisto) ja sen on kuvittanut Karoliina Pertamo. Tämä on ensimmäinen kuvakirjatekstini, Karoliinalle jo 36. kuvitus. Siispä konkarin ja keltanokan hedelmä. Miten mehukas siitä tulikaan!

Teos ja tekijät. (Kuva: Hannu Peltonen)

Tarinassa Jaakko kuulee kotona liikaa rumia sanoja, nappaa mukaansa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee etsimään siihen kauniita sanoja.

Alkajaisiksi luimme koko kirjan ääneen ja näytimme kuvat.

 

Tarinan jalkapalloilijan kaunis sana on Arsenal, joka näyttää olevan myös eturivin Arsenal-fanin mieleen.

 

Julkkarivieraita kiinnosti kovasti kuvittajan työ. Karoliina kertoi koulutuksestaan ja työtavoistaan, kuvittamisen iloista ja haasteista. Miten hän hyppää tekstin tunnelmaan, mistä aloittaa, mitä tekee kun tulee jumi, millaisia kuvallisia silmäniskuja piilottaa sivuille. Tämän kirjan kuvitusta suunnitellessaan Karoliina leikkeli kotona kirjaimia lehdistä, ja siinä vieressä poika seurasi hetken touhua, kunnes tokaisi: ”Äiti, ootko sä ryhtynyt rikolliseksi?”

Keräsimme myös vierailta kauniita sanoja. Niistä syntyi melkein runo:

rakkaus rihmarulla

joutsen huomen

rälläkkä äiti lumitraktori

muurain nummuliitti

koivikko

rakkaus kukkaketo kristalli

osmo peruna

iloinen villatakki

leivonnainen elegia

ihana aurinkoinen pajulintu

Kiitos jokaiselle kauniin sanan lahjoittajalle!

Lähikaupan kassa antaa Jaakon lippaaseen sanan kevytviili. Minustakin kevytviili on kelpo sana. Tein alkuviikosta ensimmäistä kertaa itse viiliä.  Siitä tuli pehmeää ja maukasta. Kuudesta enää yksi jäljellä. Täytyypä panna uusi satsi tekeytymään.

Mikä sinusta on kaunis sana?

Kirsti

Tiedätte ongelman, joka ajaa järjestelmällisen ihmispolon hulluuden partaalle: Huushollin kirjahyllyt ja -karusellit tupaten täynnä. Kodittomia kirjoja lojuu pöydällä, lattialla, sängyssä, tuolien alla ja päällä, joulukorttikorissa, veskissä, ammeen reunalla, klapikopassa…

Olen mittaillut kotia viimeiset vuodet vain yhdellä silmällä: mihin mahtuisi uusi kirjahylly? Yhä useammin katseeni alkoi osua eteisen ja keittiön väliseen 70 senttiä leveään tyhjään ja turhaan seinätilaan.

Onni on puuseppäveli, jolta voi tilata mittatyön.

Päätin antaa runoille arvoisensa paikan. Edellisessä hyllyssä hoikat runoteokset oli ahdettu niin tiiviisti, että kun yritin ujuttaa hyllystä yhden kyyrösen, mukana tulivat vähintään kurtto, kytömäki, laine ja lappi. Koko tämän aamun olen kokenut ekstaattista tyydytystä siirrellessäni runoja väljempiin oloihin. Ja mikä parasta: hyllyssä on vielä tilaa uusille hankinnoille! (Vanhaan runohyllyyn muuttavat pian sarjakuvat, tai ehkä musakirjat.)

Aika kivaa myös se, että sain itse sanella mitat veljelle. Hyllyjen väli on tarkasti harkittu 26 senttiä, jopa Välipakan Tuijan Uutisia! mahtuu. Hyllyjen syvyys on vain 19 senttiä, siinä tuli pieni moka. Raisa Jäntin Läpilyöntikipu ja Grand plié olivat jääneet mittaamatta, nyt ne kurottavat pari senttiä ulos hyllystä. Kestän sen.

Suurinta nautintoa saan vanhan ja uuden runouden asettumisesta liki toisiaan.

… ValaVenhoViitaVirolainenVuorinen…

Niin, minnehän se seuraava hylly sopisi? Vessaan ei, siellä on jo kirjakaappi. Saatteko te muut mahtumaan kirjat kotiin ongelmitta? Onko hyviä ideoita? Karusellit ovat muuten käteviä mutta tarvitsevat lattiatilaa, josta on usein pulaa, koska kotona on kai hyvä harrastaa kirjojen lisäksi ainakin syömistä (pöytä), nukkumista (sänky), löhöämistä (sohva, lattiatyynyt) ja tanssimista.

Ehkä muutama lisähylly työhuoneen katonrajaan? Taidankin pyytää veljen ja mittarullan taas kylään.

Kirsti

 

 

 

Nyt on tarjolla moneen makuun tuoretta laatuluettavaa, kun Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat on julkistettu.

Tämän vuoden nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnolle ovat ehdolla Tuula Kallioniemen Kaksoisolennot (Otava), Laura Lähteenmäen Yksi kevät (WSOY), Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras (WSOY) , Maria Turtschaninoffin Maresin voima, Punaisen luostarin kronikoita (suom. Marja Kyrö, Tammi, ruotsinkielinen alkuteos Brevet från Maresi, Förlaget) ja Noona Wasiljeffin Loukkupoika (Otava).

Lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -ehdokkaat ovat Ville Hytösen Ötökkämaan talvi (kuv. Virpi Penna, Tammi), Mari Kujanpään 102 askelta mummilaan (kuv. Paula Mela, Otava), Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (kuv. Ninka Reittu, Otava), Petja Lähteen Surunsyömä (kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto) ja Veera Salmen Puluboi, agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat (Otava, kuv. Emmi Jormalainen).

Palkintoraadin jäseninä toimivat tutkija, tietokirjailija Sara Kokkonen (puheenjohtaja), kirjastovirkailija Marjo Hämäläinen ja luokanopettaja Matias Laivamaa.

Palkintojen saajat julkistetaan 14. tammikuuta 2019.

Onnea kaikille ehdokkaille ja kiitos hyvistä kirjoista!

Kirsti

 

 

 

 

Voi oikeus ja ihanuus! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on hetki sitten myönnetty kirjailija Siiri Enorannalle teoksesta Tuhatkuolevan kirous (WSOY 2018).

Palkinnosta päättänyt toimittaja Riku Rantala luonnehti teosta ”rohkeasti kerrotuksi, suuren, kansainvälisen tason tarinaksi, joka pitää otteessaan alusta asti”. Rantalan mielestä myös kaikkien aikuisten olisi syytä lukea Tuhatkuolevan kirous.

Finlandia on Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan vuosittain romaanille, tietokirjalle ja lasten- tai nuortenkirjalle. Jokaisen palkinnon arvo on 30 000 euroa.

Tinkimätön ja omaääninen Siiri Enoranta oli kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana, ja totta tosiaan, kolmas kerta toden sanoi.

Grafomania lähettää tuhateläväiset onnenhalaukset Siirille!

Kuva: Ville Koivisto

 

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) ja Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä (Karisto 2018) tulevat ensimmäisenä mieleen, kun kysytään, mitä järisyttävän hyvää olen lukenut tänä syksynä.

Takakannen sulkeuduttua yksikertaisesti pakahdutti. Päässä myrskysi ja rinnan alla riehui. Niin omaäänisiä. Niin sydäntä täynnä.

Kiitos kirjailijoille elämyksistä, ja pitkää ikää ensimmäisille!

 

Toisia odotellessa,

Kirsti

 

 

Saapui paketti. Sydän jyski. Hiki puski.

Kuvassa kirja näyttää isolta mutta on luonnossa pienoinen, pehmyt ja käteen sopiva.

Hahmottelin Kuningasjäärän ekan version vuonna 2006 Sinikka Nopolan hämäläistrilogian innoittamana. Dialogiin kirjoitetut tarinat viehättivät, luettiin niitä ääneen kotona ja naurettiin. Osaisinko minäkin kirjoittaa kertomuksen, joka etenee pelkkänä vuoropuheluna? Ryhdyin toimeen ja muutamassa viikossa syntyi eka versio niinkin vetävällä työnimellä kuin Meillä, naapurissa, rakentajilla. Jossain vaiheessa se muuttui muotoon Näillä, noilla, niillä. Kuten otsikonhaku jo vihjaa, tarina kertoo naapuruston kolmesta perhekunnasta. Kuningasjäärä on alueen alkuasukas ja tietää parhaiten, miten rakennetaan, ajetaan autoa, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.

Näissä 12 vuoden takaisissa muistiinpanoissa henkiöiden nimet ovat jo löytyneet, vain Martti-kuningasjäärän vaimo on vaihtunut Annasta Helmiksi.

Raakile jäi sitten muhimaan, tuli muuta. Palasin tekstiin noin kerran vuodessa, mutta se ei saanut tulta alleen edes sen varran, että olisin tarjonnut sitä kustantajalle. Kunnes 2015 Robustos järjesti pienoisromaanin kirjoituskilpailun, jonka teemana oli valta. Jospa, jospa! Kävin kässärin kimppuun, viilasin ja lähetin kisaan. Tuloksena kunniamaininta ja lupaus julkaisusta.

Tässä nyt ollaan dialogiromaani hyppysissä, ja yhä lähi-ihmiseni ihmettelee, miksi puhun romaanista enkä näytelmästä. Koska en ole näytelmäkirjailija, en tunne lajia tarpeeksi. Toki teksti voi taipua näytelmäksi. Saa yrittää.

Mutta nyt keskityn halailemaan ja hipelöimään Kuningasjäärää. Uusi lapsi on aina yhtä rakas ja värisyttävä.

 

– Muistaksää Helmi, kumme mentiin kihloihin, se oli kuuskytäkaks. Omenapuut kukki.

– Kesäkuun viires.

– Sulla oli ruusuja koltussa.

– Miten sää senkin muistat.

– Ja tukassa kiharoita. Mää meen ny maate.

– Tää mustikkasoppa…

– Mää syän sen aamulla.

– Hyvää yätä sitte. Mää katton viä uutiset.

– Hyvää yätä.

– Uni myätä.

 

(s. 40)

 

Kirsti

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

dav

-Minna

Arkistot

Mainokset