Ensimmäinen loma kirjailijana

Pikku marttyyri minussa hoki keväällä: Sinulle ei kuulu lomaa, kirjoita, kirjoita kesälläkin kynä sauhuten! (Varsinkin kun apurahankin sait! Taisi kertoa myös siitä etten arvosta tarpeeksi kirjailijantyötäni.

Uusi työ alkoi nihkeästi, menin takalukkoon , kirjoitin runoja väkisin. Sitten päätin, että palaan elokuussa asiaan.

Samaan aikaan hioin keväällä -16 ilmestyvää käsikirjoitustani perusteellisesti. Kustannustoimittajalla oli selkeitä ideoita ja toiveita, siitä huolimatta tuskastuin välillä, vanhat pelotkin nousivat pintaan, jos nämä uudet versiot ovatkin aivan surkeita.. Välillä mielikuvitus ryöpsähti iloisesti valloilleen ja kaikki sujui sutjakkaasti. Tämän työn sain valmiiksi kesäkuun lopussa. Kustannustoimittaja kirjoitti, että lähetä uusi versio vasta elokuun alussa.

Järjen ääni sanoi: Pidäpä sinä itsekin nyt oikea loma! Unohda ne pari muutakin käsikirjoitusta, palaa niitten pariin syksymmällä, eiväthän taitosi mihinkään katoa.

Lomapäätöksen jälkeen oloni helpottui. Kävin eräällä hypnoterapeutilla, jolta sain rentoutuslevyn päivittäin kuunneltavaksi.
Teen kävelyretkiä metsään ja rannoille. Kuntosalilla käyn innolla, en haaveile Vuoden lihaskimpun tittelistä, mutta salin myötä olen alkanut elää enemmän tässä hetkessä. Fyysistä rasitustakin olen kaivannut, kokin töiden lopettamisen jälkeen.

Soin itselleni luvan lukea muutakin kuin Aamulehteä ja Hesaria. Haltioiduin mm. Salla Simukan romaanista Punainen kuin veri, jossa yhdessä kohdassa seikkaillaan Kalevankankaan hautausmaallakin, jossa tapaan vaellella. Tampere- talokin miesten vessoineen esiintyi kirjassa, huvitti kun olin juuri käynyt lipun ostossa.
Löysin Heidi Köngäksen romaanin Vieras mies, joka sijoittuu 40-luvun lopun Raaheen. Kirjan luettuani sain päänsärky- ja itkukohtauksen, joka on tuiki harvinaista. Varsinkin Iiris herätti myötätuntoni.
Kreetta Onkelin Kotirouva oli hirtehisen hauska ajankuva 2000-luvun Suomesta.

Pohjanmaaretken laajensin Ouluun ja Hailuotoon saakka. Keskustelin kauan vanhan kuvataiteilijan kanssa, joka oli armeijassa joutunut onnettomuuden uhriksi, kädet oli amputoitu kyynärpäistä. Ammensin häneltä elämänviisautta ja rohkeutta. Saaren karut rannat ja lähes hiiskumaton hiljaisuus mykistivät. Saunominenkin teki hyvää.

Kalajoella pelasin siskon ja hänen lastensa kanssa mölkkyä. Hypin ilmaan, jos heittoni joskus epäonnistui, pirut ja paskatkin lentelivät silloin, mutta usein myös riemunkiljahdukset.

Loppuun vielä pari Maila Pylkkösen runoa kokoelmasta On kesä vain (-77)

Hyttyräinen, inninkäinen
inisi sänkyni päällä
kesäisenä yönä.
Kesän öitä ei ole liian monta.
Valvoin mielelläni koko yön,
hengitin, haistelin vahvaa kesää.

Syömme ketunleipiä suurten kuusten alla;
syömme kesää.
Syömme kuusenkerkkiä,
haistelemme pihkaisia käpyjä.

Meillä on olohuoneen pöytänä vanha ladon ovi.
Rautaosat ja naulat käsin taotut.
Sen päälle pieneen vesilasiin
mieheni toi minulle yhden ruusun;
hän tietää etten pidä kukkien paljosta
taittamisesta.
Se tuoksui monta päivää vadelmalle:
punainen ruusu.
Terälehdet putosivat yksitellen
niin kuin kesä varisee ja kukkii.

Heikki

Se jolla syödään, ei veitsi vaan…

… sen kaveri, se jossa on piikit? Oikein, haarukka. Jokainen tiesi, eikö? Ilman miettimistä.

Olen huolestunut. Hukkaan sanoja, yhä enemmän ja useammin. En pelkästään sivistyssanoja, vieraskielisiä tai ihmisten nimiä, vaan jokapäiväisiä kuten haarukka, peili tai riippumatto.

Stressiä? Ei liity pelkästään siihen; ilmiö ei laimene luppoaikoina, on kestänyt jo vuosia ja pahenee iän myötä.

Myös lyhytmuistini on surkea, sen sijaan muistan vaivatta kansakouluaikaisten todistusteni arvosanat ja luokkakavereiden syntymäpäivät. Mutta kun pitäisi keskustella eilen nähdystä elokuvasta: ei välttämättä mitään mielikuvaa juonesta tai näyttelijöistä, vaikka elokuva olisi ollut miten hyvä ja vaikuttava. Tunnelman muistan. Sama homma kirjojen kanssa.

Kaiken tärkeän listaan lapuille. Joskus unohdan katsoa lappua tai hukkaan sen. Parempi muistutuskeino on esimerkiksi teemukin jättäminen keskelle olohuoneen lattiaa. Mutta on siinäkin riskinsä: ei muista, mistä muki muistuttaa. Pitikö tyhjentää pyykkikone, maksaa lasku vai soittaa kaverille?

Tämä toistaitoisuus häiritsee jonkin verran. Arveluttaa tavata uusia ihmisiä ja julkiset esiintymiset pelottavat. Tuskastun siihen, etten saa ilmaistua asioita kuten tahtoisin. Puhuminen on aina epätäsmällistä, siksi nautin kirjoittamisesta: saan minuuttitolkulla miettiä yhtä sanaa, kukaan ei hoputa (en edes kehtaa kertoa, mitä sanaa tänään etsin).

Kun haastattelussa unohtaa tavallisen sanan, tuntuu samalta kuin eksyisi tutussa maastossa. Sitäkin on tapahtunut. En yksinkertaisesti tunnista paikkaa, kaikki tyhjää. Kamala hetki, onneksi vain hetki – tähän saakka olen pysähtymällä ja hengittämällä löytänyt takaisin kartalle.

Onko teillä vastaavia kokemuksia? Mikä on normaalia hajamielisyyttä, mikä huolestuttavaa? Pitäisikö mennä muistitesteihin?

(Niin, se sana jota en tänään saanut millään päähäni oli vesiputous.)

Kirsti

Lanu-kirjailijan Parasta ennen -päivä?

”Miten kauan ajattelet voivasi kirjoittaa lapsille tai nuorille?” kysyi ystävä. ”Ihan vain siinä mielessä, ettet ole liian vanha.”

Hämmennyin, mumisin jotain omituista vastaukseksi.

Tottahan se on: olen ylittänyt sen kynnyksen, että takanani on luultavasti enemmän elämää kuin edessä. Se tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja tärkeältä. Elämällä on aikansa, ja tämä on hyvä aika.

Silti tai ehkä juuri sen takia ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy ensi keväänä. Seuraava lastenkirjani ilmestyy ensi syksynä. Suunnitelmia on pitkästi eteenpäin.

Missä vaiheessa pitää lopettaa? Sitten kun kotona ei enää asu sopivia lähteitä? Sitten kun ei enää tunnista lasta itsessään tai muistikuvat omasta lapsuudesta ja nuoruudesta hapertuvat liikaa? Sitten kun luulee, että jumpperi, perunannostoloma, pankkikirja, moviebox, mummonmarkat ja kasetin vouaus korvalappustereoissa ovat kurantteja sanoja ja ilmiöitä? Kun täyttää x-kymmentä?

Vai eikö tarvi lopettaa koskaan?

Oletko koskaan ajatellut, että sinun olisi jo aika lopettaa? Tai ettet halua edes aloittaa, koska?

Johanna