You are currently browsing the monthly archive for huhtikuu 2008.

Kirjoitin omaan blogiini J.H. Erkon kilpailusta ja voittajanovelleista. Juttua täällä.

Kirjoituskilpailuja on joka lähtöön, ne ovat tilaisuuksia mittauttaa omat kykynsä ja saada työlleen deadlineja. Liian tosissaan niitä ei silti kannata ottaa. Menestyminen ei tarkoita automaattisesti kustannussopimusta (elleivät kisan säännöt sitä tarjoa), ja taasen kirja saattaa ilmestyä vaikkei koskaan olisi osallistunut yhtään mihinkään kisaan. Nyt muuten ennättäisi osallistua vielä Atenan ja Parnasson kisaan.

Viikonloppuna alkaa Särön tekstihautomo lahjakkaille kirjoittajille, tavoitteena on hioa itse kunkin käsikirjoitus siihen kuntoon, että sen voi hyvillä mielin laittaa kustantamokierrokselle.

Mitähän sitä sanoisi uusille innokkaina julkaisupaikkaa auringossa odottaville kirjoittajille, joista moni on jo pitkällä: mitä sanoisi ettei toisaalta katkaisisi innolta siipiä, mutta ei antaisi epärealistista kuvaa kustannusalasta ja kirjailijuudesta. Tunku kustantamoihin on valtava, sen varmaan kaikki vähänkin enemmän kirjoittamisalaa seuranneet tietävät. Tunku ja paine siellä yksittäisen kustantamon sisälläkin on valtava. Kirjailijatkin tarjoavat käsikirjoituksiaan ja tulevat yhtä lailla hylätyiksi ja joutuvat pinnistelemään sen eteen, että saavat jossakin vaiheessa uuden julkaisun aikaiseksi.

Toisilla voi olla helpompaa ja toisilla kivikkoisempaa, mutta varmaan jokainen kirjailija törmää jossakin vaiheessa uraansa siihen, että kässäriä ei hyväksytä ilman isoja muutoksia, tai se hylätään kokonaan. Siinä tilanteessa on sitten vain kasattava itsensä jotenkin ja löydettävä potkua uuteen tekemiseen. Vaikka lohtuna on se, että on joskus saanut teoksen tehdyksi ja on kerran sen tiukimman seulan läpäissyt, ei ole mitään helppoa tietä itsetunnon kasaamiseksi.

Monilla uusilla kirjoittajilla / esikoisilla on taas vuosien tai jopa vuosikymmenien pitkäjännitteinen työ takanaan. Joku saa kässärinsä melko nopeasti läpi, mutta suurin osa kolkuttelee ties mitä ovia ja etsii sopivaa aukkoa, josta sujahtaa kynnyksen yli.

Särön koulutusta odotan kuitenkin innolla, sillä pitempikestoinen ateljeekritiikkiin keskittyvä työ on palkitsevaa ohjaajalle. Ehkä joskus pääsee myös nauttimaan siitä hetkestä, kun oma ohjattava soittaa ja kertoo, että se tuli, lopultakin, se myönteinen vastaus.

Rihmastosta löytyi mielenkiintoinen keskustelunsäie aiheenaan ”Miten eteenpäin epäonnistumisesta”

Jutussa kirjoituskilpailussa ”ei menestystä” -kuoren saanut kirjoittaja pohtii sisuuntuneena, miten välttyä siltä, että kirjoittaminen hyytyy kokonaan. Julkaisin juuri verkkolehti Usvassa artikkelin tuomarointikyselyn pohjalta, artikkelissa sivutaan monen muun jutun ohella samaa asiaa: millaisia etuja ja haittoja kilpailuista onkaan kirjoittajille. Yksi aito vaara on se, että kun ei toistuvista yrityksistä huolimatta menesty, heittää kynän nurkkaan ja lopettaa oivan harrastuksen tai ehkä tulevan ammatinkin siihen paikkaan. Kirjoitusrintamalla käydään koko ajan itseaiheutettua pudotuspeliä: on kirjoituskilpailuja, jo ilmestyneiden tekstien kilpailuja, kilpailua julkaisupaikasta, markkinointitilasta, lukijoista… Kilpailuvietti tuntuu olevan meissä hyvin syvässä, ja usein se toimiikin positiivisena voimanlähteenä, mutta menestymättömyys kääntyy nopeasti tuskaksi. Kaipaamme positiivista palautetta, toisten hyväksyntää, sitä että juuri minun tekstini ja ajatukseni huomataan.

Kilpailut ovat tiettyyn pisteeseen saakka hyviä, mutta itse kunkin on muistettava, että tärkein kilpailu käydään ihan itsensä kanssa – toisiin on loppujen lopuksi turha lähteä vertaamaan omia tekstejään, kirjoitustyyliään ja mahdollista menestymättömyyttään/menestystä muiden vastaaviin. Päin vastoin se sisuuntuminen on parasta polttoainetta, ”vielä minä”, ja ”kyllä tämä tästä” on hyvää polttoainetta. Kisat kun tuppaavat olevan sellaisia, että aina löytyy joku, joka on jollakin kriteerillä parempi (ja taasen jossakin toisessa suhteessa joku kolmas on parempi). Kirjoittaminen on elinikäinen prosessi, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Jokaisen tekstin jälkeen janoaa parempaa tekstiä, jokaisen teoksen jälkeen haluaa ylittää oman saavutuksensa. Mitä muut ajattelevat – sille ei mielestäni saa antaa liian suurta arvoa, sillä on ensin arvostettava itse itseään ja omaa pään sisäistä maailmaansa.

Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!

Tämän päivän Hesarissa oli arvostelu Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelmasta Taivaalta pudonnut eläintarha. Erinomainen teos, jonka tekee vielä erityiseksi se, että se on uusintaversio tai miksi sitä nyt pitäisikään kutsua, täydellisesti parannettu laitos? vuonna 2000 ilmestyneestä novellikokoelmasta Missä junat kääntyvät. Teos ei ole yksi yhteen vanhemman kanssa, sillä siinä on myös kokonaan uutta materiaalia. Uudelleenjulkaisun tekee mielekkääksi se, että alkuperäinen kokoelma on ilmestynyt pokkarimuotoisena pienkustantajan kautta, ja nyt teos on saanut uuden elämän kovissa kansissa, ja toivon mukaan myös roppakaupalla uusia lukijoita.

Kokoelman erikoisin piirre on se, että kaikki teoksessa mukana olevat vanhat tekstit ovat kokeneet uudelleenkäsittelyn, osin melko rankankin editoinnin. Tämä on harvinainen tilaisuus, sillä harvoin kenellekään avautuu mahdollisuutta päässä katsomaan näin laajana näytteenä, miten perusteellisen prosessin läpi kirjailija tekstejään työstää, ja miten kustannustoimittajan vaikutus näkyy lopputuloksessa. Alkuperäistä kokoelmaa ei ollut sen kummemmin toimitettu, ja vaikka Jääskeläisen mielikuvitus on jo alkuperäisissä teksteissä huipussaan, ovat tekstit nyt hioutuneet kielellisesti huippuunsa.

Vastaavaa editointia tekee varmasti jokainen kirjailija työpöytänsä ääressä, mutta tulos julkaistaan ensimmäisenä versiona, ei toisena tilaisuutena. Näiden kahden novellikokoelman vertaamisessa olisikin jollekulle kirjallisuuden tutkijalle työsarkaa. Lohdullista on myös se, että kirjailija voi uransa alkuvaiheessa saada jotakin alkuperäistä tuotantoaan elämään toista elämää, ei siis tarvitse odottaa että perikunta kaivaa version 0.3 esiin pöytälaatikosta ja toimituttaa siitä kirjailijan kootut, syystäkin salatut versiot (jotka nähdessään kirjailija kääntyilisi leposijallaan).

Tänään on kevät. Se samentaa työhuoneen ahtailla, hämärillä ja tunkkaisilla sävyillä. Vähänkö tällaisina päivinä huvittaa toljottaa kuvaruutua ja laatia harhakuvia ihmisten ihmeteltäviksi? Ulos!

Jotkut ihmiset kirjoittavat mieluiten aamuisin, toiset iltaisin. Olisiko vuodenaikojen suhteen sama juttu? Ihan kuin joku olisi kysynyt tätä asiaa minulta hiljattain. Silloin väitin, että kaikki vuodenajat soveltuvat kirjoittamiseen yhtä hyvin. Nyt, kun ulkona on oikeasti valoisaa ja lämmintä, houkuttelevaa, tajuan olleeni väärässä.

Mitenkähän muilla? Liekö vuodenajalla väliä?

Kaikin puolin laiskalle ihmiselle tekee joskus terää tarttua ennalta ajatellen lähes mahdottomiin tehtäviin. Kun mua pyydettiin esittelemään vuonna 2007 Suomessa ilmestyneitä nuortenkirjoja, suostuin hommaan sen kummemmin ajattelematta. Suomen Nuorisokirjallisuus Instituutin (SNI) toiminnanjohtaja oli tarpeeksi ovela, kun hän tempaisi narusta, jossa luki ”Sähän olit siinä Anni Polva -palkintoraadissakin, ja sait sen kautta jo jonkinlaisen tuntuman siihen, mitä on ilmestynyt.” Kirosin usein, miksi kaikki hommat kaatuu päälle samanaikaisesti. No, eipä mitään, Turun kaupunginkirjaston Aino-tietokanta pelasti minut paniikilta. Tunnustan takkia auki ja pää pystyssä, että tutustuminen joihinkin kirjoihin jäi kirjaston tietokannassa olevien esittelytekstien ja nopean pläräyksen varaan. Sori tämä pitkä alkujaarittelu! Työn edetessä vastaan tupsahteli yhä enemmän upeita nuortenkirjaklassikkojen uusintapainoksia. Tällaisen ikääntyvän pojan näkökulmasta oli hieno juttu, että Otava kaivoi Mark Twainin Huckleberry Finnin- ja Tom Sawyerin seikkailut naftaliinista, ja nimenomaan Jarkko Laineen suomennosversioina. Kotimaisista ”uusinnoista” enemmän kuin paikallaan oli Anna-Liisa Haakanan alun perin 1980 ilmestynyt Ykä yksinäinen. WSOY, miksei myös Marjatta Kurenniemen Oli kerran Onnimanni, vuosikertaa 1953. Jälkimmäisen kohdalla mietin pitkään, voiko sitä ottaa nuortenkirjalistalle. Päätös oli lopulta helppo; viis kategorioista! Herkullisin kulttuuritekotunnustus menee SKS:lle, joka julkaisi uudestaan Alfred Emil Ingmanin teoksen Rimpisuon usvapatsas. Tätä ensimmäisen kerran jo 1915 ilmestynyttä jännityksen ja omanlaisensa fantasian täyteistä klassikkoa pidetään suomalaisen erä- ja poikakirjallisuuden alkuna. Kirja kertoo kahden pojan löytö- ja tutkimusretkestä Lapin perukoille. Kyseessä ei ole mikään pikainen viikonloppuretki, vaan pojat ovat reissussa vuoden päivät. Tänä aikana he selvittävät salaperäisen usvapatsaan arvoituksen ja löytävät kulta-aarteen. Kirja on keitetty kasaan Robinson Crusoen, Aarresaaren ja Seitsemän veljeksen aineksista. Kirjailija muuten oli vaasalainen vankilapappi.

Tuleeko muille mieleen sellaisia kirjoja, jotka ehdottomasti ansaitsisivat uusintapainoksen?

Olin eilen Jyväskylän kirjamessuilla. Kokemus oli edellisvuotta positiivisempi, sillä nyt kaikki esiintymislavat olivat riittävän kaukana toisistaan, eikä mitään päällepuhumista ollut. Oma aikani meni tuttuja nähdessä. Tampereen kliiniseen messutunnelmaan verrattuna Jyväskylässä oli väriä, koska pienet toimijat, eli yhdistykset ja pienkustantamot, olivat paikalla. Tampereellahan oli varjomessut keskustassa, kun itse messuilla oli lähinnä vain kirjakauppiaita ja kustantamoja.

Seisoin Jyväskylän Science Fiction Seuran 42:n pöydän luona, kun siihen tuli tuotteisiin tutustumaan toimittaja, jolle mainostettiin Usvaa, ja samalla minutkin esiteltiin lehden päätoimittajana. Toimittaja kaivoi kassistaan saman tien Valkeita lankoja ja pyysi nimikirjoitusta. Kiitos, taas todiste siitä, että kirja elää puolitoista vuottakin ilmestymisensä jälkeen! Hän kertoi löytäneensä kirjan antikvariaatista, kirjakaupoissa ei kuulemma enää ole vastaan tullut. Teos ei tietääkseni ole myyty loppuun, eikä toista painosta tulossa. Aiheesta on paljon eri blogeissa kirjoitettukin: kirjat eivät ole kirjakaupoissa esillä, tai jos ovat, niin siellä on vain se yksi kappale jonnekin hyllyn pohjalle survottuna. Kun se myydään hyllystä, on joko osatava kysyä ja tilata tai sitten katsottava verkkokauppojen antia. Valkeita lankoja näyttää edelleen löytyvän verkkokirjakaupoista.

Itse olen sellainen kirjanostaja, että harvoin tilaan yhtään mitään mistään, vaan tykkään hiplata, näpelöidä ja sitten punnitusti ostaa teoksen. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kerran kysymässä kirjakaupasta kirjaa, se oli teos, jonka olin jo poikkeuksellisesti etukäteen valkannut haluamakseni. Se, joka ei ole silmissä, on poissa mielestä hyvin nopeasti. Siksi olisi tiedettävä, mitä haluaa ja mitä etsii, koska kirjakaupoista ei silmäilemällä löydä kuin kaikkein uusinta, julkisinta ja ostetuinta.

Saavun täpötäyteen teatterisaliin, soittajat jammailevat jo lavalla. Valot pimenevät, yleisö hiljentyy ja pianoa soittanut mies kääntyy ja nousee pöydän ääreen lukemaan kameraa kohden. Lavan taakse, valkokankaille heijastetaan miehen kiharat hiukset ja poikamaiset hymykasvot. Hän esittelee roolihahmot ja lento Thaimaahan lähtee.

 

­– Söpönnäköne se kirjailijaa esittävä näyttelijä, ystäväni toteaa väliajalla.

– Se on Itkonen itse, sanon. 

 

Näytelmä soljuu, ihmissuhteita setvitään. Yksi repliikki jää takomaan päähän. Ulkoministeri karjaisee syöpää sairastavalle vaimolleen ennen kuin kaikki räjähtää:

– Pane se kirja pois.

 

Näytelmän jälkeen mietin perheitä, joissa luetaan paljon. Entäs jos siellä luetaankin siksi, ettei haluta puhua toisille? Kirja voi olla pelastusköysi hapettomasta parisuhteesta ilmavimmille ajatuksille. Murrosikäisen koulukiusatun ainoa ystävä. Kolmen lapsen isän ja yksityisyrittäjän muutaman sivun hengähdystauko ennen unta. Arjen tylsyyttä pakenevan seikkailijan mielikuvien odysseia. Kirjaan on helppo paeta, se vie ajatukset muualle ja antaa perspektiiviä elämään ja ihmisyyteen.

 

Kirjojen ohella on hyvä lukea myös ympäröivää todellisuutta, elämän tilanteita. On hetkiä jolloin kirja kannattaa laittaa pois, ja sitten – puhutaan. Vaikka siitä mistä kirja kertoo.

Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä kirjailijansa uraa: antaa julkaista sopivasti, ei laskea liikkeelle keskeneräisiä töitä vain siksi että kirjailija nyt haluaa jonkun kirjan julki mahdollisimman nopeasti, tai että tekijä sattuu olemaan suosittu ja myyvä juuri nyt. Sen sijaan laatua sopivasti markkinoille.

Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista… Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.

On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).

Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.

P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?

EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.

Hohhoi, palasin juuri kotiin kahden päivän kirjailijavierailuilta. Matkassa oli kuusi nuorisokirjailijaa, ja puhuimme oppilaille kaksittain, tämä oli minulle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Kahden voimin esiintyessä tilanne on ihan erilainen kuin yksin tai suuremmassa joukossa, kuten paneelissa, jossa joku johtaa keskustelua. Erityisen mukavaa antia oli se, että ikään kuin tutustui kollegoihin paremmin – nimenomaan kirjailijoina. Eilen esiinnyin Tuula Kallioniemen kanssa, tänään Tapani Baggen, ja molempiin verrattuna olen vielä aivan noviisi, joten oli mielenkiintoista kuulla heidän työskentelystään elävästi kerrottuna. Sainkin kotiintuotavaksi muutamia uusia ideoita oman työni piristämiseksi (siis sen työn joka on ”hieman” jumissa… 🙄 )

Tällaiset matkat ovat hyvää vastapainoa kirjoitustyölle. Vaikka toimittajana käyn haastattelemassa ihmisiä, huomattava osa jutunteostakin on suunnittelua ja kirjoitusta, jotka freenä teen lähes kokonaan itsekseni. Kouluvierailuilla on pakko kohdata uusia ihmisiä, puhua yleisölle, olla sosiaalinen. Juuri ennen lähtöä saattaa ajatella että oih ja voih, mihin minä taas menin lupautumaan 😉 mutta kun liikkeelle lähtee, kokemus onkin – matkaväsymyksestä toivuttua – antoisa, virkistävä ja innostava. Se mikä etukäteen kuviteltuna tuntui ”pakolta”, tuntuukin itse tilanteessa mukavalta.

Kotiin palattua oih ja voih on unohtunut kokonaan, ja niiden tilalla on ihan toinen fiilis: Olipa mukavaa, ja kyllä kannatti! 😀

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot