You are currently browsing the monthly archive for Touko 2007.

Kirjailijan tehtävä on laittaa kirjaimia järjestykseen parhaalla mahdollisella tavalla, jotta lukija voi nauttia sujuvasta tarinasta. Jo kouluaikoina huomasin, että niin sanottu tekstin taju on lähes vaistonvarainen juttu. Muutamilla ysin keskiarvon oppilailla oli kova preppaaminen ennen äidinkielen yo-kirjoituksia, ja siitä huolimatta meinasi ällä jäädä saamatta. Minulla oli laiskuuden takia tiedot paikoitellen vähän hataria, mutta paikkasin sen kirjoittamalla näyttävää krumeluuritekstiä ei-oikein-mistään 😉
Mistä se taju sitten tulee? En yritäkään väittää, että mä nyt oon vaan niin hitsin hyvä ja toiset vaan ei osaa. Pikemminkin uskon että se on vähän kuten monet muutkin taidot – osittain opittua, osittain kiinnostusta kyseiseen asiaan ja osittain geneettistä. Aivoissa on kielellisiin taitoihin erikoistuneita alueita, eikä ole mitään syytä miksei niillä alueilla olisi yksilöllisiä eroja, ihan kuten ihmisten fysiologiassa muutenkin.

No mutta, kirjaimet ovat siis kohdallaan. Jotkut asiantuntijat väittävät, että ei ole olemassa sellaisia asioita kuin kielipää tai matikkapää, mutta itse olen eri mieltä. Ehkä aivojeni tekstinkäsittelyosa on sen verran turvonnut (hehe) että numeroita käsittelevälle osalle on jäänyt vähemmän tilaa. Joka tapauksessa numerot ovat aina tuottaneet minulle vaikeuksia.
Aloitin yläasteella pitkän matematiikan, eli kiinnostustakin riitti, mutta vähitellen luisuin lyhyelle ja lopulta selvitin senkin vain opettajan armosta. Olin kyllä lukiossa kova lintsaamaan, mutta tämä laskenta-alamäki alkoi jo sitä ennen. Ja minä yritin! Istuin tukiopetustunnilla, ja opettaja yritti selittää, että ”Opettele vain se kaava ulkoa ja sovella sitä kokeessa.”

Ei auttanut. Jos sain tarpeeksi aikaa ymmärtää kaavan, se toimi virheettömästi. Mutta jos sinne piti vain lätkiä numerot ja käyttää kaavaa kuin jotain työkalua, ymmärtämättä sen syvempää tarkoitusta, menin aivan täysin totaalisen sekaisin. Ja opetus eteni sellaista vauhtia, etten ehtinyt ymmärtää läheskään kaikkea edes tukiopetuksen avulla.

En ole koskaan oppinut ymmärtämään numeroita. Tiedän, että ne voivat ”puhua” aivan kuten kirjaimetkin, mutta aivoni eivät osaa avata koodia. Jos jostain syystä pitää esimerkiksi kirjoittaa kännykän muistista puhelinnumero paperilapulle, joudun katsomaan joka numeron yksitellen. Laskujen viitenumeroryppäät ovat painajaisia, ja usein mutisen niitä ääneen näpytellessäni niitä koneelle. Toivon aina ettei laskuttajalla olisi Sampo-pankin tiliä, niissä kun on yleensä kolme nollaa peräkkäin. Silmäni eivät hahmota, onko nollia kolme vai viisi, ja vaikka tiedän että niitä on kolme, minun täytyy peittää ne ja tuoda esiin yksi kerrallaan varmistuakseni asiasta.

Lieneekö kovinkin yleistä, että kirjainten ystävillä on ongelmia numeroiden kanssa? Voisinko vielä oppia pitkää matematiikkaa?

Terhin edellisen kirjoituksen innoittamana aloin miettiä, mitkä kirjallisuuden genret olen hylännyt niiltä kokeiltuani tai jopa kokeilematta. Runous tuli ensimmäisenä minullekin mieleen, sillä en ole kirjoittanut runon runoa varmaan neljään vuoteen. Silloinkin kirjoitin pakon sanelemana lyriikan kurssilla ja koko ajan kirjoittaessani tiesin, että en ollut omalla maaperälläni. Runous on siis yksi laajan kirjallisuudenala, jonka olen melko varmasti hylännyt. 

Proosan puolelta onkin vaikeampi sanoa, mitä genreä en missään nimessä aikoisi (vielä) kokeilla. Ennen lukioikää olin vakuuttunut siitä, että esikoisteokseni tulisi olemaan fantasiaa. Olin lukenut paljon fantasiakirjoja, oikeastaan lähes kaiken keskeisen mitä genrestä oli silloin suomeksi tarjolla, ja kirjoittanut tai ainakin aloittanut puolen tusinaa fantasiaromaania. Fantasiainnostukseni kuitenkin hiipui enkä enää jaksanut miettiä kuvitteellisten maiden vuosituhantisia historioita, piirtää karttoja, suunnitella uskontoja ja kehitellä taikavoimia. Lukemani fantasiaromaanit alkoivat toistaa itseään ja toisiaan, enkä oikein innostunut ajatuksesta, että olisin yrittänyt tuoda genreen jotain uutta. Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että joskus aikoinaan suunnitelmissa ollut suuri ja mahtava fantasiatrilogia jää minulta kirjoittamatta. 

Ennen fantasiahuumaani luin mielelläni eläintarinoita. Siis sellaisia, joissa koira, kettu, hiiri, hevonen tai muu neuvokas eläin joutui vaeltamaan pitkän matkan ja kohtaamaan vaaroja päästäkseen lopulta paratiisimaiseen luonnonsuojelunpuistoon tai hyvän omistajan luo. Halusin kirjoittaa itsekin sellaisen. Päähenkilönkin olin saanut valittua, kun olin havahtunut siihen tosiseikkaan, että Suomessa elelee otus nimeltä vesikko, jonka elinpiiriä minkit uhkaavat. Vesikon seikkailut jäivät silloin pienenä kirjoittamatta ja taitavat jäädä jatkossakin. Jos kirjoittaisin eläimistä, kirjan pitäisi olla vähintään yhtä monitahoinen kuin Ruohometsän kansaa, ja se taas vaatisi sellaista kunniahimoa, jonka taidan suunnata kuitenkin mieluummin ihmisistä kertoviin kirjoihin. 

En ole koskaan kokeillut kirjoittaa samppanjaa ja tummasilmäisiä miehiä täynnä olevaa hömppäviihderomaania enkä taida kokeillakaan. Sotakirjaa tuskin kirjoitan, en ehkä Lappiin sijoittuvaa kalastusromaaniakaan. En aio kirjoittaa parisuhteeni paljastuskirjaa enkä kuvausta mahdollisten tulevien lasteni kaikista päivittäisistä toimista. En usko kirjoittavani avainromaania. 

Onneksi on paljon sellaisia genrejä, joita ihan mieluusti kokeilisin. Tähän mennessä olen julkaistuissa teoksissa pitäytynyt tiukasti realistisissa nuortenromaaneissa, joten valinnanvaraa tuotannon monipuolistamiseen on vaikka millä mitalla. Novellit, kuunnelmat, lasten kuvakirjat, dekkarit… Eihän siitä fantasiaromaanistakaan toki koskaan tiedä.


”Mikä on suhteesi runouteen?” kuului kirjoittamisen perusopintojen runouden ennakkotehtävä, jonka tein viikko sitten. Minulla meni sormi suuhun. Suhteeni on nimittäin vähintäänkin ongelmallinen. Luen 1–5 runokirjaa vuodessa. Tiedän, että se on erittäin vähän. En osta runokirjoja juuri koskaan. Kirjakaupoissa kävelen runohyllyn ohi.

 

Aina kun yritän antaa runolle mahdollisuuden, kohdalleni osuu se kaikkein viheliäisin. Elitistinen, ylimielisen itsetietoinen runoilija, joka liihottaa niin korkealla omissa sfääreissään, ettei tekstistä saa minkäänlaista tarttumapintaa. On ranskan- ja latinankielisiä sitaatteja; on viittauksia Raamattuun ja Kreikan mytologiaan, vaikkei kirjoittaja välttämättä ole niistä sen paremmin perillä kuin lukijakaan. Minua alkaa ärsyttää niin paljon, etten lue runoja taas kuukausiin.

 

On minulla kuitenkin suosikkeja. Paras lukemani runokokoelma on ehdottomasti Anja Erämajan Laulajan paperit. Seuraan innolla myös Sanna Karlströmin, Arto Lapin, Saila Susiluodon ja Heli Laaksosen tuotantoa. Kaunis kieli ja ironiantaju voittavat minut puolelleen.

 

En kirjoita runoja. Olin toki tyypillinen teini-ikäinen, joka rustasi ruutuvihkoon lyijykynällä angstisen itsetuhoisia säkeitä. Mutta aikuisena ei sanaakaan.

 

Kunnes koitti runoviikonloppu kirjailija ja sanataideohjaaja Niina Hakalahden johdolla. Minua kauhistutti: pystyisikö jääräpäinen prosaisti muka kirjoittamaan runoa? Apua!

 

Kammottava asenteellisuuteni karisi jo ensimmäisenä iltana, kun kävimme läpi erilaisia runonäytteitä. Minun piti mennä kurssille asti, että tajusin itsestäänselvyyden. Runous on yhtä heterogeeninen kenttä kuin proosakin. Sen sisälle mahtuu kokonainen maailma. Voin löytää runouden sisältä hyviä ystäviä, mutta en tietenkään voi tulla toimeen kaikkien kanssa. Enhän innostu myöskään kaikista lukemistani proosateksteistä. Minulla on ollut huono tuuri törmätessäni minulle sopimattomiin runoilijoihin, mutta aivan varmasti Anja Erämajalla on sielunsiskoja ja -veljiä, jotka vain odottavat löytämistään.

 

Ja kyllä. Jääräpäinen prosaisti kirjoitti viikonlopun aikana innokkaasti lastenrunoja, proosarunoja ja tankaa – ja nautti siitä. Nyt tiedän voivani hyödyntää oppejani ja runouden keinoja myös proosassani.

 

Niina Hakalahti on kirjoittanut osuvasti: ”Runo voi piileskellä missä tahansa tekstissä, se on kenties uinuva mahdollisuus kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Runo voi siis tulla vastaan yllättävissäkin paikoissa, pukeutua valepukuun.”

 

Heitänkin ilmaan kysymyksen:

 

Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi?

 

Teksti: Terhi Rannela

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olin eilen Helsingissä Tähtivaeltajapäivillä, tieteiskulttuuritapahtumassa, jossa oli paljon paneelikeskusteluja ajankohtaisista kulttuuriaiheista. Siellä kaiken muun esitysvirran lomassa sivuttiin keskusteluissa kirjallisuuskritiikkiä, miten sf- ja fantasiakirjat ovat ainakin Hesarissa saaneet näkyvyyttä paremmin kuin muutama vuosi sitten (joidenkin paikallaolijoiden mielestä näkyvyyttä pitäisi olla enemmän, toisten mielestä kaikista kirjailijosta tuntuu ymmärrettävästi siltä, ettei näkyvyyttä ole koskaan riittämiin.) Maakuntalehdissä tilanne ei ole minusta yhtä hyvä: esimerkiksi Länsi-Savossa julkaistaan niin vähän kirjallisuuskritiikkejä, että scifin, fantasian tai nuortenkirjan sivuille pääseminen on jo pienoinen ihme.

 
Yksi ajatus jäi kuplimaan päähän: löytääkö hyvä kirja varmasti lukijansa? Saako se huomiota mediassa, löytääkö se kirjastoissa ja kirjakaupoissa kohderyhmänsä? Kirjoja julkaistaan kuitenkin vuosittain todella paljon, kotimaisiakin, eikä palkintoehdokkuuskaan takaa lasten- tai nuortenkirjalle mitään kummempaa julkuutta. Päivälehdissä on kulttuurikritiikeille vähän tilaa, ja aikuisten kirjoille suodaan enemmän palstaa. Kritiikeille varattu tila on usein kovin pieni muutenkin, ja pahimmoillaan kritiikistä tulee pelkkä juonireferaatti. Arvosteluja toki on alan lehdissä. Aihepiiriin erikoistuneita lehtiä ovat mm. Lukufiilis, Vinski, Virikkeitä ja Onnimanni, arvosteluja julkaisevat myös monet lehdet kuten esim. Lasten maailma, ja Parnassossa oli juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittynyt numero.

Lapsille ja nuorille kirjoittaminen on oma erikoisalueensa, ja kriitikko joutuu miettimään erityisen tarkasti sitä, kenelle kritiikkiä tekee ja mitä asioita arvottaa. Ostopäätöksiä tekee usein aikuinen, mutta kirjan lukija on kuitenkin usein nuori tai lapsi (tai aikuinen lapsen kanssa). Kirjasta on helppo sanoa, miten se puree aikuislukijaan, mutta todellinen makutuomari onkin se lukija, joka ei välttämättä saa ääntään kuuluviin lehdissä. On hassua nähdä sellaisia kommentteja, että kirja ei tarjoa aikuislukijalle suuria elämyksiä – miksi pitäisi tarjota? Onhan tietenkin hyvä, jos teoksesta tulee koko perheen klassikko, mutta ei se mikään itsetarkoituksellinen tavoite voi olla. Eikö hyvä kannuste olisikin se, että ”tämä kirja saa lapsen innostumaan” tai ”tämän kirjan avulla nuori saa  uusia elämyksiä  ja kokemuksia.”

 
Itse olen kirjoittanut kritiikkejä lähinnä science fiction- ja fantasiakirjoista, ja usein olen valinnut arvioitavakseni ulkomaisia nuortenkirjoja. Olen joutunut pohdiskelemaan sitä, että saatan hyvinkin kulkea oman makuni mukaisesti ja arvoida jostakin kirjasta, että se on kliseinen, sen hahmot ovat yksioikoisia tai sen idea ei sytytä: ehkä nuori ei ajattelisi samoin. Kritiikin tekeminen onkin todella vaikeaa, lajityyppi pitäisi tuntea hyvin, laadukkaan kirjallisuuden periaatteet olla hyppysissä ja samalla kyetä eläytymään kohderyhmän tarpeisiin. On helppoa liukua siihen suuntaan, mikä minua itseäni miellyttää. Arvossaan olkoon siis  ne  kriitikot, jotka aidosti pystyvät eläytymään kohderyhmän  mieltymyksiin!

 
Kirjailijoiden ja kustantajien olisi hyvä päästä jotenkin käsiksi siihen tietoon, mikä tarjoaa lapsille ja nuorille elämyksiä. Onneksi netin välityksellä on mahdollisuus jakaa tietoa. Lukijat  suosittelevat nykyään kirjoja toisilleen blogeissa tai vaikkapa bookcrossing-toiminnan välityksellä.
Meille kirjoittamisen uurtajillekin on tarjolla luettavaa. Uutena keskustelun herättäjänä on Maria Loikkasen Alas taikavirtaan joka keskittyy  lasten- ja nuortenkirjakritiikkeihin.

Omien kirjojen nimiä googlaamalla löytää joskus lasten- ja nuorten kirjoittamia rehellisen suoria mielipiteitä kirjoista. ”Oli tosi jännä”, ”Musta kirja oli tylsä ja pitkäveteinen”, ”Jännitin että miten siinä lopussa käy ja sit olikin se yllätys.” Sana leviää puskaradion välityksellä, vaikka media ei teosta huomaisikaan.

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot