Yksin ja yhdessä, kotona ja kaukana

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, senhän me muistamme aina parkaista, kun joku epäilee kirjailijan homman olevan liian kivaa. Asian toinen puoli on, että jotkut meistä, kuten minä, nauttivat yksinäisyydestä ja siitä, että työnsä saa tehdä aivan yksin.

Paljon ryhmätyötä tehneenä ja työyhteisöissä kiehuneena sekä kypsyneenä annan arvoa sille, ettei minun tarvitse ottaa osaa yhteisölliseen loiskiehuntaan, vaan että olen vastuussa vain omasta työstäni ja että työstä vastaan vain minä. Kirjoitan luullakseni parhaiten, kun elämä tasaista ja tylsää eikä mitään erikoista tapahdu.

Yksinäisyys, tasaisuus ja tylsyys, niin ihania asioita kuin ovatkin, alkavat syödä hyötyään, jos niitä on liikaa. Jos virikkeitä on liikaa, on vaikea keskittyä kirjoittamiseen. Jos niitä on liian vähän, alkaa puutua ja luovuuden kaivo kuivuu, näin tuoreesti asian ilmaistakseni.

Onneksi meillä on toisemme ja residenssit.

Kadehdin Goldbergin ja Cameronin suitsuttamia kirjoittajatreffejä niin hartaasti, että lopulta sain kirjailijakavereiden avulla sellaiset aikaiseksi tänne Tampereelle Pirkkalaiskirjailijoiden huomaan. Tapaamme kerran kuussa, käymme kuulumiskierroksen eli kerromme toisillemme, mitä meille kullekin kirjoittajana kuuluu juuri nyt, puhumme ehkä jostain aiheesta, joka tuntuu polttelevan. Treenikirjoitamme. Joka ainoa kerta palaan kotiin virkistyneenä ja energiaa saaneena. Iloisena!

Terhin kanssa olen kirjoittanut yhdessä, ja yhdessä kirjoittamisen mainioita etuja, kuten vertaistukea ja toiselta oppimista, olemme suitsuttaneet monessa yhteydessä. Meille on kuitenkin selvää, että yhteiskirjoittaminen on sivuraide, jonkinlainen virkistävä harrastus, ei se varsinainen ura.

Residenssit merkitsevät virikkeitä ja irtautumista tavallisesta: uusia visuaalisia elämyksiä, uusia tuoksuja, tuntemuksia, ruokia, erilainen ilmasto – kaikki on toisin kotona.

Olen tänä keväänä päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan residenssielämästä. Olen aina hämmästellyt kollegoja, jotka pystyvät kirjoittamaan residenssissä. Minulle uusi paikka tuottaa niin paljon hämmennystä ja virikkeitä, että kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Miksi istuisin sisällä asunnossa kirjoittamassa, kun voin ja haluan koluta taidemuseot, linnoitukset, kotimuseot (etenkin ne!), käydä torilla, kävellä kaupungilla, nauttia teatterista ja elokuvista, istua ravintolassa – hui hai, läppäri minulla on kotonakin, mutta vieraan paikan kulttuuritarjoomuksia ei.

Omituista kyllä, kun vietin kaksi viikkoa Pietarissa, onnistuin myös kirjoittamaan, vaikka se ei ollut aikomukseni. Ilma oli enimmäkseen kamala eikä huoneessa ollut televisiota, se on ehkä tämän ihmeen salaisuus.

Toukokuussa olin ”residenssissä”, joka yhdisti nämä kaksi: yhdessä kirjoittamisen ja residenssielämän. Seitsemän kirjoittavaa naista matkusti yhdessä Unkariin, keskelle ei-mitään, pölisevien paprikapeltojen keskellä sijaitsevaan maalaistaloon.

Tapahtui taas ihme. Sain tekstiä aikaan aivan yhtä paljon kuin normaalilla kotiviikolla, vaikka tunsin olleeni lomalla. Teimme joka päivä pari tuntia kirjoitusharjoituksia, kiitos Johannan, joka oli ne suunnitellut ja valmistellut ja vieläpä veti kirjoitussessiot. Kirjoitimme omiamme. Nukuimme päiväunia. Iltapäivisin lilluimme läheisen pikkukaupungin hämmästyttävän suuren kylpylän erilaisissa altaisissa ja päälle päätteeksi söimme hyvää ja rasvaista unkarilaista ravintolaruokaa. Kollega Terhin blogin kuvat kertovat, miten ihanaa Unkarissa oli.

Koska sana ”residenssi” on aiheuttanut myös huonoa verta ja katkeruutta siitä, että valtion syöttiläät makaavat laiskoina valtion kustantamissa asunnoissa ulkomailla kittaamassa viinaa, kertaus on paikallaan. Kirjailijat tienaavat erittäin vähän. Heillä on harvoin mahdollisuuksia lähteä lomamatkalle tai muutoin hankkia virkistystä. Residenssit ovat eräänlainen säätiöiden ja yhdistysten kädenojennus. Residenssiä anotaan, useimmiten viikoksi tai muutamaksi. Jos sen sattuu saamaan, siitä maksetaan vuokra, joka toki on vähäinen tai ainakin kohtuullinen. Sinne matkustetaan ja siellä eletään omin varoin.

Anneli K.

Onnittelut Railille!

Raili Mikkaselle on myönnetty Anni Swan -mitali Suomen lasten linnakirjasta. Lämpimät onnittelut! Palkinto myönnetään joka kolmas vuosi erittäin ansiokkaasta lastenkirjasta.
Linnakirja on paitsi ansiokas, myös erittäin kaunis kirja, kiitos Laura Valajärven.
Uutinen palkinnosta perusteluineen täällä:
eli Lastenkirjahyllyssä

Saako kirjailija pitää välivuoden (julkaisemisesta)?

Olen julkaissut yhden tai kaksi kirjaa joka vuosi vuodesta 2004 saakka. Tänä keväänä huomasin olevani väsynyt, leipiintynyt, kyllästynyt. Aloitin uuden romaanin niin kuin joka vuosi, mutta huokaisin ensimmäisen luvun valmistuttua:

Liian tuttua, niin helppoa, olen kirjoittanut tämän eri sanoin monta kertaa. En enää. Nyt pitää löytää jokin uusi kulma, uusi reitti.

Kirjailijaystävä kysyi kuulumisia. Suustani pääsi:

– Minä olen aika väsynyt. Olen miettinyt, että mitä jos minulta ei tulisikaan kirjaa ensi vuonna?

Kun kysymyksen sanoo ääneen, se muuttuu pelottavan todeksi. Onko minusta siihen? Pitämään taukoa ajassa, jossa on muodikasta ylpeillä mahdollisimman suurella tuottavuudella? (jossa kysytään absurdeja kysymyksiä kuten: ”Kuinka monta kirjaa sulta tulee tänä vuonna?”) Ajassa, jossa nopea tahti on monelle kirjailijalle myös taloudellinen pakko? Onko etuoikeutettua apurahakirjailijuutta haaveilla sellaisesta ylellisyydestä kuin tauko? On toki.

Minusta vastaus kysymykseen ”Saako kirjailija pitää välivuoden?” on tietysti aivan itsestään selvä. S A A. Pitää, jos ei jaksa. Oikeastaan kirjailijan pitäisi ajatella lukijaa: puolivillainen, intohimoton tekele on loukkaus lukijaa kohtaan.

Luovuutta ei voi pakottaa, väkisin ei synny hyvää. Luovuutta täytyy hoitaa, ravita, sille tulee antaa aikaa. Minä kun ajattelin tästä työstä elämän mittaista ammattia.

Nyt näyttää epätodennäköiseltä, että pidän taukoa (vaikka olisinkin halunnut, että tämä postaus päättyy proosallisesti välivuoden valitsemiseen). Kustannustoimittajani sai minut innostumaan eräästä kirjasta viime viikolla, kotona nakuttelin konetta hyväntuulisena.

Mutta pelkkä tauon mahdollisuuden, tahdin hidastamisen pohtiminen on tehnyt hyvää, ollut jopa terapeuttista tässä kiihtyvässä oravanpyörässä.