You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2017.
Nyt on taas se kamala hetki. Viimeinen kierros maaliskuussa ilmestyvään kirjaan.
Viimeinen on viimeinen. Viimeisen jälkeen ei voi enää tehdä muutoksia. Nyt pitäisi olla tarkka. Pitäisi jaksaa. Pitäisi innostua tekstistä, jota on viilannut ja jauhanut vuoden. Mutta minkäs teet; puoli vuotta sitten kelpo tarinalta vaikuttanut kässäri haiskahtaa nyt pelkästään homeelta.
Kun mikään putki ei tunnu riittävän tarpeeksi tarkkaan tsuumaukseen.
Ja se kaikkein tuskaisin askel on vielä edessä: taittovedos. Sen tarkistaminen nippanippa menettelee, mutta lopullinen painoon päästäminen kauhistuttaa. Siinä vaiheessa jokainen pikku epäkohta näyttää karhunjätöksen kokoiselta mokalta: voisiko vielä vaihtaa pilkun paikan, sanajärjestyksen, säejaon, verbin, sävyn. En osaa päästää irti ennen kuin kustannustoimittaja hellää väkivaltaa käyttäen viheltää pelin poikki.
Eikä tässä vielä kaikki. Kärsimys huipentuu piinaviikkoihin eli kirjan odottamiseen painosta.
Lopulta uusi kirja on aina maailman suurin ihme, ilo ja onni. Tiedän sen, mutta siihen on vielä matkaa. Nyt pelottaa.
Onko teillä muilla vaikeita hetkiä tässä työssä?
Kirsti
Marja Björk (s.1958) on lieksalaislähtöinen, Helsingissä asuva kirjailija. Björk kirjoittaa raskaista aiheista kursailematta ja koskettavasti. Huumoria on siellä täällä, useimmiten se on mustaakin mustempaa, kuten vaikkapa baarin syväpaistoöljy. Marja Björk oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2013 teoksella Poika. Lainaa vain on hänen kuudes romaaninsa.
Romaani sijoittuu 1980- 1990-luvuille. Päähenkilö Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä. Anja-täti pyytää Eevaa Savoon, Visulahden Shellille tuuraajaksi vakituisen työntekijän sairastuttua. Katajabaarissa Eeva on huhkinut ennen opiskelemaan lähtöään. Paikka on kolkko, rasvanhajuinen ja kusiroiskeinen. Täti houkuttelee Eevaa myöhemminkin Mikkeliin, koska hänellä olisi taas yksinäinen talvi edessä.
Kuinka ollakaan Eeva saa töitä Postipankista. Vekselitiskillä hän tapaa Sakarin, puulintuja ja puisia voiveitsiä tekevän taiteilijasielun. Mies on Eevan mielestä karismaattinen ja komea, totuus on paljon muutakin, mm. patalaiska ja reppanakin. Sakari oli ollut kibbutsilla yli 20 vuotta sitten ja yhä hän näytti elävän kahta aikakautta ja kahta maailmaa. Menisi eteenpäin, hyvä mies, Eeva ajattelee myöhemmin. Sakari on hyvin uskonnollinen, kuuntelee Eevan kauhuksi verstaallaan Viktor Klimenkon levyä: ..kuljen Kinneretin rantaa, soi pasuunat Siionin, tumballai tumbalalai, tumbalaikka, iloni valtaa sydämet vaikka vielä en nää sua Jerusalem.. Sakari asuu puolikriminaalien asuinkorttelissa, jolloin ovelle saapuu joulunakin haulikkomies.
Sakarin ex-vaimo on pahoin alkoholisoitunut Virpi, joka ryöstetään ja raiskataan. Alemmuudentuntoinen, jo lapsuudessa traumatisoitunut ja häpeän kutistama Eeva ajattelee :”Hän haisi viinalle, kasvot olivat pöhöttyneet ja siitä huolimatta hänestä loisti salaperäinen miehet hulluksi tekevä vetovoima ja tenho. Olin viisitoista vuotta nuorempi, mutta hän oli kauniimpi, paljon kauniimpi.”
Myös Monna, heidän 15-vuotias, pahimmassa murrosiässä oleva tytär on vielä kuvioissa mukana. Monna on koulussa kympin tyttö, mutta myös tuuliajolla ja eksyksissä, kuten monet muutkin kirjan henkilöt. Monna hotkii pitsaa ja suklaavanukkaita, hän herättää Eevassa lähinnä puistatuksia ja ristiriitaisia tunteita.
Eeva ja Sakari ottavat lainaa ja muuttavat vanhaan kyläkoulun rotiskoon. Koulu vilisee hiiriä ja rottia, kaivo myrkyttyy, kun pellolle ajetaan teurasjätteitä Sakarin innostuessa biodynaamisesta viljelystä. Sakarin puulinnut eivät oikein mene kaupaksi. Kaaoksen keskelle syntyy Roope, jota Eeva ei aina oikein jaksa hoitaa. Eletään 90-luvun lamaa, lainaa on otettava lisää.
Järjen äänenä on Anja-täti, Shellin baarin armoitettu emäntä. Hän on työteliäs jääräpää, jonka kommentit kuulostavat usein tylyiltä.Anja on kurkkuaan myöten Katajabaaria ja kaipaa Amerikkaan. Eevan ja Anjan välillä on jonkinlainen kiintymys ja alkeellinen lämpö. Hän oli Eevalle naisen malli jo varhain.
Yön hiljaisuudessa Eevaa ahdistavat traagiset lapsuusmuistot. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan, hakkasi verhotangolla niin, että hammas irtosi. ”Kaaduit kellarin rappuun, kuulitko huora, isä sanoi, kun äiti lähti hammaslääkäriin. Äiti katosi monta kertaa ja tuli aina takaisin, ja aina meni jotain rikki. Eevan 12-vuotispäivänä äiti tekee itsemurhan. ”Äidille tuli in-flu-ens-sa, in-flu-ens-sa eikä in-fu-lenssa, isä sanoi, kun äiti kuoli. Lausut oikein koulussa. Ja joka paikassa, missä kysytään ja jos ei kysytä, et puhu mitään.”
Eevan veli hukkui lampeen. ”Yö oli vaikea. Valvoin. Ajattelin veljeäni, joka hukkui lampeen. Hukkui tietysti, kun ei uinut. Ihminen hukkuu, jos ei ui. Olin kuvaillut Sakarille jalanjälkiä, joihin oli noussut vettä niin kuin jään päälle keväällä aina nousee, jalanjäljet laajenivbat päivä päivältä ja näyttivät lopulta siltä kuin isosaappainen pilkkimies olisi kävellyt avantoon. Joka päivä kävin rannalla katsomassa ja odotin, että veli olisi seisomassa toisella rannalla ja tulisi kotiin.”
Pelko juoksee selkäpiitä pitkin, kylmä on sen rotanvarpaan kosketus, hieman Eevan sanoja mukaillen. Eeva alkaa syödä unilääkkeitä ongelmien kasautuessa ja Sakarin sairastuessa. Kirjan lopussa Eeva palaa Helsinkiin, Roope mukanaan. Eeva pääsee Shellille taloushallintoon hyvillä papereilla ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kalvavat sielläkin. Junamatkalla eräs mies horjahtaa kaukojunan alle asemalla ja katkeaa kummallisella tavalla vyötärön kohdalta kahtia. Eevan on kiirehdittävä kotiin poikansa luo, vaikka ”Tiedän, että katselen katkennutta miestä vielä ensi yönä, tulevina öinä, aina.”
Musta juna yrittää myöhemmin imaista Eevankin mukaansa. Loppu on hieno, siinä on ripaus toivoa.
Marja Björk kirjoittaa karskin rehellisesti köyhyydestä, kuolemasta ja surusta.Hänen ihmisensä ovat elämänmakuisia, usein yksinäisiä ja juurettomia. He ovat tosia, haavoineen kaikkineen. Rivien välissä on myötätuntoa ja karheaa lämpöä. Samaistuin moniin kirjan henkilöihin, niin Eevaan, Anjaan kuin Sakariinkin. Toki Roju-Pöntiseenkin, miksei vähän Monnaankin, joka kaipasi muiden tavoin niin kovin rakkautta.
Kiitokset kirjasta, Marja Björk!Hän kertoi Kotilieden haastattelussa (se löytyy netistäkin), että Visulahden Shell oli hänen ensimmäisiä työpaikkojaan. Yllätys, yllätys, siellä oppi tekemään töitä. Postipankissakin hän on työskennellyt.
Hyvää tätä vuotta kaikille,
t. Heikki
P.S. Tänään on Heikin päivä, talvi on puolessa välissä, uskottiin ennen. Karhukin kääntää kylkeä.
Oletko aina haaveillut kuvakirjakässärin kirjoittamisesta? Minä olen. Mutta selkeä ja napakka idea piilottelee. Hirmuisen vaikea laji, ehkä juuri siksi niin kiehtova.
Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla, miten kuvakirjailijan saappaat sopivat omaan jalkaan: Karisto oy julisti tänään kirjoituskilpailun, jossa etsitään lapsille tai varhaisnuorille tarkoitetun kuvakirjan tekstiä. Väljänä teemana on rohkeus.
Aikaa on 15. toukokuuta 2017 saakka. Tulokset julkistetaan Hämeenlinnassa 4. elokuuta 2017 Hippalot-lastenfestivaaleilla. Kustannussopimuksen lisäksi palkintona on 5000 euroa, joka voidaan jakaa useamman käsikirjoituksen kesken. Tuomaristoon kuuluvat kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen, kirjailija Anneli Kanto ja kuvittaja Matti Pikkujämsä.
Raadin jäsenen Anneli Kannon tyylinäyte Noora Katon kuvittamasta kirjasta Vilma Virtanen ja uimataito (Karisto 2011).
*
Terävää kynää ja mielikuvituksen laukkaa kaikille kilpailuun osallistuville!
Kirsti
Viikko lähes lopussa. Tunnustan pari kertaa muistaneeni tämän kirjoitusvuoroni, mutta kun… Lupasin itselleni, etten viime maanantaista lähtien edes vahingossa ajattele mitään muuta kuin kässäriä. Ja niin se on mennyt. Tai ainakin jokseenkin niin.
Ihmettelen sitä, miten kirjailijan hommaa aloitellessani kirjoitin olohuoneessa kolmilapsisen perheen ja yhden koiran suihkeen keskellä. Nykyisin täytyy vetäytyä täysin omiin oloihinsa saadakseen jotain todella aikaan. Niin tai ehkä ollakseen saavinaan. Olen kieltänyt itseltäni jopa ääneen puhumisen, etten häiriinny äänistä huoneessa. Ei ole tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa mistään, mitä nyt vähän tästä.
Muinaisilta ajoilta on jäänyt syvästi mieleeni viisivuotiaani tuskastunut tokaisu kirjoittavan äidin vieressä: ”Älä sano aina joo, joo, vaan KUUNTELE, mitä minä sanon.” Silloin pisti isosti omaatuntoani, ja kuten huomaat, jäi mieleen.
Miten paljon muuten kirjailijan osaan kuuluu huono omatunto? Moniko teistä on kärsinyt siitä ja miten sen nutistanut? Vai onnistuuko nutistaminen ylimalkaan? Eikö myyttinä kerrota, että jokainen kirjailija on umpi-itsekäs ihminen, jonka kanssa ei pidä ainakaan naimisiin erehtyä. Onko väite semmoinen kuuluisa taivaan tosi?
Nämä nyt puikahtivat mieleeni. Häädän ne pikaisesti tiehensä, sillä edessäni pöydällä lojuvat kässärin tulosteet muka täydellisen viattomina. Kuulen silti selvästi niiden mutinan: ”Älä ajattele siinä joo joo kohta, vaan JATKA TYÖTÄSI, prkl!
Hurraa, on palkintojen aika! Nyt vuorossa Suomen Nuorisokirjailijat ry:n perinteikkäät kirjallisuuspalkinnot.
Topelius-palkinto jaetaan viime vuonna julkaistulle korkeatasoiselle nuortenkirjalle, palkinnon saa Siri Kolu romaanistaan Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016).
Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka on syntynyt väärään kehoon. Se on kertomus herkistä perhesuhteista, rakkaudesta, kasvamisesta, vapauden kaipuusta sekä ihmisen oikeudesta, halusta ja tarpeesta määritellä itsensä ja identiteettinsä. Henkilöiden tunteita kuvataan tarkasti, tyylikkäästi ja hienovaraisesti. Painavasta asiasta huolimatta Siri Kolun teoksessa on keveyttä ja ilmavuutta ja teoksen kieli, rakenne ja tarina hengittävät ja antavat tilaa lukijan omille ajatuksille. Kesän jälkeen kaikki on toisin sopii luettavaksi yhtä lailla nuorille kuin aikuisille: ilmavuus kantaa läpi tarinan ja johdattaa paitsi päähenkilön, myös lukijan kohti maailmaa, jossa kaikilla on oikeus rakastaa ja olla oma itsensä.
*
Ansiokkaalle lastenkirjalle myönnettävän Arvid Lydecken -palkinnon saa Sanna Isto teoksestaan Maan alaiset (WSOY 2016).
Maan alaiset on vaikuttava lastenromaani Metuli-tytöstä, joka eräänä aamuna huomaa muuttuneensa erikoiseksi eläimeksi. Mitä tehdä, kun oma elämä
yhtäkkiä ryövätään? Kesäinen Suomenlinna tunneleineen ja linnoituksineen on herkullinen miljöö seikkailulle maanalaisen kansan joukossa. Metuli tutustuu paitsi erwinien maailmaan, myös itseensä ja ihmisiin uudenlaisesta näkökulmasta. Mielikuvitus, vaihtoehtohistoria, arki ja fantasia punoutuvat teoksessa saumattomasti yhteen. Mukaansatempaava, erinomaisella kielellä kirjoitettu teos etenee sujuvasti ja pitää lukijan otteessaan alusta loppuun. Maan alaiset on ajaton kertomus ystävyyden voimasta, uskalluksesta sekä omien vahvuuksien ja rajojen löytämisestä.
*
Palkintoraatiin kuuluivat erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho (pj), äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio.
Vuonna 2017 sekä Topelius- että Arvid Lydecken -palkinnon arvo on 2017 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.
Grafomania hihkuu ilosta ja onnittelee näitä kahta ihanaa S.U.P.E.R.K.I.R.J.A.I.L.I.J.A.a eli Suunnattoman Upeaa & Päheää Erikoisasiantuntijaa & Raudanlujaa Kirjallisen Ilmaisutaidon Rokkistaraa Joiden Armottoman Intohimon Luomisvoima Ihmiskuntaa Jatkuvasti Autuuttaa! (Lainaus Markku Kestiltä edellisestä kommenttiketjusta.)
Kirsti
”Katos katos, kirjailija ite!”
”Terve.”
”No, sinä se vaan kirjottelet vieläkin vai mitenkä?”
”Joo, minä se vaan kirjottelen. Vieläkin.”
”Millonkas meinaat semmosen oikeen kirjan kirjottaa?”
”Tarkotat varmaan, että kirjotanko semmosta Aikuisten Kirjaa.”
”Niin niin, että meinaatko semmosta kirjottaa?”
”No minun mielestä nämä minun kirjat on ollu tähänkin asti ihan oikeita kirjoja. Mutta joo, kyllä minä semmosen Aikuisten Kirjankin oon kirjottanu. Se tullee joskus ens syksynä myyntiin.”
”No sillä lailla. Sitä pittää vaan koittaa saaha arvostusta ja sitten semmosta läpimurtoo tehtyä. Ei taija ne lastenkirjat oikein myyä.”
”Ne on kyllä nuortenkirjoja mitä minä oon kirjottanu. Ja on ne itse asiassa myyny ihan hyvin. Monta uusintapainostakin on otettu ja vieläkin tekkeevät kauppansa ihan hyvin.”
”Niin niin mutta niillä oikeilla kirjoilla voi saaha arvostusta ja menestystä sitten.”
”Minusta tuntuu, että minua ja minun kirjoja kyllä arvostettaan jo nyt ihan tarpeeks. Ja menestystäkin on tullu. On ollu palkintoja ja ehokkuuksia ja lukijat tykkää ja minua pyyvetään paljon vierailuille ympäri Suomee ja on tulossa musikaalia ja tv-sarjaa ja vaikka mitä.”
”Jaa jaa, vai niin, enpä oo kuullukkaan. Mutta ei sitä kyllä passais ylpistyäkkään liikaa, ei sen puoleen. Vaikka eipä tuota taija vielä olla aihettakkaan. Mutta oishan se toista jos se oikee kirja sitten huomattas. Jos ois tarpeeks hyvä.”
”En haluais olla mitenkään hankala, mutta kyllä ne nuortenkirjatkin on ihan oikeita kirjoja. Ja lastenkirjat. Kaikki kirjat on oikeita kirjoja.”
”Niin niin mutta kun ei niitä kukkaan missään huomaa eikä lue.”
”On niitä monikin lukenut.”
”Niin niin mutta kun et sinä nyt ymmärrä. Kun onhan se nyt ihan eri asia kirjottaa oikee kirja kun semmonen lastenkirja. Helppohan se on semmonen lyhkänen lastenkirja kirjottaa kun niissähän on suurin osa vaan kuvia mutta oikeissa kirjoissa mennee paljon kauemmin ja se on paljon vaikeempaa.”
”Ei se oikeestaan oo yhtään eri asia. Sitä paitsi niissä minun kirjoissa on yhtä paljon sivuja kun niissä sinun aikuisten kirjoissakin. Onhan ne erilaisia, mutta ei toisen kirjottaminen oo yhtään sen helpompaa kun toisenkaan.”
”Elä yritä. Kyllä minä tiijän. Ne on vaan isolla fontilla tehty ne lastenkirjat. Ja sitä paitsi sinun kirjoissa on liian paljon sivuja. Ei ne kato nykynuoret jaksa lukkee mittään pitkiä kirjoja. Etkö sinä nyt tuommosta tiiä? Kirjota lyhempiä tai sitten niitä oikeita kirjoja. Ei kun anteeks, korjaan, aikuisten kirjoja, ettei nyt herra kirjailija vaan loukkaannu.”
”Selvä. Eipä tässä mittään. Minun pittää nyt mennä. Oli mukava nähhä. Hei sitten.”
”Ei tullu linnaankaan kuhtua tänä vuonna.”
”No ei tullu. Minulla on tosiaan vähän kiire jo, pittää mennä.”
”No ei sitä aina voi onnistua. Kirjota vaan kuule niitä oikeita kirjoja niin ehkä se sitten vielä tullee.”
”En minä koe että minä oisin mitenkään epäonnistunu, päinvastoin.”
”No niin niin, vitsi vitsi.”
”No niin. No, hei sitten.”
”Heipä hei vaan. Mulukku.”
”Mitä?”
”Ei mittään. Hei hei vaan. Yritähän kirjotella.”
”Joo, kiitti, minäpä yritän kirjotella.”
Hiphei ja hyvää uutta! Nyt on aika juhlia paitsi 100-vuotiasta Suomea myös runoa, kieltä, sanoja. Juhlavuoden kunniaksi runoilija Tuija Välipakka on perustanut SUOMI ON RUNO -blogin ja kutsunut mukaan suuren joukon kollegoja. Sivustolla julkaistaan vuoden jokaisena maanantaina uusi runo, viikon avaukseksi.
Blogi aukesi eilen Välipakan itsensä kirjoittamalla runolla. Vuoden edetessä saamme lukea tuoreita tekstejä lukuisilta runoilijoilta, mukana ovat mm. Sinikka Vuola, Katariina Vuorinen, Johanna Venho, Tapani Kinnunen, Ville Hytönen, Riina Katajavuori, Raisa Jäntti, Jarkko Tontti, Arto Lappi, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juha Kulmala, Jyrki Kiiskinen, Harri Nordell, Anni Sumari, Risto Oikarinen, Merja Virolainen, Tero Liukkonen, Tittamari Marttinen, Tomi Kontio, Kristiina Wallin, Anja Erämaja, Kristiina Lähde, Juha Siro, Sirpa Kyyrönen, Harry Salmenniemi, Miia Toivio, Saila Susiluoto, Helena Sinervo ja allekirjoittanut. Vuoden kuluessa joukko vielä täydentyy.
Ajatelkaapa, maanantaina 25. joulukuuta 2017 blogista löytyy 52 ennen julkaisematonta runoa, mikä ainutkertainen helmi!
Kirsti
Grafomania 
Uusimmat kommentit