You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2008.

Nykykirjailija ei voi erakoitua kammioonsa ja luottaa siihen, että hyvä kirja kyllä myy itse itsensä. Kirjailijan on hyvä näkyä ja kuulua jo ihan markkinointimielessä, ja mikä olisikaan parempi tilaisuus esittäytyä ”ihan oikeana ihmisenä” suoraan lukijoille kuin kirjamessujen lavalla? Meillä nuorisokirjailijoilla on lisäksi monia hienoja tilaisuuksia viedä lukemisen ja kirjoittamisen iloista sanomaa lapsille ja nuorille kouluvierailujen muodossa.

 

Luonteva esiintyminen ihmisjoukkojen edessä ei kuitenkaan ole suomalaisten perinteisiä vahvuuksia. Suuri syy on kulttuurissa, täällä ei ole katsottu hyvällä jos joku haluaa tuoda itsensä esiin, nöyryys ja krooninen syyllisyydentunne (oli sille aihetta tai ei) ovat vankkoja luterilaisia hyveitä. Lapset kasvatetaan ilman positiivista vahvistamista, etteivät ne vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja. Vaikka jotain saavuttaisikin, on hyvä vähätellä itseään.

Onneksi kulttuurimme on vähitellen muokkautumassa avarammaksi. Tulemme varmasti näkemään yhä enemmän nuoria suomalaisia, joilla on terve itsetunto ja jotka eivät hyydy tuppisuiseen, vapisevaan koomatilaan joutuessaan puhumaan useammalle kuin yhdelle ihmiselle kerrallaan.

 

Meille vähän vanhemmille voi kuitenkin olla yhä vaikea päästä yli esiintymispelosta ja kaikesta siitä pimeästä ja synkästä, joka velloo alitajunnassa ja vakuuttelee että homma menee takuulla totaalisesti pieleen. Ja pelosta huolimatta moni haluaisi esiintyä, jopa nauttisi siitä ilman lamauttavaa jännittämistä!

Onneksi tätäkin asiaa voi opetella, ja ehtoisa järjestömme Nuorisokirjailijat ry. järjesti meille eilen esiintymistaidon koulutuspäivän. Kouluttajana oli näyttelijä Tuija Piepponen, joka oli fantastisen hauska, eläväinen ja innostava. Suomalaisen jäyhähkö, mutta oppimishaluinen kirjailijaporukka suli nopeasti (ja hillittömien naurukohtausten säestyksellä) kertomaan nimensä luontevasti muiden edessä ja improvisoimaan vapautuneesti. Vaikka impromenetelmä on käytännön tasolla hassuttelua, se havainnollisti tehokkaasti, kuinka asiaan keskittyminen vie ajatukset pois omasta jännittämisestä. Bonuksena tietysti lisää rentouttavaa nauramista, kun improilijat esittivät muun muassa nukahtelevaa formulakuskia, krapulaista pappia, ilmavaivaista ballerinaa ja pakkasessa esiintyvää stripparia!

 

Saimme nähdä, miten pienestä on kiinni esiintyjän läsnäolo. Esiintyminen ei ole puhumista takaseinälle näkymättömän ihmisjoukon ylitse, vaan se on elävää vuorovaikutusta. Se on kontaktin ottamista toisiin ihmisiin – ei vain heidän katsomistaan, vaan heidän näkemistään – intensiteettiä, heittäytymistä ja avautumista. Esiintyminen vaatii luottamusta paitsi itseensä, myös yleisöön.

Opimme myös muutamia keinoja rentoutua fyysisesti ennen lavalle astumista. Esiintymisjännitykseen ei kuitenkaan ole olemassa taikatemppuja, jotka saavat sen noin vain katoamaan. Tähänkin sopinee vanhat viisaat sanonnat, ”Tekemällä oppii” ja ”Harjoitus tekee mestarin”.

Ja eikun harjoittelemaan, heti tuossa viikon kuluttua! 🙂

Mainokset

Siellä sun täällä Harry Potter -arvostelujen ja uutisoinnin joukossa on pilkahtanut ajatus ja kysymys siitä, mitä J.K Rowling mahtaa tehdä seuraavaksi, vai tekeekö mitään. Harry Potterista tuli enemmän kuin menestystarina, siitä tuli jotakin elämää suurempaa, kenelle tahansa. Mitä kirjailija voi sitten tehdä seuraavaksi? Häntä verrataan aina itseensä ja saavutuksiin. Kirjoitti hän mitä tahansa, tulee kirjan takakannessa lukemaan ”Harry Potterin luojalta”, ja uusia tekstejä verrataan Pottereihin. Puhdasta arviointipöytää ei ole, on vain ”kirjoittaa vielä paremmin kuin Pottereissa” tai ”ei yllä Pottereiden tasolle.”

Onko kirjailijan ainoa vaihtoehto jäädä kirjailijantyöstä eläkkeelle? Vähän kuin Douglas Adams, joka teki Linnunradan käsikirjan liftareille (Dirk Gentlyjä ei suuri yleisö välttämättä tunnekaan) ja oikeastaan ei muuta.
Onko kirjailijan jatkettava, vai saako hän lopettaa menestyksen huipulla?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

(Minä kirjoittaisin salanimellä, ja jotakin täysin erilaista.)

Eilen, 4.3., keskusteltiin Villa Kivessä kirjallisuudessa tapahtuvista muuutoksista. Paneelikeskustelijoina olivat Toimitusjohtaja Jaakko Tapaninen (pj), kirjailijat Kari Levola, Anja Snellman ja Hannu Raittila sekä kustannustoimittaja Antti Kasper.

Tässä joitakin esille tulleita näkökohtia. Suoria lainauksia nämä eivät ole vaan tulkintojani esiintyjien näkemyksistä. Siis: mikä on muuttunut?

Anja Snellman:
Ennen kustantamo oli turvasatama, jonne saattoi piipahtaa juttelemaan milloin tahansa ilman mitään vahtimestarille ilmoittautumisia. Nykyään henki on viileämpi ja kiireisempi. Toimittajilla ei ole maailmanparantamiseen aikaa.

Lehtien kulttuuritoimitukset on ajettu alas ja kirjallisuuskeskustelun taso on pudonnut. Julkisuus on muuttunut kovemmaksi.

Hannu Raittila:
Talouden ja luovuuden välinen tasapaino on muuttunut tasapainottomuudeksi. Talouspainotukset uhkaavat koko kirjallisuutta. Keskittynyt kirjakauppa tuottaa myyntipaineita kustantamiseen ja sitä kautta kirjailijuuteen. Kirjoittajan työ kaavoittuu ja formatoituu. Tämän hetken murrosikäiset, tulevat kirjailijat, näkevät kirjailijan roolin toisin kuin 80-90 -luvuilla ja sitä ennen uransa aloittaneet. He näkevät kirjallisuuden rahan kautta ja tuottavat aikanaan formaattikirjallisuutta.

WSOY:n ongelma on, että se on pörssiyhtiön osa ja joutuu siten kilpailemaan muiden pörssiyhtiöiden kanssa. Tämä on mahdotonta, sillä kirjallisuus ei ole kasvuala. Käytettävät liikkeenjohdolliset opit soveltuvat prosessiteollisuuteen, eivät kirjallisuuteen.

Antti Kasper:
Formatoitumista ei ole vielä nähtävissä.

Anja Snellman:
Aiempaa enemmän painottuvat palkinnot ja kilpailut luovat kirjallisuuteen katvealueita ja lietsovat kilpailuhenkeä. On tähtikirjailijoita ja B-sarja. Medianäkyvyys, mielikuvat ja myynti määrittävät kirjailijan asemaa.

Jaakko Tapaninen:
Todellisia vallankumouksia on tapahtunut kolme: reaganilainen vallankumous mahdollisti ristiinomistamiset, ja kustannusalan omistussuhteet ovat keskittyneet. Desktop-vallankumous pudotti kirjojen valmistuskuluja, ja julkaistavien nimekkeiden määrä on kasvanut räjähtäen. Visuaalisten medioiden vallankumous on johtanut siihen, että ihmiset eivät enää lue.

Kari Levola:
Kustantamojen hankinnat ovat vähentyneet, ja laatu heikentynyt. Kirjastot hankkivat enemmän julkkiskirjallisuutta kuin oikeaa kirjallisuutta.

Anja Snellman:
Kirjallisuudessa on kyse sananvapauden toteutumisesta. Ristiinomistamiset ja keskittyminen ovat sille uhka. Jos jossain päin ihmiset eivät enää lue, on myös muistettava, että hirmuisen monet ihmiset maailmassa eivät vielä lue.

Hannu Raittila:
Keskittyvästä omistamisesta voin kertoa, että Siltaloiden kustantamo, jota ei vielä ole edes olemassa, on jo yritetty ostaa. Mainitsemani formatoituminen näkyy myös journalismissa, ja lisäksi se näkyy esimerkiksi romaanin ylivaltana.

Antti Kasper:
Formatoituminen on kyllä julkisuuden todellisuutta, mutta kun puhutaan kirjallisuudesta, voidaan todeta, että aivan kaikkea julkaistaan edelleen.

Hannu Raittila:
Romaanimuotoon kohdistuvat aivan erityisen kovat formaattipaineet, mikä vie romaanin kirjoittamisesta mielekkyyttä.


Anja Snellman:

Romaanin formatisoitumisesta hyvä esimerkki on dekkarisoituminen.

Kari Levola:
Kirjan elinaika lyhenee.

Hannu Raittila:
Mutta samaan yhä jähmeämmäksi ja hitaammaksi muuttuva kustannustoiminta syö kirjalta reagointimahdollisuudet.

Antti Kasper:
Ei kirjan kuulukaan olla nopean rektion väline. Kirja ei ole blogimerkintä, vaan hitaus kuuluu asiaan.

* * *

Tosielämässä esitetyt puheenvuorot olivat pidempiä, tarkemmin perusteltuja ja seikkaperäisempiä. Yleisön osallistuessa keskusteluun puheenvuorot muuttuivat lyhyemmiksi ja aiheet hajanaisemmiksi, enkä enää jaksanut skarpata muistiinpanojeni kanssa. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjakauppaketjujen toimintatapoja kyseenalaistettiin hieman.

– Näen paljon unia ja suhtaudun intohimoisesti unennäkemiseen. Unissani toistuu usein sama kuvio: Ohjailen tekeillä olevan romaanini henkilöitä kuin marionetteja. Vetelen langoista ja saan ihmiset toimimaan pikkutarkasti juuri niin kuin haluan. Hallinnan ja onnistumisen tunne on voimakas, Riikka Pulkkinen pohtii uudessa Kauneus & terveys -lehdessä.

Olen aina ollut vähän kateellinen niille kirjailijoille, jotka näkevät unia fiktiivisistä hahmoistaan. Kadehdin sitä, että he ovat niin intensiivisesti sisällä tekstissään, ettei se jätä öisinkään rauhaan. Ajattelen, että omassa tarinassani on jotakin vikaa, kun se ei vaivaa alitajuntaani. Joskus oikein pinnistelen, että näkisin unia romaanihahmoistani. 🙂

Lehtijutuistani näen kyllä tunnollisesti unia. Ratkon usein juttujen rakenteita ja keksin otsikoita. Aamulla jutun kirjoittamiseen ei mene paljon aikaa, kun alitajunta on luonnostellut sen jo yöllä valmiiksi.

Tällä viikolla näin kuitenkin pitkästä aikaa unta kaunokirjallisesta tekstistäni. Näin unta, että Taivaan tuuliin -romaanini päähenkilö Aura oli 25-vuotias. Uni oli erittäin lohdullinen, koska en kirjoittanut kirjaan kovin huojentavaa loppua. Nyt kuitenkin tiedän, että Auralla on tulevaisuus. Samasta päähenkilöstä olen nähnyt unta aikaisemminkin.

Unet & kaunokirjallisuus on kiinnostava ilmiö. Näetkö Sinä unia keskeneräisistä töistäsi?

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Nimetön artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Raili artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
annelitre artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…

Arkistot