Matkalla, liikkeessä

Liike voi itsessään olla päämäärä, tai ainakin se voi viedä tavoitteeseen. Joskus päämäärää ei edes tarvitse olla, vaan voi hengailla ihan huvikseen. Luovalle ihmiselle taukopaikat ovat tärkeitä, se että saa omassa rauhassa tuumiskella, mietiskellä ja haaveilla. Käsikirjoitus ei valmistu, ellei suunnittele, jäsentele, teemoittele ja leikittele ajatuksilla. Käsikirjoitus ei myös valmistu, jos ei joskus heittäydy vapaalle vaihteelle.

Matkustan töitteni vuoksi paljon bussilla ja junalla, ja joskus olen työpalaverin jälkeen niin väsynyt, ettei kykene muuhun kuin tuijottamaan ikkunasta ulos. Silloin ajatuksiin kuin varkain kipuaa uusia, luovia ajatuksia. Tarinanpätkiä, ehkä parannusehdotuksia työn alla olevaan käsikirjoitukseen, joskus kipunoivia keksintöjä tai täysin absurdeja, naurettaviakin ajatuksia. Fiksuilta vaikuttavat löydökset voi kirjata nopeasti paperille, etteivät ne unohdu, tai sitten voi luottaa siihen, että tärkeän ja oleellisen muistaa ulkomuistista.

Viimeksi tällaisen luovan hetken aikana sain yhtäkkiä yhdistetyksi kaksi tarinaa, jotka olivat näennäisesti kaukana toisistaan. Yhtäkkiä ne alkoivatkin keskustella keskenään ihan uudella tavalla. Kirjasin ajatukset nopeasti ylös ja sitten konelle päästyäni olikin ihan toisenlainen tuntu lähteä tekemään itse tekstiä. Paperin äärellä saattaaolla sokea, jos ei ole välillä ottanut etäisyyttä.

Tämmöinen luovuus ei ole automaattinen mielentila. Usein kirjoittaminen on luovuudesta kaukana, raakaa työntekoa, väkisin vääntämistä. Ehkä joskus kirjoittamisessa korostetaan liikaa inspiraation merkitystä, joskus taas ollaan ahdistuneita työn tekemisen taakan alla. Jos lopputuloksena teksti saa lukijoita, on sen eteen valmis vähän kärsimäänkin: on kuitenkin melkoinen etuoikeus (vaikka kuinka olisikin itse ansaittu etuoikeus) saada oma tekstinsä julki.

On hyväksyttävä myös se, että tekstiä ei synny jatkuvasti, eikä pääkoppa tuota alituiseen neronleimauksia. Aina ei tarvitse olla tuottelias, tehdä työtä joka tähtää johonkin tiettyyn tavoitteeseen. Luovuuteen kuuluu myös tyhjäkäynti, taivaanrannan maalailu ja haaveilu. Hetket liikkuvassa kulkuneuvossa, paikassa jossa ei ole taustahälyn ja häiriötekijöiden keskellä, ovat samanaikaisesti hyviä pysähdyksen sekä rönsyilyn hetkiä.

Luovan ihmisen pitäisi uskaltaa heittäytyä, sallia itselleen laiskottelu ja totaalinen aikaansaamattomuus, joskus jopa luokattoman ja mitättömän tekeminen. Uskon, että vain siten voi uudistaa itseään, olla liikkessä, uudistua tekijänä ja luovana ihmisenä.

Kirjailija vs. poliitikko

Oma kansanedustajasuosikkini ei ole Helsingin vaalipiirin alla. Kelle sitten helsinkiläisenä nuortenkirjailijana antaisin oman ääneni? Olen tänä vuonna panostanut hieman enemmän aikaa kuin aikaisemmin ehdokkaan valitsemiseen, kai siksi että yhteiskunnalliset asiat tuntuvat koskettavan myös omaa arkea ja tulevaisuutta entistä enemmän. 

Vaalien alla olen nauttinut lahjussumpeista, saanut käteeni esitteitä, ilmaisia tomaattikeittopusseja, lippusia ja lehtisiä. Olen kuunnellut vaaliehdokkaita puolella korvalla isojen tavaratalojen edessä, kun en ole löytänyt omaa ehdokastani vaalikoneesta. En ainakaan sellaista, jota oikeasti haluaisin äänestää. Kuka olisi sellainen joka ajaisi taiteilijoiden, kuten kirjailijoiden onnetonta asemaa paremmaksi niin että meillä olisi sosiaalioikeuksia ja työmme kartuttaisi eläkettä kuten mikä tahansa tavallinen päivätyö? Kuka olisi sellainen joka voisi vaikuttaa laittomiin pätkätöihin, nostaisi minimieläkkeitä ja olisi kiinnostunut ilmastonmuutosasioista saamalla sanajargonin sijasta aikaan jotakin konkreettista? 

Miksi välittäisin kuka eduskunnassa istuu, kun siellä jylläävät puolueet ja puolueiden edut? Rikkaat rikastuvat ja köyhät edelleen köyhtyvät Suomessa, jossa menee taloudellisesti hyvin. Voinko muuttaa ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen ”tulos tai ulos” -ilmapiiriin äänestämällä? 

Tehdään pieni vertailu kirjailijan ja poliitikon välillä. 

Kirjailijan ei välttämättä tarvitse luvata mitään kansalle, ei uutta romaania, ei jatkoa edelliselle kirjalle jos aihe ei enää hotsita. Kirjailija vastaa itse teksteistään. Kirjailijan ei tarvitse miellyttää ketään, kirjailija saa provosoida ja herättää ristiriitaisia tunteita ollakseen kiinnostava. Poliitikko lupailee ennen vaaleja paljon. Poliitikko on puolueensa alainen. Poliitikko mielistelee, kalastelee tukea ja kosiskelee medioita. Poliitikot väittelevät kapulakielellä puolueidensa mielipide-eroista, vaikkakin olisivat joistakin asioista samaa mieltä.  

Jos kirjailija olisi eläin, hän olisi pöllö: tarkkailija, viisas, harkitsee ennen kuin iskee. Poliitikko taas olisi kettu: omassa laumassaan viihtyvä, ei kansan varauksetta rakastama hännäkäs, josta ei ota selvää onko hän ajamassa yleistä hyvää vai omia tarkoitusperiään. Tällaista vastakkainasettelua kirjailijan ja poliitikon välille on varmaan turha tehdä. Poliitikolla on kuitenkin enemmän konkreettista vaikutusvaltaa kuin kirjailijalla. Siksi tämä pöllö miettii tarkoin, kenelle tänään vallan sulkakynänsä ojentaa.  

Teinityttö tahtoo terroristiksi

”Tämä on sota ja minä olen yhden tytön armeija.”

Yhdeltä blogistiltamme on juuri ilmestynyt uusi kirja. Terhi Rannelan koulukiusaamisesta ja manipuloinnin mahdista kertova Taivaan tuuliin palauttaa mieleen viime vuosien terroriteot ja Myyrmannin pommi-iskun.

Kun Auran äiti kuolee tapaturmaisesti, tyttären koko maailma muuttuu: uusi koti, uusi koulu, uusi äiditön elämä.

Koulussa Aura joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: alkuun voimatyttö Pepistä, lopulta terroristi Ulrike Meinhofista, josta tulee hänen henkinen äitinsä.

Lukioaikana Aura tapaa itseään vanhemman Henrin, joka on Auran tavoin kiinnostunut Meinhofista. Aura uneksii yhteisestä tulevaisuudesta, mutta Henrille Aura on vain väline: hänellä on käyttöä tytön vihalle ja pettymykselle.
”Meitä pelätään, mutta samalla meitä ihaillaan. Meistä tulee sankareita”, uskoo Henri. Ja niin Aura menee entisen koulunsa itsenäisyyspäivän juhlaan mukanaan reppu, jossa on pommi.

Terhi Rannelan (s.1980) vahvasti yhteiskunnallinen romaani on traaginen kuvaus nuoresta, jolla ei ole ketään kehen tukeutua vaikeina hetkinä.

Lisätietoa:
http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/fi_FI/?book_id=3459&subcategory_id=1
http://terhi.rannela.googlepages.com/

Usein kysytty kysymys

Siellä sun täällä on ohjeita, miten romaanikäsikirjoitus tarjotaan kustantajalle: Tulosta rivivälillä kaksi – vain yhdelle puolelle paperia – ja jätä kunnon marginaalit. Lähetä kustantajalle ja odota. Pidä itselläsi kopio, sillä pois lähettämääsi et välttämättä näe enää koskaan.

Vaan miten toimitaan kuvakirjan kanssa? Miten kuvat tulostetaan rivivälillä kaksi? Miten akvarellin ylipäänsä saa tulostettua? Saanko hienon taideteokseni takaisin? Mitä, jos minulla on pelkkä teksti, enkä osaa piirtää? Entä jos olen lahjakas kuvataiteilija, mutta juttu ei luista?

Yritän vastailla kokemukseni perusteella.

Tekstin muotoiluun pätee sama kuin romaanikäsikirjoituksenkin: Riviväli kaksi, vain yhdelle puolelle paperia, hyvät marginaalit. Yritä saada teksti mahdollisimman valmiiseen ja hiottuun kuntoon.

Älä toimita kustantajalle alkuperäisiä kuvia. Tässä vaiheessa värikopiot tai tulosteet kelpaavat aivan hyvin.

Kuvakirjaa tarjotessa toimii lähestymistapa kuin usein kilpailuissakin: Toteuta kansi ja muutama aukeama valmiiksi asti, niin että värit, taitto ja muu ovat niin hyvää jälkeä, kuin mihin kykenet. Loput kirjasta voi toistaiseksi toteuttaa mustavalkoisena luonnoksena. Noiden muutaman valmiin aukeaman perusteella kustantaja pystyy arvioimaan kuvittajan taidot, ja jos kokonaisuuskin toimii (ja kustannustoimittajaa miellyttää), niin voilá!

Kustantajaa voi lähestyä myös pelkän tekstin kanssa, jolloin, mikäli onni potkii, kustantaja etsii sille kuvittajan.

Jos taas haluaa päästä kuvittajaksi, ei kirjoittajaksi, kannattaa kustantamolle lähettää työnäytteitä, jonkin sorttinen portfolio. Paperilla, ei sähköisenä. Ja jälleen: pidä originaalit itselläsi.

Kustantajien kotisivuilta löytyy yhteystietoja, esimerkiksi tässä. Oho, no niin, siellä olikin melkein samat jutut, kuin mitkä edellä kirjoitin.

Olinko epäselvä? Kysykää ihmeessä lisää.

Sanojen maistelua silmillä

Mikä tekee sanasta kauniin? Sisältö nyt ensimmäisenä ja luontevimpana tulee mieleen. Rakkaus ja Ystävyys ovat merkitykseltään hienoja, mutta kirjoitettuna eivät suoraan sanoen kovin kauniin näköisiä (näin meikäläisen henkilökohtaisesta näkökulmasta). Tikkuisen kulmikasta Koota ja tympeää Y-Ä -vokaaliyhdistelmää.

Joskus mielessä pyörii sana, joka tekee hyrisevän olon. En nyt tarkoita seksiä tai suudelmaa tai edes Riddickiä 😛 vaan joku täysin arkinen sana voi maistua mukavalta. Lopulta se täytyy päästä sanomaan ääneen, ihan vain saadakseen selville, kuulostaako se yhtä kivalta kuin miltä se mielessä näyttää. Sanon ”näyttää”, koska itse näen tällaiset sanat kirjoitettuna mielessäni – joku toinen voi tietysti kuulla ne, tai vaikka maistaa. (Juu kyllä, olen keskustellut aiheesta ihmisten kanssa ja saanut selville, että muillakin on mielessä pyöriviä satunnaissanoja. En siis ole sekaisin, tai en ainakaan ainoa joka on sekaisin 😉 )

Arkisista sanoista juolahtaa mieleen tulppaani. Toki kukka on myös kaunis, mutta tulppaani-sanassa on luettuna jotain pulleaa ja söpöä. Lausuttuna siinä on liikaa p:tä, eikä heti alussa lausuttu u:kaan ole kovin raflaava.

Kosmos rullaa mukavasti silmissä yhtä lailla kuin kielellä. Kirjojen, leffojen ja pelien nimistä löytyy paljon ihania sanoja. Halo on henkevä ja pyöreä. Solaris on soljuva, siinä ei ärrä haittaa. Philip K. Dick kunnostautuu kahdella kirjalla: Valis ja Ubik ovat kiehtovan näköisiä sanoja. Ensimmäinen ikään kuin aukeaa v-kirjaimesta ja jatkuu äärettömiin (sssssssssss…..), jälkimmäinen päättyy äkisti kovaan k:hon, mutta sisältää pehmeyttä ja soinnukkuutta.

Tälläkin elämyksellä on vastapuoli, jotkut sanat vain näyttävät rumilta ilman mitään sen kummempaa syytä. Kolmannella luokalla, kun aloimme opiskelemaan englannin kieltä, oppilaat saivat tunneilla käytettäväksi englanninkieliset nimet. Opettaja jakoi ne omavaltaisesti, ja hänen kirjoittaessaan minun nimeni taululle, inhosin sitä välittömästi. Brenda näytti kömpelöltä, siinä oli huonot kirjainyhdistelmät, ja se toi mieleen reilusti ylipainoisen, ilkeän ja hörökorvaisen pikkutytön. En tiedä miksi, sillä en muista kuulleeni koko nimeä aiemmin, jotta olisin voinut yhdistää sitä mihinkään (se on tietenkin eri juttu, mitä alitajunta muistaa). Olisin paljon mieluummin ollut Anne, Diana tai Susan.

Liekö mistä tulee moinen ilmiö, että sanat koetaan laajemmin, aistitasolla, kuin pelkkinä merkkiriveinä jotka sisältävät ”älyllistä” informaatiota. Jotakin synestesiaa kuitenkin tuntuu tapahtuvan, kun katsoo sanaa kirjoitettuna. Sanaan voi ihastua tai se voi ärsyttää, riippumatta siitä mitä se merkitsee.