You are currently browsing the monthly archive for toukokuu 2016.
Shell’s Angles -kirjasarjastani on suunnitteilla tv-sarja. Jos, ja toivon mukaan kun, hanke toteutuu, on jännittävää ajatella, miltä tuntuu ensimmäistä kertaa nähdä itselleni niin läheiset hahmot ruudussa. Miltä tuntuu, kun hahmot kirjojeni sivuilta ja omista mielikuvistani heräävät henkiin? Näyttävätkö he samalta kuin minä kuvittelin heidät kirjoihini kirjoittaessani? Tuleeko samanlainen tunne kuin kirjaa lukiessa tai sitä kirjoittaessa? Hui!
Tietysti mahdollinen tv-sarja on oma taideteoksensa, eikä kaikki varmastikaan mene ihan yksi yhteen kirjan kanssa. Ei tietysti tarvitsekaan. On todella mielenkiintoista nähdä, miten kirja muuttuu toisten käsissä (audio)visuaaliseen muotoon. Jännittää. Toisaalta olen hyvin luottavaisin mielin, sillä tiedän, että Shell’s Angles on hyvissä käsissä.
Olen itse hyvin visuaalinen lukija ja kirjoittaja. Näen tapahtumat hyvin kirkkaina mielessäni, ja vaikka se on tietenkin vain minun versioni, siitä tulee jotenkin ainoa ja oikea. Monesti käy niin, että jos lukee ensin kirjan, josta myöhemmin tulee elokuva, ovatkin omassa mielessä valmiina olleet mielikuvat muuttuneet valkokankaalla ihan joksikin muuksi, vääriksi suorastaan. Sillähän on ihan eriväriset hiukset! Eihän se noin voi puhua! Ei se noin mennyt!
Jos puolestaan erehtyy ensin katsomaan jonkin filmatisoinnin ja vasta sen jälkeen lukee kirjan, käy tietenkin niin, että näyttelijöiden hahmoille antama ulkonäkö pomppaa lukiessa väkisinkin mielikuviin. Joskus se vähän häiritsee. Ehkä pitäisi aina lukea ennen katsomista.
Mitä mieltä te olette?
Joinakin onnekkaina päivinä postista tupsahtaa kustannussopimus. Helposti sen vain allekirjoittaa silkasta onnesta, että sellaisen on onnistunut saamaan.
Kannattaa kuitenkin tutustua sopimukseen tarkasti ennen kuin panee siihen puumerkkinsä. Sopimus on vain ehdotus ja avaus keskustelulle, painottivat Kirjailijaliiton eilisessä koulutuspäivässä lakimies Ville Toro ja lakiasiainpäällikkö Lottaliina Pokkinen.
Sopimuksista saa ja tulee neuvotella. Neuvottelu on eri asia kuin hankalaksi ryhtyminen. Päinvastoin: neuvottelu tarkoittaa molemminpuolista kunnioittamista.
Taidealoille tullaan usein harrastuksen kautta. Aluksi saattaa tuntua jopa ”rikolliselta” alkaa pyytää kunnollisia palkkioita omasta rakkaasta jutustaan.
Vaikka jonossa olisi satoja muita, jotka allekirjoittaisivat saman sopimuksen riemusta kiljuen, kirjailijan pitää kuitenkin olla ylpeä omasta ammatistaan. Jos vähättelee itseään, toistenkin on helppo syyllistyä samaan.
”Kukaan ei saa ansionsa mukaan, vaan neuvottelujensa mukaan”, Pokkinen painotti.
Tekijänpalkkio on neuvottelukysymys
Kirjailijaliitto selvitti pari vuotta sitten kirjailijoiden saamia tekijänpalkkioita. Kovakantisesta kirjasta se on keskimäärin 21 % . Toki isompiakin osuuksia monet kirjailijat ovat itselleen neuvotelleet.
Sähkökirjasta saadaan keskimäärin noin 24 % ja taskukirjasta 13 %. Näiden prosenttien tulisi Ville Toron mukaan olla nykyistä suurempia.
Tekijänpalkkio onkin neuvottelukysymys. Myös progressiivisesti, myynnin kasvun mukaan nousevaa prosenttia kannattaa kustantajalle ehdottaa.
Kustantajan tulee aina maksaa kirjailijalle ennakko, mikä on noin puolet oletetun myynnin perusteella maksetusta palkkiosta.
Kustantajalla on usein oikeus viime kädessä vastata teoksen kannesta, nimestä ja ulkoasusta. Kustantajan velvollisuus on kustannustoimittaa ja markkinoida teos. Markkinoinnistakin kannattaa pyrkiä neuvottelemaan ja tekemään vaikka kirjallinen markkinointisuunnitelma.
Sähkökirjasopimus kannattaa nykyään tehdä vain määräaikaiseksi, esimerkiksi kolmeksi tai viideksi vuodeksi kerrallaan.
Kirjailijaliiton koulutuspäivässä painotettiin myös, ettei kannata luovuttaa oikeutta rekisteröidä kirjan nimeä tai hahmoa tavaramerkiksi. Se kannattaa tehdä mieluummin itse, koska tavaramerkin arvoa on mahdotonta etukäteen määritellä.
Ongelmat johtuvat tietämättömyydestä
Kustannussopimusten mallipohjat saattavat joskus olla karuakin luettavaa. Ongelmakohdat johtuvat lähinnä siitä, ettei kaikilla kustantajilla tai sopimuksen laatijoilla ole riittävästi oikeudellista tietämystä.
Hälytyskellojen tulisi soida, jos sopimuksessa on määritelty oikeuksien luovutukset liian laajasti, esimerkiksi: ”oikeus koskee teoksen julkaisua ja jakelua millä tahansa nyt tunnetulla tai myöhemmin kehitettävällä tekniikalla”, ”lopullinen ratkaisuvalta teoksen sisältöön on kustantajalla” tai ”oikeus lisätä teokseen mainoksia ja audiovisuaalista materiaalia.”
Mahdolliset tulkinnanvaraisuudet kannattaa aina selvittää, kuten vaikka mitä tarkoittaa ilmaisu ”kohtuullisissa määrin”.
Raportoi Mila
Totta, totta, totta! Ihanan Salla Simukan maailmanvaloittaneesta Lumikki Andersson -romaanitrilogiasta tehdään elokuva. Tuottaja Gudrun Giddings on löytänyt Simukan kirjat, seuraavaksi ovat haussa ohjaaja, käsikirjoittaja – ja tietenkin näyttelijät. Aamulehden haastattelussa (16.5.2016) Salla toivoo, että ”löydettäisiin uusia kasvoja ja Lumikin roolista tulisi jollekin läpimurto”. Kuten romaanitrilogiasta tuli Sallalle, joka oli jo ennen suurta läpilyöntiä pitkän linjan kirjailija, kunnianhimoinen ja ennakkoluuloton puurtaja, lahjakas uusien äänien etsijä ja löytäjä.
Vitsi, nyt en osaa kuin hihkua ilosta, tämä on jotain niin upeaa ja normaalijärjen ulottumattomissa! Onnea ja rutistuksia ja suukkoja ja halauksia ja siipiä ja hehkua ja kaikkea mahdollista sinulle Salla!
Kirsti
Perinteisen Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkinnot jaettiin eilen Tampereen pääkirjasto Metsossa.
Palkittujen onni. Vasemmalta oikealle: Saana Simelius, Jänis Louhivuori, Eeva-Kaisa Vento, Matias Loikala, Marko Järvinen, Mikko Kuronen ja Sanni Harmanen. Kuvasta puuttuu Emily Hallfast. (Kuva: Eva Kallioranta)
*
PROOSASARJA
I palkinto 1 000 euroa: Saana Simelius, Tampere, novellista Tyngät
Kunniamaininnat: Emily Hallfast, Tampere, novellista Huutokaiku, Marko Järvinen, Tampere, novellista Ruusulabyrintti
LYRIIKKASARJA
I palkinto 1 000 euroa: Mikko Kuronen, Tampere, runosarjasta
Kunniamaininnat: Sanni Harmanen, Savonlinna (opiskelee Tampereella), kuvarunosta Marsu, Matias Loikala, Helsinki (opiskelee Orivedellä), runosarjasta, Jänis Louhivuori, Akaa, runosarjasta Hidas leijona kulkee lävitseni, Eeva-Kaisa Vento, Tampere, runosarjasta Kävi niin kuin ennustettiin
*
Minulla oli iso ilo ja kunnia olla mukana palkintolautakunnassa, johon kuuluivat myös runoilija Kari Aronpuro, kirjailija Tiina Lehikoinen ja tutkija, kirjailija Markku Soikkeli. Kilpailutöitä saapui kaikkiaan 339, joista proosasarjaan 208 ja lyriikkasarjaan 131.
Pitemmittä puheitta kunniaa kirjoittajille eli maistiaisia kilpailutöistä sattunnaisessa järjestyksessä:
– ”pyyteettömillä ei ole nimeä eikä niistä kirjoita kukaan”
– ”Runot ovat toisen maailman ääniä. Puille puhumista.”
– ”Joka ei ole kuollut, ei tiedä elämästä mitään.”
– ”Hän nukkui taivaan ympäri.”
– ”Leijonaan meneminen on kuin menisi naiseen tai tuuleen tai veteen”
– ”pidä omenakori väkevissä käsissä/ kun tuulissasi ja sateissasi kuljet”
– ”aurinko kaataa kaupungin mehulasiin”
– ”päästä pakastimeen, nukkua kerrankin kunnolla/ tulla keväällä vasta sulatetuksi”
– ”ei niitä toisistansa erota palelevia säikkyjä, huokauksia huutoja yliläikkyjä”
– ”taskussani on sormen mentävä reikä, josta pudottelen jälkeeni konsonantteja”
– ”riko iho älä sydäntä”
– ”maisema hidastaa vauhtia, pysähtyy,/ eikä enää kävele kanssasi”
– ”vesi jättää aina jälkiä itsestään”
– ”Luontokuvaaja ei saa paljastua eläimille tai ne lopettavat olemisen.”
– ”Miksi minimi on aina kahdelle?”
– ”Vaikeaa olla olemassa, jos ei jätä jälkeensä mitään pysyvää.”
– ”Yksipäinen mies kysyy mistä päästä alkaa ja miksei siitä toisesta.”
– ”Ja rivissä herkkutattien, valssaan kera Hattivattien.”
– ”näistä puista minut erottaa vain juurten suunta”
– ”ihminen on ihmiselle sälekaihdin”
– ”rakastan sitä että joku keksi kysyä etanalta sarvia”
– ”Tämän aamun aikana maailmassa on syntynyt 11 340 lasta. Eikä yksikään niistä ole minun.”
– ”pilvet ovat taivaan alalaji”
– ”Lapsi todetaan hengeltään heikoksi ja väriltään vääräksi.”
– ”asiat ovat parhaimmillaan käsittelemättöminä”
– ”Oma isä on hyvä olla vieressä.”
– ”yhden pään ja kaksi kättä ihminen kestää/ jos rokotukset ovat kunnossa”
– ”Onko taivaassa säännöt vai saako tehdä mitä haluaa?”
– ”Kuka nyt selvin päin elämästä puhuisi.”
– ”ihminen on nerokas tilaratkaisu joka mahtuu tyhjään”
– ”En tunnista lintuja äänestä tai ulkomuodosta/ tunnistan ne lintuudesta.”
– ”Lika oli kuin ketale maailmankaikkeuden ihmettä, eikä ihmeitä sovi pesemällä poistaa.”
– ”Juoksi kerolla nopeaan ja kaatui ja kieri ja vieri ja hirrasi niin kuin väkkärä ja taittui ruts.”
– ”Äiti on kantanut taakkaa, ja sille on kasvanut kamelin kyttyrä.”
– ”Turvallinen tulevaisuus, eksymiset tutuissa huoneissa, viikkosuunnitelmien kieli kaunista ja tuntematonta, tällaista on pehmeä pelko.”
– ”tanssilla voi kysyä kaikkea”
– ”Hulluus on Suomen suurilukuisin suurpeto”
– ”niin yksin jätetty ja onneton, etteivät edes välittäjäaineet välitä”
– ”niin kauan kuin korsi suhisee, on toivoa”
– ”miksi ei voi tyytyä,/ olla vain olemassa kuin kivi ja kuunnella universumin ujellusta”
– ”Vasta rakkaus esittelee sinut.”
Mitäpä tuohon lisättävää. Kirjoittamisharrastus on voimissaan Pirkanmaalla. Toivotan sitkeyttä ja siipiä kaikille kilpailuun osallistuneille!
Ja kerrottakoon vielä se historiallinen ihme, että proosasarjan ykkönen Saana Simelius on vasta 15-vuotias, mikä lahjakkuus!
Kirsti
Grafomaanikko Jyri Paretskoille myönnettiin eilen Laivakello-nuortenkirjallisuuspalkinto.
Kotkassa vietetään Pertsa ja Kilu –juhlavuotta, minkä vuoksi palkintoraati halusi kunnioittaa Väinö Riikkilän kirjojen arvoja kuten reippautta, yritteliäisyyttä ja toverillisuutta.
Raadin mukaan Paretskoin mopopojista kertova Shell’s Angles -kirjasarja vie Väinö Riikkilän Pertsan ja Kilun hengen uudelle vuosituhannelle: ”Veneiden sijaan itsetuntoa ja seikkailumieltä nostatetaan mopoilla, mutta kavereita eivät mopopojatkaan hylkää.”
Laivakello-palkinto voidaan myöntää joko yksittäisestä teoksesta tai ansiokkaasta urasta. Palkintoa jakavat vuorovuosin Väinö Riikkilä -seura ja Kotkan kaupungin kulttuuritoimijat. Tämän vuoden raatiin kuuluivat Kotkan kulttuurijohtaja Antti Karjalainen, museolehtori Johanna Aartomaa Suomen merimuseosta, eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja Esko Junkkari, lasten ja nuorten osaston esimies Markku Kesti Kotkan kaupunginkirjastosta ja kirjastonhoitaja Titi Kalenius.
Grafomania onnittelee Jyriä lämpimästi! Laivakello kauas kaikukoon!
Seija Mustaneva on syntynyt nykyiseen Kalajokeen kuuluvassa Rautiossa 1955 ja muuttanut Kajaaniin 1977. Siellä hän toimi ompelu- ja neulealan ammattiopettajana.
Hän on kirjoittanut keskipohjalaisella murteella runotrilogian 1900-luvusta tyttöjen, äitien ja mummojen näkökulmasta. Trilogian osat ovat Läpireikätalo (Myllylahti, -05), Tamburiinin tahisa (Myllylahti, -06) ja Äitin kiintiät silumukat (Myllylahti, -07).
Helatorstain kunniaksi runo
Jumala on kauhian keviä
Jumala on kauhian keviä,
ko se piliven päällä pyssyy.
Mutta kovaääninen se on,
ko sen sanat kuuluu maahan asti.
Tai ainaki joskus ennen on kuulunu,
ko jokku on kirijottanu ne raamattuun ylös;
Salomoni ja Matteus ja Mooses.
Jeesuski muuttu sitte keviäksi,
ko se kuoli.
Se pysty nouseen taivaalle,
niinkö ilimapallo.
Enstä se kuitenki kävi sanomasa näkemiin
kaikille tuttuille,
ko ei ennen ristiinnaulihtemista kerenny,
ko siinä oli ollu kaikenlaista hässäkkää.
Kyllähän sitä hirviästi ihimeteltiin,
sen omat opetuslapsekki
ja monet aivan ouvotki ihimiset.
Tais ne kauvon tuijottaa taivaalle
sen Jeesuksen jäläkeen.
Siinä saatto tulla niskat kipiäksi.
Seija Mustanevan puherunot ovat konkreettisia ja lämpimiä. Ne kertovat usein lapsuudesta. ”Tuvasa äiti oli kaikkivaltias ja taivasalla isä ja Jumala.” Runoissa on huumoria ja ironiaa, mutta siellä täällä vilahtavat yksinäisyys, suru ja häpeä (joka taitaa olla korostetusti keskipohjalainen piirre?).
Oonkohan mää aivan pöhölö
Oonkohan mää aivan pöhölö
sielä koulusa.
Laskeminen on kyllä heleppua,
mutta lukia mää en vielä ossaa.
Ei ne tunnit varmasti oo niin vaikioita
ko välitunnit.
Mitenkähän sielä pelleisä pärijää,
ko mää oon niin hias ja kömpelö.
Kymmenen vuojen päästä,
oon saanu koulun käytyä.
Hankin sitte jonku ammatin
ja muutan mehtän taka,
jollekki mäkiselle seuvulle
ja rupian tekehen jotaki mieluista työtä.
Ostan ossuuskaupasta hyvvää ruokaa
ja sen värisiä vaatteita.
ko ihte haluan.
Sielä ei haittaa,
vaikka onki pöhölö,
ko ei näy niin heleposti naapuriin
ko täälä tasasella.
Ei sitte tartte hävetä ihtiään koko ajan.
Vielä toinen koskettava lapsuusruno kokoelmasta Läpireikätalo:
Ko ei aina tarttis
Ko ei aina tarttis
toisten esiliinan nauhoja kahtua
ja huutaa perähän, että äläkää jättäkö!
Mää oon jo kirijottanu kauppalappuun,
jos lampun henki tullee
ja kyssyy kolomia toivomusta.
En mää mittään ilimanaikosta rupia höpiseen.
Oon opetellu listan ulukua:
Ensimmäiseksi kaks samankokosta ruskiaa
silimää, jokka ei kahto kieroon
ja joilla näkkee lähellekki eikä vain kauas.
Toiseksi kaks samanlaista pientä korvaa,
jokka ei hörötä
ja eikä tuu kipiäksi,
jos kylellään nukkuu.
Kolomanneksi kaks samanlaista
juoksevaa jalakaa.
Sen takia, ettei mua huuvettas viimesenä
pesäpallojoukkueeseen,
ko aina se puoli häviää, josa mää oon.
Mutta ei sähkölampuisa oo tieten henkiä
samalla lailla niinkö
ennen vanahaan ölijylampuisa.
Ei mua silti kauhiasti uskalleta kiusata,
ko sää oot mun sisko
ja koulun vahavin tyttö.
Tamburiinin tahisa eletään 1970-lukua.Koulurunoja on useita, tamburiini liittyy ahdistaviin voimistelutunteihin. Työstä ja uskonnollisuudesta on paljon säkeitä. Niin lapsuudessa kuin nuoruudessakin ”Nauru ratkasee katon/ ja välillä niellään itkua”. Lapsuus kuolee haisaappaat jalasa yhtä aikaa isän kanssa.
Auringosa
Aurinko paistaa
ruumishuoneen ovesta,
koivujen lehet on kellastunu,
mutta vasta muutama maasa;
ruoho aivan viheriää vielä.
Oulustaki ovat tulleet.
Seisotaan siinä
ympärillä kaikki.
Muut itkee.
Misä niitten usko nyt on?
Maailmaan synnytään,
mutta taivaaseen kuollaan.
Arkku on valakonen ja vaatteet.
Isä uskoi maahan sotilassaappaitten alla, vaikka veljen veri oli siihen vuotanut. Tyttö, vaiko jo nainen, näkee isän öisin joen rannassa sänkipellolla aina, kun on asiaa. Monissa Mustanevan runoissa on jylhää kauneutta.
Äitin kiintiät silimukat-kirjassa ollaan välillä Kajaanissa, välillä lapsuuden Pohjanmaalla.
Äitinkieli
Ko me tytöt lähettiin äitin tykyä
jätettiin kieliki sinne.
Muutettiin kamarista huoneeseen,
porstuasta tuulikaappiin, kartanolta
pihalle,
lainastosta kirijastoon,
Ossuuskaupasta S-markettiin,
maamieskoulusta luonnonvara-alan
oppilaitokseen, talosta maatilalle,
nokikolarista nuohoojaksi,
yhistyksen sonnista seminologiksi,
resitentin rouvasta presidentiksi.
Pappasta on tullu seniori
ja mustasta mummusta ikäihminen,
joka lentää Floridaan
punanen huivi kaulasa.
Ja kuitenki samalla takapuolella istutaan,
ko sillon pienenä tuvan lattialla
kellarin luukun päällä
ja kieli on säilyny
homehtumatta.
Aulis Hietalahti kuvasi Kalajoki-lehden arviossa kirjaa hyvin: ”Teoksen runoissa on vakavaa puhetta ja äidinmaidonmakuisia oivalluksia elämästä sadan vuoden ajalta. Mustaneva avaa onnistuneesti aikuisten ja lasten erilaiset maailmat. Hän on hyvin kiinni elämän arjessa.”
Mustanevan runoissa ja äidin elämässä suru ja ilo oli letitetty yhteen.
Vaikka Mustaneva kirjoittaa paljon surusta, yksinäisyydestä ja erilaisen ihmisen osasta ”huomenna nousee taas aurinko/ ja maito lehemien utareisiin. Eeva Heilala, toinen Pohjoisen runoilija, tulee maanläheisine ja hartaine runoineen välillä mieleen. Silti Mustanevan ääni on aivan oma.
Murrerunojen lisäksi Seija Mustaneva on julkaissut runokokoelman Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura). Teos antaa äänen marginaalissa eläville ihmisille, joilta sairaus on vienyt jalat, kädet, puhekyvyn tai murtanut mielen.
Mustanevalla on ollut useita runomonologeja, sekä musiikilla höystettyjä ryhmäesityksiä.
Tutustukaapa Seija Mustanevan tuotantoon,
toivoo Heikki
Vuosi 2017 on nimittäin julistettu Suomi 100 – Suuri lukuseikkailu -juhlavuodeksi. Nyt on jo kiire eri tahoilla alkaa suunnitella kaikkea mahdollista ja mahdotonta ensi vuodeksi. Aloitteen tähän vuoteen tiedän tulleen Ismo Loivamaalta, sillä hän puhui tästä jo pari vuotta sitten. Ismohan se idean isä oli edelliselläkin kerralla, vuonna 2001, jolloin olin itsekin mukana monessa. Nuorisokirjailijat käynnisti silloin hankkeen, Lukukeskus organisoi. Nyt järjestäjinä ovat Lukukeskus ja Lastenkirjainstituutti. Hyvä Lu ja La!
Esimerkiksi televisiossa ja radiossa oli viimeksi jokaviikkoinen ohjelma Viikon kirjaseikkailu, johon Ismo Paula Havasteen kanssa oli valinnut kirjat. Monet niistä olivat jo aiemmilta vuosilta, joten niistä otettiin uusintapainoksia, niiden kirjoittajia ja lukijoita haastateltiin, ja lasten- ja nuortenkirjoista tosiaan puhuttiin äänekkäästi ja paljon.
Olisi kiva herättää taas televisiossa henkiin myös Lasten varjoraati, jossa lapset valitsivat kunkin vuoden palkittavan kirjan. Heidän mielipiteensä olivat usein suorastaan riemastuttavia. Olin vetämässä ohjelmaa ensin Kari Vaijärven ja myöhemmin Timo Parvelan kanssa.
Kouluissa järjestettiin monenlaista aiheeseen liittyvää, kirjoituskilpailuja, kirjailijavierailuja tietenkin, ja nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuus oli esillä sekä vakavasti että leikkimielellä. Ja muuten, itselläni on yhä kirkkaankeltainen t-paita, jonka helmassa komeilee Kirjaseikkailun tunnus.
Nytpä usutankin kaikkia juuri Tampereen kaupungin palkinnon saaneita nuorisokirjailijoita (joille lämpimät onnittelut!) ideoimaan yhdessä Lastenkirjainstituutin kanssa Tampereesta oikein Kirjaseikkailupääkaupungin esimerkiksi kaikille muille paikkakunnille. Annetaan ideoiden räiskyä niin kuin epäilemättä ensi vuonna räiskyvät ilotulitukset 100-vuotiaan maamme kunniaksi.
Koska ihmisen väitetään syntyneen kilpailuhenkiseksi, kaikki ne muut paikkakunnat tietysti oikein kilpailevat omilla loistavilla toteutuksillaan.
Mitä sanotte? Eikö 100-vuotias Suomemme ole tällaisen kilpailuhenkisyyden arvoinen. Eivätkö myös lapsemme ja nuoremme ansaitse heille suunnatun kirjallisuuden laajaa esiin nostamista, olkoon se sitten missä teknisessä muodossa tahansa.
Grafomania 
Uusimmat kommentit