You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2009.

Lueskelin joululomalla Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava, 2007). Minusta se oli hyvä kirja: sitä luki ilokseen ja surukseen. Ilahduin kirjailijan ideasta laittaa Kuolema tarinan kertojaksi ja erityisesti pidin Kuoleman tavasta kertoa tämä tarina. Kuolema on malttamaton ja haluaa alleviivata, tarkentaa, osoittaa (luisella) sormellaan yhksityiskohtia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksaan. Päähenkilö on Liesel-tyttö, joka varastaa kirjoja aina sopivan tilaisuuden tullen.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole kirjoittaa arvostelua, vaan kertoa siitä, miten menin pilaamaan iloni lukemalla muitten arvosteluja Kirjavarkaasta. Kirjaa on kyllä kiitelty, mutta kovasti on myös kannettu huolta sen naiiviudesta ja viihteellisyydestä. Sillä ei ikään kuin ole tarpeeksi painoarvoa, koska kirjoittajan ote on kiusallisella tavalla kummallinen ja leikkisä, mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen ja leikkisä hipoakseen käsittämättömyyttä (mikä tietenkin kohottaisi kirjan taiteellista arvoa).

Useampikin arvostelija on löytänyt parahultaisen astalon Kirjavarkaan lyömiseksi. Se on sellainen nuija, jolla voi kirjallisuuskeskustelussa kumauttaa teokselta arvon parkettiin yhdellä huitaisulla. Kirjavaras on näes nuortenkirjamainen teos.

Tutkaisin pikaisesti, millaisia luonnehdintoja nuortenkirjamaisuuteen noin ylipäätään liittyy. Ei siihen yleensä liity mitään luonnehdintoja, se on määritelmä sinänsä. Siksi se onkin niin näppärä kritiikkiväline. Minäkin huomasin olevani loukkaantunut Kirjavarkaan puolesta, kun sitä kuvailtiin nuortenkirjamaiseksi.

Melkein poikkeuksetta nuortenkirjamaisuus näyttää tarkoittavan jotakin negatiivista silloin, kun puhutaan aikuistenkirjasta. Selvähän se. Nuortenkirjassa nuortenkirjamaisuus taas on kohdallaan, jopa toivottavaa. Selvähän sekin. Nuortenkirja on siis ihan luontojaan jonkinlaista melkein kirjallisuutta. Sillä on paikkansa, kun kasvatetaan lukijoita kirjallisuudelle.

Kestämätöntä tässä on se, että minä, niin kuin Grafomaniassa muutkin, teen nuortenkirjoja työkseni. Pitäisikö minun ymmärtää ja myöntää, että ihan tieten tahtoen ja tarkoituksella kirjoitan heppoisia kertomuksia, joissa on epäuskottava juoni, mustavalkoinen maailmankuva ja ohuita henkilöitä? Että nuortenkirjamaisesti kirjoittaakseni lasken rimaa niin älyllisesti kuin taiteellisestikin, jotta voisin tavoittaa nuorison, tuon luiskaotsaisen kansanosan? (Ikävämpäähän olisi myöntää olevansa ajattelultaan ja kirjoittamistaidoiltaan tosiaan niin nuortenkirjamainen, kuin mitä tuotanto osoittaa.)

No juu. Tiedänhän minä, että nuortenkirja on yleensä erilainen kuin aikuistenkirja ja lastenkirja on erilainen kuin vanhustenkirja. Mutta mikä tekee nuortenkirjamaisuudesta jotakin niin noloa, että sillä voi käden käänteessä lynkata aikuistenkirjan? Kertokaa minulle nopeasti. Muuten ruikutan tästä asiasta maailman tappiin, rupean päätoimiseksi marttyyriksi ja alan kirjoittaa pulujenkirjoja.

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Sähköpostiin saapuvista kirjaesitelmäkysymyksistä päätellen kouluissa ahkeroidaan parhaillaan erilaisten portfolioiden kimpussa. Suurin osa minulle tulevista lukijakirjeistä on 14-17-vuotiaiden tyttöjen kirjoittamia. Koulukeikkojen jälkeen uskaltautuvat myös alakoululaiset tarttumaan näppäimistöön – myös pojat. Olen saanut kymmeniä ”Alatko mun meilikamuksi?” -viestejä alakoululaisilta, ja niin lystiä kuin se voisi ollakin, valitettavasti on pitänyt vastata tylsän aikuismaisella ”En ehdi” -viestillä. 🙂

Lukijakirjeet ovat valtavan tärkeitä, pieniä helmiä. Pidän kunnia-asianani vastata jokaiseen viestiin. Miksi muuten tehdä tätä työtä? Muistan itsekin, miten tärkeää ja jännittävää oli teini-ikäisenä saada kontakti kirjailijaan.

Kirjeiden sisällöt ovat aika erilaisia. Tulee spontaania lukijapalautetta: ”Itkin / nauroin lukiessani kirjaa…” Tulee ammattiin liittyviä kysymyksiä: miten tullaan kirjailijaksi / toimittajaksi? Tulee omakohtaisia tarinoita, jotka saavat kyyneleen sekä lähettäjän että vastaanottajan silmäkulmaan. Tulee kirjan rakenteeseen liittyviä kysymyksiä: ”Miksi käytit avointa loppua?” Tulee kouluvierailuun liittyvää palautetta.

Kirjailijoiden keskuudessa on jo suoranainen vitsi, että nuoret lähettävät viestejä: ”Teen susta kirjaesitelmän. Kerro kaikki itsestäsi heti paikalla. Esitelmä on huomenaamuna.”

Onneksi tämä lienee urbaanilegendaa (???). Olen saanut vain yhden viestin tätä lajia.

Millaisia viestejä teille tulee?

Blogin kirjoittajatiimi on vahvistunut kahdella uudella kirjoittajalla.

Anneli Kanto

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja journalisti. Hänen viimeisin romaaninsa on naiskaartilaisista kertova Veriruusut (Gummerus 2008).  Uutena aluevaltauksena hänellä on lasten- ja nuortenkirjallisuus, sillä tänä keväänä häneltä ilmestyy Futistyttö-sarjan ensimmäinen osa Tulikärpäset (Karisto 2009) ja päiväkoti-ikäisistä kertova kuvakirja Jakke ja Simo (Karisto 2009).

Sari Peltoniemi

Sari Peltoniemi on Lempäälässä asuva kirjailija, jonka tuotantoon kuuluvat mm. Kukka Kaalisesta kertovat kirjat, viimeisimpänä Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi 2008),  ja nuorille suunnatut fantasiasävytteiset romaanit, kuten esimerkiksi Suomu (Tammi 2007).  Sari Peltoniemi on toiminut myös äidinkielen opettajana ja ollut mukana Noitalinna huraa! -yhtyeessä.

Vuosi oli 2005 ja syyskuu, kun Grafomania polkaistiin käyntiin kollegamme Terhin ideasta. Haasteeseen oli mukava tarttua, koska olin pitkään miettinyt, alkaisinko pitää omaa blogia vai en. Yhteisblogi tuntui mukavalta keinolta ajatella ääneen ja valmiiksi samanhenkisessä seurassa. Myöhemmin perustin omankin blogin Usvan tiedottamista varten, ja tasapainoilin kahden blogin loukossa. Ajan jakaminen kahden samansuuntaisen homman välille ei ehkä koskaan ole järkevää, mutta onneksi täällä on ollut ahkeria kirjoittajia, niin blogisteja ja kommentoijiakin, jotka ovat tuoneen hommaan hehkua.

Nyt on aika vetäytyä uusien hankkeiden pariin ja siirtyä kommentoijien puolelle. Kiitän kaikkia, niin kollegoja grafomaanikkoja kuin lukijoita ja kommentoijiakin. Pitäkäämme kirjoittamisen ja kirjallisuuden lippua korkealla!

Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti – oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!

Hiljaiselo Grafomaniassa ei tarkoita sitä, että blogi olisi kuolla kupsahtanut. Muutoksia on kuitenkin luvassa. Osa blogin kirjoittajista vetäytyy keskittymään muihin töihin ja harrastuksiin, uusia tullee tilalle.

Viime aikoina olen miettinyt, missä kirjallisuuskeskustelua käydään netissä. Ymmärtääkseni mikään yleinen keskustelupalsta ei ole houkutellut suurin joukoin kirjailijoita ja muita kirjallisuusalan ammattilaisia puoleensa. Keskustelua käydään lähinnä blogeissa, mutta niissäkin kommentoiva porukka on melko vakiintunutta. Uudelle keskustelijalle kynnys ensimmäisen kommentin kirjoittamiseen on korkea. Itsekin luen moneja blogeja, ja monet kirjoitukset herättävät ajatuksia, mutta en silti saa kommentoitua.

Blogiin kirjoittaminen on monesti kuin pimeään huutaisi. Kommentteja tai vastauksia ei välttämättä tule lainkaan. Sentään blogin tilastoista voi katsella, että tiettävästi joku on käynyt lukemassa kirjoituksen. Suomen suosituimpiin blogeihin (jotka taitavat käsitellä muotia, ruuanlaittoa, parisuhteita tai käsitöitä) kommentteja tulee tulvimalla, ja blogin pitäjillä on täysi työ, mikäli he yrittävät vastata kaikille kommentoineille. Sellaista en toki toivoisi.

Voisin kuitenkin heittää ilmaan kysymyksen, olisiko blogin lukijoilla toiveita siitä, mistä aiheista me kirjoittajat kirjoittaisimme. Yleisenä aihepiirinä siis kuitenkin kirjallisuus ja kirjoittaminen.

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot