You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2008.

Helsingin Sanomissa oli tänään hyvin mielenkiintoinen juttu. Taide- ja tiedejärjestöjen edustajat olivat kuultavina työ- ja elinkeinominiosteriössä, mutta marssivat sieltä kesken kaiken pois. Keskustelu koski taiteilijoiden työttömyysturvaa, jota hallitus on luvannut parantaa. Mitä vielä: jutun mukaan parannus on vain luettelo asioita, jotka estävät taiteilijaa saamasta työttömyyskorvauksia. Järjestöt kokivat, ettei heitä kuunneltu ollenkaan.

Naurettavimmalta kuulostaa ajatus, jonka perusteella jo pelkkä apurahan hakeminen merkitsisi sitä, että ihminen työllistyy. Hakeminen ei ainakaan ennen ole tarkoittanut sitä, että apurahaa myös saisi.

Kenen tahansa on aika vaikeaa heittäytyä ns. vakityön tarjoaman turvaverkon ulkopuolelle, jos vastassa on kylmät rahalliset faktat: kun sen kerran teet on ajateltava toimeentuloa eli oltava varma, että fleelancerina pystyt elättämään itsesi. Mitä teet jos sattumoisin kustantaja ei kahteen vuoteen ota kässäriä vastaan (kun se ei mahdu ohjelmaan) ja apurahojen saanti vaikeutuu (koska et voi raportoida entisten hankkeiden onnistuneen). Ei ole myöskään salettia, että esiintymisiä ja kursseja tulee tasaiseen tahtiin kirjojen kirjoittamistaukojen aikana. YEL-maksutkin pitäisi maksaa ja mielellään niin, että eläketuloja oikeasti kertyy, eli omat tulot pitäisi arvioida mahdollisimman suuriksi.

Uusi ehdotettu työttömyysturvaohjeistus ei huomioi sitä, tuottaako taiteen tekeminen tuloja vai ei. Aloitteen mukaan työtön et voi olla, ellet eroa ammattiliitosta, myy pensseleitäsi ja varmaankin uusien määräysten hengessä tuhoa tietokonettasi, polta kirjojasi ja luovuta muistikirjojasi lukkojen taakse.

Onneksi asiasta keskustellaan vielä. Selityksenä oli, että ”tuli aikapula”.

Mainokset

Kirjoihin voi saada ideoita ja katkelmia käytännössä ihan mistä tahansa. Bussissa salakuunnelluista keskusteluista, kadehdittavan hyvästä romaanista, kummallisesta maisemasta, ystävän megamokasta… – tai televisiosta.

 

Maanantai on loistava tv-päivä.

 

Tänään tulee kaksi erittäin kiinnostavaa kotimaista draamasarjaa.

 

Maikkarilla esitettävä Veljet on edennyt jo kolmanteen osaansa. Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama sarja kertoo 16-vuotiaan Pyryn ja tämän tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivän pikkuveljen, Oton suhteesta. Pojat alkavat jakaa mainoksia ja käyttää kaiken liikenevän aikansa hanttihommiin voidakseen maksaa Oton kalliit terapiakulut. Lopulta rehellinen työ ei kuitenkaan kannata. Veljesten suhteen lisäksi sarja käsittelee oivallisesti teinirakkautta ja muistin taas, miksi haluan olla nuortenkirjailija. Kirjoitin ylös erään Pyryn ja Sannin ah niin ihanan pateettisen, mutta aidon dialogin.

 

Toinen sarja on Ylen Kotikatsomossa viime viikolla alkanut Harvoin tarjolla (ohjaus Veikko Aaltonen, käsikirjoitus Johanna Hartikainen). Sarjassa on niin hillittömiä hahmoja, että minun piti keskeyttää katsominen viime viikolla ja kirjoittaa pari liuskaa omaa tekstiä – ja jatkaa taas katsomista. Henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa hysteerisen ylisuojeleva, perheen kulisseja pystyssä pitävä isä, narsistinen dokumenttiohjaaja, draamakuningattareksi heittäytyvä wannabe-laulaja… Ja keitä muita, se selviää 12-osaisen sarjan edetessä.

 

Ja jos nämä eivät vielä riitä, kaikki Bridget Jones -fanit ilahtuvat tänään esitettävästä jatko-osasta Elämä jatkuu. :0)

 

Ja taas kirjoituttaa.

 

 

 

Viimeistelen juuri syksyllä ilmestyvää nuortenromaaniani ja teen aikataulua seuraavalle kirjalleni.

Tiedän, että on yhtä monta tapaa kirjoittaa kuin on kirjoittajaakin. Yksi kirjoittaa kurinalaisesti luvun päivässä, toinen neljä liuskaa, kolmas kirjoittaa puuskittain kymmeniäkin sivuja kerralla, neljännellä on viikkokohtainen merkkimäärätavoite.

Laaditko sinä itsellesi aikatauluja? Onko sinulla päivä-, viikko- tai kuukausikohtaisia kirjoittamistavoitteita? Ja ennen kaikkea, pysytkö tavoitteissasi?

Ja jos pysyt, kerro ihmeessä minullekin, miten se tehdään. 🙂

Kirjailija Tero Niemi pohdiskelee Netticolosseumilla, millainen on kirjoittajan kehityskaari.

Kommentoin itse tuossa samaisessa viestiketjussa, että kriisit ovat olleet minulle parhaimpia kehityksen paikkoja. Kriisi voi olla täydellinen tulppa tai sitten yksinkertainen huomio, ettei osaa sitä mitä haluaisi tai mitä pitäisi osata. Ehkä oleellista kehittymisessä on minulle ollut se, että vain tekemällä on oppinut: tekemällä huonoja juttuja ja jossakin vaiheessa huomaamalla sen itsekin, yrittämällä tehdä parempia ja sitten lopulta onnistumalla, kunnes huomaa ettei taas osaakaan mitään (tai ainakin luulee niin, ettei osaa).

Kirjoituskurssi tai ateljeekritiikki toimii vain, jos se uppoaa hedelmälliseen pohjaan. Jos itsellä on sellainen fiilis, että osaa homman täysin tai teksti on valmis ja virheetön, ei paraskaan opetus tai palaute uppoa, se vain korkeintaan ruokkii ärtymystä. Ja aina välillä sitä luulee, että on tehnyt jotakin ikimuistoista, kunnes maailma palauttaa takaisin todellisuuteen. Vireystilan on oltava vastaanottavainen: jos menee opin ääreen täynnä kysymyksiä, saa yleensä edes johonkin vastauksen (sehän voi olla myös että on tehnyt jotakin hyvin).

Kirjoittaminen on jatkuvaa kehittymistä. Jokaisen tekstin voi ottaa uutena haasteena. Tottahan toki sitä kirjoittaa vähemmän haasteellistakin, mutta jotta kehittyisi, on jouduttava laittamaan taitonsa aina välillä koetukselle, äärimmilleen. Alitajunta, sattuma, intuitio tai miksi sitä kutsuisikaan, tulee apuun.

Käytännön esimerkki pienestä kriisistä: olen jo pitkään kirjoittanut novellia, joka ei valmistu, koska en tiedä minne tarina kaareutuu lopussa. Minulla on ollut henkilöt motiiveineen, mutta jokin ei vain toimi. Eilen luin pöytälaatikkoa siivotessani tulosteen novellin viimeisimmästä versiosta. Tiesin heti, miten tarinan täytyy jatkua ja päättyä, ja mikä motiivi oli jäänyt puuttumaan. Ei lopputulos välttämättä ole täydellinen, ei ehkä hyväkään, mutta solmu on auennut ja saan tarinan valmiiksi. Tarpeellinen muistutus: anna ajan kulua ja tekstin hautua.

Kirjailijat tuntuvat suhtautuvan lukemiseen aika vaihtelevin tavoin. Jotkut romaanikirjailijat ovat haastatteluissa kertoneet, etteivät lue proosaa oikeastaan lainkaan. Vaikutteiden pelossa jotkut välttelevät kirjoitusprosessin aikana sellaista kirjallisuutta, joka käsittelisi työn alla olevaa aihetta. Jotkut eivät kirjoittamisensa aikana lue mitään, ettei oma ääni katoaisi.

Itse luen kirjoittaessani jonkun verran juuri sellaista kirjallisuutta, jota muut ovat keskeneräisestä aiheestani kirjoittaneet. Tietääkseni, mitä siitä on ennen kirjoitettu. Välttääkseni vanhoja ratkaisuja, saadakseni uusia ajatuksia. Olen tietoisesti dialogissa jo sanotun kanssa.

Juuri nyt työn alla on kirja, jonka ydinteema liittyy aivan kaikkeen ja mihin tahansa. Hauskaa: voin huoletta lukea juuri sitä, mikä sattuu huvittamaan.

Uusi kirja on ilmestymässä muutaman viikon kuluttua. Se on kuudes nuortenromaanini, seitsemäs julkaistu kirjani, kolmas osa Tapio ja Moona -sarjaa. En voi sanoa, että kirjan ilmestyminen jännittäisi enää ihmeemmin. Siinä tapauksessa varmasti jännittäisi, jos kyseessä olisi uusi aluevaltaus, mutta ei nyt, kun kirja on tavallaan tuttu ja turvallinen.

En osaa oikeastaan jännittää arvosteluitakaan näin etukäteen. Toki vatsanpohjasta aina vähän nipistää, kun alkaa lukea arviota omasta kirjastaan. Kovin suuriin yllätyksiin en kuitenkaan usko. Olen sen verran realisti, etten esimerkiksi oleta sarjan nyt äkkiä nousevan kuin taikaiskusta hillittömään suosioon.

Uuden kirjan ilmestyminen tuntuu mukavalta. Ei huimaavalta kuten esikoisen, mutta mukavalta yhtä kaikki. Ilmestynyt kirja on konkreettinen todiste tehdystä työstä. Se on siinä, sitä voi pidellä, sen voi laittaa hyllyyn aiemmin ilmestyneiden viereen. Sen lainausmenekkiä voi seurata kirjastoista. Googlettamalla voi katsoa, onko joku kommentoinut sitä blogissaan tai keskustelupalstalla.

Kai esikoiskirjan ilmestymiseen pätee sama kuin ensirakastumiseen: samaa hurman tunnetta on vaikea kokea uudelleen.

 

hali

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sanotaan. Mutta se voi olla kaikkea muuta. Näin yhteiskirjoittajana on ainakin helppo sanoa, että tekstin kanssa ei tarvitse pakertaa yksikseen, vaan kaiken voi jakaa: ideoimisen, kehittelyn, luomisen ja hiomisen. Se on tietenkin hyvin pitkälle viety yhteistyön muoto. Monelle muulle kirjoittajalle ateljeekriitikko on lähin tekstin jakaja, ja toisten kirjoittajien kanssa voi aina jutella aiheesta, kun sattuu heitä kohtaamaan esim. messuilla tai muissa kirjallisissa tilaisuuksissa.

Perinteinen yhteisöllisyyden muoto ovat erilaiset kirjoittajayhdistykset, joiden puitteissa tavataan, vaihdetaan kuulumisia, saadaan vertaispalautetta ja tehdään julkaisuja. Ainakin maakunnissa kirjoittajayhdistysten merkitys on hiipumassa, sillä uusia aktiivisia toimijoita on vaikea saada mukaan toimintaan. Kun vetää kirjoituskurssia esim. Pieksämäellä, on paikallisten kirjoittajien joukossa yksi kiintiönuori – vaikka kurssia oli mainostettu laajasti kouluihin. Eikä kirjoittajayhdistyksen tapaaminen Helsingissäkään ole välttämättä sen vireämpi, ilmeisesti laaja tarjontakin vetää kirjoittajia muiden harrastusten pariin. Yhdistyksiin ei riitä aktiiveja, sillä koko yhdistystoiminta taitaa näyttäytyä liian monimutkaisena pöytäkirjoineen ja kokouksineen.

Sen sijaan erilaiset vapaamuotoiset yhteisöt kyllä toimivat virkeinä. Poetry slam kerää runon ystäviä kapakoihin. Verkkofoorumeilla toisiinsa tutustuneet pitävät live-miittejä – näin myös kirjoittajapiireissä. Erityisesti tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhteisöllisyys on vahvaa, ainakin jos sitä mitataan kilpailujen, julkaisukanavien ja novellien kommentoinnin aktiivisuuden perusteella.

Verkossa voi hetkessä tavoittaa laajan joukon toisia kaltaisiaan. Nyt blogien aikakautena kukaan ei ole yksin tekstiensä kanssa, jos ei halua pitää hengentuotteitaan pöytälaatikossa. Voi vaikka osallistua Runotorstaihin tai suljettuun blogirinkiin, jossa kommentoidaan tekstejä. Aikoinaan KVS-instituutin ylläpitämässä Teletopeliuksessa (alun perin sähköpostitse toimiva vertaistuki ohjaajineen) kirjoitimme jatkodekkarin niin, että jokainen osallistuja teki yhden luvun. Tekstistä tuli ihan hyvä, vaikka sen eteen ei mitään ennakkosuunnitelmia tehtykään.

Blogeista huolimatta toisten ihmisten tapaaminen on tärkeää. Siksi olen itse alkanut järjestää kotonani viikonlopputapaamisia, jotka ovat omista intresseistä johtuen keskittyneet spekulatiiviisiin teksteihin. Ohjelman saa rakennetuksi hyvin vapaamuotoisen toiminnan ympärille: alustuksia, puheenvuoroja, teksteistä keskustelua, palautteenantoa ja yhdessäoloa, se riittää suurimpaan nälkään. Parhainta näissä tilaisuuksissa on mahdollisuus vaihtaa kuulumisia ja ideoita. Yleensä monet asiat omasta tekemisestäänkin oivaltaa paljon paremmin, kun joku toinen käsittelee samankaltaisia aiheita omasta näkökulmastaan, eri mieltäkin ollen.

Miten te muut olette kokeneen kirjoittajayhdistykset tai vapaamuotoisempien yhteisöjen toiminnan? Onko niistä ollut iloa, ja millaisiin yhteisöihin olette törmänneet, netissä tai livenä?

 

(Kuvassa ryhmähali viime kesän Finncon-Animeconista Jyväskylästä)

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot