Hömpän lumo?

Löysin tänään Turun Sanomien jutun perusteella tieni Hömpän helmet -blogiin (http://homppa.vuodatus.net), joka on keskittynyt naisten viihdekirjallisuuteen. Blogissa kirjoitetaan ja keskustellaan naisviihteen lukemisesta, kirjoittamisesta ja arvioidaan naisviihteen helmiä. Varsin mielenkiintoinen blogi-tuttavuus, joka sai minut heti miettimään omaa suhtautumistani naisviihteeseen ja viihdekirjallisuuteen yleensäkin.

Rajanveto on tietenkin vaikeaa ja siitä voidaan vääntää loputtomiin kättä, mikä on viihdekirjallisuutta ja mikä ei. On kuitenkin olemassa joitain hyvin selviä tapauksia. Kun kirjan kannessa lukee Danielle Steel tai Tom Clancy tai Sweet Valley High tai Rakkauden ratsutalli, lyön kirjaan heti viihdeleiman. Toki nämä edustavat erilaisia viihteen lajeja (romanttista naisviihdettä, jännitysviihdettä, nuorten viihdettä ja hevosviihdettä), mutta viihdettä ne ovat minusta yhtä lailla kaikki. Niitä yhdistää myös se seikka, että mihinkään en haluaisi koskea pitkällä tikullakaan.

Kaikkein äärimmäisimmän laidan hömppä on minusta masentavaa. Minulle ei tule siitä hyvä vaan paha olo. Aivot eivät todellakaan mene narikkaan. Ahdistun huonosta kielestä ja latteista hahmoista ja ennalta arvattavista käänteistä. Ahdistun kaavamaisuudesta. Tämä johtaa siihen, että luen hömppää erittäin harvoin. Täten minulta menevät varmasti ohi myös genren ehdottomat helmet, mutta ei se mitään, sillä muutakin kirjallisuutta on tarjolla enemmän kuin ehtii lukea.

Olen minä lukenut hyvääkin hömppää. Olin esimerkiksi positiivisesti yllättynyt Bridget Jonesin päiväkirjasta, joka oli sopivasti itseironinen ja genren kliseitä taitavasti käyttelevä. Minusta se oli älykästä hömppää. En kuitenkaan rientänyt lukemaan kirjan jatko-osaa, sillä silloinkin taisi olla jotain vielä parempaa lukemista.

Ehkä kyse onkin siitä, että kun on olemassa niin paljon todella hyviä kirjoja, minusta tuntuu tuhlaukselta lukea hömppää. Etenkin, kun se vain harvoin viihdyttää minua. Viihdyn toisenlaisten kirjojen parissa enkä missään tapauksessa lue ”vakavaa” kirjallisuutta, koska olisi ”pakko” tai koska sillä pitäisi päästä kehuskelemaan. Hyvät, ajatuksia herättävät, kielellisesti mestarilliset, rakenteellisesti oivaltavat ja aiheiltaan kiinnostavat kirjat vain yksinkertaisesti antavat minulle enemmän. Niistä tulee se hyvä olo. Aivot eivät ehkä ole narikassa, mutta ajatukset eivät myöskään juutu kiertämään vanhoja, arkipäiväisiä uriaan. 

Jotta en alkaisi kuulostaa liian elitistiseltä, minun on syytä tunnustaa, että hömppärajoittuneisuuteni ei ulotu televisioon. Katson sujuvasti Music TV:ltä kaiken maailman hömppää, olen seurannut erilaisia malliohjelmia ja Idolsia ja vaikka mitä. Tiedä sitten, mistä tämä johtuu. Olisihan siellä telkkarissakin takuulla parempaa katsottavaa.

Kritiikki-suomi-sanakirja

Kriitikko sanoo monesti yhtä, mutta tarkoittaa toista. Anonyymi kriitikko suostui paljastamaan Grafomanian lukijoille, mitä latteuksien taakse oikeasti kätkeytyy.

”Romaanissa ei ole maailmankirjallisuuden aineksia.”

Kirja oli mitäänsanomaton, tappavan tylsä ja HUONO. En enää edes muista, mitä siinä tapahtui. Mutta en mä kehtaa sanoa, että se oli huono. Mä yritän nyt vetää surkuhupaisen tekeleen kuitenkin jotenkin isompaan kontekstiin, viittaan niinku maailmankirjallisuuteen, jota mähän siis luen päivät pääksytysten. Oikeasti haluaisin sanoa: kirjoita ensi kerralla parempi kirja, you loser!

”Kirja ei päästä lukijaansa helpolla.”

Voi juma*auta. Aivan hirveää roskaa! En olisi todellakaan lukenut kirjaa loppuun, ellei olisi ollut PAKKO (jokainen euro on tässä taloudellisessa katastrofissa tarpeen). Jotain subjekteja ja dekonstruktiota ja dikotomioita siinä oli. Voi tsiisus! Kaikkea paskaa sitä kustannetaankin, muka älykästä, joo. Meitsi menee nyt kattomaan Salkkareita, bye!

”Teoksen keskiössä on… (…) päähenkilö ilmentää hyvin postmodernia aikaamme.”

Eikö kuulostakin VAKUUTTAVALTA! Jep. Meitsi on käynyt yleisen kirjallisuustieteen johdantoluennon. Ai ei mökin mummo tajua jossain Inarissa? EVVK!

”Romaani on ihan kiinnostava ja uskottavakin.”

Vau. Siis WAU! Paras kirja, mitä mä oon ikinä lukenut. Siis aivan huippu. Se muutti mun elämän suunnan. Nyt mä näen mun identiteetin, parisuhteen, mun menneisyyden ja tulevaisuuden aivan erilaisen linssin läpi. Mä ihan vapisen. Mut hei – ei liioitella! Kriitikko ei saa heittäytyä liian emotionaaliseksi, se on vain noloo. En mä halua menettää mun kasvoja. Mä oon ihan coolisti vaan.

”Teos pakenee tulkintaa.”

Paljon se kello on? Ei helvetti. Bussi lähtee ihan just. Mitä mä tähän keksin? Mun ois pitänyt palauttaa tää juttu jo. Mitä ihmettä tää kirjailija oikein haluaa sanoa? Emmä tiedä. Hirveää saivartelua, ällöttää tällainen jeesustelu. Life’s a bitch and then you die? Hirveän persoonallista, juu. Äh, pannaan: ”Teos pakenee tulkintaa.” Piste ja send!

”Seuraavaksi listaan kaikki kirjan virheet…”

Tätä mä rakastan. Just tän takia mä oon kriitikko. Nyt mä käärin hihat ja alan käydä mun alleviivauksia ja post it -lappuja läpi – ja niitähän riittää! Huh huh, mikä urpo tää kirjailija on (puhumattakaan TOSI HUOLIMATTOMASTA kustannustoimittajasta, niin noloo!). Onneksi mä voin vähän auttaa. Mä en ikinä tekisi samanlaisia kämmejä. Mullakin on just muuten käsis kierroksella kustantamoissa. Mustakin tulee kirjailija. Ihan pian.

 

 

 

Oikovedoksen taltuttamiseksi

 

Käsikirjoituksen oikovedos on hyppysissä. Tässä vaiheessa kirja näyttää hienolta. Kaikki se, mitä on kahden vuoden aikana tehnyt, konkretisoituu vihdoin käytännöksi. Oma käsikirjoitus, joka paperitulosteena on vielä morula-asteella, on nyt taitettuna aivan toisen näköinen. Se on miltei kirja. Painojälki ei tietenkään ole vielä sama, paperit ovat yksipuoleisia tulosteita, ja sivujen reunoja ei ole leikattu oikeaan kokoon.

Aluksi ihan vain selailin tekstiä läpi, miltä kokonaisuus näyttää. Sivuja on 244 (käsikirjoitusta on enemmän kuin koskaan ennen, mutta kirjan koko on isompi ja yhdellä luiskalla on rivejä 32, kun Peilikuvarakkaudessa oli 28). Boldatut lukujen alkusanat, tyylikkään näköinen fontti, kuvaa tietyissä tarinan huippukohdissa… Yksittäisiä tärppejä virheistä, kuten että kursiivia puuttuu yhden kappaleen alusta. Mutta varsinainen urakka on lukea kokonaisuus läpi, mielellään hyvin yhtenäisesti, ja syventyä kaikkeen vielä kertaalleen.

Tämä lukukierros on kaikkein vaikein. Tarina on liian tuttu, sen lauseet ja yksityiskohdat tuoreeessa muistissa: on vaikea nähdä kaikki virheet, koska aivot lukevat ”ohi” ja täydentävät itsestään puutteita. Toisaalta, nyt kun käsikirjoitusformaatista on lopulta päässyt eroon, erottuvat typot ihan toisella tavalla. Lukeminen on silti haastavaa, siihen on varattava aikaa, tunti tai pari uuvuttavan työpäivän jälkeen ei riitä. Koska sain kesäflunssan ja jouduin perumaan menoja, vapautui viikonlopusta aikaa, jonka olen sitten käyttänyt itse tekstiin.

Pannullinen kahvia, puutarhatuoliin puiden katveeseen, korvalappuihin tunnelmamusiikkia (Gathering oli sitä tällä kertaa). Ja sitten koko teksti läpi! Jaksotin lukemisen kirjan osioiden mukaan kolmeen rupeamaan. Siellä täällä huomaa ihan uusia juttuja (ai niin tää korjattiinkin menemään näin) ja oivalluksia (täähän toimii nyt). Muutamin kohdin on tavutuksen kanssa tullut ongelmia, pari epäloogisuutta (miksi tässä lukee että kuukausi, kun kaksi viikkoa on lähemmäs totuutta?) Toisaalta en pysty enää arvoimaan, onko aloitus imaiseva, ja millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, koska kaikki on tosiaan minulle liian tuttua. On luotettava alkuperäiseen vaistoon. Limittyvätkö kuva ja teksti hyvin toisiinsa?

Luemme Eijan kanssa tekstin tahoillamme, teemme koosteen (todennäköisesti skypen välityksellä) ja laitamme tekstin ensi viikolla eteenpäin. Sitten se on siinä… syyskuussa se onkin kansien välissä.

Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että oikovedos on heistä hyvin nautinnollista luettavaa, jonka hotkaisee hetkessä. Minulle oikovedos on aina hyvin vaikeasti hoidettava asia, joka ei vaadi niinkään aikaa vaan tsemppaamista ja keskittymistä etukäteen, jotta itse urakan voi sitten hoitaa hyvillä mielin. Oikovedos on selätettävä ja taltutettava. Vielä kerran!