You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2016.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko, kouluttaja, Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu Päivi Heikkilä-Halttunen on saanut Kalle Kaiharin kulttuurisäätiön jakaman Kalle-palkinnon. Hänet palkittiin teoksesta Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena 2015). Palkinto myönnetään vuosittain Kallen päivänä 28. tammikuuta edellisen vuoden tamperelaisesta kulttuuriteosta taiteen, tieteen, julkisen sanan tai muun henkisen kulttuurin alalla toimivalle henkilölle. Viime vuonna Kalle-palkinnon pokkasi kirjailija Salla Simukka.

Aamulehden jutussa (29.1.2016) Heikkilä-Halttunen sanoo olevansa tyytyväinen, että saa työskennellä Tampereella, jossa majailee muun muassa mainio Lastenkirjainstituutti, jonka kirjasto on ”tutkijan paratiisi”. Seudulla on myös poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita ja -kuvittajia. ”Tampereen kaupunki voisi ryhtyä toimeen hankkiakseen kaupungille valtakunnallisen lastenkirjakaupungin tittelin”, ehdottaa tuore palkittu.

Kannatan ehdotusta lämpimästi, vaikka en tamperelaiseksi taivukaan, naapurista kuitenkin. Koko Grafomanian suulla en uskalla sanoa, lämpenevätkö muut ajatukselle Tampereesta Suomen lastenkirjallisuuskaupunkina, mutta onnittelut oikeaan osoitteeseen menneestä ja ansaitusta tunnustuksesta voin hihkua koko blogin puolesta: ONNEA PÄIVI!

Kirsti

Päivi Heikkilä-Halttunen vuonna 2014 Vaaskivi-plaketin jakotilaisuudessa.

 

 

Mainokset

IMG_7760*

Toisista linnuista tykkää, toisista ei. Viherpeippo ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Äksy ja ruma.

IMG_7749

*

IMG_7745*

 

IMG_7762*

Ja pitää vielä ärhennellä tintillekin.

Kehtaa mokoma ärhennellä tintillekin.

*

Niin. Tekemisen puutetta. Työntekoni on ollut viime aikoina kaikin puolin epäammattimaista. Mutta kutkutusta ja koputusta kuuluu. Tulollaan.

Ja muutakin tulossa, Grafomaniaan. Hulkon Johanna siirtyi vuodenvaihteessa sivuun (ai niin, Johannalta on juuri ilmestynyt mitä mainioin nuortenkirja, käykääpä käsiksi) mutta ei hätää, blogissa aloittaa parin viikon kuluttua… ha-haa, enpä kerrokaan. Annan kaikenpaljastavan vihjeen: kirjailija ei asu Helsingissä.

Kirsti

Tuon oli tarkoitus ilmaista pikkupalelemista, mutta näyttää enemmän kehräykseltä. Miksipä ei. Nyt jos koskaan on hyvä käpertyä lämpöiseen kehräilemään. Vaikka voi tässä  koneenkin ääressä istua, jos on sattunut saamaan kultaiselta kollegalta kynsikkäät tassuja lämmittämään. Sen verran viileää meillä on sisälläkin.

Olen vaihteeksi ihmetellyt, minne koneen vaihtamisen yhteydessä kätkeytyi hurjan tärkeä tiedosto, jota jouduin hakemaan hartaasti. Löytyi sentään lopuksi. Siitä oli otettu yksi jos toinenkin varmuuskopio, mutta mikään ei suostunut aukeamaan, näytti vain tyhjää. Olin jo päättänyt alkaa naputtaa koko pitkää tiedostoa uudelleen ja tyynnytellyt itseäni sillä, että muistamisen kannalta se voisi olla hyödyllistä. Noin näppärä on ihmismieli. Tiedostossa on tosiasiassa niin paljon tiukkaa asiaa ja vuosilukua, että aivan varmasti en olisi muistanut edes pientä osaa uuden naputtelunkaan jälkeen. Näin on siis hyvä, valmis tiedosto on taas käytössäni.

Vanha kone pitäisi viedä huoltoon, mutta siellä siltä häviävät lopullisesti kaikki tiedot. En taida vielä uskaltaa.

Löysin  eilen jälleen aarteen. Kävimme jossain vaiheessa bibliofiilien huutokaupassa ja ostimme ison pinon kirjoja, joista oletin olevan hyötyä työssäni. On niistä, mutta oli siellä myös itselle aivan uutta ja tähän asiaan varsinaisesti kuulumatonta. Äsken juuri tutkin suurta Karjalan karttaa, jonka oli ”julaissut Karjalan keskushallitus” vuonna 1921. Se oli V. Keinään laatima ja sovittama ”kansallisuuskartta Itä-Karjalasta ja Kuollan niemimaasta”. Varsin kiinnostavaa, mutta ei tässä tarpeellista.

Sen sijaan ehdottomasti hyödyllinen juuri meneillään olevan työni kannalta on Jussi Raition ”Uralin kahden puolen, elämyksiä Neuvostoliitossa  vuosina 1918-21”, vuodelta 1943. Uralille joutui harhailemaan aika moni suomalainen noihin aikoihin, mutta kiinnostavaa tuossa on myös, että kirja uskallettiin julkaista vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Ja taas olen tässä: löydän koko ajan niin paljon lisää kiinnostavaa luettavaa, että toivoisin jonkun vähitellen heittävän minulle pelastusrenkaan ja muistuttavan, että jossain vaiheessa on maltettava lopettaa taustamateriaalin penkominen, ennen kuin niihin vallan hukkuu. Muuten karsiminen tulee liian vaikeaksi, sillä sitähän lopulta aina pitää tehdä paljon. Vaikka yksityiskohdat kirjassa ovat hyviä, niiden kanssa on pakko yrittää säilyttää maltti.

 

 

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n perinteiset kirjallisuuspalkinnot on hetki sitten jaettu.

TOPELIUS-PALKINTO ansiokkaalle nuortenkirjalle

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015)

Raadin perustelut:

Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta. Upea ja monitasoinen romaani vie mukanaan Sarastuksen palatsiin ja Surukauriin kansan saarille. Kantavina teemoina ja harkitusti tarkasteltuina esiin nousevat valta, rakkaus ja inhimillisyys. Enorannan luoma maailma, henkilögalleria ja tarina muodostavat häikäisevän kaleidoskoopin. Lukija ei eksy, sillä kirjailija johdattaa hänet varmoin ottein romaanin läpi. Kauniilla kielellä kirjoitettu teos punoo tarinan lukuisat osat ja kertojaäänet yhteen eheäksi kuvaksi, joka elää silmien edessä. Tunnelmallinen ja tyylikäs teos osoittaa Enorannan kuuluvan suomalaisen kaunokirjallisuuden valonkantajiin.”

 

ARVID LYDECKEN -PALKINTO ansiokkaalle lastenkirjalle

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti (Tammi 2015)

Raadin perustelut:

”Kun sisarukset Hilla, Kaapo ja Maikki saavat mörkövahdin kesäloman alkaessa, seikkailu käynnistyy vastustamattomalla voimalla. Tuutikki Tolosen Mörkövahti on omaleimainen, tuore ja taidokas romaani, joka tavoittaa saumattomasti lapsi- ja aikuisyleisön. Hahmot ovat samastuttavia, kerronta sujuvaa ja mörköjen arvoitus koukuttaa. Jännittävään ja lämminhenkiseen seikkailuun on punottu myös erilaisuuden ymmärtämisen ja ystävyyden sanoma. Teos sopii niin ääneen luettavaksi, kouluun pulpettikirjaksi kuin ahmittavaksi kirjastossa tai kotona lempilukusopessa. Mörkövahdissa on kaikki rakastetun lastenkirjaklassikon ainekset.”

Raatiin kuuluivat kirjastovirkailija Salla Erho (pj), tutkija ja kriitikko Myry Voipio sekä äidinkielenopettaja Ida Kaaria. Palkinnot ovat arvoltaan 2016 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Palkitut hymyä täynnä: Siiri Enoranta (vas.) ja Tuutikki Tolonen. (Kuva: Tuija Lehtinen)

Grafomania kanssailoitsee ja onnittelee lumituiskuisen kauniisti Siiriä ja Tuutikkia!

 

Vihdoinkin on tullut oikea talvi. Olen iloinen siitä. Selkeistä vähäpyhisistä härkäviikoista samoin.

Kuinka ollakaan selasin runohyllyni kirjoja valkoinen vuodenaika mielessäni. Talven voi ymmärtää monin tavoin. Runoissa on hyytävää yksinäisyyttä, välähdyksiä sodasta, sairautta, kuolemaa ja vanhuutta, mutta mielestäni myös jylhää kauneutta, miksei rakkauttakin.

Yksi lempirunoistani on tuntemattoman intiaanin. Se löytyy Kaisa Korhosen lp-levyltä, vuodelta 1970. Suomennos on Matti Rossin.

Vaeltajan laulu

Lieneekö äitini ollut pampojen laama,
lieneekö isäni ollut vuoriston hirvi?
Minä vaellan,
minä kuljen levähtämättä
yli pampain ja vuorten
tuskin tuultakaan verhonani.
Laaksoissa ja kukkuloilla
vaatteinani pakkanen ja tuuli.
Minä synnyin yölinnun pesään,
minä itken päivät ja
itken yöt
kuin yölinnun poikanen,
tuskin tuultakaan verhonani.

Helvi Hämäläisen Finlandia-palkitusta teoksesta Sukupolveni unta (WSOY, -87) on runo

Hevosille, jotka kaatuivat sodassa

Jäätyneet ikkunat säteilevät,
valkeata ja sinistä,
heinissä oli kukkia,
pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niin kuin miehet,
harjasi jäätyi kiinni maahan niin kuin heidän hiuksensa,
kylkesi oli revennyt auki,
mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt
veriseksi kuopaksi,
elämänluola sinussa oli särkynyt
ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut
vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,
suurissa silmissäsi olivat puron kuvat,
sinä kuolit niin kuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta
se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa,
mustaa lunta.

Mennään sitten Pohjanmaan lakeuksille. Runo on Leea Kedon vahvasta esikoisteoksesta Alan kirjoittaa vastausta (WSOY, -88)

Lakeus lumipuvussa.
Pihassa mies, harmaapäinen.

Fouga ampuu taivaan halki.

Nuoruudesta jäi vain kranaatin kuoppa,
sormiin jää,
joka ei sulanut vaikka tuli kevät.

Kesä lakastui juhannukselta.
Tytön yhdeksän kukkaa murenivat tyynyn alle,
unelmat lakosivat.

Rakeet lyövät kattoon kuin kuulat.
Mies lähtee työntämään maitotonkkia tien
varteen.

Mennään vielä pohjoisemmaksi. Omasta esikoiskokoelmastani Sataa lapsuuteen (Weilin + Göös, -87) on runo

Kuorsaaja

Vanha ämmä, lihaa kahteen arkkuun,
kaluaa kyljystä ja hörppii lientä lusikalla.
Rakastaisipa hän samoin toukokuuta ja sen tuoksuja!
Hän huokaa raskaasti ja kääriytyy täkkeihin;
vain pari kukkaa pilkottaa leningistä.
Kuorsaus leviää taloon, hänen toinen äänensä.
Hän herää äkkiä ja kömpii olohuoneeseen:
Näkyykö suomalaista elokuvaa? Ei näy! vastaan.
Keittiöstä kuuluu pian mässytystä ja voiveitsen imentää.
Tekee mieli huutaa: Älä leikkaa leipää paskasta mahaasi vasten!
Olen vain käymässä, jaksan olla vaiti.
Sankka kuorsaus rönsyää taas, harmaana ja apeana.
Voisivat ne näyttää kotimaisia useammin.
Äidille.

Sirkka Turkan hienosta kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja (Tammi, -78) on seuraava runo:

Jään alla savinen ranta lepää kaisla pistettynä sydämeen ja lumen läpi on hankalaa silittää muurahaista. Minne lähti kokonaan harmaa mummo naapuritalosta, kädet sylissä, väsyneenä, sanomatta edes kissalle hyvästiä. Siitä on aikaa, kun hän vajosi aivoverenvuodon ja keuhkokuumeen punertaviin metsiköihin. Ja nyt hän on matkalla, kaukana kissasta, muurahaisesta. Puut huokaavat, kaarnaa sataa, ruskeaa kaarnaa ja harmaita oravia ja lintuparvet palaavat. Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut.

Vanha nainen on seuraavassakin runossa. Se on Per-Hakon Påwalsin kokoelmasta Keskiviikko, syyskuu, syksy (Otava, -81).

Tromboosi

Hän kattaa pöydän viidelle hengelle
vaikka ketään ei ole tulossa
Eilen hän kävi Katajanokan upseerikerholla
Mitä hän vanha nainen siellä teki?
Toissapäivänä hän tuli kotiin
ilman hattua ja sateenvarjoa
Hän ajaa taksilla sinne ja tänne
Ostaa vaikka ei ole rahaa
Miksi hän harhailee ympäri kaupunkia?
Ahdistavatko hänen lapsuutensa
sarvipäiset lehmät?
Niitä hän pelkäsi kylänraitilla
lettipäisenä pikkutyttönä
Johonkin hän on alituisesti menossa
jotain hän hakee
jotain pakenee
vanha nainen,
jonka muisti on mennyt

Pari Tuomas Anhavan kääntämää tankaa:

Lunta putoilee.
Kukaan ei kulje tiellä.
Enkö minäkin
suruuni hautautuva
ole vain jäljetön tie?

Mitsune

Yömyöhä. Talvi.
Kuuntelen sadetta ja
mietin nuoruutta.
Oliko se vain unta.
Olinko ollut nuori.

Ryokan

Sirkka Turkan kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi, -79) on kaunis päätösruno:

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä:
kaduilla viimakin kulkee kumarassa.
Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan.
Ensin sen kanteen,
sitten kansien väliin.
Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille.
Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas,
Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu.
Kuun veitsi uppoaa jo pilven
huohottavaan rintaan
ja kipu riisuu tähden
alas, tähän.
Sadun talo vihreä ja pieni niin vihreässä metsässä,
Jumalan vihreän kämmenen alla.
Ja yöt niin pyhät, kirkkaat
väsyneitten päiviemme ympärillä.

Oivallista vuotta 2016 teille kaikille!
T. Heikki

Orimattilan uusi kirjastoauto Olga julkistettiin eilen.

Oli ilo ja kunnia saada olla suunnittelemassa auton ulko- ja sisäasua yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa.

Kirjastonjohtajan toiveesta auton kuvituksen inspiraationa oli Olga Orava ja metsän salaisuus –kirjamme (2014). Siitä auto sai myös nimensä.

HYPPYKYLKI

KURKISTUSKYLKI

Olga lähtee maanantaina matkaan. Toivottavasti sen Orimattilan kylille tuoma keväinen metsä houkuttelee sisuksiinsa paljon asiakkaita ja lukijoita!

 

Kirjastoauton teema on metsä.

LAUSE

 

Myös lastenosastoa on kuvitettu.

LAPSILLE

 

Auton kuvittanut Karoliina Pertamo ja allekirjoittanut iloisissa tunnelmissa paukkuvista pakkasista huolimatta.

YHTEISTYÖ

 

Mila

Kun palasin juuri ennen joulua pohjoisesta sukulointimatkalta, postilaatikossa odotti yllätys. Alhoniittyläiset, joiden luona kävin lokakuussa hienolla kirjailijavierailulla, olivat opettajansa Minna Eskolanjohdolla valmistaneet minulle paketin. Siinä oli 23 uutta, jännittävää ja hauskaa Geoetsivät-tarinaa.

Seikkailut tapahtuivat Nokialla tutuissa maisemissa: Alisella, Putkistossa (tai no tämä tarina saattoi tapahtua kyllä myös putkistossa) ja tietysti Alhoniityn koululla. Kirjoittajat ovat hienosti tavoittaneet kirjojen tunnelman. Geokätköilyn ja seikkailun lomassa tarinoissa syödään pullaa, ihaillaan auringonlaskua, saadaan salaperäisiä tekstareita, röyhtäillään ja tietysti juhlitaan.

Tässä muutama makupala otsikoista: Geoetsivät ja uusi ystävä, Geoetsivät ja geovaras, Geoetsivät merihädässä, Geoetsivät ja ihme ihminen, Geoetsivät ja kummitustalon hallitsija sekä yksi lemppareistani Geoetsivät ja hirvenmetsästys.

Aion tietysti vastata kaikille kirjoittajille henkilökohtaisella kirjeellä.

Muistan kuinka kerroin vierailullani alhoniittyläisille kirjailijan ammattisalaisuuden. Se on kaksi sanaa, entäpä jos. Entäpä jos Nokialla asuisi tyttö, jonka nimi on Raparperi. Entäpä jos Raparperi harrastaisi geokätköilyä. Entäpä jos hänen parhaan ystävänsä nimi olisi Emmi ja niin edelleen. Siten Geoetsivät saivat alkunsa.

Entäpä jos kokonainen koululuokka kirjoittaisi tarinoita minun keksimistäni hahmoista – sitä en ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.

Näihin iloisiin tunnelmiin jätän Grafomania-pestini. Minulla oli hauskat puolitoista vuotta, mutta muuttuneet työkuviot tekivät syksyllä selväksi, että nyt täytyy rahoittaa aikaa ja tilaa aivan ikiomalle kirjoittamiselle opettamisen ohessa.

Lopuksi vielä puheenvuoro Liisalle: ”Tytöt menivät Raparperille juhlimaan kätkön löytymistä. He kertoivat Petterille ja Pasi-Anterolle että he löysivät kätkön metsästä. Petteri oli juuri tullut kaveriltaan koska hänen kaverinsa olikin mennyt mummilaan. Pasi-Anterokin oli parantunut. Geoetsivät söivät pullia ja joivat mehua.

Kohti uusia seikkailuja!”

Johanna

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot