Kesälukemista

Viime kesänä suunnittelin lukevani uudestaan Seitsemän veljestä. En sitten lukenutkaan. Tänä kesänä uusi yritys. Muutenkin voisin lukea kotimme kirjahyllystä teoksia, joista monia en ole avannutkaan. Klassikkopuolella on paljon kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vaikkapa Vonnegutin teokset, joita en ole lukenut lainkaan. Tai Spoon River Antologia.

Sain jokin aika sitten luettua loppuun jouluna aloittamani Panu Rajalan Unio mystican. Sen jälkeen luin Waltarin Appelsiinisiemenen ja nyt on menossa Isästä poikaan, joka on tekijän itsensä lyhentämä yhteispainos Helsinki-trilogiasta. Appelsiininsiemenestä pidin enemmän, sillä sen ajankuva on kiinnostavampi eivätkä tapahtumat ja tunnelmat ole aivan yhtä melodramaattisia kuin Helsinki-trilogiassa. Tämän tuhdin Waltari-annoksen jälkeen haluan kuitenkin lukea jotain muuta – ennen kuin syksyn arvostelukirjat alkavat taas vyöryä päälle.

Kuinka paljon on tarpeeksi?

Kuulun Pirkkalaiskirjailijoiden edustajana lautakuntaan, joka jakaa kriitikkopalkinto Vaaskivi-plakaatin ensi vuonna. Eilen kävimme kiinnostavaa keskustelua kirjallisuus- ja teatterikritiikin nykytilasta. Tiedätte varmaan, millainen keskustelu oli sävyltään.

Kritiikkien määrä sanomalehdissä on vähentynyt reilusti viimeisen vuoden aikana. Pessimistien mukaan alamäki vain syvenee, optimistit yrittävät olla toiveikkaita.

En nyt jaksa jauhaa aiheesta ”Lasten- ja nuortenkirjat ovat joka tapauksessa kritiikkikatveessa”, vaan minua mietityttää, mikä on riittävästi.

Jos ajatellaan puhtaasti kritiikkien lukumäärää, kuinka monta kritiikkiä / per kirja teoksistanne on julkaistu noin keskimäärin? Nouseeko joku kirja tuotannossanne sellaiseksi, että siitä on kirjoitettu enemmän? Mihin olette pettyneet, mistä ehkä yllättyneet? Milloin kirjailija voi olla tyytyväinen?