You are currently browsing the category archive for the ‘Raapustuksia’ category.

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Olen pienestä saakka toivonut osaavani lentää. Lapsena yritin askarrella itselleni siipiä lakanoista ja harjanvarsista. Toisinaan korkeilla paikoilla iskee hullu ajatus, että osaan lentää ilman siipiäkin: jos levitän kädet ja ponnistan, lähden liitoon.

Ristisorsa.

Lapintiira.

Merihanhet.

Kalalokki.

Merikotka.

Kyhmyjoutsenet.

Ristisorsat, taas.

Meriharakka.

Isokoskelot.

Luultavasti sitkeä lentohaaveeni on syy siihen, että viehätyn linnuista loputtomiin, en väsy niiden seuraamiseen ja ihmettelemiseen.

Kaikki kirjani ovat täynnä siivekkäitä. Jo ekoissa Vileissä niitä vilisee: Vili mittaa lintujen pakoetäisyyksiä, kiikaroi saaristossa ja tekee Aadaan lähtemättömän vaikutuksen viemällä tytön katsomaan jättimäisiä merikotkia Pyhäjärven jäälle. Linnut kiinnostavat myös Kuitusen kaksosia: poikien rannassa pesii laulujoutsenpari, Konsta ja Karoliina (terveisiä Tuulalle). Puhumattakaan runokirjoista, joiden sivuilla sulat suhisevat. En viljele lintuja tarkoituksella, ne liitävät kirjoituksiini varkain, lupaa kysymättä.

Onko teillä muilla jotain, mikä kulkee mukana teoksesta toiseen?

Kirsti

Lennot kuvattu Vänössä 2.-6.5.2017.

Helsingin Sanomissa oli 30.4. 2017 Jukka Vuorion kirjoittama juttu Lempi ja taiat kuuluivat talonpoikaisvappuun.

Turkulainen folkloristi John Björkman tuntee suomalaisen talonpoikaiskulttuurin vapun viettoa satojen vuosien taakse. Entisajan ihmiset viettivät vappua, mutta nykyistä juhlaa se muistutti vain etäisesti. Talonpojilla ei ollut tippaleipiä, munkkeja eikä ylioppilaslakkeja. Sima on vanha juoma, mutta sen liittyminen vappuun on nuori ilmiö. Nykyiset perinteet ovat Björkmanin mukaan akateemisen ja porvarillisen väestönosan perinteitä ja kotoisin Ruotsista.

Vappu on saanut nimensä 700-luvulla Saksassa eläneen abbedissa Valburgin mukaan, mutta vappuun ajoittuvia kevään juhlia on Suiomessa vietetty jo ennen kristinuskon saapumista. Entisajan suomalaiset viettivät samana ajankohtana ukonvakkoja eli Ukko-nimiselle ylijumalalle suunnattuja pitoja. Ukko antoi sateen, jonka turvin ruis ja ohra kasvoivat.Karkeloita vietettiin jopa juhannukseen asti.

Mikael Agricolakin mainitsee kirjoituksissaan ukonvakat. Kun kevätkylvö tehtiin, tuotiin ukonvakka ja silloin kaikki juopuivat naisia myöten ja paljon häpeää tehtiin. Björkmanin mukaan tämä viittasi siihen, että juhlatunnelma on ollut sukupuolisesti vapautuneempaa.

Lempi ja parinhaku ovat kuuluneet vapunviettoon jo satoja vuosia sitten. Björkman kertoo: ”Nuorten seurustelu oli hyvin parinhakutavoitteista. Ennen se oli organisoidumpaa, eli oli tietyt leikit, joiden varjolla pääsi valvotusti esimerkiksi koskettamaan toista sukupuolta. Nuoret kokoontuivat kylän lähimetsään, jossa he olivat poissa vanhempien valvovan silmän alta.”

Mynämäen rovasti Antti Lizelius on 1700-luvulla kuvannut ”suomalaisten epäjumalallisten juhlien” viettoa. Hänen mukaan ihmiset kokoontuivat kedolle syömään, juomaan ja laulamaan. ”Jossakin vaiheessa juhlimista nuoriso juoksenteli lehdoissa, Lizeliuksen mukaan pakanallisen hekuman vallassa.”

Taiatkin kuuluivat juhliin. Björkmanin mukaan eräs tunnettu vapputaika oli, että talon emäntä meni navetan oven päälle hajareisin, kun lehmät päästettiin ulos. ”Näin emännän jalkojen välistä tuli lehmiin suojelevaa voimaa.”
Useimmat taiat liittyivät karjaan.
Noidatkin kuuluivat entisajan ihmisten maailmankuvaan. Saksassa vapun on uskottu olevan noitien aktiivisinta aikaa, ja Suomessa noidat liikkuivat erityisesti pääsiäisenä. ”Noidaksi on voitu katsoa etenkin köyhiä, yksin syrjässä asuvia naisia, toisaalta myös maatalojen emännät ovat voineet esimerkiksi katsoa pahalla silmällä naapuria, mikä on aiheuttanut huonoa onnea.”

Valitsin tähän muutamia vappuun, kevääseen ja tähän kirjoitukseeni löysästi liittyviä runoja, jotka koskettivat minua nyt. Ensimmäinen on murteellinen tosi tarina noin viidentoista vuoden takaa kokoelmastani Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, 2005).

Vappu

Iso ryhymä jätti tulemata, siittäkös riemu repes! Me marssittiin kajulle ja huuvettiin: Hei, meitä sorretaan! Me pysähyttiin oven etteen petonimyllyn tykö, nostettiin kokislaseja ja karijastiin: Runikan kommunistit! Sitte me vierailtiin vielä salisa. Siirsin kukkapuskan pianon päälle ja pimputtelin ku Pill Evans. Sää teit sallaatinkeristä tissit ja päästit tukkas vappaaksi. Mää kuulutin: Vetlaana ejustaa uuenlaista, ulijasta mallityyppiä, 182 senttiä ja painua 97 kilua. Ainua asiakas hymmyili, me hirnuttiin ku kossit.

Divarista löysin Gustaf Frödingin runokokoelman Värmlannin lauluja (WSOY, 1952). Se sisältää runoja kaikista Frödingin kokoelmista. ”Se antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua Ruotsin lyriikan suureen mestariin, kitaran ja harmonikan laulajaan, mutta myös syvästi inhimilliseen kärsijään ja unennäkijään” , takakannen sanoin.

Runoilija Wennerbom

Puisto kukkii, suvi henkii siellä,
runoilija Wennerbom hän tiellä
vaivaistalosta käy pulloineen
luovien ja hoippuin verkalleen,
ryyppii harvakseen,
myhäilee ja haastaa ilomiellä.

Mettisparvi kiertää puiston kuusta,
toukat nurinniskoin syöksyy puusta,
luonto kukoistaa, on poutasää,
ilma tuoksuillansa päihdyttää
– nurmikolle jää
Wennerbom ja maistaa pullon suusta.

Linnut mieltä vailla ilakoivat,
ruohikossa sirkkain sitrat soivat,
Wennerbom hän surren kuulee sen
kurjuutensa maljaa maistellen,
juo kuin hevonen,
päivänsäteet pulloon kipunoivat.

Pullolleen hän solkkaa: ”Veikko kulta,
viina kirkas lietsoo nerontulta,
lohdun suo se, vaikka toiveet vei;
nuoruus haihtui, eikä palaa, ei,
malja sille, hei!
Näin jos jatkuu, järjen vie se multa.

Oli haave mulla, toivon luoma,
kunnes voiman, uskon vei tää juoma,
viisitoista vuotta elin näin,
onni jätti, hunningolle jäin
kaiken menettäin,
Webberbom on päissään, pullokuoma!”

Ja hän nukkuu onnellista unta,
kastanjoista sataa kukkaslunta,
lehvät seuloo kultaa auringon
ylle runoilijaraunion,
pullo tyhjä on,
sillä häärii pieni luomakunta.

Murhe, soima sydämen sai laata,
tunnontuskat eivät jäytää saata,
niin hän nukkuu mielin autuain
maille nuoruusunten vaeltain.
Hyvää unta vain-
suloista on runoniekkain maata.

(suom. Yrjö Jylhä)

Kokoelma Rakkaus ei koskaan lepää (Tammi, 2001), sisältää rakkausrunoja antiikin Kreikasta ja Roomasta noin tuhannen vuoden ajalta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Asklepiades kirjoitti:

Säästät neitsyyttäsi?
Mitä varten?
Tyttö hei
ei tuonelasta
löydy rakastajaa.

Lemmen ilot
ovat eläviä varten
toisella puolen
olemme luita ja tuhkaa.

Laulu ilman hengelle ( Otava, 1977) sisältää valikoiman eskimorunoja. Kirjan runoista Suuri meri löytyy Jukka Linkolan ja Eija Ahvon hienolta levyltä Kuinka myöhään valvoo blues. Nyt kuitenkin

Laulu keväälle

Tein matkan kajakillani
ja menin maihin.
Osuin lumikinokselle,
joka juuri oli alkanut sulaa.
Ja minä tiesin,
että oli kevät:
me olimme selviytyneet talven yli!
Ja minä pelkäsin,
että olin liian heikko,
liian heikko
kestämään tuota kaikkea kauneutta!

Ryokan, japanilainen zen-munkki ja runoilija (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Tämä seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija saa kunnian päättää sikermäni.

Tuuli on raikas,
kuutamo on kirkas- hei!
tule, tanssitaan
koko yö aamuun asti,
jääköön hyvästi vanhuus!

(Ryokan: Suuri hupsu, Basam Books, 200, suomentanut Kai Nieminen)

Kevään valoa, siipien suihketta
t. Heikki

Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.

Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.

Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.

Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.

Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.

Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.

Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!

WP_20170425_19_25_17_Pro

Raili

 

Lukutila on  uusi kirjallisuustapahtuma, joka järjestetään ensimmäisen kerran nyt tulevana viikonloppuna (28.-29.4.2017) Jyväskylässä.

Kannattaa tsekata tuosta linkistä (yllä) ohjelma, josta löytyy jokaiselle jotain.

Allekirjoittaneen voi tavata Veturitalleilla perjantaina klo 13 – 14.30. Luvassa ainakin keskustelua nuorten lukemisesta kokoonpanolla Salusjärvi, Parvela, Paretskoi, Suoniemi.

Jyri

 

Kevät, avarat tuulet. Ne saavat unelmoimaan matkoista, vaikkapa residenssistä.

Kirjailijoille on tarjolla residenssipaikkoja, joissa on hyvä irtaantua arjen kuvioista ja terästää aistejaan vieraassa ympäristössä.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista lähtee residenssiin, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta aistejaan voi yrittää herätellä muutenkin.

Tärkeää on tietysti olla läsnä siinä, missä on. Se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, uskallusta.

Aistit aukeavat myös eri tavalla, kun vaihtaa kirjoittamispaikkaa. Silloin aistii uusia ääniä, tuoksuja, ympäristö herää eloon tuoreella tavalla. Olen alkanut välillä lähteä kotoa muualle kirjoittamaan, esimerkiksi kirjastoon.

lahdenkirjasto

Lahden kaupunginkirjasto.

Kirjastossa voi vaikkapa ottaa hyllystä kirjan ja antaa satunnaisen lauseen johdattaa eteenpäin tarinassa.

Kotona kesken työpäivän nousen välillä ylös, laitan musiikin soimaan ja tanssin. Kirjoittaminen ei ole erillistä ruumiista. Pitkään jatkuessaan koneella istuminen kuihduttaa havaintokykyä.

Somenkin käytön vähentäminen tuntuu olevan kirjoitustyölle hyväksi. Kun irtaantuu ruutujen otteesta, voi helpommin pysähtyä maailman äärelle. Jatkuvassa somevirrassa uidessa muut helposti määrittelevät maailman ja sen, miten se pitäisi nähdä.

Kirjoittaminen on pienten, merkityksellisten hetkien ylös kirjaamista. Ja kun kaikessa rauhassa katsoo, kaikki on ihmeellistä.

Kaikessa on tarinan alku.

 

Mila

Vilja-Tuulia sen keksi! Puhua kirjoittamisesta, puhua, puhua kaikki mitä mieleen pulpahtaa. Katsokaapa, miten maagisesti hän sen tekee.

*

Kuiskaillen, pohtien, pysähdellen. Lähellä. Kuin istuisin Vilja-Tuulian vieressä keskustelemassa aiheesta, joka ei tyhjene koskaan. Josta vain toinen kirjoittaja voi haltioitua samalla voimalla. (Eikä huulipunaakaan voi sivuuttaa.)

Pidän Vilja-Tuulian tyylistä yhtä paljon kuin uusimman kirjani päähenkilö Luna. Vilja-Tuulia on Lunan ystävä.

VILJA-TUULIAN KANSSA

tietää heti oikeat sanat.

Kerran sain lainaksi Vilja-Tuulian

pinkin lentokoneen, ja kaupan päälle

lentämisen pikakurssin

(…)

Mitä vielä, kaikki on kaukana mutta

näkee silmät, saa sanoista selvän,

haistaa omenasampoon

ja tuntee ihokarvojen rytmin.

(…)

Seuraavalla kerralla saan kokeilla

kuumailmapalloa, se on ruudullinen

ja odottaa lentäjää Vilja-Tuulian

ilmapalloaitassa

Näin kirjassa Pönttö. Lunalla on toki muitakin ystäviä: Tove, Monika, Linn ja Katri. Jokaisen kanssa Luna viettää tuokion.

*

Kollega Ansu kuvasi pöntöt Savitaipaleella ja kirjoitti: ”Ihana kirja, nuoruuden energiaa ja pohdintaa myös keski-ikäiselle tädille.” Kiitos!

*

Nyt kun uutukainen on siivillään, tämä tyttö levittää omatkin siipensä ja suuntaa 2942 kilometriä etelään, nettiyhteyksien ja muiden epäolennaisten ulottumattomiin. Voikaa hyvin, aistikaa, rakastakaa, kirjoittakaa, puhukaa kirjoittamisesta – tehkää mitä eniten janoatte!

Kirsti

Kevätpäiväntasaus oli 20.3., samana päivänä sain lämpimäiskappaleet kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato).


Kirjan takasivulla kerrotaan olennainen: Heikki Niskan (s.1961) kuudestoista teos sisältää haikuja ja tankoja. Ne eivät ole erillisinä osastoina, vaan lomittuvat lievästi juonelliseen kokonaisuuteen.
Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia; hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Lapsuusrunot sijoittuvat autioituvalle maaseudulle hiljaisten ihmisten luo. Jo avausrunossa arkinen ja mystinen sekoittuvat kiehtovasti:

Menin lapsena
kellarin rauhaan, katsoin
violetteja,
kuulaita perunoiden
ituja. Harras ilta.

Lapsi on hämmentynyt ja yksinäinen, vain isoäitiin ja kerran kylässä käyneeseen tyttöön on ohikiitävä yhteydentunne. Isä vilahtaa ensimmäisen osaston melankolisissa runoissa. Hänen kuoltuaan tyttärillä on isän valokuvat esillä kotonaan, kaukana, suuressa kaupungissa asuvalla pojalla kaapin pohjalla.Äitikin jää etäiseksi, hänestä kertoo seuraava tanka:

Syrjäkylällä
nainen nauroi itsekseen,
puhui huoaten,
nukkui päivisin, piirsi
kukkia lehden kulmiin.

Mies etsii isää ja äitiä läpi elämänsä. Seuraava tanka kertoo paljon:

Tuliaiskukan
toin vanhalle naiselle.
Makeiset söimme,
nainen nauroi enemmän
kuin oma äiti koskaan.

Kirjan minällä on luontoon vahva yhteys. Metsissä, silkkikätisten vesien äärellä, eläinten luona on hyvä. Harras hetki voi syntyä yllättäen: ”Metsäpolulla,/ valossa sammakko kuin/ ruosteinen koru.” Joissakin runoissa on ripaus huumoria ja ironiaa: ”Hurja on kevään/ mahti, mies, mies kumartaa/ leskenlehteä.” Vaeltaja haluaisi nukkua hyönteisenä tuomenkukassa ja viedä rakastuneena lintuna kuulle kurpitsan kukan.

Kirjan keskiosa kuvaa vaikeita suhteita, joissa on silti kauneutta ja herkkyyttä. Syksy, lopullisine jäähyväisineen tulee silti:

Rannalla tuikki
punainen kynttilämme,
ruusut tuoksuivat.
Lähdit ennen syksyä,
kotisi valoa jo.

Erosta kertovat muutamat haikutkin: ”Sanomalehti/ rypistynyt itkusta,/iäksi lähdit.
Tämänkin olen kokenut: ”Vuoteella enää/ yksi tyyny, uniinkaan/ et tule. Rauha.”

Surutyön jälkeen aamut säihkyvät krookuksen keltaisina, sielu on vihreä lintu, ilosta kaunis.Syksyissä ja talvissakin on oma kauneutensa ja ihmetyksen aiheensa: ”Oi, linnunradan/ maahan varisematon/ hopealumi!”
Kirjan minä etsii lepoa ja rauhaa kautta kirjan:

Kevään kuohuva
juhla, jätän hälinän,
kuljen portista
kukkien ja kivien
luokse tyynimpään maahan.

Kun kirjan nimi on Solisevaiset on pakko tarjoilla seuraava tanka:

Vuoteeni viereen
tahtoisin metsäpuron.
Sen solinassa,
hiljaisessa, kauniissa
saisin rauhan ja levon.

Kirjan viimeinen osasto on uuden rakkauden romanttinen kuvaus:

”Valoniityllä
vaiko vuoteella makaan –
sinä ihana,
vaiko kymmenen kukkaa
reittä suutelemassa?

Levollisuus ja varmuus huokuvat useissa hetkissä:

Vaikka tulossa
jo syksyn pohjoistuulet
levossa kaikki
veteni, kun hymyilet
ja rakastaen kosket.

Tässä kerroin spontaanisti jotain uusimmasta kirjastani. Olen antanut siinä paljon itsestäni. Se on herkkyydessään ja kauneudessaan rohkea, runojen minä on lapsenomainen, jopa naiivi, väliin keski-ikäinen, jopa vanha. Dramatiikkaa on pinnan alla, mutta lähes ilman huutomerkkejä, toisin kuin nuorena.

Muistutan vielä, että Tulenkantajien Kirjakaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere) on Tuplajulkkarit tiistaina 4.4. klo 18. Toinen runoilija on Tuula Hämäläinen, jolta on juuri ilmestynyt kokoelma Parhaita päiviä ovat yö. Tervetuloa!

T. Heikki

Nimien keksiminen on samaan aikaan sekä mahtavaa että tuskallisen vaikeaa. Joskus nimet keksii helposti, ja oikeat nimet osuvat oikeille henkilöille kuin itsestään. Toisinaan taas joutuu pohtimaan oikein tosissaan, mikä nimi millekin hahmolle sopisi ja miksi.

Minulla on kirjahyllyssä sekä etunimi- että sukunimikirjoja, joihin voin turvautua, jos en muuten millään keksi sopivaa nimeä. Useimmiten ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on sellainen, että ensimmäisen googlauksen jälkeen selviää, että nimi on jo jollain ihan oikeasti olemassa olevalla ihmisellä käytössä. Silloin (yleensä) vaihdan nimen, koska pyrin siihen, että en käytä oikeita nimiä, varsinkaan, jos kyseessä on jollain tapaa epämiellyttävä hahmo kirjassa.

Joskus olen käyttänyt joidenkin tuttujeni nimiä, mutta silloin olen kysynyt, onko heillä mitään sitä vastaan. Ei ole vielä ollut.

Miten teidän henkilöhahmonne saavat nimet itselleen? Entä jos käytätte jotakin oikeasti olemassa olevaa henkilöä ja hänen nimeään kirjassanne, kysyttekö lupaa vai kirjoitatteko vain?

Jyri

Kevät heittelee säätä ees taas. En oikeastaan tiedä, miten paljon sää ja ilmanpaineen vaihtelut todella vaikuttavat ihmisiin tiedostamatta, mutta omat paineeni ovat vaihdelleet viime aikoina melko rajusti. Välillä kaipaan myyrän kynsiä kaivautuakseni syvyyksiin, välillä kuumailmapalloa noustakseni korkeuksiin. Enkä oikeastaan tarvitse kumpiakaan, minähän olen milloin siellä milloin täällä.

Korkeuden vaihtelujen lomassa ja kainalossa kirjoitan. Tekstissä ei silti saisi näkyä kovin suuria paine-eroja. Juuri nyt tilanne on aika hyvä. Taidan oleskella maan pinnalla.

Jos olen oikein tulkinnut kollegoiden kirjoituksia, tämä on tuttua suurimmalle osalle meistä. Vai onko? Onko oikeasti sellaisia, jotka istuvat päättäväisesti koneen ääreen jokseenkin samoihin aikoihin päivästä toiseen ja saavat aikaan juuri sen määrän tekstiä kuin aikoivat. Onko? Kertokaa!

Tässä terveiset ikkunakavereiltani. Huomatkaa myös kuollut kärpänen ruutujen välissä. Tai mistä sitä tietää, vaikka heräisi kohtapuoliin pörisemään. Jospa se vain talvilepäilee.

Voikaa siis hyvin, missä sitten juuri nyt olettekin!

WP_20170321_15_11_08_Pro

Uusimmat kommentit

Raili artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot