You are currently browsing the category archive for the ‘Raapustuksia’ category.

 

Osallistuin menneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Se pidettiin tällä kertaa ihan synnyinsairaalani vieressä, Lahden keskustassa, kauniissa jugendlinnamaisessa kansanopistossa.

kansanopisto.png

Ja miksipä en olisi tullut paikalle, kun kerran kotikonnuillani järjestettiin yksi Euroopan vanhimmista (ja varmasti myös kiinnostavimmista) kirjallisuustapahtumista.

Kokoukseen osallistui kuutisenkymmentä kirjailijaa. Vieraita oli neljästätoista eri maasta: kaukaisimmat olivat matkustaneet Lahteen aina Nicaraguasta ja Japanista saakka.

Alkukesän aurinkoinen Lahti näytti kokoustajille kauneimpia kasvojaan.

Tunnelma oli välitön ja rento. Ensimmäisenä iltana pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma –jalkapallo-ottelu Mukkulan kartanon puistossa. Minäkin pelasin parhaani mukaan Suomen joukkueessa. Hauska ottelu päättyi muun maailman voittoon (4-3).

kohtipeliä.png

Minä ja Anna Maria Mäki olimme Suomen kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueen naisvahvistuksia.

vesijärvi.png

Jalkapallo-ottelun jälkeen saunottiin, ja moni kävi sinertyvässä illassa pulahtamassa Vesijärvessä.

 

Kulkureittejä hiljennetyn luokse

Puheenvuoroissaan kirjailijavieraat ottivat esiin ajankohtaisia aiheita kuten ydinvoiman, pakolaiset ja nationalismin nousun. Tietysti puhuttiin myös kirjallisuuden merkityksestä ja sen synnyttämisestä.

kokousta.png

Riitta Jalonen kuvaili alustuksessaan ihmisten sisällä olevaa jokea, jossa kirjoittamaton odottaa esiin nostamistaan kuin kivi. ”Kirjaa ei voi suorittaa”, Jalonen painotti.

”Meihin kertynyt aineisto tulee kyllä käyttöön aikanaan. Sitä ei voi pakottaa esille, ja sen tähden kirjoilla ei voi olla ennalta suunniteltua aikataulua, vaan ne tulevat kirjoitetuiksi, kun aika on.”

Olen samaa mieltä – kirjoja ei tehdä liukuhihnalla.

Riitta Jalonen puhui paitsi ajan, myös hiljaisuuden merkityksestä kirjailijan työssä: ”Hiljaisuus ja keskittyminen ovat kirjailijan kulkureittejä hiljennetyn luo.”

 

Maagisia hetkiä

Oli taianomaista kuulla kansainvälisten vieraiden lukevan proosaansa ja runojaan alkukielellä. Säkeitä oli myös suomennettu, mikä oli herkullista. Monen vieraan kokoelman olisin halunnut lukea kokonaan.

Kolmen päivän aikana imin itseeni ajatuksia ja sanoja. Kotiin viemisiksi jäi paljon sulateltavaa.

salainenpuutarha.png

Lahden kansanopiston salaisessa puutarhassa, kukkivien syreenien ja omenapuiden alla kirjailijat eri maista löysivät kollegoistaan juttuseuraa.

Yksi kokouksen kysymyksistä oli, kantaako kuiskaus kauemmas kuin huuto. Näiden päivien jälkeen taidan uskoa entistäkin enemmän kirjan kuiskausvoimaan.

Tästä festivaalista jäi niin hyvä muisto, että haluaisin osallistua siihen seuraavalla kerralla uudestaan. Ja suosittelen Lahtea muillekin – niin kirjallisuuden ammattilaisille kuin muullekin yleisölle. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidetään taas kahden vuoden päästä.

mukkulantammet.png

Mukkulan tammet ovat nähneet kirjailijakokousvieraita ympäri maailmaa aina vuodesta 1963 lähtien. Joukossa on myös kahdeksan sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Mila

Menin viime viikolla Lempäälän kirjastoon hakemaan varaamaani elokuvaa, jonka mukana odotti käsinkirjoitettu lappunen: ”Moi Kirsti, oletko huomannut, että meidän enkkuhyllystä löytyy kokonaan runomuotoon kirjoitettu nuortenkirja The Crossover?” Mahtavaa palvelua! Kiitos vinkistä. On aina mukava törmätä Pöntön lajitovereihin. Siispä kirja lainaan ja lukuun.

Kwame Alexanderin säeromaani kertoo koripallosta, joka ei varsinaisesti kuulu suurimpiin kiinnostuksenkohteisiini, vaan eipä tuo haitannut lukukokemusta. Tarina imi matkaansa sukkana ja pakotti pompottelemaan yhtä kyytiä loppuun. Paitsi koripallosta kirja kertoo perheestä, veljeydestä, esiteinin epävarmuudesta, koulusta, ensi-ihastuksesta, pelaamisen intohimosta, isosta huolesta  ja suruista suurimmasta. Murheen juovasta huolimatta kirja on kevytlukuinen ja vauhdikas. Kertojana on toinen kaksosista, poikaan ei voi olla ihastumatta – sympaattinen herkkis, joka välillä uhoaa ja välillä ujoilee. Kerronta on rytmikästä, reipasta ja itseironista. En muista lukeneeni mitään samalla tavalla mukaansatempaavaa sitten Neropatin päiväkirjan.

The Crossover on saanut kahmaloittain tunnustusta ja lukijat villiintymään. Kirja olisi hitti Suomessakin, pojille napakymppi. Mikähän kustantamo ehtii napata helmen? Toisella kotimaisella kirja näyttää jo löytyvän.

 

Kesälukemista riippumattoon vinkkaa

Kirsti

Kaappeja siivotessani löysin HyväTerveys-lehden (elokuulta 2008). Virpi Hämeen-Anttila kertoi kolmesta voimanlähteestään stressin painaessa päälle.

”Kun tunnen itseni ylen stressatuksi tai ahdistuneeksi, lähden ulos kävelylle. Vaikka olisi kuinka kiire, selitän itselleni, että nyt tarvitsen juuri tätä. Muuten en jaksa. Asumme lähellä luontoa, joten kauniita polkuja metsän ja niittyjen läpi on paljon. Kävelen reippaasti, kiinnitän huomiota hengitykseen, kuuntelen tuulta ja lintujen ääniä, nuuhkin tuoksuja.Yritän tavoittaa luonnon rytmin, sillä se rauhoittaa minut aina.”

Myös eläinten seura ja niiden koskettaminen poistaa stressiä, Hämeen-Anttila kertoo. Tyttären talleilla hän silittää hevosia ja puhuu niille. ”Toisin kuin ihmiset, eläimet kuuntelevat aina ja näyttävät, mitä tuntevat.”

Hämeen-Anttila saa voimaa positiivisista ihmisistä. ”Stressattuna ja masentuneena yritän hakea sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilon tuojia: innostuneita, huumorintajuisia ja myönteisiä. Heistä saan voimaa ja he saavat uskomaan elämän merkityksellisyyteen.

Käänteisesti yritän välttää negatiivisia, arvostelevia ja ilkeästi puhuvia ihmisiä, heidän mielipiteitään ja ajatusmaailmaansa.”

Viimeisenä voimanlähteenään Hämeen-Anttila mainitsee musiikin.Se kommunikoi suoraan alitajunnan kanssa, toisin kuin järki ja sanat. ”Eniten minua rauhoittaa klassinen musiikki. Bach ja Mozart ovat takuuvarmoja voimantuojia ja mielialan tasoittajia.

Kun kuuntelen, suljen silmäni ja vajoan jonkinlaiseen transsiin. Palaan tähän maailmaan puhtaana ja virkistyneenä.”

Charles Baudelaire
Muukalainen

-Ketä rakastat eniten, sinä arvoituksellinen mies? Isääsi, äitiäsi, sisartasi vaiko veljeäsi?
– Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä.
-Ystäviäsi?
-Käytitte sanaa, jonka merkitys on jäänyty minulle tähän päivään saakka tuntemattomaksi.
-Isänmaatasi?
-En tiedä, millä leveysasteella se sijaitsee.
-Kauneutta?
-Rakastaisin mielelläni häntä, kuolematonta jumalatarta.
-Kultaa?
-Vihaan sitä niin kuin te Jumalaa.
-Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?
-Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!

(Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)
Baudelaire (1821-1867) oli ranskalainen runoilija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Häönen tunnetuin teoksensa on Les Fleurs du mal (suom. Pahan kukat, 2011).

Luonto helpottaa oloa marraskuussakin. Metsät ja vedet ovat minulle erityisen rakkaita. Lähelläni on myös hautausmaa, joka on mielestäni kauneuden ja rauhan valtakuntaa. Eräänä vappuaattona, kun vältin hälinää menin sinne kävelylle.
Musiikki on tärkeä minullekin. Klassiselle musiikille olen avautunut pikkuhiljaa, vaikka yksin ollessani sitä harvoin kuuntelen. Debussy ja Ravel ovat kuulaita. Vanhoja iskelmiä olen rakastanut lapsesta asti. Mitä surullisempaa sen parempi (tai vaihtoehtoisesti oikein riehakasta!). Minulla on Olavi Virran, Laila Kinnusen ja Carolan koko tuotanto. Carolan äänessä on haava, joka saa tunteet pintaan. Itku puhdistaa.

Yhdeksi hyvin tärkeäksi voimanlähteekseni on tullut treenaamisen jälkeen infrapunasauna. Näitä saunoja löytyy mm. kylpylöistä, kuntosaleilta ja hoitolaitoksista.
Infrapunasaunan positiiviset terveysvaikutukset perustuvat pääosin syvälle (n. 4-5 cm syvyyteen)kehon kudoksiin vaikuttavaan lämpösäteilyyn, joka saa aikaan merkittävää aineenvaihdunnan ja verenkierron vilkastumista. Infrapunasaunassa elimistöstä poistuu haitallisia kuona-aineita, se lievittää ja poistaa monenlaisia kipuja, kuten päänsärkyä ja lihaskipuja. Stressi vähenee ja olo piristyy (huomasin positiivisia vaikutuksia jo ensimmäisellä kerralla!).Infrapunasaunaa kannattaa kokeilla vähintään pari-kolme kertaa viikossa vähintään kuukauden ajan. Yhtään liioittelematta infrapunasauna on rauhoittanut minua todella paljon (tämä ei ole maksettu mainos!) Helsinkiin muutonkin edessä olen rauhallinen.

Levollisiin tunnelmiin vielä pari runoa.

Po Chu-i
Joutilas ilta

Varhainen kaskas vaikenee,
valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.
Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.
Bambukorien reunoilla on kirkasta kastetta.
En mene vielä sisään nukkumaan,
laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.
Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteisen,
viileä tuuli täyttää korkeat puut.
Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.
Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.
Mistä se johtuu?
Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

(Pertti Nieminen)

Po Chu-i (772-846) oli Tang-dynastian aikainen kiinalainen runoilija. Hänen tiedetään kirjoittaneen n. 2800 runoa. Hänen tuotannostaan on julkaistu Pertti Niemisen suomennosvalikoima Korotan ääneni ja laulan, jonka runot on poimittu kronologisessa järjestyksessä Po´ n kokoelmien varrelta.

Alkman
Pieni yölaulu

Nukkuu vuorien huiput ja laaksot lauhat untaan,
kummut, kuilut rauha peittää.
Mustan maan madot multien uumenissa uinuu,
kauriit uneen vienoon, mettiäiset vaipuu,
verhoo kalain joukot jo aaltojen purppura.
Nukkuu lintujen parvet
siipien suojassa pää.

(Päivö Oksala)

Alkman oli 600-luvulla eKr Spartassa elänyt kuororunoilija.

Mitkä ovat teidän stressin ja ahdistuksen poistajianne ja voimanlähteitänne?
Itse voisin ehkä joskus kokeilla vielä joogaa?
tuumiskelee Heikki

Grafomania onnittelee kesäisin halauksin kirjailija Johanna Hulkkoa, jolle on myönnetty Laivakello-palkinto.

 

 

Palkintolautakunnan perusteita:

”Laivakello-palkinnon saajan tuotanto pohjaa Geoetsivät-sarjaan, jossa kirjailija on onnistunut tavoittamaan monia lapsia kiinnostavia elementtejä yhdellä kertaa. Geoetsivät-sarja ei olekaan pelkkä fiktiota, vaan se sisältää myös tietoa ja sijoittuu lapsille tuttuihin ympäristöihin. Jännitys, yhdessäolo, erilaiset perheet, ulkoilu sekä tyttöjen ja poikien jutut luovat yhdessä lämminhenkisen ja tiukasti otteessaan pitävän kirjasarjan. – – Yksi kirjallisuuden lukemisen perimmäisistä tarkoituksista on oppia elämästä, saada rakennusaineita elämään. Laivakello-palkinnon saajan Geoetsivät-sarja ohjaa lapsia lempeästi ymmärtämään aikuisuutta, ystävyyttä ja elämää yleensä.”

Laivakello-palkinnon jakavat vuorovuosin Kotkan Pekkas-akatemia ja Rauman Väinö Riikkilä -seura. Palkinto voidaan myöntää joko yksittäisestä teoksesta tai ansiokkaasta urasta. Palkintoa on jaettu kotimaiselle nuortenkirjallisuudelle vuodesta 1996 alkaen.

Johanna, jos luet tämän, käypä kertomassa meille, oletko jo päättänyt, mihin ripustat komean messinkisen laivakellon?

 

Kirsti

Täällä taas istuskelen epämukavasti huonolla tuolilla kirjoittamassa, kirjoituslomalla ulkomailla. Tämän tosin jo tiedän tullessani: kaikkea ei voi saada. Kirjoitusrauha täällä sentään on, se pääasia. Poissa silmistä, poissa mielestä, siis ne päivittäiset kotitekemiset ja huolet, asiat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin muistutella syyttävästi, mitä oikeastaan pitäisi olla tekemässä. Kun kumminkin haluaisin vain keskittyä kirjoittamiseen.

Jos joku tietää sellaisen edullisen hotellin jossain kaukana kotoa, siis koko kotomaasta, jossa kirjoittajan ergonomia on kohdillaan, kertokaa. Kiitollisena vastaanottaisin tiedon, ehkä se auttaisi muutamaa muutakin.

Helsingissä on yhdeksän astetta lämpöä, täällä juuri nyt 22 enemmän. Läähättelin päivälenkin, mutta muuten istun hotellin aulassa varjossa. Vuokrasin pyörän huimalla 24 eurolla viikoksi, sillä täällä Kosilla on loistavat pyörätiet. Tänään oli kuitenkin liian kuumaa siihen, olisi pitänyt pystyä polkemaan varjossa.

Kaiken tuon narinan jälkeen on sentään kiva tunnustaa, että kirjoittaminen on sujunut. Täällä Hiljan, painossa olevan kirjan puolesta jännittäminen on vähän unohtunut, ja Sirkka saa ansaitsemansa jakamattoman huomioni.

Sirkka on tosiasiassa hyvin kiinnostavaa ja monipuolista elämää elänyt nainen, jota kohtalo on heitellyt sinne ja tänne. Pidän hänestä kovasti. Silti olen luvannut itselleni, että en enää koskaan ota tilaustyötä, jollaista en ole ennen tehnytkään. Kun kirjan päähenkilö lukee itse kirjan aikanaan, se asettaa pikku yksityiskohdille turhan paljon vaatimuksia.

Onneksi Sirkka perheineen on paljon lukeneita, kirjoja rakastavia ihmisiä, joten olen sopinut, että he hyväksyvät kirjailijan vapauteni. Saan kuvitella juuri sellaisia kohtauksia,  kuin mielessäni muodostuu. En olisi tähän lähtenytkään, ellei tuttu Sirkan tunteva kustannustoimittaja olisi sitä pyytänyt. Miten monella on tämän tapaisia kokemuksia? Miten työ on sujunut? Kertokaa. Tai vaikka ei olisikaan, uskaltaisitteko ruveta tämmöiseen.

Suurin ongelma ainakin minulle tässä on saada kirjaan draaman kaarta. Ei sillä, etteikö Sirkan elämässä draamaa riittäisi, mutta kun tapahtumat tulevat elämässä omaa tahtiaan, joka ei aina sovi kirjan vaatimuksiin. On tehtävä valintoja, karsittava ja korostettava toisia tapahtumia toisten kustannuksella. Sitä täällä nyt pähkäilen.

Huomenna kotiin. Toivottavasti kirjoitusvauhti siellä jatkuu. Kesää, kirjojen ystävät! Ai niin. Luin nyt vasta niin hillittömän hauskan kirjan, että lämmin kesäkirjasuositus. Tai mikävaan kirja, se on niin mainio: Torgny Lindgrenin Akvaviitti. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta tämä osui nyt jotenkin juuri oikeaan hetkeenkin. Harmi, ettei niitä enää tule, jos ei jokin vielä postuumisti.

 

Kaikki on hieman mahtipontinen sana, mutta tässä tapauksessa kaikki tarkoittaa minun rakkauttani kirjoittamiseen.

Minulle luettiin paljon, kun olin lapsi. Iltasadut olivat meillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus sain kuulla äitini itse sepittämiä tarinoita, välillä loruja ja riimittelyitä, välillä lauluja. Kotona oli paljon kirjoja, myös lastenkirjoja, joiden kuvat kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat tutustumaan jo ennen lukutaitoa. Minä janosin tarinoita, satuja ja seikkailuja. Ne jäivät elämään mielikuvitukseeni, siirtyivät leikkeihin ja puheisiin, askarruttivat ja keskusteluttivat. Opin paljon, tärkeimpänä ihmettelemisen taidon.

Olin lapsena sarjakuvien suurkuluttaja. Ensin Maailman vahvin Nalle, sitten Nakke Nakuttaja, Aku Ankka, Tarzan, Mustanaamio, Karvinen, Lucky Luke, Hämähäkkimies, … Kuvat tukivat lukemista ja tarinoita, kiihdyttivät mielikuvitusta, antoivat ideoita leikkeihin ja uutta ajateltavaa. Paha sai palkkansa, sankari suudelman ja karvinen lasagnensa.

Yläasteella opettelin soittamaan kitaraa. Pian teinkin jo biisejä ja niihin sanoituksia. Siitä se ajatus sitten lähti: huomasin, että kirjoittaminen on mahtava tapa ilmaista itseään. Se sopi minulle. Pieneen tilaan mahtui suuria tarinoita ja tunteita, myös rivien välit ja kirjoittamatta jätetyt kohdat tulivat tutuiksi, samoin monitulkinnallisuus, arvoituksellisuus, erilaiset tyylikeinot, asettelu, rytmi, kirjoittamisen palo.

Ja nyt olen tässä. Kirjoitan monenlaisia tekstejä, opin ja kehityn edelleen, nautin kirjoittamisesta. Mutta oikeastaan ei ole olennaista, mitä olen nyt – tärkeämpää on se, mistä kaikki alkoi. Vaikka en nyt aikuisena mitään kirjoittaisikaan, tiedän, että varhaiset lukukokemukset ovat hyödyttäneet minua suuresti elämässäni, sain hyvän alun.

Luulen, että yritän vielä jonain päivänä kirjoittaa lastenkirjan. Sellaisen, jonka joku muistaisi vielä aikuisenakin olleen hänen suosikkikirjansa pienenä. Minun suosikkikirjojani olivat Lurppu ja Tilli Mössönpoika.

.

.

.

Tämä oli tällä haavaa minun viimeinen kirjoitukseni Grafomaniassa. Kiitos, että sain olla mukana. Hyvää kevättä ja kesää kaikille grafomaanikoille ja lukijoille. Tai niin kuin Henri nuortenkirjassani päätti omat päiväkirjamerkintänsä: Rauhaa ja rakkautta maailma. Molempia tarvitaan.

 

Jyri

 

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Olen pienestä saakka toivonut osaavani lentää. Lapsena yritin askarrella itselleni siipiä lakanoista ja harjanvarsista. Toisinaan korkeilla paikoilla iskee hullu ajatus, että osaan lentää ilman siipiäkin: jos levitän kädet ja ponnistan, lähden liitoon.

Ristisorsa.

Lapintiira.

Merihanhet.

Kalalokki.

Merikotka.

Kyhmyjoutsenet.

Ristisorsat, taas.

Meriharakka.

Isokoskelot.

Luultavasti sitkeä lentohaaveeni on syy siihen, että viehätyn linnuista loputtomiin, en väsy niiden seuraamiseen ja ihmettelemiseen.

Kaikki kirjani ovat täynnä siivekkäitä. Jo ekoissa Vileissä niitä vilisee: Vili mittaa lintujen pakoetäisyyksiä, kiikaroi saaristossa ja tekee Aadaan lähtemättömän vaikutuksen viemällä tytön katsomaan jättimäisiä merikotkia Pyhäjärven jäälle. Linnut kiinnostavat myös Kuitusen kaksosia: poikien rannassa pesii laulujoutsenpari, Konsta ja Karoliina (terveisiä Tuulalle). Puhumattakaan runokirjoista, joiden sivuilla sulat suhisevat. En viljele lintuja tarkoituksella, ne liitävät kirjoituksiini varkain, lupaa kysymättä.

Onko teillä muilla jotain, mikä kulkee mukana teoksesta toiseen?

Kirsti

Lennot kuvattu Vänössä 2.-6.5.2017.

Helsingin Sanomissa oli 30.4. 2017 Jukka Vuorion kirjoittama juttu Lempi ja taiat kuuluivat talonpoikaisvappuun.

Turkulainen folkloristi John Björkman tuntee suomalaisen talonpoikaiskulttuurin vapun viettoa satojen vuosien taakse. Entisajan ihmiset viettivät vappua, mutta nykyistä juhlaa se muistutti vain etäisesti. Talonpojilla ei ollut tippaleipiä, munkkeja eikä ylioppilaslakkeja. Sima on vanha juoma, mutta sen liittyminen vappuun on nuori ilmiö. Nykyiset perinteet ovat Björkmanin mukaan akateemisen ja porvarillisen väestönosan perinteitä ja kotoisin Ruotsista.

Vappu on saanut nimensä 700-luvulla Saksassa eläneen abbedissa Valburgin mukaan, mutta vappuun ajoittuvia kevään juhlia on Suiomessa vietetty jo ennen kristinuskon saapumista. Entisajan suomalaiset viettivät samana ajankohtana ukonvakkoja eli Ukko-nimiselle ylijumalalle suunnattuja pitoja. Ukko antoi sateen, jonka turvin ruis ja ohra kasvoivat.Karkeloita vietettiin jopa juhannukseen asti.

Mikael Agricolakin mainitsee kirjoituksissaan ukonvakat. Kun kevätkylvö tehtiin, tuotiin ukonvakka ja silloin kaikki juopuivat naisia myöten ja paljon häpeää tehtiin. Björkmanin mukaan tämä viittasi siihen, että juhlatunnelma on ollut sukupuolisesti vapautuneempaa.

Lempi ja parinhaku ovat kuuluneet vapunviettoon jo satoja vuosia sitten. Björkman kertoo: ”Nuorten seurustelu oli hyvin parinhakutavoitteista. Ennen se oli organisoidumpaa, eli oli tietyt leikit, joiden varjolla pääsi valvotusti esimerkiksi koskettamaan toista sukupuolta. Nuoret kokoontuivat kylän lähimetsään, jossa he olivat poissa vanhempien valvovan silmän alta.”

Mynämäen rovasti Antti Lizelius on 1700-luvulla kuvannut ”suomalaisten epäjumalallisten juhlien” viettoa. Hänen mukaan ihmiset kokoontuivat kedolle syömään, juomaan ja laulamaan. ”Jossakin vaiheessa juhlimista nuoriso juoksenteli lehdoissa, Lizeliuksen mukaan pakanallisen hekuman vallassa.”

Taiatkin kuuluivat juhliin. Björkmanin mukaan eräs tunnettu vapputaika oli, että talon emäntä meni navetan oven päälle hajareisin, kun lehmät päästettiin ulos. ”Näin emännän jalkojen välistä tuli lehmiin suojelevaa voimaa.”
Useimmat taiat liittyivät karjaan.
Noidatkin kuuluivat entisajan ihmisten maailmankuvaan. Saksassa vapun on uskottu olevan noitien aktiivisinta aikaa, ja Suomessa noidat liikkuivat erityisesti pääsiäisenä. ”Noidaksi on voitu katsoa etenkin köyhiä, yksin syrjässä asuvia naisia, toisaalta myös maatalojen emännät ovat voineet esimerkiksi katsoa pahalla silmällä naapuria, mikä on aiheuttanut huonoa onnea.”

Valitsin tähän muutamia vappuun, kevääseen ja tähän kirjoitukseeni löysästi liittyviä runoja, jotka koskettivat minua nyt. Ensimmäinen on murteellinen tosi tarina noin viidentoista vuoden takaa kokoelmastani Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, 2005).

Vappu

Iso ryhymä jätti tulemata, siittäkös riemu repes! Me marssittiin kajulle ja huuvettiin: Hei, meitä sorretaan! Me pysähyttiin oven etteen petonimyllyn tykö, nostettiin kokislaseja ja karijastiin: Runikan kommunistit! Sitte me vierailtiin vielä salisa. Siirsin kukkapuskan pianon päälle ja pimputtelin ku Pill Evans. Sää teit sallaatinkeristä tissit ja päästit tukkas vappaaksi. Mää kuulutin: Vetlaana ejustaa uuenlaista, ulijasta mallityyppiä, 182 senttiä ja painua 97 kilua. Ainua asiakas hymmyili, me hirnuttiin ku kossit.

Divarista löysin Gustaf Frödingin runokokoelman Värmlannin lauluja (WSOY, 1952). Se sisältää runoja kaikista Frödingin kokoelmista. ”Se antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua Ruotsin lyriikan suureen mestariin, kitaran ja harmonikan laulajaan, mutta myös syvästi inhimilliseen kärsijään ja unennäkijään” , takakannen sanoin.

Runoilija Wennerbom

Puisto kukkii, suvi henkii siellä,
runoilija Wennerbom hän tiellä
vaivaistalosta käy pulloineen
luovien ja hoippuin verkalleen,
ryyppii harvakseen,
myhäilee ja haastaa ilomiellä.

Mettisparvi kiertää puiston kuusta,
toukat nurinniskoin syöksyy puusta,
luonto kukoistaa, on poutasää,
ilma tuoksuillansa päihdyttää
– nurmikolle jää
Wennerbom ja maistaa pullon suusta.

Linnut mieltä vailla ilakoivat,
ruohikossa sirkkain sitrat soivat,
Wennerbom hän surren kuulee sen
kurjuutensa maljaa maistellen,
juo kuin hevonen,
päivänsäteet pulloon kipunoivat.

Pullolleen hän solkkaa: ”Veikko kulta,
viina kirkas lietsoo nerontulta,
lohdun suo se, vaikka toiveet vei;
nuoruus haihtui, eikä palaa, ei,
malja sille, hei!
Näin jos jatkuu, järjen vie se multa.

Oli haave mulla, toivon luoma,
kunnes voiman, uskon vei tää juoma,
viisitoista vuotta elin näin,
onni jätti, hunningolle jäin
kaiken menettäin,
Webberbom on päissään, pullokuoma!”

Ja hän nukkuu onnellista unta,
kastanjoista sataa kukkaslunta,
lehvät seuloo kultaa auringon
ylle runoilijaraunion,
pullo tyhjä on,
sillä häärii pieni luomakunta.

Murhe, soima sydämen sai laata,
tunnontuskat eivät jäytää saata,
niin hän nukkuu mielin autuain
maille nuoruusunten vaeltain.
Hyvää unta vain-
suloista on runoniekkain maata.

(suom. Yrjö Jylhä)

Kokoelma Rakkaus ei koskaan lepää (Tammi, 2001), sisältää rakkausrunoja antiikin Kreikasta ja Roomasta noin tuhannen vuoden ajalta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Asklepiades kirjoitti:

Säästät neitsyyttäsi?
Mitä varten?
Tyttö hei
ei tuonelasta
löydy rakastajaa.

Lemmen ilot
ovat eläviä varten
toisella puolen
olemme luita ja tuhkaa.

Laulu ilman hengelle ( Otava, 1977) sisältää valikoiman eskimorunoja. Kirjan runoista Suuri meri löytyy Jukka Linkolan ja Eija Ahvon hienolta levyltä Kuinka myöhään valvoo blues. Nyt kuitenkin

Laulu keväälle

Tein matkan kajakillani
ja menin maihin.
Osuin lumikinokselle,
joka juuri oli alkanut sulaa.
Ja minä tiesin,
että oli kevät:
me olimme selviytyneet talven yli!
Ja minä pelkäsin,
että olin liian heikko,
liian heikko
kestämään tuota kaikkea kauneutta!

Ryokan, japanilainen zen-munkki ja runoilija (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Tämä seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija saa kunnian päättää sikermäni.

Tuuli on raikas,
kuutamo on kirkas- hei!
tule, tanssitaan
koko yö aamuun asti,
jääköön hyvästi vanhuus!

(Ryokan: Suuri hupsu, Basam Books, 200, suomentanut Kai Nieminen)

Kevään valoa, siipien suihketta
t. Heikki

Luin aikoja sitten jonkun suomalaiskirjailijan kirjoittaneen pitkälti johonkin Euroopan maahan sijoittuneen kirjan, jonka tapahtumapaikkoja hän oli katsellut vain ja ainoastaan Google Mapistä. Olen tehnyt saman merkityksettömämpien tapahtumapaikkojen kohdalla, mutta pääpaikoille minun on päästävä, jos ei aivan voittamatonta estettä ole, tai jos en ole niillä jo käynyt.

Jokaisella paikalla on oma henkensä, ja juuri se on aistittava. Jopa täysin persoonattomalta vaikuttava aivan uusi asuinalue on aina alkuun melkoisen outo ympäristö persoonattomuudessaan. Sen henki on vielä uutuudessa ja vieraudessa, mutta aistittava sekin on.

Eri asia kokonaan ovat tietysti puhtaat mielikuvitusympäristöt, joille kirjailija voi antaa juuri sen hengen, minkä haluaa.

Tämän alustuksen jälkeen voinkin kertoa olleeni juuri yhden yön Iisalmessa. Olen ajanut sen läpi monet kerrat, istunut joskus torilla auringonpaisteessa ja ostanut puseron torin varrella olevasta pikku kaupasta, mutta siinä minun Iisalmeni sitten olikin. Eihän yksi yökään paljon ole, mutta kun siihen liittyy illalla ja aamulla kerrottuja tarinoita kaupungista ja seuraavalle päähenkilölleni tärkeistä paikoista, aika paljon siinäkin ajassa jo saa. Vallankin kun koko kartanon miljöö oli vanha ja kaunis. Rakennuksia jopa 1700-luvun puolelta ja 1800-luvulta monta. Salin seinällä kirjeitä niin Ruotsin kuninkaalta kuin Venäjän keisarilta. Sain hyvät eväät kirjoittamiseen.

Aamulla tosin en erityisemmin ilahtunut katsoessani ikkunasta ulos viiden aikaan aamulla. Siihen unet sitten loppuivatkin. Maa oli paksussa lumessa ja lisää tuli. Autossa oli kesärenkaat ja matkaa ajettavana melkoisesti. Mutta kun itse en ollut ajaja, eikä pämäärämmekään aivan sama, tulin junalla. Hyvin kulki, vaikka on se aikamoinen matka istua junassa. Puuh! Lentäen olisin ollut Kreikassa.

Luotko mieluummin aivan oman ympäristösi, vai onko hauskaa ainakin joskus ottaa mukaan oikea, ehkä vähän höystettynä tai muunneltuna? Tätä halusin utsia muiltakin.

Ja toivottaa hyvää ja vauhdikasta vappua!

WP_20170425_19_25_17_Pro

Raili

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot