Tässä kommentoitavaksi kirjavinkkauksen kantaäiti Marja-Leena Mäkelän Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle lähettämä kirje:
Esittelitte jokin aika sitten esikoiskirjailijana kirjailija Roope Lipastin, joka on julkaissut ainakin 9 lasten- ja nuortenkirjaa pääasiassa WSOY:n kustantamana ja on jopa Suomen Kirjailijaliiton jäsen.
Miten te määrittelette esikoiskirjan?
Olisinko minäkin esikoiskirjailija, jos tuleva romaanini ylittäisi kustannuskynnyksen, vaikka minulta on julkaistu pakinakokoelma, runokokoelma ja useita tietokirjoja?
Olisiko kirjailija Tuula Kallioniemi esikoiskirjailija aikuisille kirjoittamansa kirjan kanssa, vaikka häneltä on ilmestynyt jo yli 80 lasten ja nuorten kirjaa?
Teillekö kirjallisuutta on vain aikuislle suunnattu kirjallisuus ja runous. Minusta tämä on uskomattoman halveksiva ja mitätöivä asenne suomalaista, todella ansiokasta ja taidokasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta kohtaan.
Odotan ahnaasti teidän paljastavan perustelunne sille, että lapsille ja nuorille monia teoksia kirjoittaneet kirjailijat ovat esikoiskirjailijoita, ehkä siis jopa kirjailijoita, vasta aikuisille kirjoitettuaan.
Mitäköhän nämä lapsille ja nuorille kirjoja tuhertavat tyypit nytten mahtavat olla?
ihmettelee
Marja-Leena Mäkelä
suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäitee
Seinäjoki
Grafomania 
40 kommenttia
Comments feed for this article
23 maaliskuun, 2012 klo 11:51 am
Nimetön
”Kuusikymppinen esikoiskirjailija – ei voi olla totta
Ystävättäreni haaveilee julkaisevansa kirjan, vaikka täyttää kohta kuusikymmentä.”
Tämä näkökulma ei vielä ollutkaan tullut mieleeni. Sattui silmään jostain nettikeskustelusta. Liekö ihan tosissaan kirjoitettu? Nyt naurattaa kyllä.
Tosi on, että arvostusta saa varmaan parhaiten jotain muuta konstia kuin valittamista käyttämällä. On onneksi myös tahoja, jotka sinnikkäästi jaksavat uskoa siihen, että lajityyppimme on arvokas omana itsenäisenä kirjallisuudenlajinaan.
Medialla on kuitenkin aina iso valta, onhan se vuosikymmenten ajan muokannut ihmisten mielipiteitä niin monessa. Siksi on erinomaisen tärkeää älähtää aina välillä, kun eteen sattuu hämmästyttävää tai kummastuttavaa.
Olen luullut, että esikoiskirja on kirjailijansa ensimmäinen teos. Tosin Miika Nousiainen on hupaisasti sanonut jossain tilaisuudessa, että hänen kolmas kirjansa on hänen esikoisteoksensa.
Täytin eilen 61. Ei siis missään suhteessa asiaa esikoisrintamalle. Ensimmäinen kirjani ilmestyi 1978. Ja sekin oli lastenkirja.
Todellinen Esikoiseni ilmestyi 1973. Hän on yhä esikoispalkintoni. Hänelläkin on Esikoinen, 3 v!
Näin se homma etenee… =)
T von L
23 maaliskuun, 2012 klo 12:17 pm
kirsti k
Mahdottoman hyvä ja aiheellinen kirjoitus, Marlee!
Muistan Mikael Niemen aikoinaan kummastelleen, miksi toimittajat ja kriitikot kutsuivat hänen ensimmäistä aikuistenkirjaansa esikoiseksi, vaikka hän oli julkaissut jo monta nuortenromaania. Niin, miksi? En ymmärrä.
Minulta on tähän menessä julkaistu kymmenen lasten- ja nuortenromaania ja yksi runokokoelma. Jos jossain vaiheessa kirjoitan aikuisille ja joku kehtaa puhua esikoisesta, ärähdän kuuluvasti. Vili Voipio tulee aina olemaan esikoisteokseni, piste.
23 maaliskuun, 2012 klo 12:20 pm
Magdalena Hai
Suokaa anteeksi mainostus, mutta tämä sopi niin hyvin…
http://www.magdalenahai.com/?p=1942
Ei mulla muuta.
23 maaliskuun, 2012 klo 12:36 pm
kirsti k
Magdalena Hai, kiitos hykerryttävästä sarjiksesta. Asenne kohdallaan!
23 maaliskuun, 2012 klo 12:47 pm
Terhi
Magdalenan sarjakuva = :D! Kiitos!
Itsekin ihmettelin tätä esikoisuutta sunnuntain aamiaispöydässä. Mutta hieman toisesta näkökulmasta. Eikö yhdeksän kirjaa julkaissut, jo kokenut kolumnisti & ”esikoiskirjailija” ole hieman etulyöntiasemassa muihin nähden? On aivan erilaista olla esikoinen tyystin ensimmäisellä kirjallaan kuin kymmenennellään. Ehkä HS:n pitäisi kirjoittaa esikoiskirjaskaban säännöt lukijoille selkeämmin esiin. Juttu olisi kaivannut kainaloa tms.
Voiko esikoista ja ns. ”esikoista” arvioida samoin kriteerein?
23 maaliskuun, 2012 klo 12:55 pm
kirsti k
Hyvä näkökulma, Terhi. Sääntöjen selkeyttämien olisi paikallaan. Olen kuullut joidenkin lanu-kirjailijoiden tiedustelleen, voiko heidän ensimmäinen aikuistenkirjansa päästä mukaan Hesarin esikoiskirjakisaan. Silloin on vastattu, että ei, koska ovat jo julkaisseet. Ehkä säännöt elävät tapauskohtaisesti?
23 maaliskuun, 2012 klo 12:58 pm
S.P.
Hieno kannanotto! Minäkään en voi hyväksyä ansioituneiden ja maineikkaiden lasten- ja nuortenkirjailijoiden työn mitätöintiä. Eihän kukaan väitä, ettei Astrid Lindgren olisi ollut kirjailija, vaikka hän kirjoitti vuosikymmenten ajan ”vain” lapsille. Aivan yhtä tärkeää on suomalaistenkin kirjailijoiden työ lastenkulttuurin edistämiseksi. Oikein hävettää, että maan päälehden kulttuuritoimituksessa ollaan noin harkitsemattomia.
23 maaliskuun, 2012 klo 3:19 pm
anuh
Koko Sanoma-puljun toiminta alkaa olla niin tolkutonta kaikin puolin, ja se näkyy jo niin pahasti myös tuotteiden ja palvelujen kaikinpuolisessa laadussa, että eiköhän kohtapian joku ihan toinen julkaisu pääse kiilaamaan ”maan ykköslehdeksi”. Sitten voidaankin jättää Hesarin pöllöilyt ihan omaan arvoonsa 🙂
Magdalena 😆
23 maaliskuun, 2012 klo 4:20 pm
Sisko
Pällistelin pari päivää sitten samaa asiaa, http://www.siskolatvus.blogspot.com. Oma kilpailu siis lanu-esikoisille?
23 maaliskuun, 2012 klo 4:42 pm
Päivi L
HS ei ilmeisesti ole laskenut kirjallisuuden ulkopuolelle pelkästään lanu-kirjallisuutta. Södikan sivujen mukaan Lipastin tuotanto ennen tätä ”esikoista” olisi seuraavan lainen:
Pihalla – erään remontin anatomia, romaani, Kustannusmajakka 2006
Vilhelmiina ja Juustopään tapaus, lastenromaani, WSOY 2006
Pikkuhirviön paha päivä, kuvakirja yhdessä Ulriikka Lipastin kanssa, Turun etusivu Oy 2007
Vilhelmiina ja vaaralliset kirjat, lastenromaani, WSOY 2007
Menittekö te bussilla naimisiin, Edita 2008
Ystäväni, Pasilli, lastenromaani, WSOY 2009
Terveisin, Robinson Saarinen, lastenromaani, WSOY 2010
Eli tuon perusteella ihan eka esikoinenkin on nimetty jo romaaniksi (vrt. lastenromaani) eikä tuo oikein nimenkään perusteella tuntuisi kuuluvan lastenkirjahyllyyn!
Peukkua sinänsä Lipastille kisassa, tykkään hänen teksteistään todella paljon.
23 maaliskuun, 2012 klo 6:14 pm
Miilu
Hesarin kätkettyjä motiiveja liemee tässä turha pohdiskella.
Eiköhän kyse ole vain siitä, että HS:n kulttuuritoimitus nyt vain on lukeneisuudeltaankin aika vajaa.
23 maaliskuun, 2012 klo 6:54 pm
jPekka
Kuulin taannoin HS:n kulttuuritoimituksessa työskenneeltä kaverilta, ettei HS ota mukaan esikoiskirjailijapalkintoehdokkaikseen muita kuin sellaisia kirjoja, jotka kustantaja on ilmoittanut esikoiskirjailijapalkintoehdokkaaksi. Esimerkiksi omaa romaaniesikoistani ei noteerattu tässä mielessä ehdokkaana, vaikka se arvioitiinkin lehdessä ihan näyttävästi. Onko kustantaja ilmoittanut Lipastin kirjan HS:lle esikoisena?
23 maaliskuun, 2012 klo 6:59 pm
Miina
Nyt on Hesari saanut niin paljon lunta tupaan, että tekee mieli jo puolustaa. Ehkä se oli ihan rehellinen virhe? Niitä tulee aina välillä, niin kauan kuin lehtijuttuja tekevät ihmiset. Tietysti on hyvä älähtää, mutta ei tässä tapauksessa välttämättä ole kyse mistään tietoisesta ja periaatteellisesta lanu-kirjojen vähtteleystä tai koko Hesarin kulttuuritoimitukset täydellisestä tietämättömyydestä. (Sen kyllä myönnän, että Hesarissakin lastenkulttuuri on heikosti esillä noin yleisemmin.)
23 maaliskuun, 2012 klo 8:29 pm
Timo Parvela
Kysymys on kyllä nimenomaan ja pelkästään HS:n lastenkulttuuria vähättelevästä ja mitätöivästä asenteesta. Huomasitteko hesarin uutisen maailman merkittävimmän lastenkirjapalkinnon saajasta? Niinpä. Pari vuotta sitten hesari pisteytti ”leikkimielisesti” suomalaiset kirjailijat menestyksen perusteella. Kisan voitti Hotakainen, mutta laskin ”leikkimielisesti” että kolme lastenkirjailijaa olisi ohittanut hänet samoin kriteerein mennen tullen. Tämä tieto välitettiin toimitukselle, josta vastattiin että lastenkirjailijoiden jättäminen pois oli tietoinen valinta.
Pitää älähtää, saa älähtää. Itse ehdottaisin, että jokainen lastenkirjailija tekisi kustantajalleen selväksi, että hänen kirjojaan ei saa mainostaa HS:ssa ennen kuin tahti muuttuu. Ainoa häviäjä tässä olisi HS, sillä ei niillä mainoksilla oikeasti kirjoja myydä, mutta lehteä ja sen arroganttia kulttuuriosastoa kyllä rahoitetaan. Jos ei kerran olla kirjailijoita, niin mitä me oikeastaan siinä lehdessä mainostetaan. Läpysköitä?
24 maaliskuun, 2012 klo 9:06 am
Nimetön
Minun ensimmäinen romaanini ja lastenkirjani ilmestyivät melko peräkkäin, ja minua varoiteltiin, ettei vain lastenkirja sattuisi putkahtamaan ensimmäisenä, koska sen jälkeen en enää olisi esikoiskirjailija.
Ehkä tuo Lipasti-erehdys on tapahtunut, koska HS:n taso ja laatu on romahdusmaisesti pudonnut viime vuosina? Enää ei taustatöitä tehdä/ehditä tehdä?
Magdalenalle kiitokset sarjiksesta!
Arvostuksesta puheen ollen – elokuvapuolellahan lapset on arvotettu korkealle, koska he tuovat rahaa. Elokuviin tulee koko perhe, ja oheistuotteet menevät kaupaksi popcorneja myöten. Kansainvälisessä levityksessä olevat lastenelokuvat ovat yleisesti ottaen huolellisia, isolla rahalla tehtyjä ja isosti markkinoituja tuotteita. Miten tämän ilmiön tai osan siitä saisi uitettua kirjallisuuden ja mielellään myös lastenteatterin puolelle?
Anneli af St. Peterburg (saa kadehtia!)
24 maaliskuun, 2012 klo 9:32 am
Miina
En ollenkaan väitä että Hesarissa ei olisi lastenkulttuuria vähättelevä ja mitätöivä asenne. Aivan selvästi siellä on. Mutta. Itsekin entisenä ja osittain nykyisenäkin kulttuuritoimittajana (ja kulttuurijournalismia gradun verran tutkineena) haluan tuoda tähän keskusteluun näkyviin myös median näkökulman.
Sanomalehti toimii eri periaatteista lähtien kuin kirjalija ja/tai jokin muu kulttuurielämän toimija. Yksi lähtökohta on ainainen kiire ja vauhti, jota kirjailijan voi olla vaikea hahmottaa. (Uutis)journalismi ja kirjallisuus ovat melkein toistensa vastakohdat. Iso ja harkitun oloinen artikkeli on kenties tehty päivässä tai muutamassa, ihan siitä ideasta valmiiksi tekstiksi asti. Täysin alasta riippumatta median kohteet kokevat, että media kohtelee heitä väärin, vinoutuneesti, epäreilusti jne. Kyse on siitä, että päivittäismedia ei kerta kaikkiaan ehdi ja voi esitellä mitään ilmiötä kattavasti, vaan sen on pakko ottaa siitä viipale, jonka arvelee kiinnostavan lukijoita.
Olen minäkin ihmetellyt, että mikä kumma siinä on, että Hesari pyörittää kirjallisuusjutuissaan niitä samoja aiheita ja tekijöitä kaiken aikaa, mutta kohdelukijahan ei ole kaltaisemme kirjallisuuden kentällä toimiva ihminen, vaan pikemminkin joku ylipäänsä jonkin verran kirjallisuudesta kiinnostunut lehden lukija. Varmaankin se ainainen Hotakaisten ja vastaavien esittely on suunnattu sellaisille lukijoille. (Niukkaan aihevalikoimaan keskittymisessä voisi ehkä nähdä sellaisen idean, että sillä tavalla Suomeen luodaan edes jonkinlainen kirjallinen skene, josta nousee uutisia ja jota kirjojen ystävä voi seurata.)
En siis tiedä mitään Hesarin kulttuuritoimituksen sisäisistä asioista, toiminnasta tai linjauksista, ja tämä on tällaista yleistä pohdintaa, mutta melkein kyllä uskaltaisin veikata, että ei siellä ole tehty sellaista periaatelinjausta missä linjapalaverissa, että esim maailman tärkein lastenkirjapalkinto jätetään uutisoimatta, koska lastenkulttuuri on turhaa. Entäs jos siinäkin on pikemmin vaikka sellainen juttu, että jostain syystä palkitsijat eivät lähettäneet tarpeeksi näyttävää tiedotetta toimitukseen ja asia pääsi ohi ilman että kukaan hoksasi ajoissa? (Oli syy mikä hyvänsä, niin mokiahan tuollaiset tietysti ovat.) Niin ja tietysti kannattaa puolustaa lastenkirjojen näkyvyyttä ja olla Hesariin yhteydessä jne, koska onhan sillä paljon valtaa.
24 maaliskuun, 2012 klo 10:02 am
Leena Valmu
Se että lastenkirjailija ei ole ”oikea” kirjailija ei ole pelkästää Helsingin Sanomien keksimää luokittelua. Minä julkaisin nuorille suunnatun esikoiseni pari vuotta sitten ja olisin toivonut pääseväni osalliseksi esikoiskirjailijoille suunnattuihin tapahtumiin, esim. Pentinkulmanpäivien esikoiskirjailijaseminaariin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun kysyin asiaa tapahtumien järjestäjiltä, vastaus oli, että minun nimeäni ei ollut ilmoitettu kyseisen vuoden esikoiskirjailijoiden joukossa. Kun kysyin asiaa kustantajalta, vastaus oli juuri kuten tämä keskustelu on sen kuvannut: Lasten- ja nuortenkirjailijoita ei luokitella esikoiskirjailijoiksi.
Eli kyllä minä aion tulla ”esikoiskirjailijaksi” jonakin päivänä, kunhan kirjoitan ensimmäisen ”oikean” romaanini. Jos kerran asemaa ei lastenkirjailijana saa, tulee olla mahdollisuus lunastaa se edes jälkikäteen!
24 maaliskuun, 2012 klo 10:43 am
Nimetön
Ensimmäiseen kommenttiin kommentti: kyllä vain 60+ -ikäisellä on asiaa esikoiskirjarintamalle. Ystävättäreni, juuri tuossa iässä, sai äskettäin käsikirjoituksensa hyväksytyksi ja tunnenpa pari muutakin samanikäistä, jotka ovat julkaisseet vasta jäätyään eläkkeelle.
Hurraahuutoja siis sille, että on vielä ainakin yksi alue, jolla ikärasismi ei jyllää, vaan huomio kiinnitetään työn laatuun.
24 maaliskuun, 2012 klo 10:47 am
Nimetön
Kirjoitin kommentin ensimmäiseen kommenttiin, mutta se katosi. Yritän uudelleen.
Yli kuusikymppisistä esikoisista. Kyllä heitä on. Itsekin tunnen useamman. Juuri äsken ilokseni ystävätär, eläkkeelle jäänyt, sai hyväksynnän romaaninsa käsikirjoitukselle.
Iloitkaamme siitä, että on vielä olemassa aikankin yksi alue, jolla ikärasismi ei jyllää, vaan työn laatu on se kriteeri, josta käsin päätökset tehdään.
anneli
24 maaliskuun, 2012 klo 11:16 am
Nimetön
Ylläolevan kirjoitti siis Anneli. Nimi ei näköjään nyt tulekaan automaattisesti.
24 maaliskuun, 2012 klo 12:15 pm
Susanna
Ensinnäkin haluan toivottaa tsemiä Roopelle, sillä hän lienee syytön tapahtuneeseen, eikä tilanne ole hänen kannaltaan mukava. Onnea uuden kirjan johdosta!
Tässä ketjussa on aiemmin uumoiltu, että Hesarin toimittajat eivät ehkä kiireessä ehtineet tarkistaa Lipastin kirjailijahistoriaa. Kyllä ehtivät. Hänen aiempaan tuotantoonsa viitataan jo itse arvostelussa, ja etenkin saman lehden Asuminen-osion isossa jutussa, jossa esitellään Lipastin perheen kotia.
”Virhe” on siis erittäin tahallinen, ja se kaipaa selityksen. Odotan mielenkiinnolla saammeko sellaista. Siitä ei ole kuin vähän aikaan, kun Hesari viimeksi kohteli lanuja kaltoin ja ylimielisesti. Näyttää pahalta, oikein pahalta.
24 maaliskuun, 2012 klo 12:16 pm
Terhi
Minäkään en pysty uskomaan ”Häh hää! Dissataanpa suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta ihan tahallaan!” -asenteeseen. Kulttuuritoimituksiin kaivattaisiin kipeästi lisää lasten- ja nuortenkirjallisuusentusiasteja, joilla on syvällistä tietoa alastamme (jotka eivät aloita kritiikkiään idiotismilla: ”Nuortenkirjaksi tämä on aika hyvä”), jotka voisivat muuttaa näitä luutuneita asenteita.
Luulen myös, että aika monen marginaaliin jäävän taiteenlajin edustaja jakaa samat turhautumisen tunteet kuin mekin.
24 maaliskuun, 2012 klo 12:24 pm
Terhi
@Leena Valmu:
Minä olen osallistunut Pentinkulman päivien E80-seminaariin nimenomaan nuortenromaaniesikoisellani ”Puhdas valkoinen” vuonna 2004.
24 maaliskuun, 2012 klo 12:47 pm
Sisko
Nostellaan nyt vielä vanhojakin kissoja samalle pöydälle: kun Hesari viime vuonna pisti kustantajat paremmuusjärjestykseen (sinänsä erikoinen hanke), menestystekijöiksi ei laskettu sen enempää palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja kuin eräitä muitakaan kirjallisuuden lajeja. Luokitteluja ja lajitteluja saa tietysti tehdä vapaasti, mutta silloin otsikoinnin pitäisi olla kohdallaan. Tulee myös mieleen, pitäisikö luokituksista jättää L- ja N-kirjaimet kokonaan pois. Monet kirjat ylittävät luokkarajat joka suuntaan. Lähteekö muutos liikkeelle kustantamoista?
24 maaliskuun, 2012 klo 9:16 pm
Nimetön
Onko Hs muuten jo julkaissut tämän kirjeen? Tiedän monta tapausta, joissa lanuaiheinen vastine on jätetty julkaisematta ja keskustelu tyrehtynyt tai saatu tyrehtymään alkuunsa. Kustantamothan ovat muuten tiukentamassa ikärajoja, katsokaas Tammen uutuusluetteloja. Ikäryhmät määritellään vuosien tarkkuudella, joten lanu-määrittelyistä on aika mahdotonta irtautua!
25 maaliskuun, 2012 klo 8:10 am
J.S. Meresmaa
Tässä kirjoittajanurani alussa olen mietiskellyt tätä ihan yleisellä tasolla:
Onko mahdollisesti niin, että lasten ja nuorten kirjat eivät saa palstatilaa siinä määrin missä aikuisten kirjat, koska suurin osa aikuisista ei niitä lue tai niiden päälle ymmärrä?
Lapset ja nuoret ovat eräänlainen vähemmistö ja yleisesti ottaen vähemmistö näkyy ja kuuluu valtamediassa huonommin. Valitettavasti.
Lapset ja nuoret vähemmistönä vaikuttaa myös siten, että lasten- ja nuortenkirjailijat ovat vähemmistökirjailijoita.
Tässä on erityislaatuista se, että lapsuus ja nuoruus ovat ominaisuus, joka muuttuu (toisin kuin esimerkiksi ihonväri, pysyvä vamma tai seksuaalinen suuntautuminen) ajan kuluessa. Lapsista ja nuorista tulee aikuisia, mutta nämä kaksi ikäkautta säilyvät heissä edelleen (vaikka moni sen itseltään kai kieltää).
Mielestäni olisi tärkeää ymmärtää, että lasten- ja nuortenkulttuuri palvelee myös aikuisia. Aikuiset tuottavat ja kuluttavat lastenkulttuuria. Elokuvien maailmassa tämä on ymmärretty, kuten ylempänä kommentoinut Nimetönkin totesi. Vaateteollisuus markkinoi voimakkaasti lapsille ja nuorille (kyseenalaisillakin tavoilla). Leluteollisuudessa pyörivät isot rahat. Vaikuttaa siis siltä, että kaupallisessa maailmassa lapsia ja nuoria osataan hyödyntää (ja rahahan tulee aikuisilta), mutta kulttuurin puolella, joka voisi tarjota tärkeämpää sisältöä nuorten elämään, hanat pidetään vain sen verran auki, että pisara tai pari pääsee läpi.
Niille sanomalehdille, jotka väittävät, että lapset ja nuoret eivät lue lehtiä: tarjotkaa sisältöä, joka kiinnostaa heitä, ja he lukevat. Suomessa on edelleen hämmentävän vahva lehdenlukukulttuuri.
25 maaliskuun, 2012 klo 2:16 pm
Sari
Sivumennen sanoen, ei edellisiä kommentoiden ja muutenkin ihan yleisesti:
Minua aina hivenen häiritsee, kun (aika usein) lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä perustellaan sillä että se on ikään kuin portaikko aikuistenkirjallisuuteen. Että kun lapsille ja nuorille tarjotaan hyvää kirjallisuutta, hakeutuvat he sen pariin aikuisinakin. Toki näin varmasti onkin, ja hyvä niin.
Ajatukseen kuitenkin sisältyy se, että lanu-kirjallisuuden tärkein
tehtävä olisi kasvattaa lukijoita johonkin tulevaan eikä sillä olisi sinänsä samaa arvoa kuin muulla kirjallisuudella. Että se olisi ikään kuin kirjallisuuden alkeiskurssi.
Hilde, tule kaivamaan tämä herne nenästäni!
25 maaliskuun, 2012 klo 2:40 pm
Marja-Leena Mäkelä
Ensimmäiseksi: missään tapauksessa en Hesariin lähettämässäni kirjeessä halunnut väheksyä Roope Lipastia; kysymys oli periaatteesta, ei henkilöstä.
Sain kirjallisuustoimittaja Antti Majanderilta ystävällisesti kysymystä selkiyttävän vastauksen, jossa hän kirjoittaa, ettei aivan ehdotonta käytännön säännöstöä ole siitä, millon luettavana on ensimmäinen aikuisille suunnattu kaunokirjallinen teos. Sitä pohditaan tapauskohtaisesti. Majander kertoo myös, että joskus lasten- tai tietokirjallisuuden saralla tunnettu kirjailija ei halua mukaan esikoiskirjakisaan.
Kysymykseen Kallioniemen ottamisesta mukaan kilpailuun aikuisille kirjoitetun kirjan kanssa hän vastaa ”Ensin hänen (Kallioniemen) pitäisi tuumiskella asiaa tykönään ja puhua siitä sitten kustantajansa kanssa. KUSTANTAJA NIMITTÄIN JOKO ILMOITTAA KIRJAILIJANSA MUKAAN TAI SITTEN EI”. Kapiteeli on minua.
Yhden asian opin nyt: en enää koskaan, ikinä, kutsu ketään lapsille ja nuorille kirjoittavaa lasten-tai nuortenkirjailijaksi vaan vain kirjailijaksi.
25 maaliskuun, 2012 klo 3:05 pm
kirsti k
Hilde tulkoon kaivamaan herneen myös minun nenästäni. Lastenkulttuurilla pitäisi olla aina ensisijaisesti arvo sellaisenaan: tarjota iloa ja kutkutusta lapselle juuri sillä hetkellä, kun lapsi on lapsi. Aikuisten tulisi suhtautua lastenkirjallisuuteen yhtenä kirjallisuuden osa-alueena, tasavertaisena muiden alueiden kanssa – ei minään esikirjallisuutena.
25 maaliskuun, 2012 klo 3:26 pm
Nimetön
Samasta jaksan minäkin vetää herneitä, Sari: ”Johdatusta parempaan kirjallisuuteen”??? (Vaikka tosi on sekin, että ellei lapsena ole kuullutkaan kirjoista, voi olla vaikea aikuisenakaan löytää niiden pariin…
Joten vielä kerran se hurskas toivomus ja ja vakaa usko, että lapsista ja nuorista kertovilla kirjoilla olisi ihan kirjallisena tuotoksena annettavaa myös aikuisille. Olen juuri palannut vuosien jälkeen Parkkisen Korppi-kirjoihin. Nehän kai ovat lastenkirjoja, vai mitä?
Ei edes tarvita mitään erityistä lapsen mieltä, jotta niin monista kymmenistä, jopa sadoista(Astrid Lindgren, A.A. Milne…Maria Vuorio, Anni Swan, E.Uspenski… ) ”lastenkirjailijoiden” teoksista voisi nauttia niin kuin vain hyvästä kirjasta voi.
T von L
25 maaliskuun, 2012 klo 3:36 pm
kirsti k
”Ei edes tarvita mitään erityistä lapsen mieltä”
Ei minustakaan, monet lastenkirjat tarjoavat aikuiselle esim. suurta salaviisautta ja asenteiden tarkistamisen paikkoja, tai vain nostalgisia sukelluksia omaan lapsuuteen ja nuoruuteen.
Moni silti sanoo, ettei osaa tai halua enää aikuisena lukea lastenkirjoja. Olisi kiva kuulla, miksi ne tuntuvat niin vaikeilta lähestyä. Minun täytyy välillä pakottaa itseni tarttumaan aikuistenkirjoihin.
25 maaliskuun, 2012 klo 6:49 pm
Nimetön
Käyn aika usein vanhempainilloissa puhumassa lukemisen merkityksestä tai sitten muuten vain kertomassa kirjoista mitä erilaisimmille aikuisryhmille ja minulla on aina mukana vanhempainilloissa kaikki, muissa tilaisuuksissa ainakin puolet lasten ja nuorten kirjoja. Perustelen valintojani sillä, etten ehdi enkä edes halua lukea kovin ahnaasti aikuistenkirjoja, koska ne eivät ole yhtä antoisia kuin tietyt lasten ja nuorten kirjat. Tietyt kuuluvat siihen ”rajamaa”kirjallisuuteen, josta Bo Crpelan puhuu Lapsuuden rajamaat -teoksessa. Kirjoista joilla on yhä lailla annettavaa aikuiselle kuin lapselle, vaikka eri tavalla. Joku mainitsi Parkkisen Korppi-kirjat. Luin ne aikoinaan ääneen omille tyttärilleni ja tiedän tarkkaan, että he eivät siinä vaiheessa ymmärtäneet Parkkisen kielileikkejä, mutta kirjojen jännitys puri. En nyt ala tähän tehdä listaa niistä kirjoista, jotka koen kuuluvaksi rajamaalle, mutta yleensä ne ovat kotimaisia, taitavasti ja monitasoisesti kirjoitettuja ja vinkkaustilanteessa, myös aikuiset päästävät huokauksen, kun lopetan kirjasta kertomisen kesken ja kehotan itte lukemaan ja mielellään lapselle ääneen, oli tenava sitten eka tai kutosluokkalainen.
Aika usein olen vierailun jälkeen saanut paikallisesta kirjastosta tiedon siitä, että kirjoja hakevat niin aikuiset kuin lapsetkin.
Kirjavinkkarin on näinä aikoina helppo olla, kun te kirjailjat teette hyviä vinkattavia.
Marlee-mumma
26 maaliskuun, 2012 klo 7:52 am
Nimetön
Kiitos M-mumma!
Arvostan vinkkareiden työtä tosi tosi paljon. Kirjailijavierailuilla on useimmiten lähtökohtana se, että kirjailija kertoo omasta työstään. Olen joskus yrittänyt laajentaa näkökulmaa, mutta yleisön joukosta on opettaja pyytänyt palaamaan ruotuun, eli puhumaan omista kirjoista.
Siksi on loistavaa, että vinkkarit kulkevat matkalaukkuineen (valtakunnallisia matkasaarnaajia ei tosin taida olla muita kuin M-mumma?) ympäri Suomen lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä.
Uskon, että moni aikuinen kokee juuri näiden vinkkausreissujen ansiosta herätyksen. Ehkä yksinkertaisesti vain muuten ei tule ajatelleeksi lastenkirjallisuuden antia myös aikuiselle. Monella vanhemmalla on varmaan edelleen se ajatus, että kun lapsi oppii lukemaan, ei aikuisen enää ”tarvitse” lukea ääneen. Ja silloin lajityyppi jää unhoon.
Ääneen lukeminen esim. perheen kesken on kuitenkin mainio ja yhdistävä tekijä. Muistanpa eräänkin kirjastontädin, joka kertoi lukevansa perheelle ääneen sillä aikaa, kun muu perhe siivoaa. Näppärää!
Ja tsemppiä kaikille vinkkareille kiitosten kera!
T von L
26 maaliskuun, 2012 klo 9:53 am
Nimetön
Vielä esikoisuudesta.
Kun julkaisin ensimmäisen nuortenromaanini v.2006 olin lähettänyt kustantamolle myös novellikokoelman. Kustantamo kiinnostui nuortenromaanista koska se oli valmis käsis. Kustannustoimittaja kertoi totuudenmukaisesti, että tulemalla esiin nuortenkirjailijana jäisin todennäköisesti paitsi kaikesta esikoiskirjailijan saamasta huomiosta, palkinnoista ym. (Ne kun eivät kuitenkaan lopulta perustu kirjan tasoon.) Minulla oli siis mahdollisuus perääntyä työstämään novellejani ja yrittää niillä ensin. En perääntynyt.
Tiesin siis, ettei minun kannattanut odottaa mitään huomiota, mutta tiesin myös sen, ettei minun tarvinnut pelätä julkisuutta. Olipahan ainakin työrauhaa. Enkä ole katunut. Ja edelleen kirjoitan nuorille. Ja novellit ovat edelleen työstämättä. 🙂
Mimmu
PS. Pentinkulman päiville en minäkään päässyt. 😦
26 maaliskuun, 2012 klo 1:23 pm
kirsti k
Tässä Hesarin esikoiskirjakisan säännöt, jotka Antti Majander lähetti Marja-Leena Mäkelälle:
1. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto myönnetään tunnustuksena vuoden parhaasta suomeksi kirjoitetusta kaunokirjallisesta esikoisteoksesta.
2. Helsingin Sanomat päättää vuosittain kulloinkin jaettavan palkinnon suuruudesta ja myöntää tarkoitukseen tarvittavat varat.
3. Helsingin Sanomat nimeää vuosittain kilpailulle tuomariston, joka koostuu sekä Helsingin Sanomain kulttuuritoimittajista että muista kirjallisuuden asiantuntijoista ja mikäli mahdollista edellisen vuoden voittajasta. Tuomaristo nimetään ja julkistetaan hyvissä ajoin, viimeistään puoli vuotta ennen palkinnon jakotilaisuutta.
4. Tuomaristo valitsee kilpailuun hyväksyttävät teokset.
5. Palkintoa ei jaeta usean teoksen kesken. Voittajaa valitessaan tuomaristo ottaa huomioon edellisen palkinnonjaon jälkeen ilmestyneet
esikoisteokset, jotka on toimitettu raadin jäsenille raadin ilmoittamaan määräpäivään mennessä.
6. Raati nimeää 10-12 loppukilpailuun pääsevää teosta lokakuun lopussa.
7. Mikäli tuomaristo ei pääse yksimielisyyteen voittajasta, on suoritettava äänestys, jos yksikin tuomariston jäsen sitä vaatii. Raadin on perusteltava päätöksensä. Tuomariston kokouksissaan käymiä keskusteluja ei julkisteta.
8. Palkinnon saaja sekä päätösten perustelut julkistetaan palkintojuhlassa, jonka Helsingin Sanomat järjestää vuosittain vuosipäivänään 16. marraskuuta tai vuosipäivän viettoon liittyvänä muuna ajankohtana.
Lisäselvennyksenä Majander totesi, että ”vuosikymmenten käytännön” mukaan palkinto jaetaan aikuisille suunnatulle proosalle, lyriikalle tai esseistiikalle.
26 maaliskuun, 2012 klo 3:02 pm
Susanna
Mielestäni ykköskohta on täysin yksiselitteinen: ” – suomeksi kirjoitetusta kaunokirjallisesta esikoisteoksesta.” En ymmärrä miten tämän voisi kiertää väittämättä samalla, ettei esim. nuortenromaani ole kaunokirjallisuutta. Ja sepäs onkin kova väite se.
26 maaliskuun, 2012 klo 3:03 pm
hollolankirjasto
Tarjoilenpa tähän pienen tosielämän tositarinan. Eräs työkaverini, jolle olen suositellut monta lasten- ja nuortenkirjaa (alunperin lukuvinkeiksi hänen pojilleen), kertoi, että on lähes kokonaan lopettanut aikuistenkirjojen lukemisen ja lukee nyt lähes pelkästään meidän teinihyllyn kirjoja. Ja perusteluna oli ytimekäs:”Ne ovat parempia kuin aikuisten kirjat!”
Nyt hän kärttää minulta lukuvinkkejä enimmäkseen itselleen:)
markku-setä
26 maaliskuun, 2012 klo 3:52 pm
Nimetön
Voisikohan esikoisuuden vielä jotenkin ostaa? esim. hernekeitolla? Lavastaa ”Eesaun kädet”? HS ei ainakaan tunnistaisi Jaakobin ääntä, kun se ei sitä kuuntele 🙂
Sama huomio kuin Markku-sedällä: Tuttavani joille olen suositellut nuortenkirjoja (en omiani) ovat niin ikään olleet yllättyneitä niiden korkeasta kaunokirjallisesta tasosta. Siis siitä että lanu-kirjat ovat hyviä _ kirjallisuutena_.
Mimmu
26 maaliskuun, 2012 klo 4:51 pm
kirsti k
Susanna: juuri näin, ykköskohdan viesti on selvä. Sääntöjä olisi syytä rukata, ellei sitten Hesarissa olla oikeasti sitä mieltä, ettei lasten- ja nuortenkirjallisuus ole kaunokirjallisuutta – mitä en tietenkään tahdo uskoa.
Markku-setä ja Mimmu, herkkuja esimerkkejä tosielämästä!
29 maaliskuun, 2012 klo 1:03 pm
Magdalena Hai
Tiedoksenne, tämän päivän Hesarista. Ote ohjeesta mielipidekirjoituksen tekemiseen:
”…Kirjoituksella voi olla enintään kolme allekirjoittajaa. Saman kirjoittajan tekstejä julkaisemme enintään yhden kuukaudessa. Emme hyväksy muihin lehtiin lähetettyjä tai blogeissa julkaistuja kirjoituksia. Nimimerkillä kirjoittamisen hyväksymme vain poikkeustapauksissa.”