Viimeistään nyt Lumikki-trilogian myötä olen huomannut yhä selvemmin olevani visuaalinen kirjoittaja. Koko trilogiahan sai alkunsa saksalaisessa kirjakaupassa, jossa sain vision jännityskirjasta nimeltä ”Rot wie Blut”. Kirja siis ikään kuin ilmestyi silmieni eteen aivan konkreettisena esineenä. Tiesin, että minun on kirjoitettava se. Nimi toki suomentui mielessäni saman tien: Punainen kuin veri. (Välihuomio: En osaa vielä edes kuvitella, miltä tuntuu sitten aikanaan, kun näen saksannoksen…)
Kun ensimmäisen kirjan tarina alkoi hahmottua mielessäni, sekin sai alkunsa kuvasta: Viidensadan euron seteleitä roikkumassa narulla kuivumassa. Päänsisäistä kuvaa katsoessani tiesin, että setelit oli pesty verestä. Kuva oli niin voimakas, että minun täytyi rakentaa juonta siten, että päätyisin tuohon kuvaan. Myöhemmin oivalsin, että olin alitajuisesti varastanut tilanteen Bound-elokuvasta, mutta sillä ei ollut väliä. Näinhän me kirjailijat toimimme eli keräämme päämme lipastonlaatikoihin erilaisia kuvia, hetkiä, sanoja, tunnelmia, jotka pulpahtavat tekstiin, kun on niiden aika. Sitä paitsi Bound on loistava elokuva. Jos voin tehdä sille pienen kumarruksen Punaisessa, se on minulle vain ilo ja kunnia.
Visuaalisuus kirjoittajana tarkoittaa minulle juuri sitä, että vahvat kuvat, värit ja sävyt ohjaavat kirjoittamistani. En ole ylenpalttinen tai järin yksityiskohtainen kuvailija. Luotan mieluummin siihen, että visuaalisesti virittynyt lukija voi maalata eteensä itse haluamansa kuvat sanojeni pohjalta. Uskon että yksi vahvasti kuvaileva lause on enemmän kuin kymmenen kevyempää.
Klassisten satujen käyttäminen viittauksina ja assosiaatioina kiehtoo minua osin juuri siksi, että ne kantavat sisällään voimakasta ja runsasta kuvastoa. Yksi nimi (”Ruusunen”, ”Saapasjalkakissa”, ”Pieni merenneito”) laukaisee yleensä mielikuvien vyöryn. Minusta on kiinnostavaa olla osaltani mukana vuosisataisessa, jopa vuosituhantisessa tarinaperinteessä, joka piirtää eteen linnoja ja ruusuja ja veripisaroita ja lasiarkkuja ja veitsenteriä ja merenalaisia maailmoja.
Käytän visuaalisuutta ja kuvia myös tietoisesti inspiraatiomielessä. Netin tarjoama mahdollisuus päästä näkemään niin uutta kuin vanhaakin kuva- ja valokuvataidetta on huikea. Kuvat vaikuttavat minuun. Ne sysäävät ajatukset eteenpäin, näyttävät uusia kulmia ja mahdollisuuksia. Ne virittävät tunnelmia.
Kun katson elämääni taaksepäin, näen, että kuvat ja teksti ovat aina kulkeneet minulla rinnakkain. Lapsena olin tarinoita kehittelevä visualisti. Ainoan lapsen suosikkileikkeihini kuului mielikuvittelu, jota harrastin piirtäessäni. Tein kuvan ja samalla kerroin itselleni mielessäni tarinaa siitä. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa tarinoitani paperillekin. Nykyään ehdin yhä harvemmin piirtää itse, joten nautin muiden tekemistä kuvista ja saan niistä iloa ja voimaa.
Mitä visuaalisuus merkitsee teille kirjoittajina tai lukijoina?
Salla
10 kommenttia
Comments feed for this article
18 elokuun, 2013 klo 11:38 am
kirsti k
Onpa kiinnostavaa, Salla!
Tunnustaudun myös visuaaliseksi kirjoittajaksi, tosin en tiedä, paljonko se näkyy teksteissäni. Työskentelin aikoinaan 17 vuotta teeveessä kameran takana – rakastin rajausten, kompositioiden ja ylimenojen suunnittelua. Joskus intensiivisen draamakuvausjakson jälkeen, kun olin koko päivän tiirannut etsimen läpi, tein rajauksia vielä kotonakin: saatoin iltapalapöydässä pyytää vatsapäätäistuvia perheenjäseniä siirtymään parempiin asemiin, jotta komppis olisi riittävän tiivis, katseen suunnat oikein, tarpeeksi ilmatilaa pään päällä…
Tv-elokuvaa kuvataan kohtaus kohtaukselta, ja edelleen tunnen kirjoittavani kohtauksia. Usein käytän kohtaus-sanaa, kun puhun kirjojen luvuista tai tilanteista. Näen kaiken kirjoittamani kuvina, samalla tunnen olevani kuvan sisässä, seisomassa henkilöiden vieressä, kuten elokuvan ohjaaja.
Valokuvat ovat aina olleet intohimoni, paksuja silkkilehtisiä albumeja on kertynyt viitisenkymmentä, lehteilen niitä usein. Korvaamattomia, koko elämä niissä. Jos tulisi tulipalo, tietäisin heti, mitä pelastaisin ensimmäisenä.
Vanhat mustavalkokuvat kiehtovat myös. Kun esimerkiksi katson Lempäälän kylänraitilta 1930-luvulla otettua kuvaa, alkaa sisuksia väristää, tekee mieli hypätä kuvaan sisään. Jutella kulkijoiden kanssa, ihmetellä ja kuulostella.
Aika on kummallinen juttu, mitä se edes on. Kuviin on tallentunut hetki, jota muisti ei jaksa sellaisenaan tuoda tykö, mutta kuvien kautta mieleen palautuvat tunnelmat, hajut ja maut. Totuutta niissä tuskin on, mutta ei se haittaa, jos tahtoo ajatella, että muistoissa kaikki on totta.
18 elokuun, 2013 klo 3:51 pm
Nimetön
Minäkin näen kirjoittaessani kaiken kuvina. Ehkä tämä on meille televisosukupolven edustajille tyypillistä? Samoin ”kuulen”, millä nuotilla henkilöni puhuvat tai minkälainen äänimaisema jossakin tilanteessa on. Tämä kaikki ei tietenkään aina siirry toivomallani tavalla tekstiin. Mutta keräilen mieleeni kuvia, maisemia ja tapahtumapaikkoja, joista osan käyn myös valokuvaamassa, jotta kirjoittaessani pääsisin oikeaan tunnelmaan. Useimmiten itse valokuvilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, kuva on ilmeisesti piirtynyt mieleeni samalla kun olen tehnyt päätöksen sen näppäämisestä .
T. Ansu
21 elokuun, 2013 klo 6:05 pm
Anna Amnell
Teillä on monesti kiinnostavia aiheita. Oletan, että kommentointi on avoin kaikille.
Kuten kerroin jo Sallan ”Miten kirjoitat” -kirjoituksen kommenteissa, ensimmäinen kirjani sai alkunsa selvästä eideettisestä kuvasta. Tein Kotilieteen lehtijuttua Viktorian ajasta, ja torontolaisessa museossa oli jalustalla kuningatar Viktorian rintakuva. Näin silmänräpäyksessä kuin läpikuultavana hologrammina edessäni ilmassa vaalean tytön pyyhkimässä pölyhuiskalla pölyjä Viktoriasta. Vasta monta vuotta myöhemmin syntyivät kirjat, mutta päähenkilö Aurora syntyi tuolla hetkellä.
Toisen kirjasarjan päähenkilö syntyi ”sisäisessä TV:ssä”. Näin sattumalta oikean TV:n ohi kulkiessani lyhytkasvuisen naisen ratsastamassa metsässä. Samassa välähti mielessäni kuin oma sisäinen TV-ohjelmani, jossa 1500-luvun tyttö ratsasti renessanssimaisemassa vihreä viitta ja punainen tukka hulmuten. Kokemus kesti vain silmänräpäyksen.
Kuten Kirsti näen suurelta osin kirjan kohtauksina, jos minulla on rauhallinen työympäristö. Sisäinen TV kuvaa parhaiten, mitä tapahtuu. Otan hyvin paljon valokuvia, aikaisemmin piirsin museoissa.
Eräs lukijani, aikuinen lääkäri, kertoi, että lukiessaan ensimmäistä kirjaani, hän koki alussa, että se oli käännöskirja. Jonkin aikaa luettuaan hän sanoi kokeneensa kirjoittajan sittenkin suomalaiseksi. Olen miettinyt, tuottaako kaksoisnäkökulmani joillekin ongelmia. Ehkä pitäiis sanoa ”kolmoisnäkökulma”, sillä lapsuuteni ja kouluvuosieni Savo oli myös kuin toinen maailma verrattuna vaikkapa 2000-luvun Helsinkiin. Ja kaikissa niissä on erilaiset värit, äänet ja tuoksut. Jalka tuntee erilaisena kivikadun ja hiekkakadun, iho keinokuituvatteen, villan ja silkin.
Kun kirjoitin pitkää romaania (jota ei ole julkaistu), ”kuulin” Stockmannilla ostoksilla ollessani päähenkilöiden keskustelevan englanniksi, koska se oli heidän yhteinen kielensä. Usein tunnenkin ”suomentavani”. Onneksi kirjoitan harvoin, muutoin eläisin niin kuin Waltari ”muissa maailmoissa”.
21 elokuun, 2013 klo 8:03 pm
kirsti k
Onpa hieno tuo sisäinen tv-kanavasi, Anna, mielenkiintoinen ohjelmatarjonta.
Ja tietenkin: kommentointi on aina avointa kaikille, ja toivottua!
19 elokuun, 2013 klo 8:02 am
Salla
Tekstin hahmottaminen kohtauksina, kyllä, tunnistan tämän täysin. Minulla oli taipumus siihen jo aiemmin ja tv-käsikirjoittajan työn kautta se on vain vahvistunut entisestään. Tietenkin nämä kohtaukset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia eikä proosan ilmaisukeinoja voi sellaisinaan käyttää tv-käsikirjoituksessa – tai toisinpäin.
Google Mapsin Street View on muuten nykyään oivallinen apuvälinen silloin, kun teksti sijoittuu johonkin sellaiseen kaupunkiin, jonne ei juuri sillä hetkellä pääse tarkistamaan miljööhön liittyviä asioita!
19 elokuun, 2013 klo 10:24 am
annelitre
Visuaalisuus on tuttua, mutta minä olen ainakin yhtä vahvasti kuuleva kirjoittaja. Varsinkin kirjoittamisen aloitteluvaiheessa päässäni käy kauhea puheenpolotus. Oikeasti kuulen ääniä, sävyt, intonaation, persoonallisen äänen. Sanoja kuulen harvemmin, ikävä kyllä! Tulkitsen sitä niin, että alitajuntani järjestää kirjoittamisen aineistoa ja tarjoaa sitä minulle siinä muodossa, jonka pystyn ymmärtämään.
Joskus on ärsyttävääkin, kun joku henkilö asettuu päähäni puhumaan ja pölisee siellä kuukausitolkulla.
Tämä voi liittyä siihenkin, että olen muutenkin nauhoituskorvainen. Ihmisten puheet tallentuvat päähäni äänensävyjä ja pieniä yksityiskohtia myöten. Joskus kuuntelen ääntä päässäni ja mietin, kuka tuo on. Tunnen äänen, tiedän, että tunnen ihmisen, mutta kuka…
19 elokuun, 2013 klo 9:52 pm
kirsti k
Äänistä: joskus lukiessani kuulen selvästi kirjailijan äänen, oikein fyysisen puheäänen. Esimerkiksi Rannelan Terhin teokset ovat minulle kuin kirjailijan itsensä lukemia äänikirjoja, oikeastaan aika hauskaa, mutta välillä se vähän ärsyttääkin: aina kun Jäämeren Ilari yritti sanoa jotain omalla pojan äänellään, tunki Terhi päälle…
Anneli ei kuule sanoja, mutta minäpä kuulen kokonaisia lauseita. Usein ne tulevat aamun tunteina unessa, ovat absurdeja: Nuoret ketut tietävät eniten. Sota uhkaa auringon puolukoita. Kolmas vasemmalta pukee villatakin. Nuoteista tai tunneleista. Verbi ensin suuhun. – Taisin tästä jo aiemmin avautua, enkä ole yksin veneessä, viereisellä tuhdolla istuu ainakin Lorukujan kollega.
21 elokuun, 2013 klo 6:56 pm
Anna Amnell
Unessahan voi myös kuulla ihmisten puhuvan tai jopa laulavan tai soittavan.
22 elokuun, 2013 klo 9:54 am
Nimetön
Heh!
Olen välillä miettinyt, että kannattaakohan ihan avoimesti tunnustaa kuulevansa ääniä. Mutta ettet Kirsti, nyt ihan yksinäiseksi friikiksi paljastuisi, niin myönnetään. On päiviä, jolloin ääniä tulvii. Eniten harmittaa se, ettei niistä ole juurikaan apua tähän työhön. Olisi kätevää, jos ”haamuääntelijä” sanelisi kässärin. Mutta samanlaisia ovat minunkin ääneni, ei päätä, ei häntää. Tänään jäin oikein tuumimaan, kun Aamulehdessä oli uutinen otsikolla ”Skitsofreenikon harhaisuudelle ehkä selitys”. Tiivistettynä ajatus oli, että kyse on ”viallisesta kytkimestä, joka säätelee viestintää aivojen etuosan ja otsalohkon alapuolella sijaitsevan aivosaarekkeen välillä.”
Ei minulla ole skitsofreniaa diagnosoitu. Eivätkä äänet minua haittaa saati kehota tekemään yhtään mitään. Irrallisia lauseita vain juuri tuohon Kirstin tyyliin.
Itse olen ajatellut,että asia johtuu tästä ammatista. Aivot tekevät työtään omia aikojaan, ja välillä pintaan pulpahtaa jotain jostain mystisestä, jonka hännänpäästäkään ei valitettavasti saa kiinni. Ehkä sukua unelle tai jotain.
Enimmäkseen ihan viihdyttävää kaikessa absurdiudessaan.
T von L
22 elokuun, 2013 klo 10:11 am
Anna Amnell
hologrammista:
Ei mitään mystistä. Ei mitään sairasta. Olin nähnyt hologrammin vähän aikaisemmin jossain amerikkalaisessa luonnonhistoriallisessa museossa, New Yorkissa tai Chicagossa, ja mielikuvitukseni oli ottanut käyttöön tämän uuden tavan kuvitella.
äänet:
Elokuvatrilogiassa Kolme väriä on kohtaus, jossa säveltäjä kuulee tulevan sävellyksensä. Beethoven kuuli musiikkia ”päänsä sisällä”, vaikka hänen ei olisi pitänyt kuulla enää mitään. Siihen aikaan, kun musiikkia kuunneltiin äänilevyiltä, lempikappale saattoi alkaa soida päässä jo ennen kuin se oli alkanut.
kuvat:
Ihmisen aivot ovat ihmeitä täynnä. William Blake näki huoneessaan jopa suuria joukkokohtauksia. Hänellä oli eräs harvinainen ”vika” aivoissaan. Valitettavasti sairauden nimi on haihtunut muististani.:)
Kanadalainen taiteilija Norval Morrisseau, joka oli vuoroin shamaani vuoroin hurskas katolinen, kertoi minulle näyttelyssäään, että hänen maalauksensa olivat kopioita hänen taivaassa näkemistään maalauksista.